Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kotimainen kaunokirjallisuus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kotimainen kaunokirjallisuus. Näytä kaikki tekstit

Johanna Venho: Syyskirja

 

Tartuin viimein jo vuonna 2021 julkaistuun Syyskirjaan. Minulla saattoi olla ajatus lukea se johonkin aiempien Helmet-lukuhaasteiden kohdista, mutta kirja jäi pinoon odottelemaan sopivaa mielentilaa. En ole fanitusihmisiä, joten Tove Jansson kirjan teemana ei innostanut, vaikka hänen töitään arvostankin. Johanna Venhon edelliselle oikeaan henkilöön pohjautuvalle romaanille Ensimmäinen nainen en myöskään liiemmin lämmennyt.

Mutta nyt olen vuoden verran lukenut anoppipuolen kirjajäämistöä läpi, ja siitä sattui viimeksi käteeni Janssonin Aurinkokaupunki. Se oli niin syvä ja hieno romaani, suorastaan maailmanluokan kirjallisuutta – laiskasti luonnehtien jollain tavalla hemingwaylaista henkilökuvausta ja dialogia – että luin Venhon Syyskirjan samalla vauhdilla.

Aurinkokaupunki kertoo vanhuksista, jotka ovat tulleet viettämään loppuja päiviään Floridan lämpimään. Syyskirja puolestaan sijoittuu ajallisesti vuoteen 1991, jolloin jo ikääntynyt Jansson valmistautuu lähtemään lopullisesti kesäsaareltaan. Muistojen kautta kirja kattaa koko siihenastisen elinkaaren (Jansson syntyi vuonna 1915 ja kuoli vuonna vuonna 2001).

Venhon asettuminen toisen nahkoihin toimi tässä kirjassa paremmin kuin Sylvi Kekkosena toimiminen Ensimmäisessä naisessa. (Ja sivuhuomiona, molemmat ovat onnistuneempia kuin Raija Orasen samaan tapaan rakennettu kirja Anita Välkistä, joka muistelee mökillä elämäänsä ja hokee: "Voi illu!").
 
Nämä kirjat ovat viime vuosina yleistynyttä biofiktiota. Lisäksi Syyskirjassa kiedotaan nykymuodin mukaisesti pää-elämäkertaa yhteen toisen, täysin irrallisen elämän (fokusoituneemman) tarkastelun kanssa. Tai en minä ole tutkinut asiaa systemaattisesti, voihan tällainen olla ollut tapana jo iät ajat, mutta itse huomasin metodin vasta Selja Ahavan vuonna 2017 julkaistussa kirjassa Ennenkuin mieheni katoaa, jossa hän kertoi omasta perheestään ja samalla Kristoffer Kolumbuksen yhdestä tutkimusmatkasta. Tietenkin pitää olla aika tokkurassa, jos tuossa kohtaa ei huomaa että hei, tässä on kaksi ihan eri tarinaa! Minusta metodi on oleellisesti erilainen kuin toisensa tuntevien ja tai ainakin samaan aikaan samaa tarinaa kokevien henkilöiden näkökulmien käyttäminen (esimerkkeinä Raittilan Canal Grande, Kinnusen Pintti, Köngäksen Dora, Dora, Rytisalon Lempi, jopa Kuisman Kerrostalossa henkilögalleria oli edes samasta korttelista.)
 
Tässä kirjassa nuori biologiksi opiskeleva nainen on päätynyt liikuskelemaan (köhöm, oikeastaan stalkkaamaan) Tove Janssonin ja tämän elämänkumppanin Tuulikki Pietilän mökkisaaren Klovharun liepeillä. Hänen motiivinsa eivät ole viattoman biologiset, vaan hän haluaisi saada vastauksen jo aiemmin kirjeessä kysymäänsä asiaan: miten Jansson pystyi selviämään äitinsä kuolemasta. 
 
Biologianopiskelija-Maria on nimittäin parikymppisenä menettämässä äitiään syövälle ja kokee yhteyttä ihailemaansa Janssoniin – jonka äiti Signe Hammarsten-Jansson kuoli kun tytär oli 56-vuotias. Äidin menettäminen on kamalaa missä iässä vain, jos äiti on rakas, joten tässä on kehityskelpoinen linkki. Tove ja Signe olivat Syyskirjan mukaan hyvin läheiset, ja sama kävi ilmi Toven omaelämänkerrallisista lapsuusnovelleista kirjassa Kuvanveistäjän tytär.
 
Nuoresta biologianopiskelijasta kuullaan paljonkin ja pohdiskelin, oliko hänen fiktiivinen elämänsä sittenkin kiinnostavampi kuin jo tunnetun Tove Janssonin elämä tämän kirjan sivuille valikoituna ja aseteltuna. Sama koski Ahavan me vs. Kolumbus -teosta: Kolunbuksesta olisin lukenut Ahavan mielikuvituksen värittämänä mielelläni paljon enemmänkin. Ja tottavie, olen myös Ensimmäinen nainen -kirjan arviooni kirjoittanut, että toisena kertojana toimiva kuvanveistäjä Essi Renvall on onnistuneempi hahmo! (Aiempaan rakennepohdintaani liittyen: Renvall tekee kirjassa tilauksesta Sylvi Kekkosen muotokuvaa, joten hän ei täytä täysin irrallisen elämän kriteeriä). Voisiko raskas, mutta toimiva menestysromaanin metodi olla sellainen, että ei revitäkään kirjan alusta sivuja pois intensiivisyyden lisäämiseksi, vaan poistetaan aiottu päähenkilö ja jätetään toissijainen kertoja?

No en minä tästä Tove Janssonia olisi poistanut missään tapauksessa. Kirjan toinen kantava voima on  Toven päähän sijoitetut ajatukset taiteilijuudesta. Ne ovat vanhoja mutta samalla ikuisia, etenkin naistaiteilijoille. Tove Janssonilla on vieläpä käytettävissään jatkumo äidin urasta omaansa. Ja kirjailija Venholla omat kokemuksensa. Yhdessä biologianopiskelijan historiattomuuden, hänen hetkeen sidottujen törttöilyjensä kanssa, muodostui erittäin kiinnostava kokonaisuus.
 
Tove Janssonin Aurinkokaupungissa on eräällä kirjeellä kohtuullinen merkitys tarinan sitojana, joskaan ei kuljettajana, koska kirje ei meinaa odotuksesta huolimatta saapua. Onkohan Venho ottanyt Syyskirjaan kirjeen ja sille samanlaisen roolin Janssonin kirjasta? Oletan niin, sillä onhan hän pohjatyönsä tehnyt. Kirjan nimi viittaa tietenkin Tove Janssonin sanoittamaan kauniiseen kappaleeseen Syyslaulu (alkup. Höstvisa), jonka on säveltänyt Erna Tauro ... ja molemmissa 'syys' viittaa suoraan vanhenemiseen.

Syyskirjaa lukiessa muistin uudestaan saman, minkä tajusin jo novellikirjassa: Tove Janssonin äiti on se vaikea, vaikea nimi omasta lapsuudestani. Signe Hammarsten-Jansson toimi postimerkkitaiteilijana, pilapiirtäjänä ja kirjankansien tekijänä, ja hänen signeerauksensa oli siinä joukossa, joita minun äitini opetteli ulkoa ryhtyessään vanhojen postikorttien kauppiaaksi 1980-luvun alussa. Ja pitihän minunkin niitä listoja opiskella, pakolla, samaan tyyliin kuin latinankielisiä lentäviä lauseita. Jos olisin silloin tajunnut, että Signe H-J oli muumitaiteilijan äiti, olisi nimi ja nimmari jäänyt helpommin päähän!


Kustantaja: WSOY, Helsinki
Julkaisuvuosi: 2021
Sivumäärä: 280
ISBN: 978-951-0-46869-2
Päällyksen maalaus: Rauha Mäkilä
Päällys: Martti Ruokonen

Syyskirja oli vuoden 2024 Goodreads-lukuhaasteeni 45. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 5/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,67.

Miika Nousiainen: Maaninkavaara

Blogini lukijoille lienee jo selvää, että en ole urheiluihmisiä. Otin silti Pasilan kirjaston vaihtohyllystä iskemättömän oloisen urheiluromaanin, Miika Nousiaisen Maaninkavaaran. Johan minä aikanaan bloggasin hänen Metsäjätti-kirjansa, miksi en siis lukisi ja bloggaisi tätäkin.

Kirjan alku on urheilun ja kalastuksen hybridi. Kas siinäpä toinen asia, josta en tiedä juuri mitään. Kuvaavaa on, että ensi sivujen tutuinta asiaa on Lasse Virénin voitto 1972 – SITÄ ei kukaan 70-luvun lapsi ole voinut olla kuulematta tai näkemättä. Sisäänheitto vie lukijan intohimoisen urheilijaisän, Martin, mielenmaailmaan hänen kalastusreissulla ajateltujen ajatustensa kautta. Ilahduin kun tyrskähdin sivulla 11 (sivuissa 11 on jotain, JP Koskisen Tulisiipi-kirjassa itkin liikutuksesta kyseisellä sivulla). Tyrskähdyksen aihe Maaninkavaarassa:

Jos haukeen vertaa, niin kyllä kuhalla toivoa on. Perusasetuksiltaan kuha on järkevä kala. Valmennuksella ja motivoinnilla siitä saisi hyvän. Se on laiska.

Martti-isä paljastuu nopeasti intohimoisen sijaan jopa fanaattiseksi urheilumieheksi. Suuret juoksijat ovat hänelle kaikki kaikessa. Paavo Nurmi ei ole kuollut, koska hänen henkensä elää (vaikka suomalaiset ovat muuttuneet lihaksettomaksi mössöksi). Lasse Virén on hänelle vapahtaja, joka pelasti kansan alhostaan. Ensitreffit Martti järjesti Paavo Nurmen hautajaisiin. Ja nyt hän valmentaa omaa poikaansa Jarkkoa toivorikkaana. 

Paitsi että ei valmennakaan. Jarkko katoaa kirjan alkupäässä, ja samalla isän elämältä katoaa tarkoitus. Apuun tulee Heidi-tytär, joka uhraa itsensä juoksuvalmennettavaksi isän hyvinvoinnin vuoksi. Sirkka-äiti ei ole mielissään, mutta on tottunut alistumaan kaikkeen.

Kirjassa kertovat isä ja Heidi. Isä on laitettu ajattelemaan lyhyin lausein ja latteuksin, uskoakseni tarkoituksena korostaa urheilijateemaa kisaselostusta muistuttavilla muotoiluilla. Toisaalta isän ajatus lentää koko ajan eteenpäin detaljista toiseen. Ei kukaan kehitä niin paljon uutta asiaa päässään, eikä varsinkaan sellaisia mukanokkeluuksia mitä isän aivot vaikuttavat suoltavan. Jos on tavoiteltu jotain Havukka-ahon ajattelijan tapaista korpifilosofia, ei siihen ole ylletty, sillä isän pohdiskelut eivät poraudu kovin syvälle maailmankaikkeudessa – vaikka lähtevät yhtä pienistä asioista liikkeelle, esimerkiksi punttisalin painoista (toteuttavat upeasti omaa tehtäväänsä) tai ratakierroksesta (on verraton mittayksikkö aivan kaikelle).

Heidi on paljon toimivampi hahmo. Kun kirjailija on kirjoittamisen aikaan ollut karkeasti ottaen Heidin ja Martti-isän ikien puolivälissä, on kiiteltävä siitä että hän on onnistunut paremmin nuoressa naisessa kuin keski-ikäisessä miehessä. Ja se joka kirjassa käy läpi pakollista kasvutarinaa (tosin aivan helkkarin hitaasti) on isä, Heidi saa pysyä omana itsenään.

Dialogi töksähtelee välillä ja välillä toimii, eikä ole ollenkaan pahimpia lukemistani tapauksista. Otan esimerkin onnistuneesta keskustelusta kohdasta, jossa isä on päättänyt, että perhe muuttaa, ja maksanut jo käsirahan sopivaksi katsomastaan rintamamiestalosta. Ennen kuin kertoo perheelleen!

– Mitä sinä luulet, että Heidi sanoo? Olisiko pitänyt kysäistä?

– Se ilahtuu. Nyt kun se on innostunut juoksemisesta, niin tämä uusi paikka on kuin tehty sille.

– Miten talo liittyy juoksemiseen?

– Vaikka miten. Sieltä on nykyistä paremmat yhteydet kouluun.

– Kouluhan on tuossa parin kilometrin päässä.

– No niinhän minä sanoin. Sieltä uudesta talosta on viisi kilometriä pidempi matka. Saa Heidi paremman aamulenkin kuin tuo luikaus tuohon koululle. 

Vastaus jatkuu pidempään, mutta minun asiani tuli selväksi. Vaan oliko tässäkin onnistumisen syy nimenomaan huumori eikä niinkään dialogi? 

Huumori jää kuitenkin kirjan kokonaisuudessa vähäiseksi. Osoitteleminen ei auta asiaa, esimerkiksi sellainen, että isä on Martti kuten Martti Vainio ja isän ammatti on talonmies kuten Martti Vainion talonmiehellä. Isän ajattelun tahallinen kömpelyyskään ei kirjan verran jaksa viehättää.

Isä ei ole vakuuttava hahmo ajatustensa puolesta, mutta despoottina hän ikäväkseni vaikuttaa ihan todelliselta ihmiseltä. Minäkin olen tiennyt isiä, jotka eivät ole kertoneet mitään suunnitelmistaan perheelleen etukäteen ja kaikki on muutenkin tehty isän mielen mukaan. Toivottavasti tällainen käytös alkaa olla erittäin poikkeuksellista.

Urheilu ei tosiaan kiinnosta minua, mutta jotain kosketuspintaa sentään sain. Luin ison osan kirjaa samalla kun tein lääkärin määräämiä pidempiä verenpainemittaussarjoja ja sain sivutuotteena sykelukemia. Lätsä-Pekka Päivärintaa ihailin kolmivuotiaana ja ravasin lippalakki päässä eteiskäytävää kun Pekka juoksi arvokisoissa. Ja kirjan nimeenkin päässeen Kaarlo Maaningan olen tavannut hänen metsäammatissaan. 

Kirjan tarina ja juoni ovat paljon päähenkilöä onnistuneemmat. Varmaankin siksi Maaninkavaara on saanut Kalevi Jäntin palkinnon. Mutta pohdin, toimiiko tämä vuonna 2009 julkaistu kirja minua nuoremmille enää lainkaan. Minun ikäiseni muistanevat vielä tässä bloggauksessa mainitsemani juoksijat ja Martti Vainion Lomakouheronkin. Jos ne ovat täysin vieraita, putoaa iso osa kirjan pohjasta pois. Otetaan esimerkiksi korkeakulttuurisempi Natalia Ginzburgin Kieli jota puhuimme. En saanut siitä irti kovinkaan paljoa, koska en tunne Mussolinin ajan Italian kulttuurikenttää.

En ollut näemmä luonnehtinut kirjailijaa aiemmassa bloggauksessani. Miika Nousiainen (s. 1973 Haukiputaalla) on kirjoittanut tähän mennessä kuusi kirjaa, joista viimeisin ilmestyi vuonna 2020. Sen lisäksi hän on toiminut uutistoimittajana, juontajana, käsikirjoittajana ja verbaalisten hupailuohjelmien panelistina.

Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki
Julkaisuvuosi: alun perin 2009 (luin Seven-pokkarin neljännen painoksen vuodelta 2012)
Sivumäärä: 351
ISBN: 978-951-1-24670-1 (pokkariversio)
Kansi: Markus Pyörälä

Maaninkavaara oli vuoden 2023 Goodreads-lukuhaasteeni 40. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 2/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,51. 

Hanna-Riikka Kuisma: Syyllinen

 

On ilman muuta kirjoitettava bloggaus Hanna-Riikka Kuisman kirjasta #Syyllinen, koska olen aiemmin kirjoittanut Kerrostalosta, ja #Syyllinen on näistä selvästi parempi. Sen minulle sanoi moni etukäteen ja onneksi uskoin. Kerrostaloon oli tungettu valtava henkilögalleria ja juonirönsyjä, joita myös solmittiin yhteen, ja siitä huolimatta tarina jäi jotenkin kesken. #Syyllisessä ei syyllistytä mihinkään näistä.

Tapahtumat sijoittuvat pieneen kaupunkiin, joka sattuu olemaan minä-kertovan päähenkilön lapsuuden kotikaupunki. Päähenkilö toimii verkostomarkkinoijana ja yrittää kirjan alussa rakentaa uudet myyntiverostot tälle paikkakunnalle, jolla hän ei ole asunut ylioppilaskirjoitusten jälkeen. Siteitä ei ole enää muihin kuin naapuritalossa asuvaan äitiin ja mukana muuttaneeseen poikaystävä-kihlattu-aviomieheen (päähenkilö ei tunnu muistavan suhteen laatua kunnolla).

Nelikymppinen päähenkilö vaikuttaa alkuun höpsähtäneeltä somettajalta, jolla on yhtä vähän sisäistä elämää kuin silityslaudalla. Mutta hänestä paljastuu koko ajan lisää, kuten kaikista muistakin kirjan henkilöistä. Päähenkilö ajautuu vähitellen hyvin kummalliseen jamaan ja kirja jaksaa yllättää kerran toisensa jälkeen. En minä sitä lähtenyt hakemaan, mutta otin tyytyväisenä vastaan.

Kirjailija on keksinyt (tai laittanut talteen) todella hulvattomia somepostauslavastuksia. Hörähdin ääneen kohdassa, jossa somepreesensistä kategorisesti kieltäytyvä puoliso ei huomaa, miten päähenkilö kainaloon käpertyessään ehtii asetella kahvikupit romanttisesti vierekkäin ja postata ne ihanaa kotoilua kuvaavilla häshtägeillä. Instagram-postausten ja päähenkilön reaalimaailman välissä oli kokonainen Canal Grande ellei peräti Grand Canyon.

Tunnustan nauttivani tietynlaisesta sosiaalipornosta. Olen lukenut vuosien mittaan kymmeniä ellen satoja tunteja pyramidihuijauksiin liittyviä keskusteluita eri nettipalstoilla. Kirjailija ei kenties ole hukannut elämästään yhtä suurta osaa samaan harrastukseen, mutta hyvin hän on perehtynyt. Ei kai tule yllätyksenä, että nimenomaan tässä kirjassa verkostomarkkinointi kallistuu pyramidihuijauksen puolelle. Se on vielä toisellakin tapaa epäeettistä, koska markkinoidut lisäravinteet eivät ole sitä, mitä on luvattu. Tämä elementti täydentää kirjaa kiinnostavasti, vaikka juoni ei riipu siitä.

Kerrostalon kanssa on yhteistä se, että ns. normaaleja ihmisiä ei kuulu joukkoon. Minulla oli erikoinen äiti, mutta päähenkilön äiti löi hänet laudalta siihen tyyliin, että onnittelin itseäni... vai löikö sittenkään? Yksi kirjan hienouksista kiteytyy kysymykseen epäluotettavasta kertojasta. En katso spoilaavani, koska kysymys nousee esiin melko nopeasti, kun päähenkilön some-elämän ja oikean elämän eroja näytetään lukijalle.

Elinympäristö on samoin Kerrostalomaisen karu, ei sentään dystopia tällä kertaa, mutta ei mikään unelmien asuinalue tai asunto. Tämäkään kirja ei ole hyvän mielen kirja, mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen. Olisin voinut lukea pidempäänkin: parina iltana tapasin itseni ajattelemasta, että kohta pääsen taas kirjan pariin... ei hitto, minähän luin sen jo loppuun!

#Syyllinen on Hanna-Riikka Kuisman seitsemäs kirja. Kirjailijasta kerroin Kerrostalon bloggauksessa ja päivitän tilanteen kun seuraavan kerran bloggaan jostain Kuisman kirjasta. 


Kustantaja: Like Kustannus, Helsinki
Julkaisuvuosi: 2021
Sivumäärä: 288
ISBN: 978-951-1-40610-5
Kansi: Tommi Tukiainen

 
#Syyllinen oli vuoden 2023 Goodreads-lukuhaasteeni 3. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 5/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,22.

Maria Peura: Kantajat

 

Maria Peuran hieno Kantajat melkein jäi ostamatta ja lukematta takakansitekstinsä vuoksi. Teksti alkaa:
 
Sofialla on yksi päämäärä: pelastaa rakas hevonen Hilla teuraskuljetukselta. Isä on luvannut auttaa, ja jos joku, niin isä tekee mitä tahtoo.
 
Mutta eihän tämä mikään hevosenpelastuskirja ole, älkää kirjoittako niin huonoja esittelyitä! Kirja kertoo ihmisistä, joilla sattuu yhden huhtikuisen viikon aikana vuonna 1959 olemaan paljon pelissä ja peliensä vuoksi poikkeuksellisen paljon salattavaa.
 
Joihinkin kirjoihin on tupattu liikaa henkilöitä ja tapahtumia. Kantajissa on neljä kertojaa, joilla on omat painolastinsa ja viikko aikaa toimia. Määrä on täsmälleen oikea tälle kirjalle. Etenkin on sanottava, että jos kertojasuosikkini rouva Haikara, rehtorinrouva, olisi jätetty pois, ei kirja olisi nimestään huolimatta välttämättä kantanut. 
 
Rouva Haikaran lisäksi kirjassa kertojina toimivat hevosrakas teinityttö Sofia, hänen pyykkäri-äitinsä Sylvia ja isänsä, talonmies-salakuljettaja Viktor. Rouva Haikara oli kertojista ainut, jolla ei ollut lyhyen tähtäimen mullistavaa suunnitelmaa. Hän ei kenties sellaista olisi pystynyt laatimaankaan, kun aika meni kehon koossapitoon ja esimerkiksi ruumiinaukkojen taulukointiin. (Palataan rouva Haikaraan kohta tarkemmin.)
 
Sylvia sen sijaan aikoi juuri karata nuoruudenrakastettunsa kanssa, kunhan Martti vain saapuisi Sylviaa hakemaan Ruotsista, jonne tämä oli johkaantunut vuosia sitten. Mutta kuinka ollakaan, Sylvian mies Viktor vapautui samalla viikolla vankilasta ennen aikojaan ja aikoi yllättää vaimonsa epämiellyttävästi, rakastajattarensa miellyttävästi – ja odotti häntä oman todistuksensa mukaan liuta muitakin naisia kylällä. Rakkaussuhteiden ohella Viktor aikoi käynnistellä bisnekset ja voimistua, laittaa elämän taas rullaamaan. (Mutta kukaan ei saisi tietää, että jo iällä oleva Viktor oli vankeuden loppuajaksi siirretty puusavotasta lääninvankilan sisätiloihin!)
 
Sofia aikoi viedä norjanvuonohevosensa Hillan Norjan vuonoille toipumaan, kunhan isä ensin tulisi ja matkaan voitaisiin lähteä yhdessä. Sofia oli itsekin puoliksi hevonen, omasta ja isänsä mielestä, käytti vapaan aikansa oppiakseen lisää hevosista ja oli kylällä arvostettu hevosten käsittelijä. Mutta kuten rouva Haikara ei nähnyt oman mielensä poikkeavuutta, ei Sofiakaan nähnyt sitä, että Hillasta ei ollut enää matkaajaksi, eikä sitä, että isällä ei ollut aikomustakaan auttaa Hillaa.

Kuten jo vihjattiin, rouva Haikara ei pystynyt hallitsemaan mieltään eikä sitä mukaa kehoaankaan, saati rehtoria (vaikka kuinka kuunteli vesilasi korvalla koulun seinien läpi tai kulki etsimässä rehtorin suksia kylän naisasukkaiden seinustoilta). Hän kyllä yritti pysytellä "normaalina", mutta aina jokin ajatus tai raaja alkoi kulkea omia teitään. Ja kun rouva kertoili omaan tahtiinsa, lähti matto usein lukijan alta, kun rouva yhtäkkiä alkoi tunnustaa mitä (aivan kaistapäistä) ei ollut juuri nyt tai aivan viime aikoina tehnyt. Vaikka luultavasti oli.
 
Miten herkullisesti kirjailija ajoikin tilanteen siihen, että rouva Haikara tuli kertoneeksi sisäisiksi tarkoitetut ajatuksensa koulutoimentarkastajalle, joka, luojalle kiitos, olikin niin isokokoinen ja romuluinen nainen, että rouvan aiemmat epäilyt rehtorin ja tarkastajan suhteesta haihtuivat samalla sekunnilla kun tarkastaja saapui (rehtorin uskollisuuden epäilyyn muutoin oli kuitenkin edelleen vahvat perusteet). Lainaan tähän sivulta 214 esimerkin rouvan purkauksesta, jota ennen hän oli ajatellut, miten hirveällä tavalla opettajat kohtelivat heikoiksi leimaamiaan oppilaita:

– Opettajat on vampyyreita, rouva Haikara lausuu, ja nähdessään kuinka korkealle tarkastaja Hirvelän kulmakarvapensaat kohoavat, hän lisää nopeasti: – Mie viittaan siihen, miten sukkelasti net vaihoit paikkaa silloin ko elethiin vielä sitä parakkiaikaa. Ko soassa oli jokanen koulurakennus poltettu, seki, joka oli tässä ennen tätä meän uutta fiiniä rakennusta. Yks parakki oli tästä neljän kilometrin päässä ja niin net vain opettajat vuorolhan suhhautit sinne tunteja pitähmään eikä sitä varten tarttenu ees välitunteja pitentää. Jos ei vampyyreja, niin jonkulaisia yli-ihmisiä on nämät meän opettajat.
 
(Nokkela pelastusyritys ei mennyt läpi, semminkin kun tunnustuksia koulun asioista tuli runsaasti lisää.)
 
Oman lisänsä tarinaan toi Viktorin ja Sofian suhde. Koko ajan pelkäsi, oliko isällä seksuaalisia pyrkimyksiä tytärtään kohtaan. Isä leikitytti tyttärellään hevosleikkiä ja kuvaili mielessään tytärtä varsana, jo tammaksikin kasvaneena. En ole lukenut kirjailijan esikoisromaania On rakkautes ääretön (Tammi, 2001), jossa Wikipedian mukaan käsitellään insestiä ja pedofiliaa. Se meni nyt lukulistalle, ja kuvittelen, että aiemman kirjan työstäminen on pohjustanut taitavaa aiheen pinnalla liikkumista Kantajissa. 
 
Minusta isä sai puhtaat paperit, mutta se mikä jäi auki, on kirjan lopetus. Lopetukset useammin epäonnistuvat kuin onnistuvat, mutta Maria Peura jätti onnistuneesti lukijalle kertyneiden ajatusten varaan sen, miten Sofialle ja Hilla-hevoselle kävi. Myös Sylvian elämäntilanne katkaistaan hienosti kohtaan, jossa hän luulee Martin viimein tulleen (lukija tietää että Martti ei koskaan tule), mutta sen sijaan lähestyvä hahmo onkin pastori, joka ottaa osaa – Viktorin kuolemasta. Miten Sylvian elämä jatkuu? Kauanko hän odottaa Marttia?

Miten onkin niin, että suuri joukko viime aikoina lukemistani kirjoista sijoittuu Suomen ja Ruotsin pohjoiselle raja-alueelle. Nyt käsillä oleva Kantajat, Rosa Liksomin Väylä, Karin Smirnoffin Viedään äiti pohjoiseen, Nina Wähän Perintö... joista Smirnoffia lukuunottamatta kaikki peräti Tornionjokilaaksoon. Alue on nyt kirjallisesti muodissa, ja nähtäväksi jää, minne etenkin kotimaisen kaunokirjallisuuden paino seuraavaksi asettuu. Terijoelle?

Kirjan kieli ja kuvailut ovat hyvällä tavalla väkeviä. Minä elin lauseet läpi nautiskellen. Ne yhdessä rouva Haikaran mielen yllätyksellisten pompahteluiden kanssa nostivat kirjan pisteet korkealle.
 
Maria Peura (s. 1970 Pello) on kirjailija ja dramaturgi. Kantajat on hänen viides romaaninsa. Häneltä on julkaistu myös lastenruno- ja novellikokoelmat. Helsingin Sanomien arvion Kantajista voi lukea täältä.


Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki
Julkaisuvuosi: 2020
Sivumäärä: 319
ISBN: 978-951-1-35029-3
Kannen kuva: Kira Gluschkoff 
 
Kantajat oli vuoden 2022 Goodreads-lukuhaasteeni 46. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 5/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,20.

Hanna Brotherus: Ainoa kotini


Näistä huolimatta haluan lisätä, että jos joku toivoo, että kirjoittaisin hänestä lämpimämmin, hänen olisi pitänyt miettiä sitä jo kauan sitten.

Hanna Brotheruksen (s. 1968) kirjassa on monia hienoja oivalluksia ja kauniita lauseita, kuten ylle lainaamani. Mutta se ei riitä, sillä muilta osin kirja vaatii ilmeisesti poikkeuksellisen paljon samaistumista viedäkseen lukijan mukanaan. Ei minua ole koskaan haitannut lukea aivan erilaisen ja eri tavalla ajattelevan ihmisen kertomusta elämästään. Toissakertaisessa tekstissäni käsittelin Joonatan Tolan kertomusta suvustaan ja lapsuudestaan, enkä usko että Tolalla ja minulla on kovin monia yhdistäviä tekijöitä. Niitä ei tarvittu, kun kirja oli muuten kiinnostava. 

Kirjan yleistuntuma on jotenkin valittava. Se on vaarana kun kirjoittaa suoraan omasta elämästään. Romaani ei saa olla pelkkää onnea, mutta miten temppu tehdään, onkin toinen juttu. Joonatan Tola käytti mustaa huumoria. En usko, että se olisi sopinut Brotherukselle.

Brotheruksella on ollut kovia kokemuksia, kuten siskon sairaudet ja kuoleminen nuorena aikuisena, veljen syöpä, nelilapsisen perheen arjen hoitaminen, avioero. Kuitenkin moni asia on huomattavan hyvällä mallilla. On rakkautta ja läheisiä. Hän on saanut tehdä töitä valitsemallaan alalla tanssijana, koreografina ja ohjaajana. Koulutuksen ja työn vuoksi hänellä on vahva ja liikkumista rakastava keho, joka toki vanhenee kuten meillä kaikilla.

Sisarsuhteessa olisi ollut materiaalia enemmän kuin mitä kirjailija on käyttänyt. Lapsuudessa siskokset kilpailivat vanhempien huomiosta ja hankkivat taitoja, joilla voisivat päihittää toisensa. Normaali pieni kateus ja kähinä kuitenkin loppui, kun toinen sairastui syömishäiriöön. Koko perheen huomio keskittyi sairastavaan sisareen ja terveen sisaren asiat siirtyivät sivummalle. Mikä pahempaa, hän ei enää saanut olla oma itsensä, vaan häneltä edellytettiin tietynlaista rohkaisevan kannustavaa ja samalla vetäytyvää käyttäytymistä. Sisaret eriytyivät, kunnes toinen sairastui syömishäiriönsä päälle syöpään. Yhteiset tutkimus- ja hoitokäynnit ja kuoleman läsnäolo lähensivät uudestaan. 

Olisin kehottanut kirjailijaa ensimmäisessä kirjassaan kirjoittamaan kattavammin auki nämä monitasoiset vaiheet ja tunteet. Sen sijaan sisarusten suhde on pääosassa vain 13 sivun pätkässä. Ja mukaan on ahdettu kliseetä esimerkiksi näin: 

Esipuberteetin vuosina leikkimme näyttämö halkesi. Kaunis, ehjä ja turvallinen lapsuus jakaantui kahtia ja harmonia pirstoutui. Myrsky, jota olin pelännyt, iski voimalla perheeseemme. Sisko laihtui, kuukautiseni alkoivat ja niiden myötä ymmärsin, että lapsuuteni loppuu. Alkoi erkaantuminen. Vaaka, joka oli näyttänyt yhtä tasaista lukemaa summana meistä kahdesta, jakaantui kahdeksi. Aloin kompensoida ja johdattaa ukkosta perheemme sisällä pois äidin hartioilta. 

Nooh, saatan olla liiankin allerginen halkeamille, myrskyille ja ukkosille. Karikkoa tuossa ei sentään ollut. Mutta ilman kliseitäkin, kirjassa on runsaasti tylsän elämän tylsää kuvausta, tässä eletään mainitsemaani nelilapsisen perheen arkea:

Asettelin iltaisin jokaisen lapsen seuraavan päivän vaatteet pinoon. Suosin sitä, että pojilla oli keskenään samanlaiset puserot, pidin tärkeänä että ne olivat luonnonkuituiset. Halusin, ettei heidän vaatteissaan ollut isoja kuvioita tai logoja. Suurimman osan heidän vaatteistaan olin ommellut ja loput ostanut kirpputorilta. Vain alusvaatteet ja sukat ostin uusina. Olin tarkka siitä, että kaikki vaatteet olivat puhtaita ja silitettyjä.

Brotherus sortuu myös samaan kuin Hunter Biden omassa kirjassaan, eli vuodattamaan ylistystä läheistensä ominaisuuksista. Se nyt ei toimi muualla kuin onnittelu- tai hautajaispuheissa. Sivulla 133 on lähes koko sivun vievä listaus hänen neljän lapsensa piirteistä, josta muutamia poimintoja eri lapsilta: loputtoman ahkera, viisas, moneen suuntaan lahjakas, herkkä, hauska, syvällinen, karismaattinen, kiinnostunut ryhmän jäsenenä toimimisesta, voimakastahtoisin ihminen jonka tunnen. 

Kuinka objektiivinen voi äiti olla kuvauksessaan? Tai: kuinka vähän ihmisiä äiti tuntee, jos se voimakastahtoisin osuu omiin lapsiin? Onhan se mahdollista, mutta naurahdin jo tuossa karismaattisessa, sillä ikuisesti mieleeni on piirtynyt erään TV-juontajan kommentti muutaman kuukauden ikäisestä omasta vauvastaan: "Lapseni on karismaattisin ihminen jonka tunnen."

Nykyiselle rakkaalle varatut sivut olisin käyttänyt sisarsuhteeseen nekin. Yhteensitova hulluuden liaani, lentokenttä, johon laskeuduttiin eri taivailta, sielunkumppanuus, rakkaan nukkuma-asennon kuvaaminen, suru siitä yhteinen lapsi ei enää tule kyseeseen... ei ole minun teekuppiani tämä kirja mistään kohdasta.

Kirjassa lienee haettu taiteellisuutta limittämällä pidempiä lukuja, alle sivun pituisia pätkiä, kirjeitä ja Pariisissa kirjattuja päiväkirjamaisia muistoja. Ne eivät toimi rytmittäjinä, kun koko kirja on kasauma hajanaisia havaintoja ympäriämpäri kirjailijan elämästä ja ajatuksista. Ehdottamani keskittyminen sisarsuhteeseen TAI syömishäiriön jatkumoon sisaresta kirjailijaan itseensä, kirjailijasta tämän lapseen olisi jäntevöittänyt teosta.

Alun sitaatille ei tunnu olevan kirjassa katetta muuten kuin äidin kuvauksen osalta. Äitiin kirjailija ei löydä yhteyttä ja hän saa 50-vuotiaana vahvistuksen tunteelleen, että äiti ei koskaan rakastanut häntä. Sen sijaan kirjassa on kyllä muita syitä harmistua. Lapsista on kerrottu avoimesti, ja itse olisin pillastunut, jos olisin löytänyt vastaavia kohtia elämästäni äitini kirjasta. Onneksi äiti ei ehtinyt kirjoja kirjoitella.

Brotherus kertoo Seuran jutussa ajatuksiaan kirjasta ja kirjoittamisesta. Helsingin Sanomien arvostelija  suhtautui kirjaan positiivisesti. Keski-Pohjanmaan arvioija kutsuu esikoisromaania loistavaksi, Maaseudun Tulevaisuuden taas pitää sitä hienona ja moniuloitteisena. MT:n arvioija kirjoittaa: "... niissä riittää pohdittavaa itsellenikin tyttärenä, siskona, vaimona ja neljän lapsen äitinä", mikä vahvistaa arveluani siitä että juuri tämä kirja vaatii samaistumista toimiakseen.

Monet ovat kirjasta siis pitäneet, minä en. Alkuun lainaamaani lausetta siteeraten: jos Brotherus olisi toivonut, että kirjoittaisin kirjasta lämpimämmin, hänen olisi pitänyt miettiä sitä jo kauan sitten.

Kustantaja: Werner Söderström Oy, Helsinki
Julkaisuvuosi: 2021
Sivumäärä: 329
ISBN: 978-951-0-46417-5
Päällys: Martti Ruokonen
Päällyksen kuvat: iStock ja Hanna Brotherus

Ainoa kotini oli vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 46. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 1/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,59.

Joonatan Tola: Punainen planeetta

Joonatan Tolan Punaista planeettaa on aika tavalla kehuttu, enkä luettuani ihmettele miksi. Tola kertoo kirjassaan synkeän perhetarinan viihdyttävästi. Kirja perustuu tositapahtumiin, mutta kyseessä on silti romaani, kirjailijan vapauksin toteutettu kuvaus.

Kirjaa lukiessa tuli mieleen Peter Franzénin omaelämäkerrallinen esikoisromaani Tumman veden päällä (Tammi, 2010). En tee kunniaa romaanille muistelemalla sitä monta vuotta lukemisen jälkeen, sillä se mitä muistan, on ahdistus Franzénin lapsuudessaan näkemästä perheväkivallasta. Joonatan Tolan kirjassa ongelma-aikuisten häiriökäyttäytyminen ei johtunut mustasukkaisuudesta, vaan poikkeuksellisista päänsisäisistä asetuksista. Lukijalle hieman helpompaa – kokijalle ei niinkään, ja kokemukset saattavat vaatia kokonaista kirjaa purkautumistieksi.  

Tolalla pääroolin saa ensin erittäin dominoiva isoisä ja hänen jälkeensä isä tai oikeammin isän sairaus. Muut perheenjäsenet ovat statisteja näiden suurten henkien rinnalla. Isoisästä Tola pystyy kirjoittamaan vapautuneemmin, sillä he eivät ole eläneet samaan aikaan, eikä pojanpoika ole joutunut itse suoraan minkään isoisän toilauksen kohteeksi. Isästään Joonatan kirjoittaa myös humoristisesti, mutta alla on kirpeä pohjavire, joka voisi olla vielä paljon kirpeämpikin. Etäännytys on onnistunut, eikä jokaista väärintekoa pureksita. (Isä sen sijaan kävi sairautensa voimin jatkuvaa taistelua epäoikeudenmukaisuutta vastaan, oli se sitten koettua tai todellista).

Kuvittelin, että minkäänlainen ihminen ei voisi enää hämmästyttää minua kaiken puolen vuosisadan mittaan lukemani jälkeen. Joonatan Tolan isoisä Jaakko Sakari Tola (1922–1974) osoitti kuvitelmani vääräksi. Jo pelkästään hänen elämäntarinansa, pojanpojan versio siitä, on syy lukea Punainen planeetta. Esitän alla tiivistelmän niistä sadasta sivusta, joilla isoisä esittää pääroolia.

Jaakko Tola oli nopealiikkeinen neurokirurgi, joka halusi menestyä ja tehdä paljon töitä. Näillä parametreillä saa yleensä elämään vaihtelua, niin sai Jaakko Tolakin, mutta hänelle kävi vielä siten, että hän vuonna 1956 ehti sairastua polioon. Rokotukset aloitettiin Suomessa seuraavana vuonna ja polio kutakuinkin hävisi 1960-luvun alussa. Tolalle polio tuotti neliraajahalvauksen ja kuukausien tajuttomuuden. Sanomattakin on selvää, että neurokirurgin työt päättyivät. Koska kirjailija Tola on valinnut tyylilajikseen mustan huumorin, käsittelee hän sillä myös isoisän kammottavaa kohtaloa. Tässä isoisä keskustelee Auroran sairaalan ylilääkärin kanssa tilanteestaan:

"Minä kärsin polion vaikeimmasta muodosta", isoisä aloitti.

"Kyllä, ellet peräti kaikkein vaikeimmasta."

"Mutta", isoisä jatkoi, "aina tapahtuu ennustamattomia paranemisia jotka muistuttavat lähinnä ihmettä."

Ylilääkäri myönsi että ihmeitäkin tapahtui, esimerkiksi Raamatussa. Mutta se oli äärimmäisen epätodennäköistä. Oli itsensä kiduttamista odottaa ihmettä näin pitkän toipumisajan jälkeen. "Ihmeet tapahtuvat nopeasti, ei se Jeesuskaan siellä haudassa vuosia makoillut."

Eikä isoisä parantunut, mutta vahva mieli pakotti ruumiin seuraamaan perässään vielä 18 vuotta. Ja silloinkin elämän päätti sähkökatkos (lukekaa millä tavalla!) Isoisä sai palautettua kaksi sormea toimintakuntoon ja alkoi työskennellä. Ensin hänestä tuli Suomen ensimmäinen tv-ohjelmien arvostelija. Arvosteluiden tyyliin vaikutti voimakkaasti niiden luomismetodi: isoisä kirjoitti ne päässään valmiiksi ja saneli puhelimeen. Mutta puhe haittasi hapen kulkemista halvaantuneessa kehossa, joten hän nukahteli kesken lauseiden, jolloin elvytystaitoinen avustaja läpsi sanelijan hereille. 

Avustajan käyttö ei sovi ihmistyypille, jolle vapaa on vain umpihanki. Isoisä teippasi sormensa yhteen ja teetti kaksisormijärjestelmään soveltuvan kirjoituskoneen. Hän alkoi kääntää viihdekirjallisuutta, Valittujen Palojen lääketieteellisiä juttuja ja lääketeollisuuden tekstejä. Kuinkas muutenkaan, isoisä alkoi pitää ensimmäistä lääkäripalstaa aikakauslehdessä (ja lopulta kolmea), esitelmöi, kehitti apuvälineitä ja, ja, ja, ja... energiaa tuntuu olleen viiden itseni verran, eikä minulla ole yksikään raaja halvaantunut. 

Mutta ulkopuolisen on helppo ihailla. Vaimolle ja pienille lapsille tilanne on näyttäytynyt toisenlaisena. Yksi lapsista oli kirjailijan isä Mikko Tola (1954–1989), joka sai myös polion, ennen isoisää, mutta parantui siitä. Sen sijaan mieli alkoi teininä järkkyä vakavasti. Tässä kohtaa kirja leikkaa isän hoitojaksojen ja itsemurhayritysten kautta isoisän tarinasta isän tarinaan. 

Kirjan ensimmäinen osa päättyy tilanteessa, jossa isä on löytänyt rakkauden ja elämässä näyttää kuitenkin olevan toivoa. Hän avioituu viehättävän naisen kanssa ja toinen osa kertoo vähitellen kasvavan perheen... ei vaan sittenkin lähinnä isän tarinaa. 

Isä on kunnianhimoinen ja vakuuttunut taiteellisista kyvyistään, mutta hän ei ole valmis tekemään töitä. Taiteen lajit vaihtelevat äkkimenestyksen toivossa:

Näyttelyn taulut maalattiin putkeen ilman mitään ennakkovalmisteluita tai luonnoksia. Pakinakokoelman isä kirjoitti kolmessa tunnissa ja runokirjat ulostettiin yön aikana yhdeltä istumalta korjailematta jälkeenpäin säettäkään. Jälki oli sitten sen mukaista. 

Siteeraan usein Rafael Koskimiehen kirjassa Helsinki ja Härjänvatsa (Otava, 1953) olevaa lausahdusta: "Lintu, jonka ääntä ei milloinkaan kuulu, ei varmasti ole laululintu." Koskimies kannusti nuoria löytämään idulla olevat kykynsä ja kehittämään niitä sitkeästi. Joonatan Tolan isä vaikuttaa olleen Koskimiehen vertauksen vastakohta. Hänen äänensä kuului, mutta ei silti voi tietää oliko hän laululintu.

Vaimo ja lapset ovat tässäkin sukupolvessa voimakastahtoisen isän otteessa ja kaikki tapahtuu isän ehdoilla. Äiti tekee parhaansa, mutta hän päätyy oman fyysisen sairautensa vuoksi lähes liikuntakyvyttömäksi. Kummallisissa oloissa kasvavat lapset eivät välttämättä tiedä, että toisenlaistakin perhe-elämää voi olla ja ovat usein hyvin joustavia. Niin ovat Joonatan Tola ja hänen sisaruksensakin, vaikka kirjan loppua kohti he elävät jo täydessä hullunmyllyssä.

Kirja kertoo myös isän ja isoäidin suhteesta, mutta siitä ei saa isän sairauden läpi otetta. Kirjailijan valitsemassa rakenteessa suhde jää ristiriitaiseksi ja reikäiseksi, eikä valinnassa ole mitään vikaa, suhde oli luultavasti juuri sellainen. Kaksi elementtiä toistuu: isän isoäidille kirjoittamat ilkeänraivoisat viestit sekä isoäidin varakkuus vastinparinaan lähes nälkää näkevä taiteilijaperhe.

Loppua kohti isän mielentila heikkenee, osasyynä monivuotinen runsas alkoholinkäyttö. Hän menehtyy 35 (tai 34)-vuotiaana sydänkohtaukseen. Tähän päättyy kirjan kaari. Perhe on ollut sosiaalihuollon tarkkailussa, mutta vanhemmat ovat puhumalla saaneet lastensa huostaanoton vältettyä, ja se tapahtuu vasta kirjan kuvaamien tapahtumien jälkeen.

Joensuussa asuva Joonatan Tola (s. 1983) tekee suomen kielestä jatkotutkintoa Helsingin yliopistossa. Kirjassa opinnot näkyvät hyvällä tavalla, huomaamattomana osaamisena.

Selasin Joonatan Tolan Olli-sedän tiedot Wikipediasta, sillä toivoin että vähäistä aasinsiltaa käyttäen saisin kirjan laitettua Helmet-lukuhaasteen kohtaan "kirja liittyy teatteriin, oopperaan tai balettiin". No en kehdannut käyttää siltaani, mutta selvisi, että Olli Tola on ollut yksi Kake Singersin jäsenistä! 

Sen sijaan sijoitin kirjan kohtaan, jossa kirjan pitää liittyä tv-sarjaan tai elokuvaan. Arto Halonen kuvasi nimittäin aikanaan taiteilija Mikko Tolan elämästä dokumenttielokuvaa. Luetun perusteella ei ollut vaikeaa ennustaa, mitä dokumentille tapahtuisi: yhdessä vaiheessa kohde halusi, että kaikki jo kuvattu materiaali poltetaan. Dokumentin teko olisi saanut jatkua. Mikko Tolasta kuvattu dokumentti ei koskaan ilmestynyt.

Ja toinen asia, jolla ei ole merkitystä kirjan kannalta, mutta pakko taltioida blogiin: näyttelijä Pamela Tola on yksi samat kokemukset läpikäyneistä Joonatanin sisaruksista.

Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki
Julkaisuvuosi: 2021
Sivumäärä: 344
ISBN: 978-951-1-35783-4
Kansi: Tuomo Parikka
Kannen kuva: kotialbumi, kuvaaja tuntematon

Punainen planeetta oli vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 40. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 5/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 4,04.

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu


Sisko Savonlahden vuonna 2018 ilmestynyt esikoisromaani Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu on sopiva valinta kesäpäivään: kirja on sujuvasti kirjoitettu ja viihdyttävä, eikä vaadi ajattelua. Kepeäksikin voisi sanoa, mutta päähenkilö ei elä kepeää elämää, vaan velloo rakkaus- ja taloushuolissa. 

Lehtijuttuja silmäillessäni sain käsityksen, että tämä on ja ei ole genreltään Chick litiä, josta olen aiemmin arvioinut Henriikka Rönkkösen Bikinirajatapauksen. Savonlahden päähenkilö deittailee (ehkä ei pitäisi), kuluttaa rahaa sikäli kun sitä on, sekä on merkkitietoinen. Mutta hän ei ole "voimaantunut", mikä tuntuu olevan yksi genren kriteereistä. 

Ehkä sitten näin. Itsekin liitin tämän enemmän Eeva Turusen Neiti U:sta kirjoittamaan kirjaan, sillä päähenkilöt ovat samalla tapaa naiiveja ja pakkomielteisiä. Jopa siinä määrin, että tuntuu että tätä tyyliä on nyt hetkeksi tullut tarpeeksi. Mutta ei, Savonlahden kirja kannattaa ilman muuta lukea.

Blogin taustatyö kertoi myös, että tämä on autofiktiota! Miten minä sitten kehtaan kirjoittaa, että päähenkilö on kuin Anssi Kelan Milla, jonka pitää ryhdistäytyä ja päästä eroon tilanteista, joissa aamulla sängystä löytyy alaston mies, jonka olkaan on tatuoitu Jack Nicholson. (Ja juuri kun olin kirjoittamassa, että ei KENENKÄÄN miehen olassa voi lukea Jack Nicholson, löysin jutun josta selviää että tämä on viittaus edesmenneeseen muusikko Zarkus Poussaan).

Kirjan päähenkilö on tapahtumien aikaan noin 35-vuotias ja kantavana teemana on ex-poikaystävän kaipuu. Takaumien kautta kerrotaan, miten poikaystävä oli löytynyt, mitä treffeillä oli tapahtunut ja millaista oli olla yhdessä sitten kun seurusteltiin. Päähenkilö on niitä ihmisiä, jotka kuvittelevat yhteisen tulevaisuuden hyvin yksityiskohtaisesti suunnilleen ensimmäisen tunnin sisään tutustumisesta. 

Esimerkiksi kun päähenkilö lähtee opinto- ja muilla lainarahoilla New Yorkiin toipumaan pettymyksistä ja tapaa baarissa mukavan Billy-nimisen miehen, pohtii hän paluumatkalla jo seuraavia seikkoja: Puhuisimmeko Billyn kanssa lapsillemme enemmän suomea vai englantia? Miten vanhempani suhtautuisivat päätökseeni viettää loppuelämäni New Yorkissa? Jos he eivät jaksaisi matkustaa, syntyisikö niin vahva side, että he haluaisivat osallistua lastemme elämän tukemiseen? Jaksaisiko Billy leikkiä töiden jälkeen lasten kanssa? (Tarpeetonta varmaan sanoa, että Billystä ei kuulu enää koskaan mitään.)

Mieshuolien/haaveiden lisäksi päähenkilöllä on alussa mainitsemiani taloushuolia. Hän on freelancer-toimittaja, mutta elää pääasiassa toimeentulotuella ja suvulta sekä kavereilta laintuilla rahoilla. Syynä on ammatillinen umpikuja. Hän on kasvanut ulos nuortenlehdistä ja muoti- ja kauneuslehdistä, mutta ei voi kirjoittaa vauva- ja perhelehtiin, koska ei tiedä niiden aihepiireistä mitään. Uusien asioiden opettelu ei kiinnosta tai ainakin aina tulee jotain tärkeämpää: pyykit, suihku, verkkopankissa käynti, Messenger-viesti. Samasta syystä päähenkilö ei saa haettua muutakaan työtä, josta saisi säännöllistä palkkaa.

Päähenkilö on sipsi- ja valkosipulidippiriippuvainen. Tämä kirjan läpi kulkeva lanka on hauska ja kyllä kirjassa muutakin huumoria on. En todennäköisesti huomannut kaikkea ensilukemalla, eikä kirja kuulu niihin, jotka luetaan toistamiseen. Omat asiansa holtittomasti hoitava nainen on esimerkiksi saanut Spotifyltä sähköpostin, jossa sanotaan jotain luottokortista. Kaveri auttaa tulkitsemaan viestin ja sanoo, että äitisi luottokortti on varmaan vanhentunut. Nainen ei missään nimessä aio hyväksyä sitä, että joutuisi kuuntelemaan musiikin seassa mainoksia ja ajaa itsensä tuohtumukseen: olisi kai ollut äidin asia päivittää uudet luottokorttitiedot kaikkiin mahdollisiin paikkoihin!

Myös kohtaus luvusta "Kuulen kaikkien aikojen tippurikesästä" vaatii tarkkaavaisuutta, ettei huumori mene ohi. Päähenkilö tapaa kaverinsa Samulin Karhupuistossa.

Kysyn, haluaako hän kävellä Hakaniemen rantaan.

"Kävellään vaan", Samuli vastaa.

Ulkona ei ole erityisen lämmintä mutta eittämättä ihan kelvollinen sää istua terassilla, jos siihen sattuu paistamaan aurinko, kuten Oivan terassille paistaa.

Niin siis, jos Karhupuistosta päätyy Oivan terassille, ei ole suhteellisesti mitaten päässyt lähellekään Hakaniemen rantaa, ennen kuin baari kaappasi kaverukset huomaansa...

Kirjan luvut ovat hyvin lyhyitä ja niillä on edellämainitun kaltaiset napakat nimet, jotka voisi lukea omana tarinanaan. Ja kyllä minä sitten tykkään kirjan nimestä. Näin siinä viittauksen Pekka Ruuskan kappaleeseen Ehkä tänä iltana, enkä kirjan luettuani ollut eri mieltä itseni kanssa:

Jo tuhannesko perjantai
saman krouvin lattialla 
kuluu samaa toivomalla
saman peilipallon alla:

Ehkä tänään
ehkä tänä iltana
hän tulee odottamatta
ehkä tänä iltana
hän ottaa ja vie.

Toivo on aina siinä toisessa, joka tulee ja vie, ja joka olisi syy syödä vähemmän sipsejä, siivota –  ja ryhdistäytyä. 

Ystävät, jotka esiintyvät tarinassa, jäävät etäisiksi hahmoiksi siitä huolimatta, että heidät on esitelty kirjan alussa. Ehkä esittelyt olisi voinut jättää pois, koska ne eivät sitouttaneet lukijaa eivätkä edistäneet tarinaa. Antaa päähenkilön tilittää taas yhdelle satunnaiselle ystävälle, josta ei tarvitse enempää tietää.

Sisko Savonlahti (s. 1982) on koulutukseltaan medianomi ja toimii vapaana toimittajana (podcast, kolumneja) sekä nyttemmin myös kirjailijana. Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu oli ilmestymisvuonnaan ehdolla Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Vuonna 2019 Savonlahti sai Gummeruksen myöntämän Kalle Päätalo -kirjallisuuspalkinnon. 

Ylen tekemän haastattelun kirjan ilmestymisvuodelta voit lukea tästä.

Kustantaja: Gummerus Kustannus Oy
Julkaisuvuosi: 2018 (pokkari 2019)
Sivumäärä: 304
ISBN: 978-951-24-1541-0 (pokkari)
Kannen suunnittelu: Hilla Semeri

Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu oli vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 25. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 4/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,03.

Ritva Hellsten: Raija


Tietenkin oli luettava kirja, joka on nimeltään lähes Reija eli Raija. No, oli muitakin syitä, kuten kirjasta lukemani positiiviset arviot. Mutta ensimmäisen kerran kiinnostuin kirjan Raijasta eli kirjailija Raija Siekkisestä (o.s. Hellsten 1953–2004) Märta Tikkasen toissa vuonna ilmestyneen kirjekirjan Pakko yrittää kir... perusteella. Tikkanen mainitsi arvostamansa kirjailijan, joka oli kuollut dramaattisesti. Koska Tikkasen kirja on edellen lainassa sisarellani, joka sen kyllä on ostanutkin, kävin Akateemisessa kirjakaupassa katsomassa, mitä siinä tarkalleen sanottiin. En löytänyt kuin alkuperäiskielisen version, mutta ehkä parempi niin:

Min finska författarfavorit, Raija Siekkinen, har dött, 50 år gammal, hittad in sin utbrända lägenhet in Kotka den 7.2. Har varit deprimerad, druckit för mycket också. En mästerlig novellist, hennes senaste samling kom i höstas men har inte recenterats förrän idag, samma dag nekrologen ingick, man fragt sich alltså vilka sambanden är med den egendomliga brand.

Tuossahan se tuli, koko tragedia: lahjakas kirjailija, masentunut, päihdehakuinen, löytyi tulipalon jäljiltä kuolleena asunnossaan Kotkassa helmikuun alussa vain 50-vuotiaana. Syksyllä ilmestynyttä viimeisintä novellikokoelmaa ei vieläkään ollut arvosteltu Helsingin Sanomissa MUTTA arvostelu ilmestyi samana päivänä kuin muistokirjoitus.

Raijan on kirjoittanut Raija Siekkisen isosisko Ritva Hellsten. Hän on valinnut kirjansa ajanjaksoksi sisarensa viimeisen vuoden, maaliskuusta 2003 helmikuuhun 2004. Takaumilla käydään katsomassa, miten Raija on päätynyt nykyiseen tilanteeseensa. Kirjoittaminen on kovaa ja huonosti tuottavaa työtä, miessuhteet ovat olleet eri tavoin epäonnisia ja lapsuudessakin on ollut jotain vikaa, mikä ei kuitenkaan kirjasta tarkemmin selviä. Luinko hutiloiden, vai ohitanko isä ja äiti eivät ymmärrä -viittaukset sisäisin olankohautuksin?

Kirjassa Ritva asettuu Raijan ajatuksiin ja kertoo tämän näkökulmasta tarinaa. Emme taas voi tietää, mitä mieltä Raija olisi itse ollut syntyneestä kuvasta, mutta ulkopuolisen lukijan näkökulmasta lopputulos on onnistunut. Käytettävissä on ollut päiväkirjoja ja kirjeitä ja Ritva esiintyy kirjassa itsekin, Tuuli-nimisenä. Yhdessä koetut asiat ja käydyt keskustelut ovat hänen kannaltaan ensi käden tietoa. Toinen sisar liittyy myös läheisesti Raijan tarinaan, mutta ei hyvässä mielessä (tahallinen teaser minulta, kannattaa lukea kirja!)

Raija Hellsten opiskeli Helsingin yliopistossa kotimaista kirjallisuutta, kansanrunoutta ja filosofiaa, toimi kirjastovirkailijana ja Kymenlaakson maakuntamuseon tutkijana, kunnes vuonna 1984 ryhtyi vapaaksi kirjailijaksi kirjailijanimellä Raija Siekkinen.

Kaikkein eniten maailmassa Raija halusi kirjoittaa, mutta opinnot piti valita siten, että niistä saisi elannon, kun ei vielä tiennyt kantaisiko kirjoittaminen koskaan. Myös ensimmäinen aviomies – kirjassa Jussiksi nimetty hahmo – kirjoitti, ja Raijan oli noudatettava Jussin sääntöjä ja tunnusteltava tämän mielialoja. Jussi oli nopea kirjoittaja, Raija hidas ja epävarma itsestään. Hän osallistui kuitenkin opiskeluaikanaan kustantamon novellikilpailuun ja pääsi novelleillaan mukaan kokoelmaan.

Mutta nyt seurasi uusia ongelmia. Raija oli kirjoittanut "läheltä ja tarkasti", mikä sai osan läheisistä suutuksiin tai hämmennyksiin. Anoppi sanoi, että asiat eivät menneet kuten novelleissa väitettiin. Tuuli (eli Ritva) ja hänen miehensä olivat kirjassa myös tunnistettavia, eivät mairittelevasti. Jussi jatkoi oman kirjansa naputtamista synkkänä, suljetun oven takana.

Mutta hän oli kirjoittanut mitä oli nähnyt. Oli otettava riski, vaikka se merkitsisi ihmissuhteiden uhraamista. Elämä oli asettanut hänet tälle paikalle, tarkkailemaan, näkemään; eivätkä ihmiset pidä siitä, että heidät nähdään.

Kirjoja tuli lisää, vielä kahdeksan novellikokoelmaa, kolme romaania, neljä lastenkirjaa ja näytelmä. Kuten alussa tuli esiin, elämä kirjailijana oli kuitenkin henkisesti rankkaa ja pääosan aikaa rahallisesti niukkaa. Viimeisen vuoden kuvauksessa korostuvat väsymys, runsas viininkulutus, rahapula. Raijan terveys ei ollut hääppöinen ja silloinen mies totesi: "Olet kuin keskitysleirin vangit". Novellikokoelman valmistuminen oli kestänyt jo neljä vuotta, paljon pidempään kuin kustantajalle oli tullut luvattua. Ja kun Kalliisti ostetut päivät sitten lopulta ilmestyi, tuli uusi murhe:

Joskus hän nousi jo aamuyöllä, kun kuuli lehden kolahtavan eteisen lattialle, selasi esiin kulttuurisivut, silmäsi nopeasti: ei mitään. 

Kirjan ilmestymisestä oli kaksi kuukautta eikä arvostelua kuulunut. Lähtiessään Sisiliaan hän oli ollut varma, että arvostelu ilmestyisi vielä hänen matkalla ollessaan. 

En käsitä, hän puuskahti ääneen, tuskastuneena, viskasi lehden syrjään, sytytti tupakan. Huono kirja? Mahdotonta.

Tämä tilanne oli sijoitettu marraskuuhun 2003. Raija Siekkinen kuoli helmikuun 2004 alussa. Tulipalo sai alkunsa ilmeisesti tupakasta. Synkästä lopusta huolimatta tai juuri sen vuoksi on huomattava, että hän sai Kalevi Jäntin palkinnon (1983), Otavan lastenkirjapalkinnon (1985), Kirjallisuuden valtionpalkinnon (1984 ja 1992), Kymen läänin taidepalkinnon (1992), Runeberg-palkinnon (1993) ja Eino Leino palkinnon (1998). Hän oli myös Finlandia-palkintoehdokkaana (1991).

Kun kirjan pääteemana on kirjailijan tarve kirjoittaa teoksia, joita luetaan ja joilla on merkitystä, tunnen häpeää siitä, että en ole lukenut Raija Siekkisen kirjoista ainuttakaan, mutta nyt olen lukenut ja kehun hänen isosiskonsa kirjoittamaa kirjaa. Joka oli myös Finlandia-palkintoehdokkaana. Hämmentävää on, että sen lisäksi että Raija Siekkisenkin kirja on ollut ehdokkaana, on Joel Haahtela käsitellyt Raija Siekkisen elämää myös Finlandia-ehdokkaana (2010) olleessa kirjassaan Katoamispiste!

Ritva Hellsten ei suuntautunut alun perin kirjailijaksi, vaan hänen esikoisromaaninsa Orvot ilmestyi vasta vuonna 2014. Sisarusten kuolemansairaasta äidistä kertova Lea on vuodelta 2018. Näiden lisäksi Hellsten on julkaissut runokokoelman. Syntymäkaupunkiinsa Kotkaan palannut Hellsten on toiminut kirjallisuuden kääntäjänä, kieltenopettajana ja kirjallisuuskriitikkona.

Raija liittyy lähiaikoina lukemieni etunimikirjojen joukkoon: Mona-Liisa, Taavi, Raija. Kirjoittajina toimittajasta Mona-Liisa Nousiaisen ystäväksi muuttunut henkilö (Laura Arffman), Taavi Törmälehdon lapsenlapsi ja nyt tässä sisar. Etunimi kenties vaatii jonkinlaista läheisyyttä. Vai tuleeko mieleen muunlaisia etunimikirjoja, jotka kertovat oikeista ihmisistä? Tarmo Uusivirrasta Tare-nimisen kirjan tehnyt Simo Rantalainenkin tunsi Taren henkilökohtaisesti. Äkkiseltään muistellen vain Heidi Köngäksen Hertta (Hertta Kuusisesta) täyttää kriteerin, että kirjailija ei ole tuntenut kohdettaan. Samoin Huovisen Joe-setä, mutta se onkin jo fiktiivis-humoristinen kertomus diktaattorista.

Suomen Kulttuurirahastolla on nimikkorahasto Raija-Liisa Hellsten-Laineelle. Se on tarkoitettu naispuolisten novellistien ja lyyrikkojen tukemiseen. Poimin osan elämäkertatiedoista rahaston esitteestä. Nimistä mainittakoon, että Raija-Liisa Hellsten avioitui Tapani Siekkisen kanssa, mistä kirjalijanimeen tuli Siekkinen. Hellsten-Laine hänestä tuli avioiduttuaan Tarmo Teuvo Tapani Laineen kanssa.

Yhtenä lähteenä käyttämäni Yle:n juttu kirjan synnystä on tässä. Suomen Kuvalehden arvion voit lukea tästä, mikäli sinulla on lehden digiversion tunnukset.

Kustantaja: Aviador Kustannus
Julkaisuvuosi: 2020
Sivumäärä: 265
ISBN: 978-952-7347-30-0
Kansi ja taitto: Jonna Nisu

Raija oli vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 24. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 5/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,66.

Terhi Törmälehto: Taavi

 

Jälleen on kyse suuria saavuttaneesta isoisästä, joka ei ole ihmisenä täydellinen. Edellisen blogitekstin isoisä Sven Stolpe oli tehokas kirjailija. Terhi Törmälehdon isoisä Taavi Törmälehto oli tehokas taistelija, Mannerheim-ristin ritari nro. 41, kun mitaleita kaikkiaan myönnettiin 191:lle henkilölle. 

Haapavedellä vuonna 1922 syntynyt Taavi Törmälehto livahti 17-vuotiaana talvisotaan. Kirja näyttää talvi- ja jatkosodan tapahtumia kotona ja rintamalla Taavin, Ruusa-äidin ja pikkuveli Veikon silmien kautta. Valinta on toimiva, sillä he ovat kovin erilaisia persoonia. Kun Taavi menestyy niillä mittareilla, millä sodassa mitataan, on äiti toisaalta ylpeä, toisaalta lukee rukouksia jokaisen poikansa tappaman vastapuolen sotilaan puolesta. Veikko ihailee veljeään, mutta tietää, että ei pärjäisi samalla lailla. 

Sanon samat sanat kuin Schulmanin kirjan luettuani: en osaisi mennä isoisäni nahkoihin, vaikka ehdin hänet lapsena tuntea ja olen kuullut paljon juttuja sukulaisilta ja kyläläisiltä. Terhi Törmälehdolla oli taustoituksessa suullisen tiedon lisäksi onneksi käytettävissä Taavi Törmälehdon itsensä kirjoittama kirja Marskin ritarin tilitys vuodelta 2001 (Taavi eli vuoteen 2007 saakka).

Terhi Törmälehto kirjoittaa rohkeasti ja tekee Taavista toimintaan, myös sotatoimintaan, kiintyneen miehen, joka halveksii mieleltään heikompia ja ärsyyntyy, kun muut puhuvat kotirintamasta, siellä odottavista töistä ja perheistään. Sodassa oltiin sotimassa.

Vuonna 1940 perustetun Vapaudenristin ritarikunnan Mannerheim-ristejä myönnettiin vain jatkosodan perusteella. Sen saattoi saada erityisen urheuden, taisteluissa saavutettujen merkittävien tulosten tai ansiokkaasti johdettujen sotatoimien ansiosta. Taavi Törmälehdolle mitali myönnettiin jo marraskuussa 1941.

Kirjassa mitalin kannalta merkittäviä taisteluita ei mitenkään osoitella. Kirjailija kuvailee sotaa taitavasti milloin tekemisen ja liikkeen, milloin vaeltelevien ajatusten kautta. Loppua kohti sota käy parhaallekin taistelijalle hyvin rankaksi. On vain runsaslukuinen vihollinen, ympäriltä kuolevat aseveljet, kehoon kertyneet sirpaleet, ripuli ja nälkä:

Tonkat ovat kadonneet ja ruoantuojat ammuttu. Näissä Antrean asemissa vartioivat enää kuolleet.

Terhi Törmälehto kertoo kirjansa taustoista Seura-lehden jutussa. Hän tuli tutkimustyötä tehdessään siihen tulokseen, että isoisän sankaruus ei ollut sattumaa, vaan tämä oli oikeasti poikkeuksellinen henkilö. Päätelmää ei ole syytä epäillä, Taavi Törmälehto oli selvästi harvinaisen soveltuva puolustamaan kotimaataan. Hän haavoittui useamman kerran, mutta palasi aina rintamalle mahdollisimman nopeasti.

Valitettavasti samat ominaisuudet saattoivat olla osasyynä siihen, että Taavi Törmälehto puukotti ihmisen Göteborgissa vuonna 1967. Kirjassa kuljetetaan tätä toista tarinaa päätarinan joukossa, tosin huomattavasti lyhyemmällä aikajänteellä. 

Kirjassa kulkee sivujuonteena myös se, mitä Mannerheim-ristin saaminen merkitsi ihmiselle itselleen, mitä suvulle ja jälkipolville. Nuorena miehenä riitti ihalijoita, hännystelijöitä ja tarjoajia. Mutta kaikki eivät sentään tunnistaneet, ja kirjassa on kohtaus, jossa lukija saa tuntea myötäylpeyttä: Taavi matkustaa junan ykkösluokassa, minne hän ei sotilasarvoltaan korkeampien mielestä kuulu. Mutta konduktööri vain vilkaisee Taavin matkustusasiakirjaa, eikä tee elettäkään käskeäkseen tätä rouheaa, nuhjuista miestä toiseen tai kolmanteen luokkaan! Eikä kumpikaan selitä muille, miksi.

Terhi Törmälehto ei tehnyt kirjasta ihannoivaa ylistysteosta, vaan yhden version siitä, millainen isoisä olisi voinut olla ihmisenä. Kiitos siitä.

Terhi Törmälehto (s. 1977) on äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja ja opettajankouluttaja. Hän on lähtöisin Kainuusta, asuu Helsingissä. Törmälehto ei ole pitänyt kieleen liittyvää ammattitaitoaan vakan alla. Kirjassa on yksi kauneimmista lukemistani aluista:

Maan alta nousee naisen huuto. Se on mullan ja nauriin ja kosteiden juurien huuto, käheä ja loputon. 

Kylä kuulee huudon. Se pysähtyy sijoilleen, eikä tiedä miten jatkaa, miten olla kylä, miten kasvaa ohraa ja halata lasta, puristaa ihmisen kämmen lämpimän utareen ympärille, olla taivaalla valkea kuu. Kaikki seisahtuu. Vanhan hatara liike, vastasyntyneen liike, jään alla vesi.



Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki
Julkaisuvuosi: 2021
Sivumäärä: 298
ISBN: 978-951-1-34515-2
Kansi: Timo Numminen
Kannen kuvat: SA-Kuva

Taavi oli vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 23. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 5/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 4,25.

Helena Immonen: Operaatio Punainen kettu

 

Blogitekstiä aloittaessani Venäjän joukot olivat vaihteeksi liikkeessä, tällä kertaa vetäytymässä poispäin Ukrainan rajalta. Venäjän uhkaa ovat fiktiossa menestyksekkäästi käyttäneet jännityskirjailijat Ilkka Remes ja Taavi Soininvaara. Se on lähtökohta myös Helena Immosen viime syksynä ilmestyneessä kirjassa Operaatio Punainen kettu.

Kirjan alkupuolella kuullaan uutispommi: Ruotsi on jättänyt sotilasliitto Naton jäsenhakemuksen. Venäjä pahastuu ja alkaa vahvistaa bufferiaan Natoa vastaan, mikä maantieteellisistä syistä tietää Suomelle huonoa. Ensimmäisenä koetaan kuitenkin hämäysisku Gotlantiin, jota Suomikin lähtee vapauttamaan. Sen jälkeen Venäjä tekee Ruotsiin laajan kyberhyökkäyksen, joka taasen saa Ruotsin pyytämään Yhdysvalloilta suoraa sotilaallista apua. 

Tapahtumat lähenevät nopeasti Suomea. Venäjän Itämeren laivasto aloittaa sotaharjoituksen ja Suhoi-kone loukkaa Suomen ilmatilaa. Paikalle rientävä Hornet ammutaan alas, mutta se ehtii lähettää itsekin ohjuksen ja molemmat koneet tuhoutuvat. Seuraa informaatiosodankäyntiä, jossa Suomea syytetään ilmataistelun aloittamisesta. Netissä leviää tekaistuja videoita, joissa Venäjän kansalaisia kohdellaan huonosti.

Suomen ei auta muuta kuin siirtyä valmiustilaan. Mutta mihin kaikkeen pitäisi valmistautua, mitä kohteita suojella? Yhtäkkiä koko pääkaupunkiseutu on oksennustaudissa, kun vedenpuhdistamon turvajärjestelyt ovat pettäneet ja veteen on päästy lisäämään kolibakteeria. Sitten lähtevät sähköt. Kohta Venäjän – tai tässä vaiheessa vielä "tunnistamattomat vihreät" – joukot ovat vallanneet Hankoniemen, ja ilmoittavat että mitään hätää ei ole, jos heidän ja laivaliikenteen vain annetaan olla rauhassa. 

Vakuuttelu ei vaikuta kovin uskottavalta, sillä kaakkoisen rajan taakse on alkanut kertyä joukkoja. Lopulta päädytään maa- ja meritaisteluihin, sillä Suomen on puolustettava sekä itseään että estettävä Suomen maaperän käyttäminen muita maita vastaan. 

Kirjoittaja Helena Immonen (s. 1986) on turvallisuuspolitiikkaan perehtynyt journalismin ja viestinnän ammattilainen, sissiradisti ja reserviupseeri. Taustasta on ollut huomattavaa etua kirjan kirjoittamisessa. Maallikon näkökulmasta Venäjän operaatioiden logiikka oli toimiva, ainoana kohtana jäi vaivaamaan se, että venäläiset olivat valmistelemassa Gotlannin iskua jo ennen Nato-hakemusta, mutta ehkä Ruotsin aikomuksista oli saatu tietoa tiedustelulla. Immonen käsitteli myös joukkoja ja sotalaitteistoja vaivattoman tuntuisesti. 

Vesilaitos- ja sähköverkkoiskujen vaikutukset oli kiinnostavasti kuvattu ja niistä olisin voinut lukea pidempääkin kehittelyä. Lisäksi pidin taistelukuvauksista, kunhan niissä ei ollut dialogia. Se nimittäin ei toiminut kirjassa lainkaan, vaan oli selittävää tai muuten vaivaannuttavan kankeaa ja usein tarinan kannalta tarpeetonta.

Päähenkilö on nuori reservin luutnantti Riina Koivu. Naisen käyttäminen sotatrillerin ykkösnäkökulmahenkilönä on virkistävä ratkaisu ja naisia on sijoitettu muuallekin, kuten alas ammutun Hornetin lentäjäksi ja miinalaivalle ylipursimieheksi. Myös maahanmuuttajataustaiset sotilaat saavat huomiota Mustafan eli Mustin hahmossa, mutta Immonen sortuu pahasti kliseisiin tehdessään Mustista kaikkien rakastaman yli-ihmisen. Ihan normaali mies olisi riittänyt, eikä häntä olisi tarvinnut kuljettaa kuolettavine haavoineen kirjan läpi komeisiin sotilashautajaisiin saakka.

Riinan ja aviopuolisonsa Mikaelin liitossa mättää jokin, mutta lukija ei saa selville mikä. Kaikkea ei tarvitse (eikä saa) kirjassa selittää, mutta tämä jää turhaan auki. Molemmat ovat kauniita ja rohkeita, tekevät uraa, on lapsi ja omakotitalo. Vasta kun Riina joutuu mukaan sotaan ja haavoittuu, alkavat puolisot taas lähentyä.

Valtaosa sotivista vanhemmista on varmasti ollut huolissaan siitä, miten lapsille käy, jos itse kuolee tai sota kääntyy tappioksi. Riina on laitettu vellomaan näissä ajatuksissa. Vastaavaa en ole miehille nähnyt kirjoitetun. Kontrastina Riinan Joni-veli istuu loppuun saakka sairaalassa odottamassa Mustin leikkauksen päättymistä sen sijaan että menisi katsomaan vastasynnyttänyttä vaimoaan sairaalaan. 

Lasten yhteyteen sopii esimerkki epäonnistuneesta JA tarpeettomasta dialogista. Riina on mennyt kahville raskaana olevan kälynsä luo siinä vaiheessa kun tilanne on päällä vasta Gotlannissa. Joni on sotimassa ja Meri-käly hyvin huolissaan, mutta rentoutuu ja haluaa apua lastenhuoneen verhojen valintaan (!). 

– Nämä on molemmat Finlaysonin lastenverhoista. Tykkään ehkä kuitenkin enemmän tästä pesukarhukuviosta. Mutta tää istuva karhu on myös sympaattinen.

Riina tutkaili molempia verhoja ja sanoi sitten, että hänkin piti enemmän pesukarhuista. Meri nyökkäili ja innostui ottamaan verhot paketistaan.

– Kyllä mä sitten nämä laitan. Autatko?

Riina nyökkäsi ja tarttui verhoon.

– Ehkä parempi että mä laitan. Onko teillä jakkaraa jossain?

Hahmot eivät syvenneet, tarina ei edennyt, kohtaus ei kiinnosta. Miksi sitä ei ole editoitu pois?

Sotatilan päättää Sauli Niinistön neuvokas toiminta. Toki Niinistö on poikkeuksellisen suosittu presidentti ja voi ajatella valinnan lisäävän kirjan myyntiä, mutta minulle kirjan kehystarinan lopettaminen Niinistön hahmossa saapuvaan Deus ex machinaan oli plöräys. (Latinankielinen termi tarkoittaa yllättävää ja epäuskottavaa käännettä, jolla pelastetaan umpikujaan joutunut tarina.)

Kirjan nimen huomasin tekstissä yhden kerran ja sen lisäksi sotatoimialueella näyttäytyi oikea punainen kettu. Nämä eivät riitä perustelemaan jykevää nimeä. Operaatio punainen kettu olisi pitänyt nostaa konkreettisesti esiin venäläisten mielessä ja puheissa, ladata nimeen pelotetta, jota kannen kuva lupailee.

Immonen on kotoisin Haapajärveltä ja on Renny Harlinin tapaan sijoittanut teokseensa viitteitä kotipaikkaansa. Sivulla 348 luutnantti Koivulle ilmoittautuu jääkäri Välilä, joka ei halua palvella naisen alaisuudessa. Luutnantti Koivu keventää tunnelmaa tiedustelemalla, mistä jääkäri on kotoisin. No Haapajärveltä tietenkin. Sitä kautta kirjailija pääsee näppärästi tuomaan esiin Mika Myllylän ja itselleni tuntemattoman ampumahiihtäjä Tero Seppälän.

Operaatio Punainen kettu sai ilmestyessään esikoiskirjaksi runsaasti huomiota. Se arvosteltiin Kansan Uutisissa (24.10.), Helsingin Sanomissa (8.11.), Kanava-lehdessä 8/2020 ja sama teksti Suomen Kuvalehdessä (10.12.), kirjailijasta ja kirjasta oli juttu Keskisuomalaisessa (17.10) ja Iltalehdessä (26.12.). Suomen dekkariseura myönsi kirjalle tänä keväänä Vuoden esikoisdekkari -kunniakirjan.


Kustantaja: Docendo Oy, Jyväskylä
Julkaisuvuosi: 2020
Sivumäärä: 464
ISBN: 978-952-291-858-1
Kansi: Jussi Jääskeläinen
Graafinen suunnittelu: Noora Ohvo

Operaatio Punainen kettu oli vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 16. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 3/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,61

Helena Waris: Nuorgamin vettä

 


Kohelluskirjoilla on paikkansa maailmassa ja Helena Wariksen Nuorgamin vettä täyttää paikan oivallisesti. Tosin lähtöasetelman luominen kirjan alussa kangertelee ja joku saattaakin heittää lukemisen sikseen. Ei kannata, sillä Waris pääsee kohta vauhtiin ja liiallinen selittely vaihtuu vauhdikkaaksi tapahtumien ja ihmisten kuvaukseksi.

Kirjassa seurataan Mikke Korhosta, jonka elämä ei ole juuri nyt mallillaan: tyttöystävän kanssa on tullut bänät, pitäisi muuttaa pois yhteisestä asunnosta ja kertoa äidille erosta, löytää uusi työpaikka tai alkaa opiskella. Ei selviä, miksi postinjakajan työ on päättynyt, mutta työttömyyskorvauksetkaan eivät vielä ole alkaneet juosta. 

Mikke hoitaa surujaan juopottelemalla kaverinsa Jeren kanssa Lapissa, ja kolmen päivän kännäämisputkessa kehittyy idea. Mitäs jos laitettaisiin ihmiset kantamaan täyttä vesiämpäriä kohti Helsinkiä ja kerättäisiin jokaisesta kantopätkästä palkkio?

Kaveruksista Jere on järkimies ja tajuaa selvittyään, että idea ei ollut kovin toimiva. Mutta Mikke on edelleen sitä mieltä, että mitäs tässä muutakaan elämällään tekisi. Jere yrittää puhua Mikkeä ympäri, semminkin kun hän joutuu palaamaan julkisilla Helsinkiin, sillä reissuun oli lähdetty Miken Transporterilla. Mikke ei taivu, vaan aloittaa urakan.

Nuoret miehet ovat kirjan alkaessa niin pohjoisessa kuin voi, Suomen päälaella Nuorgamissa. Vesi ämpäriin otetaan lähtöpaikasta (ja siitä kirjalle nimi). Mikellä on siis melkoinen matka taitettavana kävelyvauhtia. Rahaa ei ole paljoa ja pakettiauton varustelu on karu siihen nähden, että siinä on yövyttävä ja ruokailtava. 

Minä kiinnostuin kirjasta siinä vaiheessa kun Waris kirjoitti mukaan keskenään kilpailevat isän ja teinipojan. Koko perhe on ollut tienpäällä yhdessä liian pitkään, sillä äiti kantaa ämpäriä ensin kilometrin, isä puolitoista, poika kolme, ja sitten miehillä onkin jo täysi vedenkantosota päällä. Mikelle tulee mieleen oma isänsä, joka oli vastaavassa halonhakkuukilvassa selvästi piessyt mielessään halkojen sijaan Mikkeä. Ja kuollut muutaman kuukauden päästä infarktiin.

Muutama innokas vedenkantaja löytyy siis jo alkuun ja muitakin Mikke saa maaniteltua kantamaan. Palkkiot ovat enimmäkseen ryönää kuten käsipyyhkeitä ja kyniä, mutta myös syötävää ja pieniä mukavuuksia autoon. Seksiä järjestyy jo sivulla 59, mutta ei kantopalkkiona.

Homma lähtee kiivaammin käyntiin, kun Jere perustaa projektille Facebookiin sivun ja ihmiset kiinnostuvat älyttömästä urakasta. Waris on präntännyt pitkin kirjaa Face-keskusteluiden pätkiä ja ne toimivat hyvin, ovat juuri niin ristiinkeskustelevia kuin viihdyttävimmät someketjut voivat olla. Ihmiset kertovat, missä vesi on menossa, minne luulevat sen olevan matkalla, mitä mieltä ovat projektista yleensä ja Mikestä erikseen, missä Mikke on nähty ostamassa pitsaa, mitä itse ovat tekemässä ja mitä mieltä ovat toisista keskustelijoista.

Mikke on ihmistyyppiä spontaani vätys, mutta aloin kuitenkin pitää hänestä. Hän on rääväsuinen, mutta reilu ja kohtuullisen luotettava, eikä esimerkiksi jousta vedenkannon säännöistä. Paitsi aivan lopussa Jere saa Miken myöntymään siihen, että kantoetapit jaetaan etukäteen (sääntö: ei varauksia). Ja että ne itse asiassa kilpailutetaan. Ja kyllä kikkelikin välillä vie Miken sivuun jo puhutulta reitiltä, VAIKKA hän alussa vakuutteli itselleen: "Sekin on nähty, miten paljaat tissit taksin takapenkillä vievät pohjan hyviltä päätöksiltä, mutta olen nyt eri mies".

Kansikuvassa oleva nöffi ei ole sattumaa, vaan tärkeä osa kirjan juonta. Koirallinen pariskunta osuu monelle levähdyspaikalle Miken kanssa samaan aikaan, ja eikös yhtenä aamuna ämpärissä ole valtavankokoinen mustan koiran pää. "Kun Fannilla oli niin kova jano, että se joi tämän nuoren miehen vesiämpäristä", kertoo rouva miehelleen. 

Mikkeä raivostuttaa, vesi on vajunut puoleen ja jäljelle jäänyt on vaahtoutunutta kuolaa. Pariskunta järkyttyy kuullessaan, miten he ovat tyrineet projektin, jota he ovat kyllä seuranneet netissä, mutta eivät arvanneet, että kyseinen vesi olisi juuri Fannin hamuamassa ämpärissä ja juuri tämän nuoren miehen matkassa. 

Mutta ei niin paljon pahaa ettei jotain hyvääkin: pahoillaan olevasta pariskunnasta tulee Mikelle käänne kohti keskiluokkaista elämää. Uuteen elämään kuuluu myös alkumatkasta tavattu Sara. Sillä kasvutarinahan tämäkin on, mutta ei kasvutarinassa tarvitsisi mennä äärimmäisyyksiin. Siihen olisi riittänyt Miken ajattelun kypsyminen matkan varrella tavattujen persoonallisuuksien ja yksinään Transporterissa vietettyjen pitkien tuntien avulla.

Alun selittelystä ja rivitaloelämään kasahtavasta lopusta huolimatta Nuorgamin vedessä näkyy tottumus kirjoittamiseen. Ristiinassa asuva Helena Waris (s. 1970) on tätä ennen kirjoittanut fantasia- ja dystopiaromaaneja ja saanut neljästi Suomen Tolkien-seuran Kuvastaja-palkinnon.


Kustantaja: Like Kustannus, Helsinki
Julkaisuvuosi: 2019
Sivumäärä: 336
ISBN: 978-952-01-1906-5
Kansi: Netta Lehtola ja Tuomo Parikka, kuva Istockphoto

Nuorgamin vettä oli vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 9. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 4/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,80.

Anni Kytömäki: Kultarinta

 

"Tekotaiteellinen", luonnehti ystäväni Kultarintaa. Päätin silti kokeilla, kun kirja oli Suomalaisen Kirjakaupan kolme pokkaria 15 eurolla -tarjouspöydällä. Ja minut kirja imaisi mukaansa ensimmäisiltä sivuilta lähtien, enkä ehtinyt huomata tekotaiteellisuuden häivähdystäkään. Paksuhan tämä on kuin faan, mutta kun kirja on hyvä, on paksuus vain plussaa.

Kirja kertoo vauraassa perheessä varttuneesta Erikistä, joka ei tunne senaattori-isänsä maailmankuvaa omakseen, vaan päätyy rakastamaan työläisnaista ja luontoa. 

Juoniselostuksessa ei kannata edetä yhtään pidemmälle mainitsematta metsää, jonka sisään ja ympärille kirja on rakennettu. Erik kasvaa sukukartanossa, jota ympäröivät sankat metsäalueet. Äidin maagiset kertomukset, joita isän palkkaamat paikalliset hakkuumiehet vahvistavat, saavat Erikin pelkäämään metsää lapsena. Ylioppilaana hän kuitenkin vaihtaa lääketieteen kasvi- ja eläintieteeseen ja koluaa rantoja ja metsiä lintuja havainnoimassa. Isä on tällä välin siirtynyt kokopäiväiseksi liikemieheksi. Hän ostelee isänniltä metsiä suurten yhtiöiden bulvaanina ja varmaan omaankin lukuunsa.

Rakkausromaani tämä ei ole, sillä naisten kanssa Erik on onneton suhari. Hän rakastuu opiskeluaikanaan Helsingissä pyykkäri-Lidiaan, mutta luokkaero ja ujous estävät tunteiden kertomisen. Erik osallistuu isänsä mieliksi metsänostohommiin ja yrittää päästä samalla pakoon Lidiaa koskevia ajatuksia. Eihän ostoista mitään tule, sillä Erik ei halua koskemattomia salometsiä kaadattaa. 

Tässä vaiheessa kirjailija järjestää Erikin metsänvartijan sijaiseksi erämaahan viideksi kuukaudeksi, alkaen Venäjän lokakuun vallankumouksesta (marraskuussa 1917) ja päättyen siihen kun valkoiset ovat jo saaneet niskaotteen sisällissodassa. Kirjailija saa ylitettyä monimutkaiset tapahtumat sillä, että pöllämystynyt Erik lukee jälkikäteen saamiaan isän kirjeitä ja sanomalehtiä. Suomi on itsenäistynyt hänen hiihdelleessään kairoja ja sen jälkeen veljet ovat tappaneet veljiä, Erikin edelleen hiihdellessä ja kirjatessa luontohavaintojaan.

Punaisten puolella ollut Lidia selviää sisällissodasta hengissä ja Erik saa hänet kumppanikseen. Mitään pitkää onnea ei ole tiedossa, sillä pitkään kytenyt tuberkuloosi saa Lidiasta otteen hänen synnytettyään Malla-tyttären. Erikin äiti päätyi aikanaan alkoholistiparantolan kautta hautaan, ja parantolassa Lidiakin viettää loppuelämänsä. Erikillä on nyt pieni lapsi, mielenkiintoinen työ yliopistolla, hiljalleen pois riutuva vaimo ja murheellinen mieli, jota hän alkaa vähitellen hoitaa alkoholilla.

Tulee uusi rakkaus, jonka kanssa Erik toimii yhtä kömpelösti kuin ensimmäisen. Taas tarvitaan alkoholia lievittämään kaipuuta ja lopulta Erik tulee ottaneeksi Mallan mukaan viinanhakureissulle, joka päättyy autokolariin ja pidätykseen. Hän menettää omaisuutensa ja Mallan huoltajuuden ja päätyy itse hoitolaitokseen.

Näillä tienoin kertoja vaihtuu liukumalla Erikistä Mallaan. Kirjan kaksi osaa on nimetty isän ja tyttären mukaan, mutta Malla alkaa kertoa jo Erikin osan loppupuolella pieniä jaksoja, samoin Erik jatkaa Mallalle varatussa osassa.

Malla kasvaa lapsesta teiniksi vieraiden ihmisten kodissa, eikä koskaan sopeudu osaansa. Kasvattivanhemmat tarkoittavat omalla tavallaan hyvää, mutta se hyvä ei ollut sen ajan eikä varsinkaan tämän ajan mittapuiden mukaan lapsen edun mukaista. Olin syvästi Mallan puolella, kun hänet pakotettiin vaihtamaan koko nimensä ja unohtamaan isänsä. Ja kun kasvattiäiti heitti rangaistuksena yhden kiiltokuvan turmelemisesta kaikki Mallan kiiltokuvat tulipesään, en ihmetellyt miksi Malla päätti illalla sulkea oman huoneensa pellit liian aikaisin ja kävi lähellä kuolemaa. 

Malla kituu kymmenen vuotta väärässä paikassa ja isä saman ajan mielenterveysparantolassa (häntä ei päästetä takaisin siviiliin epämääräisten syiden varjolla). Mutta kirjan lopussa Malla pakenee ja löytää isänsä.

Tarina etenee vetävästi ja murheellisista tapahtumista huolimatta koko ajan on toiveikas olo: ehkä asiat vielä järjestyisivät. Vaikka ne eivät useimmiten järjestyneetkään. Erikin isän kuolemaansa saakka kestänyt pitkämielisyys täysin erilaista poikaansa kohtaan toi kirjaan positiivista sävyä, samoin kuin Erikiä ja Mallaa vaikeuksienkin keskellä yhdistänyt rakkaus luontoon. Lisäksi ihmiset ja paikat kietoutuivat toisiinsa jännittävällä ja jotenkin lohdullisella tavalla yli ajan, mistä en anna yhtään esimerkkiä, koska se on koettava itse lukien.

Kuvaaminen on yksi Kytömäen lahjoista. Alkupäässä on hieno elokuvamainen kohtaus, jossa Erik on pikkupoika ja ujuttautunut isän ja äidin, pääasiassa äidin, illallisia salakuuntelemaan pöydän alle. Pöytä vetää 30 henkeä ja poika pystyy istumaan sen alla siten, etteivät kenenkään jalat osu häneen. Näkymättömistä kuvatut tapahtumat perustuvat äänien muuttumiseen ja liikkumiseen sekä pojan näkemään käsien peliin pöytäliinan suojassa.

Mutta merkittävintä tässä kirjassa on luonnonkuvaus. Anni Kytömäki on koulutukseltaan luontokartoittaja ja se näkyy niin metsän nostamisessa keskiöön kuin metsän kuvailussa. Metsänhoitajan koulutuksen saaneena oli nautinnollista lukea metsään sijoitettuja kohtauksia  – kerrankin joku tuntee kasveja ja kiinnittää niiden kiehtoviin yksityiskohtiin huomiota! Metsän ja suon parhaat puolet tulevat kirjassa täyteläisinä esiin ja nuoruuden pitkien maastotyökesien tuoksu- ja sävymaailmat palasivat mieleen Kytömäen tekstiä lukiessa. Yhdessä välissä Erikillä oli tehtävänä luetteloida sammalia museon kokoelmissa, työ jota minäkin olisin halunnut tehdä.

Myös dialogi toimii hienosti. Miten sitä taitoa saisi levitettyä ja nostettua muitakin idealtaan hyviä kirjoja keskinkertaisista loistaviksi? Yhtä sujuvasti kuin kirjoittaa dialogia, vaihtaa Kytömäki Mallan kerronnan  kolmannesta persoonasta ensimmäiseen ja Erikin toisinpäin siinä vaiheessa kun kertojien painotus vaihtuu. Myös orpopoika Joel ja kaksi karhua saavat kertoa omia osuuksiaan. (Vai onko jälkimmäinen karhu sittenkin Joel?)

Pari päivää kirjan lukemisen jälkeenkin hämmästelen, miten tämä voi olla esikoiskirja.

Kustantaja: Gummerus Kustannus Oy, Helsinki
Julkaisuvuosi: 2014
Sivumäärä: 644
ISBN: 978-951-24-0067-6 (pokkariversio)
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

Kultarinta oli ilmestymisvuonnaan Finlandia-palkintoehdokas sekä Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon ehdokas. Kirja sai samana vuonna, Blogistanian Finlandian ja oli yksi Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon saajista. Seuraavana vuonna Kultarinnalle myönnettiin Kaarlen palkinto ja Tulenkantaja-palkinto.

Kytömäen toinen romaani Kivitasku (2017) on ollut suuren suosion kohteena ja voittanut niinikään Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon. Kytömäen kolmas romaani, vuonna 2020 ilmestynyt Margarita, sai kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon. 

Kultarinta oli vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 15. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 5/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 4.38.


 

Laura Honkasalo: Sinun lapsesi eivät ole sinun

 

Laura Honkasalon jo kaksikymmentä vuotta sitten julkaistu Sinun lapsesi eivät ole sinun kuuluu porraskäytävän ikkunalaudalta löytämieni kirjojen kasvavaan joukkoon. 

Kirja lähtee liikkeelle kömpelösti kuvatessaan nuoren opiskelijanaisen paluuta vaihto-oppilasvuoden jälkeen Helsinkiin. Rytmi ja tunnelma muuttuvat onneksi kohta, kun siirrytään päähenkilö-Nellin nuoruudesta hänen taistolaiseen lapsuuteensa. Honkasalon luoma lapsihahmo on eläväinen, lapsesta kasvavan opiskelijan hahmo taas ei herätä kiinnostusta.

Lapsen näkökulmasta kirjoitetussa osuudessa Honkasalo paljastuu suorastaan humoristiksi. Sama kommervenkki oli Saara Turusen Rakkaudenhirviössä (2015, Tammi): lapsen kautta kerrottu osa kirjaa oli loistava, loppuosa kummallinen. Honkasalon kirjassa Nelli-tytön lapsuus kannattelee valtaosan kirjaa, mutta lopussa päädytään lukioajan kautta takaisin nykyaikaan ja kirja himmenee jälleen. 

Taistolaisuus on mennyt Nellillä luihin ja ytimiin, hän on vanhurskaampi kuin aikuiset kommunistit. Siitä saa rakennettua yhteentörmäyksiä muun maailman kanssa. Ja perheen sisälläkin. Aatteen ja huumorin yhdistelmästä on alla pieni esimerkki. Kohtauksessa äiti tulee poikkeuksellisesti lukemaan iltasatua Nellille ja Juri-veljelle, kun yleensä asialla on isä:

Kun me makasimme sängyissämme, äiti alkoi etsiä luettavaa.

"Eihän täällä ole kuin jotain avaruuskirjoja", hän sanoi.

"Meistä tulee isona kosmonautteja", Juri sanoi.

"Jaa. No enpä kyllä haluaisi, että lapseni ovat avauudessa", äiti sanoi. "Se on liian kaukana. Eikö täällä ole satukirjoja?"

"On siellä Sinikukkainen puhvelinvasa", sanoin ja Juri teki oksennusääniä.

"Sinikakkainen puhvelinpaska."

(Tietenkin Sinikukkainen puhvelinvasakin oli opettavainen ja kertoi Vietnamin sodasta).

Lapsuusmuistossa oli bonuksena, että olen täsmälleen saman ajan lapsi Helsingistä, ja Honkasalon (s. 1970) kuvailemat leikit, vaatteet ja ruuat nostivat esiin jo unohtuneita muistoja. Nellin ei-kommunistisen kaverin barbilauman ja Ken-nuken pitämät kammottavat ryhmähäät jäivät omassa lapsuudessa kokematta, mutta en pystynyt tyrskimättä lukemaan, vaikka paheksuinkin leikkiä syvästi.

Mutta mikä ihme oli lankkuleipä? Perheen isä teki sitä kirjassa helppona jämäruokana, lapset inhosivat, ja olisin inhonnut itsekin. Leipää uunipellille, kostutus maidolla, päälle eilisen liharuuan loppu ja perunamuusia! Nelli haaveili kaverinsa äidin ruuista, esimerkiksi kermaisesta jauhelihakastikkeesta, jonka päälle sai pursottaa ketsuppia. 

Heillä ei ketsuppia ollut, koska se oli amerikkalaista, meillä panostettiin muuten vain askeettisuuteen ja pahaan makuun, kuten jänteistä koostuvaan karjalanpaistiin. Lankkuleipä olisi saattanut olla kova kilpailija. Ja molemmissa perheissä on kerrottu, että kehitysmaiden lapset olisivat onnellisia kun saisivat mitä tahansa ruokaa.

Poliittiselta kannalta meidän perheemme oli kuitenkin vastakkainen päähenkilön perheen kanssa. Vappumarssit olivat kauhistus ja äänestämällä laitettiin hiekkaa kommunismin rattaisiin. Ihmissuhteet, ne ovat kuitenkin yhtä vaikeita, edustaa mitä aatesuuntaa hyvänsä.

Honkasalon kirjassa 1970-luku väikkyy onnellisena, perhe oli kasassa, isällä ja äidillä paljon samanhenkisiä ystäviä, juhlittiin ja oltiin ystäväporukan kanssa yhtä suurta perhettä. Paras kaveri sai olla kesämökillä pitkät ajat Nellin seurana. Äidin vanhempien luona tuli kuitenkin aina riitaa, sillä ukki oli menestynyt yrittäjä, jonka käsitykset ihmisyydestä ja ihmisen velvollisuuksista olivat hyvin voimakkaita ja tietenkin vastasuuntaisia tyttärensä kanssa.

Mutta isän ja äidin näkemyksetkään eivät lopulta olleet niin harmoniset, kuin miltä näytti. Äiti teki valtavasti vapaaehtoistyötä perheen kustannuksella. Isän mielestä maailman asioiden murehtimisen sijaan olisi välillä voinut katsoa lähemmäs. Hän alkoi etääntyä aatteesta, lähti lopulta Kanadaan opettamaan ja jäi sinne. Ensimmäisenä aatteesta luopui kuitenkin Juri-veli, joka alkoi jo nuorena hävetä perhettään. 

Nykyaikaan sijoittuvassa kehystarinassa isä tulee Kanadasta käymään, tapaa tytärtään kahviloissa ja ravintoloissa ja käy perheen mökilläkin. Molemmat vanhemmat ovat luopuneet taistolaisuudesta ja vähättelevät sen merkitystä elämässään. Isä katuu ja sanoo menneensä joukon mukana. Äidillä ja uudella miehellä on arkkitehtitoimisto ja taistolaisuus on äidillekin jo kaukainen asia. Hän ei halua enää muuttaa maailmaa, sillä aina joku pettää.

Päähenkilö on niin marinoitu aatteeseen, että ei täysin ymmärrä vanhempiaan. Äidille Nelli on antanut uuden miehen jo anteeksi, mutta taistolaisuudesta luopuminen on toinen juttu. Isän kanssa ei ala muutenkaan synkata vuosien eron jälkeen. Isän lähtö oli aikanaan liian kova isku, että sen jäljet korjattaisiin vain ilmestymällä takaisin.

Näissä kohtauksissa on ideaa, jännitettä, mutta Nellin lukio- ja yliopistoaikaisten kaverisuhteiden ja suhdekokeilujen kuvailun olisi voinut jättää pois. Jos kirjassa olisi vain lapsuus, josta lopussa pompattaisiin nuoruuteen ja isän paluuseen, voisi kirja toimia paremmin. Isä saisi dialogissa ja dialogin rivien välissä selittää lapsen kertomuksesta jääneet aukot. Ja äiti voisi kumota kaiken.

Kirjan nimi viittaa Kristiina Halkolan esittämään lauluun, jonka sanat ja nimi puolestaan ovat Markku Lahtelan suomennos libanonilaisen runoilijan Kahlil Gibranin runosta. Myös Arja Saijonmaa on esittänyt kappaletta. Annikki Setälän suomennosversio alkaa: "Teidän lapsenne eivät ole teidän".

Ikätoverini Laura Honkasalo on ammateiltaan kirjailija, toimittaja ja kääntäjä. 

Kustantaja: Gummerus Kustannus Oy, Helsinki
Julkaisuvuosi: 2001
Sivumäärä: 396
ISBN:  951-20-5989-4
Kansi: Liisa Holm

Sinun lapsesi eivät ole sinun sai ilmestymisvuonnaan Kalle Päätalo -palkinnon.

Sinun lapsesi eivät ole sinun oli vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 13. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 3/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,58.

Pajtim Statovci: Bolla

 


Pristinassa aavistellaan vuonna 1995 Kosovon sodan tuloa. Pajtim Statovcin Bollan päähenkilö Arsim on kuitenkin joutunut jamaan, jossa yhteiskunnan ongelmat peittyvät omien alle. Hän on mennyt nuorena naimisiin perinteiden vuoksi, mutta rakastuu kirjan alussa salamana Miloš-nimiseen mieheen, joka huomaa kahvilan terassilla istuessaan. Miloš on hoikka ja eksyneen näköinen, Arsimin silmissä ihmeellisen kaunis, ja tulee onneksi samalle terassille lukemaan. 

Miehet sopivat treffit. Samana iltana vaimo kertoo odottavansa pariskunnan ensimmäistä lasta ja Arsim lyö vaimoaan ensimmäisen kerran.

Arsim ja Miloš viettävät kaiken liikenevän ajan Milošin pienessä asunnossa, rakastellen ja opiskellen, Miloš lääketiedettä ja Arsim kirjallisuutta. Arsim on albaani ja Miloš serbi, joten heidän pitäisi vihata toisiaan. Miloš pyytelee anteeksi ja Arsim vakuuttelee, ettei albaanien tilanne ole tietenkään hänen syytään.

Ensin tunsin sympatiaa pakkorakoon päätynyttä Arsimia kohtaan. On julmaa, ettei saa avoimesti olla se mikä on, vaan uskonto sanelee säännöt elämälle. Se miten Arsim kuvaa rakastettunsa ulkonäköä, miten voimakkaasti kokee eroottiset hetket ja miten kiintynyt hän on mieheen, kertoo vastustamattomasta vedosta. Vaimo on hänen silmiensä kautta nähtynä alistuva, tylsä.

Mutta mielipide alkaa muuttua mitä enemmän Arsimin ajatuksista ja teoista lukee. Odottavan vaimon hylkääminen päiviksi ja öiksi rakastetun vuoksi alkaa tuntua korostetun itsekkäältä. Kun vaimo tulee uudestaan raskaaksi – miten ihmeessä edes tulee, mitä Arsim oikein ajattelee? – hakkaa Arsim hänet taas ja menee sen jälkeen syömään kalliseen ravintolaan parantaakseen OMAA mieltään. 

Sitten kälyn perhe saa Arsimin perheen vakuutettua siitä, että kannattaa lähteä sodan alta pakoon Pristinasta ja Arsim hylkää Milošin muitta mutkitta.

Tarina jatkuu vuonna 2003 uudessa kotimaassa, jonne Arsim läheisineen on kiinnittynyt hyvin. Mutta Arsimilta puuttuu koko ajan jotain. Hän rankaisee lapsiaan (joita on jo kolme) ja kaipaa Milošia. 

Yhtenä oireena Arsim päätyy tapaamaan nuorta netti-ihastustaan ja kaikki päätyy siihen, että hän saa vankilatuomion, jota seuraa karkotus kotimaahan. Osa Arsimista iloitsee jo etukäteen siitä, että pääsee eroon perheestään ja voi kenties aloittaa uudestaan Milošin kanssa, mikäli Miloš on elossa ja löytyy. 

Ja voi, kyllä Miloš lopulta löytyy! Hän vilahtaa TV:n ohjelmassa, joka kertoo mielisairaalaan suljettujen serbien surkeista oloista. Tässä kohtaa kertomus alkoi muistuttaa Olli Jalosen Johan ja Johania, jossa  toinen kirjan nimi-Johaneista hakee mielisairaalaan joutuneen ihastuksensa pois paksuja valheita ladellen. Arsim tekee samoin ja saa Milošin haltuunsa. 

Mutta toisin kuin Jalosen luoma Johan, Arsim ei kestäkään elämää mieleltään järkkyneen kanssa, vaan hylkää Milosin uudestaan. Arsim jättää Milošin omalle vuokra-asunnolleen, lojumaan paskoissaan, ja muuttaa uuteen paikkaan aivan lähistölle. Välillä hän näkee Milošin kerjäämässä kadulla, eikä tunne mitään.

Jos lukisi vain blogitekstini tähän saakka, jäisivät sympatiat Milošin puolelle. Mutta Statovci kertoo Arsimin tarinan välissä myös Milošin tarinaa, lyhyissä kursivoiduissa pätkissä. Niistä muodostuu toisenlainen kuva Arsimin kahteen kertaan hylkäämästä rakkaasta. Ei yhtä selkeä kuin Arsimista saatu kuva, mutta vähintään yhtä karu. Jos olet lukenut kirjan, tiedät, jos et ole, lue se.

Kokonaisuutena Bolla tuo mieleen Katja Ketun Kätilön, se on samalla lailla väkevää kuvausta itsekkäästä himosta ja rumista tapahtumista himon ympärillä ja sen vuoksi. Molemmat käyttävät sotaa irrottaakseen ihmiset sivistyksen vaatimuksista.

Kirjan nimen Bolla on olento. Sille annetaan kirjan esilehdellä kolme selitystä, jotka kaikki liittyvät kirjan sisältöön.

FM Pajtim Statovci (s. 1990) on kirjoittanut myös kirjat Kissani Jugoslavia ja Tiranan sydän. Teosten käännösoikeuksia on myyty yli 15 kielialueelle. Bollan läpi kulkevana sivujuonteena Arsim haaveilee kirjan kirjoittamisesta. Siitä kertoessaan Statovci kuvaa kirjailijoille tuttuja huolia, kuten että kirjoittaminen on itsensä pakottamista sanomaan asioita, jotka muut ovat sanoneet paljon paremmin. Hänellä on epäilemättä samoja tuntemuksia, mutta tekstissä ne eivät näy, teksti kertoo sanomansa uudella, taidokkaalla tavalla.

Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki
Julkaisuvuosi: 2019
Sivumäärä: 237
ISBN: 978-951-1-31682-4
Kansi: Mirella Mäkilä

Bolla voitti vuoden 2019 kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Tätä kirjoittaessa Bolla on ehdolla myös Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon saajaksi.

Bolla oli vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 8. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 5/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 4,02.

 

Kirjat

Ola Rapace: Elämäni Romeona. Pakomatka 5 näytöksessä

  Ennakkoon ajattelin ruotsalaisen Ola Rapacen elämäkerran olevan ailahteleva vuodatus, jossa ainoa kiinnostava asia olisi hänen ystävyyssuh...