Märta Tikkanen: Miestä ei voi raiskata


Luin vastikään Märta Tikkasen viime vuonna ilmestyneen kirjekirjan Pakko yrittää kir... Kirjaan valituissa kirjeissä kerrottiin niin mukaansatempaavasti hänen omien kirjojensa syntyyn ja vastaanottoon liittyvistä vaiheista, että kiinnostuin niistä aiempaa enemmän. Olin tätä ennen lukenut Märta Tikkaselta vain vuonna 2004 ilmestyneen Kaksi - Kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta, jossa kyllä käsitellään samaa kirjateemaa, mutta hillitymmin. Henrik Tikkasen katu- ja tiekirjat olen lukenut, eikä minusta tullut fania.

Miestä ei voi raiskata sijoittuu Märta Tikkasen (s. 1935) kirjailijanuran alkupäähän. Kirjan ruotsinkielisen painoksen julkaisuvuonna kirjailija, kuten myös kirjan päähenkilö Tova, on 40-vuotias. Toinen yhtymäkohta kirjailijan ja päähenkilön välillä on toive saada elää miehen kanssa rinnakkain, tasa-arvoisesti ja toinen toistaan tukien, idea jota Tikkanen käsittelee muissakin kirjoissaan. Vuosisadan rakkaustarinassa:

Sinä olit se jonka kanssa
minä tahdoin seistä
rinnatusten

Henrik Tikkasen käsitys rinnakkain seisomisesta oli mitä ilmeisimmin erilainen ja tarkoitti, että toisen olisi otettava etuasemasta askel taapäin (Kaksi, s. 202). Tovan mies oli vaatinut Tovaa lopettamaan palkkatyönsä ja keskittymään kokonaan kotiin. Jotain sellaista voi lukea myös Märta Tikkasen henkilökohtaisemmista kirjoituksista (Ja mikä muuten minua pakottaa käymään työssä niin että sinä et voi tavoittaa minua? Vuosisadan rakkaustarina s. 99). Mutta toisin kuin Märta, Tova oli eronnut miehestään hyvän aikaa ennen kirjan tapahtumia.

Minulla ja kirjailijalla on ikäeroa 36 vuotta ja synnyimme erilaiseen maailmaan. Tasa-arvo Suomessa oli Tikkasen syntymän aikaan vielä pahasti puolitiessä ja oman syntymäni aikoihinkin vasta korjailtiin keskeisiä aborttiin, homoseksuaalisuuteen ja työelämän syrjintään liittyviä pykäliä. Naisen oman sukunimen pitämiseen avioliitossa tai naispappeuteen oli yli vuosikymmen matkaa.

Kuitenkin kun isoäitini huokaili minulle: "Se on se naisen osa", tarkoittaen kotitöiden painolastia ja miehen ensisijaisuutta perheessä, oli minulla jo mahdollisuus päättää, että en ottaisi tällaista osaa vastaan. Omista paremmista lähtökohdistani oli vaikeaa asettua päähenkilö Tovan alistuneeseen asemaan ensin vaimona ja äitinä ja myöhemmin yksinhuoltajana. 

Tova oli töissä kirjastossa, ja hän kuvaili työkaverinsa vielä itseäänkin heikommiksi astioiksi: heillä ei ollut mielipiteitä, he huolehtivat liikapainosta, lapsista, miehistä, rahapulasta ja pelkäsivät työpaikkansa ja tulevaisuutensa puolesta. Ja peittivät kaiken tämän juoruiluun.

Heti kirjan alussa käy ilmi, että Tova oli raiskattu 40-vuotispäivänään. Hän oli mennyt päivällä tanssiravintolaan syömään pihvin (pihvinhimoa selitellään pitkällisesti), päätynyt tanssimaan erään Martin kanssa, mennyt Martin kämpille ottamaan vielä yhdet, ja lopulta Martti oli sitonut hänet pylvässänkyynsä, valellut liköörillä ja raiskannut. Samalla Martti oli kommentoinut rumasti vanhenevan naisen vartaloa. Tova ei tehnyt ilmoitusta poliisille oman häpeänsä vuoksi. Ja siksi, että uskoi poliisien vain nauravan.

Kirjekirjassa herkullisia ovat Tikkasen purkaukset erilaisten kirjallisuuspalkintojen jakamisperusteista sekä siitä, miten väärin hänen kirjansa oli monella taholla ymmärretty ja mitä toissijaista niistä oli nostettu puheenaiheeksi. Suosittelen ehdottomasti sen lukemista. Koska meidän kappaleemme on lainassa sisarellani, joka sen alun perin ostikin, käytän seuraavassa lähteenä edellä mainittua Kaksi-kirjaa.  

Sen mukaan Miestä ei voi raiskata oli yksi tavattoman väärinymmärryksen kohteista. Arvostelijat eivät tajunneet, mitä Tikkanen halusi sanoa tai sitä miten hän sen teki: "...reaktiot olivat tuohtuneita, moralisoivia, torjuvia." Kerran hän nousi Arbiksen portaita, mutta hänet pysäytti toinen suomenruotsalainen rouva, joka kehotti Tikkasta häpeämään sitä, miten kamalia kirjoja kirjoittaa, tehostaen sanomaansa läiskimällä Tikkasta hameelle.

Mitä Tikkanen sitten halusi sanoa? Hän oli pitkään kypsytellyt ajatusta siitä, miten tavalliset, hillitysti käyttäytyvät, sovinnaiset ihmiset saivat aikaan sen, että vallankäytön ja väkivallan oli mahdollista jatkaa olemassaoloaan ja siirtyä sukupolvesta toiseen asenteiden mukana.

Oman sukupolveni edustajalle kirjan aiheuttama tuohtumus on kaukaista ja Tikkasen rakentama asetelma osoitti liiankin osoittelevasti mitä hän halusi tuoda esiin. Päähenkilö kävi ajatuksissaan läpi yhteiskunnan ilmapiiriä ja koska se oli mikä oli, päätti uhrata itsensä aktivistina, joka raiskaisi raiskaajansa, kärsisi tuomionsa, ja herättäisi ihmiset näkemään, miten naisia kohdellaan. Vasta miehen kokemana asiasta tulisi tärkeä. 

Päähenkilön juoni lässähti, poliisit eivät suostuneet pidättämään naista, joka oli juuri raiskannut miehen:

Nyt saavat leikit loppua tältä yöltä. Pikkurouva lähtee kiltisti meidän kanssamme, me ajamme teidät kotiin niin ette enää joudu mihinkään seikkailuihin.

Ja niin lässähti Tikkasen teesikin Suomessa. Sen sijaan Ruotsissa keskusteltiin samaan aikaan kiivaasti raiskauksesta, sillä uusi seksuaalirikoslainsäädäntö oli juuri edennyt lausunnoille. Tikkasen kirja upposi aivan toisenlaiseen maaperään. Veckans Affärenin toimittaja teki vuonna 1976 haastattelun, joka sijoitti Miestä ei voi raiskata osaksi tätä ajankohtaista keskustelua ja pelasti Tikkasen mielialan. JOSSAIN sentään ymmärrettiin mitä hän ajoi takaa!

Itselleni miehen raiskaus ja sen valmistelu olivat kirjan vaivaannuttavin osa. En usko, että kirjan päähenkilön luonteella varustettu ja hänen elämänsä elänyt nainen koskaan olisi ryhtynyt moiseen tekoon. Puolustautuminen on toinen asia, hyökkääminen ja itsensä häpäisy yhteiskunnallisen epäkohdan vuoksi toinen. 

Pohdinnat naisen asemasta 1970-luvun Suomessa taas ovat kantavia. Samoin kuin Tovan miessuhteiden vähittäinen asettuminen uuteen valoon hänen mielessään, kun aikaa raiskauksesta kuluu ja alitajunta ehtii prosessoida asiat. 

Tovan ex-mies Jon paljastuu vähitellen melkoiseksi m...uksi. Lukijalle selviää myös, että ihana B, naimisissa oleva perheystävä, oli etääntynyt Tovasta sen jälkeen kun Tova kävi teettämässä sterilisaation. Pikanttina yksityiskohtana Tova sai sterilisaation vasta tarvitessaan aborttia, tultuaan B:lle raskaaksi avioliiton ulkopuolella! Kari taas oli täydellinen mies, mutta hän oli valinnut nuoremman ja kauniimman naisen. 

Kirjan lopussa Tikkanen tekee turhan sidoksen, kun hän kirjoittaa Tovan pojan tekemään tyttöystävälleen saman teon, joka Tovalle oli tehty. Äidin huoli siitä, miten omat pojat olivat imeneet yhteiskunnan vääristyneet asenteet, oli käynyt ilmi jo muutenkin.

Nihkeästä vastaanotosta huolimatta kirja ilmestyi vuonna 1976 myös suomeksi  (kääntäjä Kyllikki Villa väitti, että ei koskaan ollut joutunut käsittelemään noin suurta vihaa!) ja vuonna 1978 se otettiin Suuren Suomalaisen Kirjakerhon alaisuuteen vastikään perustetun Suuren naistenkerhon (Femi) kuukauden kirjaksi.

Tikkanen sivuaa kirjansa loppupuolella avioliitossa tapahtuvaa raiskausta, joka kriminalisoitiin Suomessa niin myöhään kuin vuonna 1994 (se oli toki voitu tuomita pakottamisena tai pahoinpitelynä). Sukupuolineutraaliksi väkisinmakaaminen muuttui vasta vuonna 1997, sitä ennen miestä ei todellakaan voinut lain silmissä raiskata! 

 

Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki
Kääntäjä: Kyllikki Villa
Julkaisuvuosi: 1976 (alkuperäinen Män kan inte våldtas vuonna 1975)
Sivumäärä: 183
ISBN: 951-30-3710-X (nidottu)
Kannen piirros: Henrik Tikkanen
Suunnittelu: Carl Henning 

Miestä ei voi raiskata oli vuoden 2020 Goodreads-lukuhaasteeni 53. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 3/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,67.

Toni Morrison: Jazz

 

Tunnustan, että yhdysvaltalainen Toni Morrison oli minulle aivan tuntematon kirjailija ennen kuin keväällä 2019 luin Paratiisin. En muista, mistä sytyke ensimmäiseen Morrisoniin tuli, mutta heti oli selvää, että se ei jäisi viimeiseksi. Valitettavasti Morrison kuoli jo saman vuoden elokuussa (elämänkaari 19312019). Romaanit kuitenkin jäivät pysyväksi muistoksi. Kustannustoimittajana ja luovan kirjallisuuden professorina toiminut Morrison sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1993.

Juuri nyt minut sai tarttumaan Jazz-nimiseen Morrisonin kirjaan tieto, että kirjassa voisi olla epäluotettava kertoja. Se on vuoden 2020 Helmet-lukuhaasteen yksi kohta. Harmillinen kohta sikäli, että asiaa ei voi tietää ennen kuin on kirjaa lukenut ainakin jonkin matkaa, tai, jos saa etukäteistietoa epäluotettavuudesta, pilaa se osan kirjan ideasta. 

Epäluotettava kertoja on kiehtova keksintö. Jossain kohtaa lukija tajuaa, että kirjan tarinaa eteenpäin vievä henkilö ei ole voinut puhua totta. Se voi tapahtua aivan kirjan lopussa, kuten... no enpäs annakaan esimerkkiä. Elokuvista uskallan mainita Epäillyt (The Usual Suspects, 1995). Joskus kertoja voi vaikuttaa epäilyttävältä aivan alusta. Yleensä kirjat ovat fiktion luokassa, mutta Helmet-lukuhaasteessa useampi osallistuja mainitsi laittaneensa Carl-Johan Vallgrenin kirjoittaman Mikael Persbrandt Muistini mukaan tähän kohtaan. Tässä tapauksessa noheva lukija huomaa vinkin jo kirjan nimessä.

Aihe on kaikkea muuta kuin yksiselitteinen, joten siitä on poikinut runsaasti kirjallisuustieteellistä tutkimusta, josta maallikko ei välttämättä ymmärrä hölkäsen pöläystä. Koska Jazzin epäluotettava kertoja ei hypännyt suoraan silmille, luin muutaman kirjaa koskevan tekstin ja totesin että joo-o, epäluotettava on, mutta eri tavoin kuin olin odottanut. Katsotaan asiaa vähän päästä uudestaan, nyt sisällön kimppuun.

Wikipediasta selviää, että Jazz on Morrisonin afroamerikkalaisista kertovan dantelaisen trilogian keskimmäinen osa. Sarjan aloittaa Minun kansani, minun rakkaani ja päättää Paratiisi. Minä en kykene arvioimaan kirjoja afroamerikkalaisten historian kantilta, vaan joudun pitäytymään pintapuolisemmissa teemoissa kuten ihmiset, heidän suhteensa ja menetyksensä.

Pidin kirjasta vähemmän kuin muista toistaiseksi lukemistani Morrisoneista. Se oli tapahtumiltaan suppeampi ja kirjassa liikutaan enemmän mikrotasolla, muutaman ihmisen elämässä ja ajatuksissa, ei kokonaisissa yhteisöissä tai sukukronikoissa. Lisäksi tietoa annostellaan pala kerrallaan sekavassa järjestyksessä. Toisaalta sen jälkeen kun sain Jazzin yhtenä viime viikon yönä kello 2 loppuun, ovat tapahtumat ja henkilöt pyörineet mielessäni, joten niissä on kuin onkin ollut jotain syvempää piilotettuna.

Päähenkilöt ovat 18-vuotias orpotyttö Dorcas, 50-vuotias myyntiedustaja Joe sekä Joen vaimo Violet, joka on taitava laittamaan hiuksia. Joe rakastuu Dorcasiin ensisilmäyksellä ja saa tämän ryhtymään kanssaan suhteeseen. 

Kirjan ensimmäisellä sivulla käy ilmi, että Joe on ampunut Dorcasin, koska rakkaus teki hänet niin surulliseksi ja onnelliseksi. Samalla ensimmäisellä sivulla käy ilmi myös, että Violet kävi Dorcasin hautajaisissa viiltelemässä tämän kasvot. Kiihkeä vauhti ei jatku pidempään, vaan kertoja, tuo epäluotettava, alkaa ottaa tarinaa haltuunsa.

Jatkossa hypellään nykyhetkessä, joka on vuoden 1926 Harlem, ja kaikkien päähenkilöiden nuoruuksissa. Violet ja Joe ovat kotoisin samalta puuvillaseudulta ja tavanneet, kun Joe putosi pähkinäpuusta melkein Violetin päälle. Molempien nuoruus oli ollut karu. Joen äiti oli metsässä asuva villi nainen, jota Joe ei nähnyt enää syntymänsä jälkeen. Hän etsi äitiään henkisesti koko ikänsä. Violetin isä oli mukana aktivistitoiminnassa ja joutui olemaan maan alla. Äiti pärjäili lasten kanssa miten kuten, kunnes perheen irtaimisto ulosotettiin. Silloin Violetin äiti pyysi apuun oman äitinsä ja hyppäsi muutaman vuoden päästä kaivoon.

Joen ja Violetin suvut kudotaan yhteen pitkällä tarinalla kultakutrisesta pojasta. He eivät itse tiedä yhteydestä mitään, mutta sillä on merkitystä päätarinan kannalta. Joe olisi syntynyt jonnekin aivan muualle, kenties metsään, ellei Violetin mummon hoitama kultakutrinen poika olisi poiminut Joen äitiä matkaansa. Kultakutri oli menossa kostamaan oletetulle isälleen, josta oli juuri saanut kuulla. Koston tarvetta lisäsi se, että isä oli musta, vaikka äiti ja kultakutri itse valkoisia. Kultakutrin ja Joen tajuttoman, raskaana olevan äidin saapuminen kultakutrin isän talolle kerrotaan kahteen kertaan, hieman eri yksityiskohdin. 

Tämän pitäisi viimeistään herättää ajatus siitä, että kertojalla ei kaikki ole kunnossa. Ja asiasta enemmän luettuani opin, että juuri tarinassa hyppeleminen, asioiden selittäminen uudestaan eri tavalla, näkökulmien vaihtaminen (vaikka kertoja ei vaihdu), ikään kuin tarinassa mukana oleminen, vaikka koskaan ei selviäkään miten nämä kaikki muodostavat epäluotettavuuden. Kertoja tekeytyy minäkertojaksi, mutta kuka hän on? Kaikki ja ei kukaan.

Päähenkilöt ovat nuorina muuttaneet etsimään onneaan Harlemiin. Kaupunki oli jotain aivan muuta kuin etelän puuvillaseudut, se antoi jopa 1900-luvun alun mustille uudenlaista vapautta. Anonymiteetin, mahdollisuuden tienata ja saada välttämättömät tarvikkeet kulman takaa. Kertoja käyttää paljon vaivaa kaupungin kuvaukseen, tuottaen laveaa pulputusta, joka ei tunnu liittyvän mihinkään. Kenties kertoja haluaa perustella päähenkilöiden tekoja kaupungin ominaisuuksilla, sen pysähtymättömällä rytmillä ja huumalla.

Petetty vaimo Violet oli sekopäinen jo ennen kuin Joe-puoliso ampuu tyttöystävänsä. Tai sitten hän ei ollut, kertoja ei päässyt itsensä kanssa yksimielisyyteen. Joka tapauksessa hän oli yrittänyt varastaa vauvan, lihotti kuumeisesti takapuoltaan ja puhui välillä omasta mielestäänkin kummia. 

Dramaattisten tapahtumien jälkeen Violet päästää lintukokoelmansa vapaaksi ikkunasta ja tuppautuu väkisin Dorcaksen tädin ystäväksi, kuullakseen lisää tytöstä, joka olisi ikänsä puolesta voinut olla hänen oma tyttärensä ja joka (Violetin näkökulmasta) vietteli hänen miehensä. Violetin ja Joen olohuoneeseen ilmestyy ammutun Dorcasin valokuva, jota molemmat erikseen hiipivät öisin katselemaan. 

Miksi Joe ei ole vankilassa vaan kotona itkemässä Dorcasin menettämistä? Hän ei saanut ampumisesta syytettä, koska kukaan ei oikeastaan nähnyt ampumista, eikä "täti halunnut haaskata rahaa avuttomiin asianajajiin tai naureskeleviin poliiseihin". Musta mies ampuu mustan tyttöystävänsä, mitä sitten?

Vasta aivan lopuksi selviää, että Dorcaksella oli uusi, omanikäinen ja ihana poikaystävä, jonka olemassaoloa Joe aavisteli ja liikkui mustasukkaisena Dorcaksen jäljillä. Ampumiskohtauksesta saadaan kuulla, että Dorcas olisi toipunupt haavasta (luoti meni olkapäähän), mutta ei halunnut mennä sairaalaan illalla, vaan odottaa aamuun. Hän jopa kielsi ystäväänsä soittamasta ambulanssia. 

Joe sai siis lopussa yllättävää taustatukea kertojalta, myös siinä mielessä, että kertoja lisäsi Dorcasin kuvaan tahroja. Dorcas mittasi ihmisiä näiden ulkonäön kautta. Joe täytti hyvännäköisyysvaatimukset, vaikka olikin vanha. Dorcas piti salailusta ja oli suhteessa osin jännityksen vuoksi, osin koska omanikäiset, hyvännäköiset pojat eivät olleet kovin kiinnostuneita hänestä. Kun oikeanlainen poikaystävä viimein löytyi, antoi Dorcas tälle Joelta saamiaan lahjoja.

Kirjan mieleenpainuvin teema on Joen kokema hylkäämisen pelko. Se on yleisinhimillinen ja Joella vielä voimakkaampi kuin normaalisti. Äiti oli hylännyt vauvana, isästä ei ollut tietoa, ja nyt kun hänellä oli käsissään jotain nuorta ja kaunista, oli hän vaarassa joutua taas hylätyksi. Rakkauden kohteen ampuminen on järjetön ratkaisu, mutta Joe ei keksinyt muuta tapaa pysäyttää tilanne ja säilöä onnellinen tunnelma ikiajoiksi.

"Hän muistaa muistonsa Dorcasista: kuinka hän Violetin vieressä pääsi uneen ajattelemalla tyttöä. Hän pahoittelee Dorcasin kuolemaa, suree sitä syvästi, mutta pahoittelee enemmän mahdollisuutta, ettei hänen muistinsa pystyisi loihtimaan esiin sitä hellyyttä. Ja hän tietää sen haalistuvan haalistumistaan, koska se alkoi haalistua jo sinä päivänä kun hän etsi Dorcasin käsiinsä." 

***

Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki
Kääntäjä: Seppo Loponen
Julkaisuvuosi: 1993 (alkuperäinen Jazz 1992)
Sivumäärä: 223
ISBN: 951-31-0104-5
Päällyksen kuva-aihe: Henri Matisse, "La Sieste" (linoleikkaus) (c) Sukkession H. Matisse; Suunnittelu: Mistral

Palkinnot: Jazzin saamia palkintoja en löytänyt, kirjailijan oma Nobel kuitenkin saatu kohta ilmestymisen jälkeen. Nobelin kirjallisuuspalkinnon lisäksi Morrison on voittanut Pulizer-palkinnon ja Barack Obama on myöntänyt hänelle Vapauden mitalin. 

Kaikki Morrisonilta suomennetut teokset on julkaistu Tammen Keltainen kirjasto -sarjassa. Jazz on sarjassa nro 264.

Jazz oli vuoden 2020 Goodreads-lukuhaasteeni 51. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 4/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,83.  

Esimerkiksi Goodreadsista voi katsoa listan kirjoista, joita käyttäjät ovat luettuaan laittaneet Unreliable narrator -luokkaan.

Bruce Chatwin: Patagonia, Patagonia


Yhdessä julkaisemattomassa novellissani kaikki ne ovat julkaisemattomia, mutta yhdessä niistä on mies, jolla on pakonomainen tarve lukea jokainen Tammen Keltaisen kirjaston sarjassa julkaistu kirja. Aikanaan novellia kirjoittaessani naureskelin hahmolleni. Eipä naurata enää, kun olen huomannut että lukemani kirjat kuuluvat tihenevällä tahdilla kyseiseen sarjaan. Kohta ylitetään point-of-no-return, jonka jälkeen ne on pakko lukea kaikki. Vuonna 1954 käynnistetyssä sarjassa on julkaistu jo 512 kirjan verran "parasta ajankohtaista maailmankirjallisuutta".

Helsingin kirjamessuilla oli pre-koroniaalisena vuonna 2019 myyjä, jolla oli tarjolla pääasiassa Keltaista kirjastoa. Ostin neljä kirjaa, joista nyt sain luettua Bruce Chatwinin Patagonia, Patagonian. Kirjan ostohetkellä en tiennyt siitä mitään, ja valintaan vaikuttivat kiehtova kansi sekä kaukomaaksi laskettava Patagonia, josta myöskään en tiennyt juuri mitään. Lähinnä tunsin erään pienen patagonialaisen nevan, jonka pinnanmuotojen ilmakuvakartoitusta koskevan artikkelin olin lukenut.

Luen mielelläni tutkimusmatkakirjallisuutta. Kapteeni Scott, Nansen, Shackleton, Heyerdahl ja sen sellaiset ovat tehneet tekoja, joihin en itse rohkenisi ryhtyä, mutta haluan lukea heidän kokemuksistaan ja, koska olen ihminen, onnettomuuksistaan. Ei tarvitse edes löytöretkeillä, riittää kun joku on silmät ja mieli avoinna jossakin vieraassa paikassa. Tämä joku voi olla vaikkapa lääkäri Afrikassa tai epäonnisen lääkärin vaimo Grönlannissa*. Minulle käy myös hyvä fiktio, kuten Lennart Hagerforsin Valaita Tanganjikajärvellä, joka kertoo Henry Morton Stanleyn matkasta Livingstonea etsimään. Selja Ahavan Ennen kuin mieheni katoaa -kirjassa ahmin hänen väritetyt kertomuksensa Kolumbuksen purjehduksista ja rantautumisista, ja ne voittivat kirjan dramaattisen pääasian.

Käsillä olevassa kirjassa on kyseessä englantilaisen Bruce Chatwinin (1940–1989) seikkailu Patagoniassa vuosien 1974 ja 1975 vaihteessa. Patagonia sijoittuu Etelä-Amerikan eteläiseen osaan, Argentiinan ja Chilen alueille. Chatwin oli opiskellut arkeologiaa, toiminut toimittajana ja hän tutki paimentolaiskansojen elämää matkoillaan eri puolille maailmaa. Kirjassa oli silmiinpistävää kirjoittajan laaja sivistys, josta paikkojen ja tapausten kuvaukset kumpusivat. 

Toinen piirre oli kirjoittajan kotimaan linkkautuminen moniin hänen tapaamiinsa henkilöihin: matkalla tuli vastaan skotteja, walesilaisia, englantilaisia, joilla oli vaihteleva tuntemus esi-isiensä maista. Muitakin kansallisuuksia tavattiin laaja kirjo, sillä Argentiinan ja Chilen asujamisto on muotoutunut monessa vaiheessa eikä enää muistuta lainkaan sitä, millainen se oli ennen ensimmäisten eurooppalaisten valloittajien saapumista. Espanjalaistaustaiset vallitsevat alueella, mutta eivät välttämättä kirjan kohtauksissa. Kirjailija vierailee esimerkiksi sveitsiläisen rouvan luona. Rouva oli tullut mahdollisuuksien ja tangon maahan 1930-luvulla, nainut ruotsalaisen miehen ja rakentanut tämän kanssa Malmön mallin mukaisen talon jumalan selän taakse Río Picoon. Kirjassa tulee esiin, että epäluulot toisia taustoja kohtaan ja segregaatio eivät olleet tuntemattomia myöskään 1970-luvun Patagoniassa. Missäpä olisivat?

Patagoniasta ei voi kirjoittaa mainitsematta lampaita, joita kirjailija kohtasi joka paikassa samoin kuin villapaaleja, lampaiden desinfiointialtaita ja lampaanrasvaa. Kerran kirjailija odotteli, että ohi ajaisi kuorma-auto, jonka kyytiin voisi liftata. Meni tuntikausia, kunnes kaukaisuudessa alkoi hahmottua piste. Joko nyt? Ei, vaan piste oli lammas ja lopulta kokonainen lauma. Chatwinin mukaan Patagonian lammastalous alkoi vuonna 1877 kun eräs englantilainen kauppias lauttasi sinne laumallisen verran lampaita Falklandinsaarilta. Vuosisadan vaihteen tienoilla Patagonian villaa voitiin edullisen työvoiman vuoksi dumpata maailmanmarkkinoille ja lammastilat kukoistivat. Samalla lammastalous oli yksi tekijä Patagonian alkuperäiskansojen syrjäyttäjänä. 

Lampaiden ja lampaankasvattajien ohella sivuilla vilahteli gringoja, gauchoja ja peoneja, sanoja jotka itselle ovat tuttuja vain nuorena katsotuista lännenfilmeistä. Toinen sidos lännenfilmeihin oli kuuluisa lainsuojaton Butch Cassidy (1886-?) , jonka jäljillä kirjailija liikkui jonkin aikaa. Cassidy oli paennut USA:n viranomaisia Patagonian Cholilaan, ostanut lampaita (tietenkin), ja eleli jonkin aikaa kunnon kansalaisena kunnes hän ja uudelleen koottu osa Hurjaa joukkoa ryhtyivät ryöstelemään Etelä-Amerikan pankkeja. Kirjailija päätteli Cassidyn elämän päättyneen argentiinalaisen rajapoliisin luotiin Río Picossa, jossa oli yksinäinen hauta karjapihan nurkalla. Ilmeisesti kuitenkin todellinen paikka on aivan toisella suunnalla, Boliviassa.

Kirja sisältää valikoiman muitakin pienoiselämänkertoja. Alueen historia on niin vaiherikas, että näistä ei juuri ollut apua kokonaisuuden hahmottamiseen, semminkin kun monet elämäntarinoista koskivat Patagonian rannikoilla seilanneita kapteeneja. Kirjailijan matkan aikaan olen ollut jo olemassa, mutta en tiennyt, että tuolloin Argentiinaa hallitsi Juan Perónin kolmas vaimo Isabel Martínez de Perón. Chilen puolella vallassa oli sotilasjuntan jäsenestä tuoreeksi presidentiksi noussut Augusto Pinochet.

Kirjan lennokkain luku sijoittuu ensimmäiseksi. Vaikuttaa siltä, että se on hautunut kirjoittajan päässä pitkään ja pyrkinyt ulos sellaisenaan, lakonisen humoristisena, vapautuneesti kaahottavana ja täydellisenä. Juttu alkaa siitä, kun kirjailijan isoäidillä oli vitriinissään pala brontosauruksen nahkaa, jota pikkupoika himoitsi omakseen. Brontosaurus liittyi Patagoniaan muuttaneeseen sukulaiseen, paitsi että kyseessä ei lopulta ollutkaan brontosaurus vaan 10 000 vuotta sitten sukupuuttoon kuollut jättiläislaiskiainen, ja nahanpalakin päätyi isoäidin kuoltua vahingossa roskikseen. Patagonia säilyi kirjailijan mielessä kuitenkin aina, ja kylmän sodan aikakauden koululaisena hän valitsi sen turvapaikakseen ydinlaskeuman varalta. "Sitten Stalin kuoli ja me lauloimme kiitosvirsiä kappelissa, mutta pidin yhä Patagoniaa varalla."

Chatwin kiersi Patagoniaa liftaamalla ja kävelemällä. Kirjan puolivälissä hän oli erään Teneriffalta lähtöisin olleen isännän vieraana.

"Miksi te kävelette?" ukko kysyi. "Ettekö te osaa ratsastaa? Täkäläiset vihaavat kävelijöitä. Heidän mielestään he ovat hulluja."

"Osaan minä ratsastaa", minä sanoin, "mutta minä kävelen mieluummin. Omat jalat ovat luotettavimmat."

"Minä tunsin kerran erään italialaisen, joka sanoi samaa."
Hänen nimensä oli Garibaldi. Hän inhosi hevosia ja taloja. Hänellä oli yllään araukanialainen poncho eikä hänellä ollut laukkua. Hän käveli Boliviaan ja mutkitteli sitten alas Salmelle. Hän pystyi kävelemään kuusikymmentäviisi kilometriä päivässä ja teki töitä vain silloin kun hän tarvitsi kenkiä.

"En ole nähnyt häntä kuuteen vuoteen", ukko sanoi. "Kondorit ovat varmaan hänet syöneet."
 
Se mitä kirjassa ei käsitelty kuin yhden kirjan loppuun sijoitetun hämärän viittauksen verran oli useiden natsien pako Argentiinaan Saksan hävittyä sodan. 

Kirjan lopun Chatwin sitoo alussa esiteltyyn sukulaiseensa ja jättiläislaiskiaiseen. Lapsena kuultu tarina brontosauruksesta/laiskiaisesta oli mielikuvituksellinen, mutta todelliset tapahtumat, jotka hän kuulee mennessään paikan päälle laiskiaisen löytymispaikalle, eivät jää jälkeen. Lopulta kirjailija on luolassa, jossa muinaisista jättiläislaiskiaisista on jäljellä vain kuopallinen sontaa. "No", minä tuumin, "jos ei täällä ole nahkaa, niin onpahan ainakin iso kasa paskaa." Vaan nahkaakin löytyy sen verran, että hän saa lapsuuden haaveensa ja matkan tavoitteensa täytettyä!


*Esimerkkikirjat:
Soini, Aino: Lääkärinä hiekan ja palmujen maassa (WSOY 1953)
Ehrström, Inga: Onnellinen vuosi Grönlannissa (WSOY 1954)
Matka- ja seikkailukirjallisuus oli ennen aikaan suosittua ja WSOY julkaisi sitä 1950-luvulla kokonaisen Sininen nauha -sarjan. Näistä jälkimmäinen kuuluu Sininen nauha -sarjaan, mutta Aino Soinin kirja jostain mystisestä syystä ei, vaikka sarjassa julkaistiin 1950-luvulla peräti 47 kirjaa.



Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki
Kääntäjä: Leena Tamminen
Julkaisuvuosi: 1987 (alkuperäinen In Patagonia 1977)
Sivumäärä: 240
ISBN: 951-30-5517-5
Päällys: Markus Heikkerö

Palkinnot: Iso-Britannian kirjailijaseuran Hawthornden-palkinto 1978, Amerikan taide- ja kirjallisuusakatemian E.M. Forster -palkinto 1979


Patagonia, Patagonia
oli vuoden 2020 Goodreads-lukuhaasteeni 50. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 4/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,71.

Kirjat

Jonna Pulkkinen: Punainen pusero

  Suomalaisen kirjakaupan alekoria penkoessa käteen osui kirja, josta en ollut kuullut, mutta joka ei vaikuttanut kuuluvan muiden alekirjoje...