Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ihmissuhteet. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ihmissuhteet. Näytä kaikki tekstit

Ola Rapace: Elämäni Romeona. Pakomatka 5 näytöksessä

 

Ennakkoon ajattelin ruotsalaisen Ola Rapacen elämäkerran olevan ailahteleva vuodatus, jossa ainoa kiinnostava asia olisi hänen ystävyyssuhteensa itsemurhaan päätyneeseen Wallander-elokuvien kollegaan, Linda Wallanderia näytelleeseen 'Tikuun'. Kirjan nimeen nostettu Romeokin viittaa kepeyteen ja romanssiin. Ostin kirjan silti, ja ihan täyteen hintaan, koska miksipä ei. Olenhan lukenut myös Timo T. A. Mikkosen 35-vuotiaana kirjoittaman Takana loistava tulevaisuus -kirjan ja monta enemmän puolustelukirjojen kuin elämäkertojen luokkaan kuuluvaa sepustusta. 

Ensimmäinen yllätys Rapacen kirjassa oli, että kaverihan on minun ikäiseni, eikä siis enää nuori mies tilittämässä vasta alkuun päässyttä elämäänsä. Ja toinen, että kirja oli odotettua vetävämpi ja Rapace mahdollisesti ihan varteenotettava kirjoittaja – riippuen tietenkin toimitustyön määrästä.

Koska en juuri koskaan lue takakansia (ne eivät kerro mitään kirjan hengestä, toisin kuin sivujen nopea selailu), huomasin vasta pitkälle luettuani, että ONHAN tämäkin puolustelukirja! Kun en myöskään seuraa Ruotsin juoruja, en tiennyt, että Rapace on ollut kotimaassaan jonkinmoisten syytösten kohteena. Takakanteen on poimittu kirjasta mehiläisenkokoisin kirjaimin: 

Tämä kirja ei ole anteeksipyyntö. En halua puolustella itseäni tai häikäilemättömiä valintojani. Kirjoitin yrittääkseni ymmärtää.

Häikäilemättömät valinnat ovat ihmiselle tyypillisiä, mutta kyllä Rapacella taitaa niitä olla hieman normaalia enemmän. Mitäs niitä puolustelemaan, tehty mikä tehty. 

(Ruotsin julkkisjuoruista olisi käynyt selville myös, että Rapace on ollut naimisissa Stig Larssonin Millennium-sarjan filmatisoinnin päähenkilö Noomi Rapacen kanssa. No kävisi se ilmi sukunimestäkin, mutta itse asiassa en ole katsonut koko sarjaa, koska en pitänyt ensimmäisestä – ja viimeisestä – sarjan kirjasta, jonka luin.) 

Luin muutama vuosi sitten Mikael Persbrandtin elämäkerran Muistini mukaan. Se oli melko vetävä ja melko tunnustava, toki tunnustukset pidettiin tietyissä rajoissa. Rapacen kirjalla on monta linkkiä Persbrandtin kirjaan: molemmat miehet ovat komeita ruotsalaisia näyttelijöitä JA Rapace innostui näyttelijän urasta käytyään äitinsä kanssa katsomassa näytelmän, jossa Persbrandt oli roolissa. Parasta on, että Rapace ei ollut lainkaan teatteri-ihmisiä sitä ennen! 

Molemmat myös ovat käyttäneet kaikenlaisia aineita ja kaataneet monia naisia, kirjojensakin mukaan. Molempien kirjasta jää vaikutelma, että on kerrottu paljon, mutta ei kaikkea, eikä kaikki kerrottukaan pidä täysin paikkaansa. Persbrandtin kirja oli huomattavasti laajempi, mutta en keksi miksi. Se ei kuitenkaan tuntunut junnaavalta, mihin voi olla syynä se, että se on rehellisesti toisen kirjoittajan (Carl-Johan Vallgren) työtä, kun taas Rapace on ilmeisesti kirjoittanut itse ja teksti vain editoitu. 

Ja nyt kun näyttää, että olisin puhumassa itseäni ristiin, kerron, että hyvän kirjoittajan vaikutelma jäi suunnilleen ensimmäiseen lukuun. Prologissa viitattiin myös kirjoittajan isoisään kiinnostusta herättävästi, mutta asiaan ei koskaan palattu. Muutoin teksti muuttui kliseiseksi ja kerronta pinnalliseksi (siis voi olla paljastava vaikka on pinnallinen, 7 päivää -lehden tapaan).

Kirjoittaja on impulsiivinen, muutaman lukemani jääkiekkoilijahahmon tapaan. Se ei menettelisi, elleivät he olisi komeita ja ennestään ihaillulla alalla. Noin 2/3 luettuani jatkuva ihastuminen aina uuteen maailman kauneimpaan naiseen alkoi kyllästyttää. Samoin käy seksin, rakastelun, nus- tai naimisen toistelulle. Kai sitä on toisteltava, koska, kuten kirjoittaja meille kertoo: 

Seksi on kaiken keskiössä, työ toissijaista. Paneminen tulee aina ensin, se käy minulle nyt selväksi. Hyväksyn asian, vastaan tappeleminen on turhaa. 

Aina on myös käsillä uusi, suurin-ikinä-tilaisuus, jonka voi taas tavalla tai toisella sössiä, yleensä ulkoisia tekijöitä syyttäen. Napapiirin sankareita lainaten, aina tulee pari muuttujaa. Loppupuolella kirjaa päähenkilö pääsee päärooliin Canal+:n Section Zero -sarjaan. Kaikki alkaa ohjaajan kanssa keskustelulla, näin:

Sarja kuvataan kuuden kuukauden aikana Bulgariassa, mutta se yksityiskohta unohtuu minulta sekunnissa, käsikirjoitus on taikaa. Tunnin keskusteltuamme olen menetetty tapaus, valmis kuolemaan kapteenini puolesta. 

Ja päättyy: 

Alan juoda töissä, jotta saisin hiottua särmiä ja kestettyä alennustilaa. Yritän selviytyä kotiinpaluuseen asti pysyttelemällä kuoressani ja pikku hiprakassa. Saamme kuvaukset valmiiksi, mutta lopputulos on tyhjää, kylmää ja yhdentekevää. 

Nimien vaihtaminen liittyy samaan oireyhtymään nojatuolipsykologi-minäni mielestä. Hän syntyi Pär Ola Norellina ja on tätä kirjoitettaessa Sonny Ola Rapace Jawo. Voitte itse googlata noita muita muutoksia, mutta Rapace tuli siitä kun ihanimman (sillä kertaa) naisen kanssa oltiin menty juuri naimisiin, matkattu Pariisiin, selattiin sanakirjaa ja päätettiin ryhtyä Rapaceiksi.

Jotain kertoo myös sellaisten osaamisalueiden, kuin moottoripyörällä ajaminen ja tappelu, ihannoiva korostaminen. Hän osaa tehdä itse moottoripyörästunttinsa ja merkittävä moottoripyöräilijä, 98 metrin maailmanennätyshypyn hypännyt Robbie Madison, maailman paras lajissaan, sanoo päähenkilölle: 

En sanoisi näin kelle tahansa, mutta sinä osaat tämän, ystäväni. Olemme ajaneet yhdessä niin paljon, että tiedän että hoidat homman. Sinulla on kunnossa sekä pää että tekniikka, joten lakkaapa nyt vapisemasta ja purkita tämä kohtaus, niin pääsemme joskus oluelle. 

Varsinaista selittelyä tarvittiin kohdassa, missä hän oli bilettänyt hyvin nuorten naisten kanssa maaseututalollaan ja joko heittänyt naiset tylysti ulos pakkaseen tai sitten toiminut jotenkin ymmärrettävästi. En tekisi mitään päätelmiä suuntaan tai toiseen tässä kirjassa kerrotun perusteella.  Ja mitä tarkoittaa, kun päähenkilö tapaa ännännen kauneimman katseen ikinä, Julianaksi nimeämänsä naisen, joka on horoskoopiltaan kauris ja aivan liian nuori? Joo tajuan mitä horoskoopit ovat, mutta onko liian nuori liian nuori keski-ikäiselle vai laillisessa mielessä? Kenties tällä kertaa ensimmäistä.

Ehkä pitäisi lukea jotain muutakin ruotsin taide-elämästä. Viime vuosina lukemieni kirjojen luomat henkilökuvat Persbrandtista, Rapacesta, Alex Schulmanin isoisästä sekä Jussi Björlingistä ovat varsin erikoisia, usemmiten sarjassa viina, huumeet, naiset, toki Schulmanin isoisällä vain mustasukkaisuus ja itsevaltius, mutta riittävän painavana. Rapace ja Persbrandt antavat ruotsalaisesta näyttelyskenestä huuruisen kuvan myös monien muiden osalta. Rapace kertoo esimerkiksi ensimmäisestä teatteriroolistaan Kustaa III:ssa, jonka kuningas oli koko ajan huonossa kunnossa tai nukahteli, ilmeisesti aineiden vaikutuksesta:

Torsten on toisessa ulottuvuudessa. Yksikään hänen suustaan tuleva sana ei ole käsikirjoituksesta, ja hänen liikehdintänsä näyttämöllä rajoittuun sen keskellä olevalla sängyllä makoiluun ja meille muille heilutteluun. Kuningas käskee meidän tanssia, osa tottelee. Esityksen on tarkoitus kestää väliajan kanssa kolme tuntia, mutta kärsimme sen sijaan viiden tunnin nöyryytyksen. Esitykset lakkautetaan samana iltana. 

Palaan bloggauksen alkuun. Suomen Kuvalehdessä 8/2025 oli arvio Samuli Putron kirjasta otsikolla Mies tunnustaa. Pohjustukseksi oli otettu muitakin tunnustuskirjoja. Rapacen kirja voisi myös olla Mies tunnustaa -sarjaa, mutta sopisiko sittenkin paremmin Mies puolustautuu ja rahastaa? Kirjan lopussa käy nimittäin ilmi, että se oli tarkoitettu täyttämään koronasta (ja ehkä toilailuistakin) johtuvaa rahanpuutetta.

Mutta entä sitten toisen Wallander-näyttelijän murheellinen kohtalo? Kyllä Rapace 'Tikun' asian käsittelee kauniisti ja samalla raadollisesti. Poiminnat Wallander-sarjan tuotannosta sisältä nähtynä vaikuttavat kokemuksiini, kun katson sarjan uusintoja. Toki myös Persbrandtin kirja vaikutti siihen, miten nykyään katson Beck-sarjan jaksoja, joissa hän oli mukana. 

Tekninen moite: kirjasta ei käy ilmi ruotsinkielisen alkuperäisteoksen nimeä. Myös kannen suunnittelija pitää käydä katsomassa kustantajan sivuilta.


Kustantaja: WSOY, Helsinki
Suomentaja: Jonja Rajala
Julkaisuvuosi: 2021 (alkuperäisteos Romeo (min flykt i fem akter) samana vuonna)
Sivumäärä: 156
ISBN: 978-951-0-47230-9
Kannen kuva: Maria Östlin
Kannen suunnittelija: Jessica Carenfelt


Elämäni Romeona oli vuoden 2024 Goodreads-lukuhaasteeni 43. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 2/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 2,86.

Richard Powers: Ikipuut

 

Kehuttu suurromaani, ja vielä puihin liittyvä, pakkohan minun tämä oli jossain vaiheessa lukea! Ostin syksyn 2022 Helsingin kirjamessuilta pokkariversion ja luin vuodenvaihteen molemmin puolin. Oli tahkeaa ja aikaa kului monta viikkoa. Teksti ei missään kohtaa imaissut mukaansa.

Annoin minä silti kirjalle Goodreadsissa 4/5, koska luonnonkuvaus oli vahvaa. Ei niin vahvaa kuin Anni Kytömäen Kultarinnassa, mutta mainitsemisen arvoista. Ja kuinkas ollakaan, Ikipuiden pokkariversion takakanteen on painettu juuri Kytömäen kehuva kommentti! (Ei kerrota, mistä se on napattu).

Ikipuut kertoo nimensä mukaisesti puista, puuyhdyskunnista, erikoisyksilöistä ja erikoisyhdyskunnista. Se kertoo puiden merkityksestä kaikelle elävälle. Ja se kertoo ihmisperäisestä tuhosta. Tietenkin se kertoo myös ihmisistä. 

Kirjaan valikoidut yksittäiset ihmiset olivat hekin kaikki erikoisyksilöitä, kuten viimeiset punapuut ja amerikankastanjat. Se oli jonkin verran rasittavaa. Olisin tyytynyt ihan tavallisiin ihmisiin, jotka olisivat tempautuneet luonnonsuojelun maailmaan. Mutta ei, oli biologian tutkija, joka ensimmäisenä todisti puiden kommunikaation, oli ohjelmistoimperiumin luonut pyörätuolimies, oli kuolleista palannut järjettömän kaunis nainen, oli suoraviivaisuudestaan voimaa saava entinen sotilas. Ja niin edelleen.

Kiinnostavin henkilö oli ohjelmistoimperiumin perustaja, nuorena vammautunut ja heinäsirkkamaiseksi muodostumaksi muuttunut mies, joka eli voimakkaan mielensä ja pelimaailmansa avulla. Kirjassa on kohtaus, jossa keskustelevat sininen jumala ja kerjäläinen, toinen on edellä mainittu mies ja toinen hänen iäkäs isänsä, molemmat peliroolissa. Kummankin ruumiillinen kunto on todellisuudessa heikko, mutta pelimaailmassa he pystyvät kävelemään pitkän matkan ja ihastelemaan yhdessä peliin rakennettuja elinympäristöjä. SE oli minusta kauneinta kirjassa, vaikka kirjailija on käyttänyt paljon aikaa ja vaivaa oikean luonnon kuvaukseen ja on siinä teoreettisesti taitava.

Jotain kirjasta kertoo, että en saanut ko. kohtauksesta lainattua tähän sopivaa pätkää, joka näyttäisi mitä tarkoitan sen kauneudella. Voi olla, että omat aivoni tiivistivät sen paremmaksi kuin miten se oli kirjoitettu. Näin käy joskus kokonaiselle kirjallekin (mutta ei tälle kirjalle).

Eniten blaah-huokailuja aiheutti biologinainen. Olisin rakastanut hänen vaikeuksien kautta voittoon -tarinaansa joskus kymmenvuotiaana, kun luin Valittuja paloja ja äidin pakottamana myös ties mistä Helenkellereistä ja urheista lähetyssaarnaajista kertovia kirjoja. Mutta en enää. Biologian tohtoriksi voi tulla ihan tavallinenkin ihminen, ja useimmat ovat, ei tarvita kuulon ja puheen häiriötä, lapsuuden syrjintää ja poikkeuksellista lahjakkuutta. 

Ymmärrän, että tunnollisen biologin roolihahmoa tarvittiin jakamaan puutietoa luontevasti ja samalla vähentämään painetta kaikkitietävältä kertojalta. Kaikkitietävä kertoja kirjassa kuitenkin esiintyy, välillä voimakkaampana, välillä hienovaraisemmin jättäen tilaa henkilöiden näkemälle ja kokemalle. Ratkaisu toimi hyvin.

Kirjan tarina etenee koherentisti ja se on jäsennetty puumaiseen muotoon. Juonikin kirjassa on. Kirjailijan esittelemät henkilöt eivät alkuun tunne toisiaan, mutta hän ajaa heidät pari kerrallaan yhteen. Yksi pariskunta on irrallinen yksikkö, eikä tapaa koskaan muita, mutta heidätkin sidotaan lopussa mukaan tarinaan. 

Pariskuntakeskeisyys jäi mietityttämään. Miksi tässä puukirjassa tehtiin niin monta nais-miesparia ja vielä pari kertaa toistaen asetelmaa, jossa henkisesti vahva nainen veti vanavedessään käytännön asioita taitavaa miestä? Liimana oli miehen naisen kauneuteen ja ajatteluun kohdistuva ihailu. Oliko tämä jokin biologinen allegoria?

Jos kirjasta olisi jättänyt kolmasosan sivumäärästä pois, olisi se edelleen toiminut, mutta ei olisi uuvuttanut. Mutu-tuntumalla heitän, että Yhdysvalloissa sivumäärällä on merkitystä: mitä paksumpi, sen parempi. Mutulle löytyi vahvistustakin (disclaimer: kaikelle löytyy kun tarpeeksi penkoo nettiä) esimerkiksi Xlibris-kustannuspalvelun blogista. Siinä viitataan tutkimukseen, jonka mukaan bestsellereiden keskimääräinen sivumäärä kasvoi 320 sivusta 400 sivuun vuosien 1999 ja 2014 välillä. Ikipuut on peräti 649-sivuinen!

Richard Powers (s. 1957) on yhdysvaltalainen kirjailija, jolta on suomennettu useita teoksia. Ikipuut voitti vuonna 2019 Pulizer-palkinnon ja oli ehdolla myös Booker-palkintoon, kuten on ollut kaksi muutakin hänen teoksistaan.

Ikipuut suomentanut Sari Karhulahti sai käännöstyöstään vuoden 2022 Mikael Agricola -kääntäjäpalkinnon.

Kustantaja: Gummerus Kustannus Oy, Helsinki
Suomentaja: Sari Karhulahti
Julkaisuvuosi: 2021 (alkuperäisteos The overstory 2018), lukemani pokkariversio 2022
Sivumäärä: 649
ISBN: 978-951-24-3530-2 (pokkari)
 

Kannen tekijä ei selviä pokkariversiosta tai kustantajan nettisivuilta. Paheksun tätä yleistä käytäntöä. Kaikki kirjallinen tuotos on kyllä kreditoitu pokkariversiossakin (runot, laulut), mutta kuvitus jää helposti sivuosaan. Lisään kannen tiedot, jos muistan käydä kirjastossa tai kirjakaupassa katsomassa kovakantista versiota.

Ikipuut oli vuoden 2023 Goodreads-lukuhaasteeni 2. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 4/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 4,13.


Nina Wähä: Perintö

 

Ohhoh, ei kai tässä voi oikeasti tapahtua sitä, mihin vihjataan? Kyllä vain, tapahtuu, ja vielä vähän odotettua rajummin! Tällaisia ajatuksia tuli useaan kertaan Nina Wähän Perintö-kirjan ensimmäisen sadan sivun aikana. Kuitenkaan luetut rajut tapahtumat eivät tuottaneet myötähäpeää tai inhoa, vaan aiheuttivat tosiaan tuollaisen voi hyvänen aika -fiiliksen. 

Kirja kertoo Tornionjokilaaksolaisen Toimin perheen vaiheista. Siiri-äidillä ja Pentti-isällä on lauma lapsia, joille he eivät ole pystyneet järjestämään mitenkään onnellista kotia. Siiri on avioitunut 15-vuotiaana ja on kotitöiden sekä miehensä nujertama. Pentti on mieleltään epävakaa, ilkeä ja pilaa koko perheen elämän. Toisaalta kirjan tapahtumat ja henkilöt sitoo yhteen suhde Penttiin: ilman Penttiä tätä tarinaa ei olisi. Kaikki alkaa siitä kun vanhin elossa oleva tytär Anni matkustaa Tukholmasta pohjoiseen kertomaan (vastentahtoisesti) vauvauutisia äidilleen ja sisaruksilleen.

Henkilöillä on niin runsaat luonteenpiirteet, että kirjailija on selvästi tarkkaillut ihmisiä koko elämänsä. Kenellä ne ovat syvemmällä, kenellä pinnemmalla, kenellä hienovaraisempia, kenellä loiskuvampia, mutta kaikilla meillä on piirteemme. Sitten on ihmisiä, jotka ovat pinnalta yhtä ja sisältä toista – tai välillä joku piirre nousee hallitsevammaksi. Tämä kirja kertoi toiminnan ohella poikkeuksellisen monipuolisesti ihmisluonteesta.

Ihmisluonteesta ja ihmiselosta puhuessaan kirja on täynnä jokaisen ulottuvilla olevia pienoivalluksia, jotka miellyttivät minua, vaikka eivät mitään syvällistä filosofiaa olekaan. Enkä minä sellaista olisi jaksanut lukeakaan, saati ymmärtänyt. Esimerkki kohdasta, jossa kerrotaan kahden ennen läheisen sisaruksen, Tarmon ja Lahjan, kasvusta erilleen:

Elämä on siitä kummallista, että se jatkuu ja tapahtuu kaikkialla ja samaan aikaan. Kaikkien ihmisten elämä jatkuu minuutti kerrallaan ja täyttyy sisällöstä ja kokemuksesta, pyrkipä siihen tai ei. Ja kun elämä jatkuu eri tahoilla, ei yhteen kietoutuneena vaan erillään, se on kuin auraisi latua kahdelle eri pellolle. Kahden ihmisen elämä ei ole enää rinnakkaista vaan täysin erillistä, yhä kauempana toisistaan.

Jonkin verran hankaluutta tuotti asemoida aikakausi 1970–1980-luvuille. Miksi näin? Vuoden 1918 sodan tai talvi-, jatko-, Lapin sotien aikaan sijoittuvat tekstit eivät ole ongelmallisia. Onko niin, että itselleni oletusaikana toimii joko nykyaika tai nuo viime vuosisadan suuret mullistukset ja MIKSI ihmeessä kukaan sijoittaisi mitään ihan tavallisille vuosikymmenille? Mutta tämä tarina tapahtuu silloin kun se tapahtuu... ja jonkin matkaa pidemmälle luettuani pääsin toteamaan, että niin vain tämäkin kirja sijoittuu (pienemmäksi) osaksi talvi- ja jatkosotaan!

Aikajanassa on sisäisiä ongelmia, mikä oli yksi syy hyvän ystäväni varsin negatiiviseen arvioon kirjasta. Yritin sovittaa Toimin sisarusparveen kuuluvan Tatun ja hänen puolisonsa Sinikan maatilan pidon aikaa toimivaksi, mutta ei se ole kunnossa. Vika voisi olla käännöksessä, vaan silloin useamman kuukauden olisi pitänyt suomentua väärin. Pariskunta sai navetan vastuulleen marraskuussa, isoveli tuli katsomaan tilannetta heti eli kesäkuussa ja teki eläinten huonosta pidosta ilmoituksen, jonka jälkeen vielä elossa olevat lehmät haettiin marraskuussa...

Vielä vaikeampaa oli saada sopimaan Siirin nuoruudesta kohtaa, jossa "keväällä jälleen sodittiin Karjalassa". Siis keväällä 1941. Ei sodittu, sillä jatkosota alkoi vasta kesäkuun lopulla. Lisäksi kirjan mukaan Siirin perhe pääsi palaamaan kotipitäjäänsä huhtikuussa, ja ihmettelemään, miten joka pelto oli täynnä kaalintaimia. Huhtikuussa! Tähän puolestaan sopisi kesäkuu, mutta oikeasti karjalaiset pääsivät palaamaan syksystä 1941 lähtien, aikaisimmillaan elokuussa.

Nuori ja aikuinen Siiri eivät vastanneet toisiaan luonteiltaan, joten nuoruuden olisi senkin puolesta voinut jättää pois, jolloin sotien aikavirheistä olisi samalla päästy. Siiri ja Pentti kohtasivat sota-aikaan, mutta mitä väliä sillä on tarinan kannalta?

Siirin ja Pentin lasten sijoittumista aikajanalle piti myös moneen kertaan ihmetellä. Muut sain kutakuinkin paikoilleen, ainoastaan Eskolle ei meinannut jäädä ajallista tilaa syntyä Riikon ja Annin väliin. Kyllä kai se lopulta löytyi, jos unohtaa Annin väitteen, että Esko oli lähes neljä vuotta Annia vanhempi. Kuitenkin välillä Siiri kertoi, että ei ollut muita lapsia kuin Elina ja Riiko, silloin kun Eskon olisi pitänyt olla jo olemassa. Toisaalla hän selittää, että Esko-vauva lähes unohtui, kun Elina ja Riiko peräperää kuolivat. Kiinnostavaa, jos kirja kertoisi Siiristä, mutta kun kirja yrittää pitää kasassa kokonaisen suurperheen tarinoita, ei hapuilua kaivata.

Ystävääni ärsyttivät myös englanninkieliset heitot pitkin kirjaa. Itseni ne laittoivat pohtimaan, kuka tässä nyt on kertoja? Kaikkitietävä, englannin nykyfraaseista pitävä tyyppi varmaankin. Syvimmät näkökulmat saadaan vanhimman tyttären Annin ja keskisarjaan kuuluvan Laurin osuuksissa, muita sisaruksia katsotaan jotenkin kauempaa. 

Anni ja Lauri ovat molemmat muuttaneet Tornionjokilaaksosta Tukholmaan niin pian kuin se on ollut mahdollista. Kenties kirjailija on alitajuisesti valinnut muutakin maailmaa nähneet peilaamaan elämäänsä lapsuudenkodin tapahtumiin ja olosuhteisiin. Sama koskee Helsinkiin kouluun muuttavaa neropatti-Tarmoa, jonka näkökulma sijoittuu kirjan loppuosaan: hänetkin kuvataan likemmältä.

Kiinnostavimmat tarinat ovat Laurilla, joka siirtyy ahtaasta pohjoisesta liberaalin Tukholman kautta vapautuneeseen Kööpenhaminaan, ja homouden kotiseudulla tuomat ongelmat muuttuvat vahvuuksiksi, sekä Helmillä, jonka aluillaan oleva MS-tauti jää lukijan kannalta pahasti kesken.

Kirja lupaili tragediaa alusta saakka, ja toinen puoliska on nimeltäänkin Murha. Se ei kyllä kutkutellut lainkaan, vaan kirjan sisältö on juuri sisarusparven luonteissa ja heidän käänteissään. 

Sivulla 363/550 pohdin, miksi kirjan nimi on Perintö, mutta ajattelin siinä vaiheessa että se viittaa Pentti-isän raivopää-geeneihin. Kirjailijan vastaus tulee sivulla 500, jolloin kirjassa on tapahtunut murha (tai itsemurha tai onnettomuus). Anni pohdiskelee, mikä on perintö. Hän jakaa perinnön kolmeen osaan, joista yksi on juuri geenit, Annin sanoin "veri jota ihminen on levittänyt ja joka virtaa muiden suonissa alenevassa polvessa". Kaksi muuta elementtiä ovat tavarat ja ihmisen tekemispääoma. Pentin tapauksessa missään näistä ei ollut kehumista. (Juuh siis, Pentti on se joka kuolee, mutta jos jonkun kuolemaa kirjassa on pohjustettu niin hänen, joten yllätys ei ole suuri.)

Pentin luonne on siis hirveä, mutta ei mitenkään epärealistinen. Tässä nuorempaan sisaruspäähän kuuluva eläinrakas Hirvo on näkijänä ja kokijana:

Hirvo huomasi odottavansa, että Pentti rupeaisi haastamaan riitaa. Isä saattoi aloittaa riidan milloin mitenkin, ja Hirvo pelkäsi eniten riitoja, jotka alkoivat tällaisesta mukavasta ja hyväntuulisesta hetkestä. Lähes huomaamattomasti hyvä tuuli liikkui hiljalleen Pentin läpi, hän näytti porisevan tyytyväisyyttä, mutta muuttui hetkessä raivokkaaksi ja hymyileväksi hulluksi, joka saattoi aivan hyvin iskeä haarukkansa jonkun käteen (kuten silloin kun Tatu oli yrittänyt ottaa vielä yhden pikkuleivän isän viisikymmenvuotisjuhlissa) tai painaa jonkun pään maitotonkkaan pinnan alle (kuten silloin kun Hirvo oli kymmenvuotiaana kaatanut maitotonkan), ja kuten muutkin Toimin sisarukset, Hirvo oli aina varautunut siihen, että tuuli saattoi kääntyä koska tahansa.

Alun hyvän vauhdin jälkeen kirja jäi jotenkin hajanaiseksi, eikä isän ja lasten suhteiden ajama tapahtumien vyyhti riittänyt sitomaan sitä kokonaisuudeksi. Kenties sisaruksia oli liikaa näkökulmahenkilöinä, ja päälle vielä Siiri-äiti ja hänen erillisnuoruutensa Karjalassa.

Tukholmalainen kirjailija, näyttelijä ja laulaja Nina Wähä (s. 1979) vietti lapsuuden kesiään äidin syntymäseuduilla Tornionjokilaaksossa, mikä selittää kirjan asetelmia. Perintö on Wähän kolmas kirja ja se sai Ruotsissa erinomaisen vastaanoton. Tänä vuonna Wähältä on ilmeistynyt uusi romaani Babetta, jota ei ilmeisesti ole vielä suomennettu.


Kustantaja: Werner Söderström Oy, Helsinki
Suomentaja: Sanna Manninen
Julkaisuvuosi: 2020 (alkuperäisteos Testamente 2019), lukemani pokkariversio 2021
Sivumäärä: 552
ISBN: 978-951-0-46737-4 (pokkari)
Alkuperäiskansi: Sara R. Acedo
Kannen kuva: Perhealbumi

Perintö oli vuoden 2022 Goodreads-lukuhaasteeni 41. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 5/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,89.

Maria Peura: Kantajat

 

Maria Peuran hieno Kantajat melkein jäi ostamatta ja lukematta takakansitekstinsä vuoksi. Teksti alkaa:
 
Sofialla on yksi päämäärä: pelastaa rakas hevonen Hilla teuraskuljetukselta. Isä on luvannut auttaa, ja jos joku, niin isä tekee mitä tahtoo.
 
Mutta eihän tämä mikään hevosenpelastuskirja ole, älkää kirjoittako niin huonoja esittelyitä! Kirja kertoo ihmisistä, joilla sattuu yhden huhtikuisen viikon aikana vuonna 1959 olemaan paljon pelissä ja peliensä vuoksi poikkeuksellisen paljon salattavaa.
 
Joihinkin kirjoihin on tupattu liikaa henkilöitä ja tapahtumia. Kantajissa on neljä kertojaa, joilla on omat painolastinsa ja viikko aikaa toimia. Määrä on täsmälleen oikea tälle kirjalle. Etenkin on sanottava, että jos kertojasuosikkini rouva Haikara, rehtorinrouva, olisi jätetty pois, ei kirja olisi nimestään huolimatta välttämättä kantanut. 
 
Rouva Haikaran lisäksi kirjassa kertojina toimivat hevosrakas teinityttö Sofia, hänen pyykkäri-äitinsä Sylvia ja isänsä, talonmies-salakuljettaja Viktor. Rouva Haikara oli kertojista ainut, jolla ei ollut lyhyen tähtäimen mullistavaa suunnitelmaa. Hän ei kenties sellaista olisi pystynyt laatimaankaan, kun aika meni kehon koossapitoon ja esimerkiksi ruumiinaukkojen taulukointiin. (Palataan rouva Haikaraan kohta tarkemmin.)
 
Sylvia sen sijaan aikoi juuri karata nuoruudenrakastettunsa kanssa, kunhan Martti vain saapuisi Sylviaa hakemaan Ruotsista, jonne tämä oli johkaantunut vuosia sitten. Mutta kuinka ollakaan, Sylvian mies Viktor vapautui samalla viikolla vankilasta ennen aikojaan ja aikoi yllättää vaimonsa epämiellyttävästi, rakastajattarensa miellyttävästi – ja odotti häntä oman todistuksensa mukaan liuta muitakin naisia kylällä. Rakkaussuhteiden ohella Viktor aikoi käynnistellä bisnekset ja voimistua, laittaa elämän taas rullaamaan. (Mutta kukaan ei saisi tietää, että jo iällä oleva Viktor oli vankeuden loppuajaksi siirretty puusavotasta lääninvankilan sisätiloihin!)
 
Sofia aikoi viedä norjanvuonohevosensa Hillan Norjan vuonoille toipumaan, kunhan isä ensin tulisi ja matkaan voitaisiin lähteä yhdessä. Sofia oli itsekin puoliksi hevonen, omasta ja isänsä mielestä, käytti vapaan aikansa oppiakseen lisää hevosista ja oli kylällä arvostettu hevosten käsittelijä. Mutta kuten rouva Haikara ei nähnyt oman mielensä poikkeavuutta, ei Sofiakaan nähnyt sitä, että Hillasta ei ollut enää matkaajaksi, eikä sitä, että isällä ei ollut aikomustakaan auttaa Hillaa.

Kuten jo vihjattiin, rouva Haikara ei pystynyt hallitsemaan mieltään eikä sitä mukaa kehoaankaan, saati rehtoria (vaikka kuinka kuunteli vesilasi korvalla koulun seinien läpi tai kulki etsimässä rehtorin suksia kylän naisasukkaiden seinustoilta). Hän kyllä yritti pysytellä "normaalina", mutta aina jokin ajatus tai raaja alkoi kulkea omia teitään. Ja kun rouva kertoili omaan tahtiinsa, lähti matto usein lukijan alta, kun rouva yhtäkkiä alkoi tunnustaa mitä (aivan kaistapäistä) ei ollut juuri nyt tai aivan viime aikoina tehnyt. Vaikka luultavasti oli.
 
Miten herkullisesti kirjailija ajoikin tilanteen siihen, että rouva Haikara tuli kertoneeksi sisäisiksi tarkoitetut ajatuksensa koulutoimentarkastajalle, joka, luojalle kiitos, olikin niin isokokoinen ja romuluinen nainen, että rouvan aiemmat epäilyt rehtorin ja tarkastajan suhteesta haihtuivat samalla sekunnilla kun tarkastaja saapui (rehtorin uskollisuuden epäilyyn muutoin oli kuitenkin edelleen vahvat perusteet). Lainaan tähän sivulta 214 esimerkin rouvan purkauksesta, jota ennen hän oli ajatellut, miten hirveällä tavalla opettajat kohtelivat heikoiksi leimaamiaan oppilaita:

– Opettajat on vampyyreita, rouva Haikara lausuu, ja nähdessään kuinka korkealle tarkastaja Hirvelän kulmakarvapensaat kohoavat, hän lisää nopeasti: – Mie viittaan siihen, miten sukkelasti net vaihoit paikkaa silloin ko elethiin vielä sitä parakkiaikaa. Ko soassa oli jokanen koulurakennus poltettu, seki, joka oli tässä ennen tätä meän uutta fiiniä rakennusta. Yks parakki oli tästä neljän kilometrin päässä ja niin net vain opettajat vuorolhan suhhautit sinne tunteja pitähmään eikä sitä varten tarttenu ees välitunteja pitentää. Jos ei vampyyreja, niin jonkulaisia yli-ihmisiä on nämät meän opettajat.
 
(Nokkela pelastusyritys ei mennyt läpi, semminkin kun tunnustuksia koulun asioista tuli runsaasti lisää.)
 
Oman lisänsä tarinaan toi Viktorin ja Sofian suhde. Koko ajan pelkäsi, oliko isällä seksuaalisia pyrkimyksiä tytärtään kohtaan. Isä leikitytti tyttärellään hevosleikkiä ja kuvaili mielessään tytärtä varsana, jo tammaksikin kasvaneena. En ole lukenut kirjailijan esikoisromaania On rakkautes ääretön (Tammi, 2001), jossa Wikipedian mukaan käsitellään insestiä ja pedofiliaa. Se meni nyt lukulistalle, ja kuvittelen, että aiemman kirjan työstäminen on pohjustanut taitavaa aiheen pinnalla liikkumista Kantajissa. 
 
Minusta isä sai puhtaat paperit, mutta se mikä jäi auki, on kirjan lopetus. Lopetukset useammin epäonnistuvat kuin onnistuvat, mutta Maria Peura jätti onnistuneesti lukijalle kertyneiden ajatusten varaan sen, miten Sofialle ja Hilla-hevoselle kävi. Myös Sylvian elämäntilanne katkaistaan hienosti kohtaan, jossa hän luulee Martin viimein tulleen (lukija tietää että Martti ei koskaan tule), mutta sen sijaan lähestyvä hahmo onkin pastori, joka ottaa osaa – Viktorin kuolemasta. Miten Sylvian elämä jatkuu? Kauanko hän odottaa Marttia?

Miten onkin niin, että suuri joukko viime aikoina lukemistani kirjoista sijoittuu Suomen ja Ruotsin pohjoiselle raja-alueelle. Nyt käsillä oleva Kantajat, Rosa Liksomin Väylä, Karin Smirnoffin Viedään äiti pohjoiseen, Nina Wähän Perintö... joista Smirnoffia lukuunottamatta kaikki peräti Tornionjokilaaksoon. Alue on nyt kirjallisesti muodissa, ja nähtäväksi jää, minne etenkin kotimaisen kaunokirjallisuuden paino seuraavaksi asettuu. Terijoelle?

Kirjan kieli ja kuvailut ovat hyvällä tavalla väkeviä. Minä elin lauseet läpi nautiskellen. Ne yhdessä rouva Haikaran mielen yllätyksellisten pompahteluiden kanssa nostivat kirjan pisteet korkealle.
 
Maria Peura (s. 1970 Pello) on kirjailija ja dramaturgi. Kantajat on hänen viides romaaninsa. Häneltä on julkaistu myös lastenruno- ja novellikokoelmat. Helsingin Sanomien arvion Kantajista voi lukea täältä.


Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki
Julkaisuvuosi: 2020
Sivumäärä: 319
ISBN: 978-951-1-35029-3
Kannen kuva: Kira Gluschkoff 
 
Kantajat oli vuoden 2022 Goodreads-lukuhaasteeni 46. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 5/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,20.

Marika Lehto: Häkissä – Hannes Hyvösen tarina

 

Koska en seuraa urheilua, en ollut koskaan kuullutkaan jääkiekkoilija Hannes Hyvösestä. Hyvösen tähänastisen tarinan kertovan Häkissä-kirjan kansi kuitenkin pysäytti Tokmannin alekorin luo ja selasin kirjasta pari kohtaa nähdäkseni, onko se tarpeeksi vetävästi kirjoitettu. Kyllä vain. Kirjassa vaikutti olevan vauhtia ja dramaattisia käänteitä, eikä kirjoitustyyli tökkinyt, joten viisi euroa vaihtui kassalla kirjaan.

Hyvönen (s. 1975) ja minä olemme saman aikakauden kasvatteja, vain muutaman vuoden ikäerolla. Siinä yhteneväisyydet sitten olivatkin. Hyvönen omistautui lapsesta saakka urheilulle ja pelasi monissa SM-liigan joukkueissa, Elitserienissä, NHL:ssä, KHL:ssä ja vielä ohimennen Sveitsissäkin. Seurat vaihtuivat, osaaminen, maine ja tulot kasvoivat, samoin päihteiden käyttö, kunnes oli aika tulla askel askeleelta alas, lopulta hakemaan apua psykiatriselta osastolta ja sosiaalitoimistolta. Kirjan päättyessä pahimmat ongelmat on selätetty ja Hyvönen on palaamassa Ouluun jääkiekkoon liittyviin töihin.

Hyvösen tarinaa lukiessa päällimmäiseksi nousee ihmetys siitä, kuinka MONTA kertaa lahjakas ja valtavasti työtä kehittymisensä eteen panostanut ihminen voikaan sössiä omat mahdollisuutensa. Kertoja-Hyvönen mainitsee usein poikkeuksellisen vahvan tahtonsa, jonka avulla on päätynyt jo nelivuotiaana kiekkoilemaan ja sen jälkeen noussut lukemattomat kerrat syövereistä. Lapsuudessa ja nuoruudessa sinnikkyys onkin tuottanut urheilullista tulosta, mutta aikuisena järkähtämätöntä tahtoa on turhan usein tarvittu selviytymiseen tilanteista, joihin ei olisi pitänyt alun perinkään päätyä. Tähän voisi muokata version vanhasta sanonnasta "älykäs selviää tilanteista, joihin viisas ei joudu".

Kirjasta saa seuraavanlaisen kuvan Hyvösen peliuran aikaisesta luonteesta: hän oli ärhäkkä pelityyliltään ja puheiltaan, herkästi suuttuva ja käytti liikaa alkoholia ja/tai muita aineita. Pelityylissä osasyynä on ilmeisesti ollut joukkueiden toive. Hyvönen olisi halunnut näyttää enemmän teknisiä taitojaan, mutta alkuvuosina häneltä toivottiin rajuja otteita. Toisaalta herkästi kuohahtavasta miehestä niitä olisi varmaan löytynyt ilman toiveitakin jonkin verran. 

Kirjassa mainitaan kaksi kertaa, jolloin päähenkilö veti päänsä täyteen, kun häntä ei ollut valittu seuraavan päivän kokoonpanoon. Ensimmäisellä kerralla hän oli viimein päässyt SM-liigaan TPS:n riveissä. Toisella kerralla hänen unelmansa on vielä pidemmällä, NHL:ssä San Jose Sharksissa. Molemmissa seuraa ankara ripitys pelikavereilta: jos joku olisi sairastunut tai loukkaantunut, olisi tilalle tarvittu pelikunnossa olevaa miestä. San Josessa ripittäjä oli peräti Teemu Selänne, joka oli ollut suureksi avuksi Hyvösen asettuessa ensi kertaa Yhdysvaltoihin. 

TPS:n tapaus sattui kohta liigajoukkueen ovien avauduttua, eikä Hyvösen TPS-ura katkennut siihen. Eikä siihenkään, kun hän samana vuoden 1995 keväänä Suomen mestaruutta juhliessaan tuli varanneeksi TPS:n piikkiin sviitin Pörssistä. Liigaseuraa pahemmin suivaantui sviittiin viety baariseura: nainen oli poistuessaan teipannut Hyvösen kihlasormuksen tämän palleihin. San Jose Sharksissa samanlainen sekoilu johti paluumatkaan koti-Suomeen. "Sinulla on väärä asenne", totesivat joukkueen vetäjät.

Asenne oli siis sekoitus juopottelua ja kuohuntaa. TPS:stä tuli lähtö vuonna 1998, kun uusi valmentaja antoi hienovaraisesti mahdollisuuden siirtyä Porin Ässiin. Hyvönen ei tietenkään siirtynyt, koska luonne, vaan hankki paikan Espoon Bluesista. Bluesista Hyvönen sai potkut käytöksen takia ja siirtyi loppukaudeksi 1999–2000 HIFK:hon. Kokonaisuudessaan hänestä tuli tuon kauden SM-liigan jäähykuningas. Hän istui 40 pelissä jäähyaitiossa 189 minuuttia ja sai liikanimen Hurja-Hannes. 

Asia tuli varmasti selväksi, joten en käy miehen seilaamista seurasta seuraan tämän pidemmälti läpi, enkä myöskään kerro herkullisimpia päihdesekoiluja, sillä ne kannattaa kunkin lukea itse. Merkittävää on, että kaikesta huolimatta Hyvönen sai pitkään aina uuden seurapaikan, ja useimmiten paremmalla palkalla ja ehdoilla!

Samat oireet vaikuttivat kuitenkin myös hänen ihmissuhteisiinsa, nopeita rakastumisia aina kulloinkin maailman ihanimpaan naiseen, ja kyllästymiseen päättyviä liittoja, kunhan ihastumisen sumu oli kadonnut. Otetaan esimerkkinä ensimmäinen puoliso, joka jaksoi muuttaa miehen seuravaihdosten perässä maasta ja kaupungista toiseen. Ruotsiin hän kuitenkin tuli lasten kanssa muutama viikko liian myöhään, sillä mies oli jo löytänyt toisen, jumalaisen kauniin naisen, joka aiheutti miehelle sisäistä kuplintaa. Kun Hyvönen kertoi puolisolleen, että ei jaksa tätä enää ja olisi parempi, että perhe palaisi heti takaisin Suomeen, kävi näin:

Vaimoni suuttuu ja lähtee yksin Suomeen. Sviitin toisessa päässä uniaan jatkavat kaksi- ja neljävuotiaat tyttäreni, samalla kun puhelimeni piipittää viestejä ihastukseltani.

Näin Hyvösen tarinassa yhtymäkohtia niin Mikael Persbrandtin kuin Hanna Brotheruksen muistelmiin. Persbrandtilla oli samanlaista päihdekoheltamista ja ihmeselviytymisiä ilman pahempia kolhuja tai hengen menetystä. Ja molempien tarinoissa voi aistia tiettyä siloittelua, onhan Persbrandtin muistelmien nimikin Muistini mukaan. Brotheruksen kirjassa taas ryvetään oman itsen ympärillä ja sama toteutuu valitettavasti Hyvösen kertomuksessa. Hyvönen on elänyt kiinnostavan ja pääosin menestyksekkään elämän, mutta aina löytyy jotain marinan aihetta. 

Kirjailija on saanut Hyvösen vauhdikkaat vaiheet hyvin kasaan. Ei tarvinnut selailla ees-taas, että missäs nyt oltiinkaan, vaikka seurat ja paikkakunnat vaihtelivat. Sekoilut kerrotaan melko lakonisesti. Kirjoitustyyli oli miellyttävä, ainoastaan runsas ylisanojen käyttö alkoi ärsyttää kirjan loppua kohti. Toki sen tarkoitus lienee ollut kertojan kaikki-tai-ei-mitään luonteen korostaminen. Esimerkkejä:

  • Olen äärimmäisen hyvässä kunnossa, 90 kiloa pelkkää lihasta, enkä pääse käyttämään koko potentiaaliani. (TPS 1995–1996)
  • Tuntuu, että koko se valtava huippu-urheilijan potentiaali, joka minulla jo nuorena oli ja jota TPS:n mylly päivittäin hioi, alkaa vihdoin piirtyä kunnolla näkyviin. (Blues 1998–2000)
  • Myös pelini farmissa alkavat kaikin puolin hyvin. Ajasta Baronsissa tulee yksi urani hauskimmista. (San Jose Sharksin farmijoukkue Cleveland Barons 2001–2002)
  • Kariya ja Stefan ovat urani parhaimmat ketjukaverit [...] , ja tunnen itseni supertähdeksi – mikä pian olenkin. (Ilves 2005)
  • Vuoden 2008 toukokuussa elämässäni on juuri toteutunut moni unelma. Olen pelannut Kärpissä kaikkien aikojen kauteni, voittanut urani kolmannen Suomen mestaruuden ja saavuttanut ensimmäisissä MM-kisoissani pronssia. (Kärpät 2006–2008)
  • Taso Kazanissa on kovempi kuin missään, missä olen aiemmin pelannut. (AK Bars Kazan 2010)

Kirjailija, YTM Marika Lehto on muilta rooleiltaan toimittaja ja yrittäjä. Häkissä oli hänen esikoiskirjansa, jonka jälkeen vuonna 2021 ilmestyi Jari "Bull" Mentulasta kertova kirja Härkävuosi. Kolmannen kirjan on tarkoitus ilmestyä tulevana syksynä.

Kustantaja: Werner Söderström Osakeyhtiö, Helsinki
Julkaisuvuosi: 2020
Sivumäärä: 363
ISBN: 978-951-0-44664-5
Kansi: Tuukka Koivisto / Cobra Agency
Kuva: Sofia Okkonen


Häkissä oli vuoden 2022 Goodreads-lukuhaasteeni 27. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 3/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,72/5.


Mårten Westö: Eräänlaista lämpöä

 

Tilasin kerran nettiantikvariaatin paketin täytteeksi Kjell Westön Langin. Luin sen alkuvuonna ja aloin sijoittaa vuoden 2022 Helmet-lukuhaasteeseen. Siellä on kohta "Kaksi kirjaa, joiden kirjoittajat kuuluvat samaan perheeseen tai sukuun." Ajattelin, että hyvällä lykyllä joku muukin Westö on kirjoittanut jotain. Ja näin oli, Kjellin Mårten-veli on kirjoittanut runokirjoja, tietokirjan Eremenkojen perheestä, Epätoivon toivo -nimisen kirjan nyt jo edesmenneen Christer Kihlmanin kanssa sekä tässä käsiteltävän novellikokoelman Eräänlaista lämpöä. 

Kjell-veljen Lang ei ollut kummoinen, ja olin jo raatelemassa sitä kierrätykseen, kun huomasin että se on ollut vuoden 2002 Finlandia-palkintoehdokkaana! Jos joskus kirjoitan kootusti lukemistani palkintoehdokkaista, täytyy Lang säilyttää.

Mutta Mårten Westön novelleista pidin. Olen joskus koettanut tavoitella samanlaista siistittyä ajatuksenvirtaa omissa keskeneräisissä novelleissani ja mukava huomata, että se edelleenkin miellyttää luettuna. Joissakin novelleissa Westön kirjoittama virta jatkuu alusta loppuun yhtenä, reunoilta tasattuna kappaleena, jonka mittaan hänen luomansa kertojat ehtivät puhua itsensä moneen kertaan pussiin. Esimerkki novellista Päätepysäkki:

Sitten minä selittäisin loputkin; sen, että olen ollut aina rauhaton, aivan kuin ihon alla olisi tuhat muurahaista. Minä selittäisin, että olen oikeastaan aina halunnut pysäyttää maailman, puristaa sitä niskasta, niin kuin tottelematonta pojanviikaria. Mutta että se ei onnistu, että minä olen liian levoton, että en voi istua hiljaa, niin, että kaikki minun ongelmani johtuvat, niin kuin äiti sanoi, siitä että minä en pysty olemaan yksin huoneessa. Paitsi tietenkin sellissä. Vaikka sielläkään ei mennyt erityisen hyvin. Niin kuin ei tämän pojan äidinkään kanssa. Että minä olen pahoillani siitä, että poika on joutunut kärsimään. Niin minä sanoisin. Että useimmat ihmiset ovat läpeensä turmeltuneita. Että on parasta hoitaa hommat itse. Ettei pidä koskaan luottaa kehenkään. Tällaisia juttuja minä mietin itsekseni, sillä sellaista sitä miettii, kun on liikkeessä.

Vaikka osa novelleista on pitkiä monologeja ja vaikka kirjan henkilöt ovat poikkeuksetta ikävissä tilanteissa ja/tai synkillä mielin, eivät novellit ole raskaslukuisia, koska kerronta vetää mukaansa; eihän esimerkissäkään ehdi kunnolla edes hengittää, kun miettii, minne tämä huithapeli vielä päätyy.

Koska kyseessä ovat novellit, on soveliasta myös, että lukija pudotetaan keskelle tarinaa ja kuluu jonkin aikaa, ennen kuin saa asetelmasta kiinni. Joissakin joutuu selaamaan takaisin alkuun siinä vaiheessa, kun on viimein tajunnut, kuka on kuka ja mitä tapahtuu. Mutustelu pidentää fyysisesti pienen kirjan lukunautintoa.

Kokoelman monipuolisuus paljastaa kirjailijan taidot. Novellien kertojat vaihtelevat nuoresta tytöstä nuoreen mieheen, aikuiseen naiseen tai mieheen, ja kirjailija suoriutuu eri näkökulmista erinomaisesti. Pitkien monologien seassa on novelleja, jotka koostuvat harkiten rakennetuista lyhyistä kappaleista ja joiden kertojat ajattelevat kirkkaasti. Jos ensimmäisen novellin jälkeen mietinkin, onko tässä kenties odotettavissa kokoelman verran jotain miespaasausta, karisi pelko nopeasti. Ensimmäisenä tavattu koti-isä nyt vain oli sellainen. Juu, juu, minä osaan kyllä erottaa kirjailijan ja hänen kirjoittamansa henkilöt, mutta kaikki kirjailijatkaan eivät aina tunnu osaavan.

Jokin tekstissä muistuttaa Kjell-veljen tuotantoa. Tai toisinpäin. Runoilijuus taitaa antaa myös oman vivahteensa, lauseet ovat tarkkoja ja lyhyessä muodossa ilmaistaan paljon.

Mårten Westö (s. 1967) on kouluttautunut toimittajaksi, mutta toiminut kääntäjänä ja kirjailijana. Svenska Ylen arvostelu tuoreimmasta runokirjasta vuodelta 2021 on täällä.


Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki
Suomentaja: Markku Mannila
Julkaisuvuosi: 2007 (ruotsinkielinen alkuteos En sorts värme samana vuonna)
Sivumäärä: 142
ISBN: 978-951-1-22018-3
Kansi: Timo Numminen

Eräänlaista lämpöä oli vuoden 2022 Goodreads-lukuhaasteeni 16. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 4/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,00.

László Krasznahorkai: Saatanatango

 


László Krasznahorkain Saatanatangoa on kehuttu ja palkittu ja Goodreads-palvelussakin lukijoiden antamien arvosanojen keskiarvo on 4,11/5. Minä en ymmärtänyt kirjan hienoutta. 

Alku ei paljastanut kirjan asetelmasta oikein mitään. Kirja vaikutti yhtä junnaavalta ja vaikeaselkoiselta kuin Imre Kerteszin Tappio. Kappalejaoton tekstierämaa on tylsää luettavaa jo teknisesti, mutta odotin, josko sisältö vetäisi mukaansa. No ei vetänyt. Dialogikin tapahtui saman puuduttavan tekstimassan sisällä ja oli pitkästyttävää.

Kirja alkaa rappeutuneella osuustilalla, josta dynaamisin väki on lähtenyt pois kyllästyttyään routaan, suu- ja sorkkatautiin, palkkojen viivästymiseen ja kaupan sulkemiseen, mutta muutama asukas on jäänyt alistuneena odottamaan jotain. Rakennukset menevät yhä huonompaan kuntoon ja ihmiset tulevat toimeen miten kuten, kuka pitämällä kapakkaa, kuka tarjoamalla tyttäriensä seksipalveluksia, kuka hoitamalla muiden kotiaskareita, kuka varastamalla. Petokset ja niiden epäilyt ovat ihmisten normaalia arkea.

Mutta yllä oleva selviää vain koko kirjan lukemalla. Esimerkiksi sivulla 55 tavattiin nuori kärkäs poika, jonka pulputtava juoruilu kokosi ensi kertaa tilannetta lukijalle ja sivulla 169 eräs kyläläinen kävi ajatuksissaan läpi rappion syntyä. 

Juoruileva poika oli lupaava parannus ja heti perään esiteltiin kiinnostava henkilöhahmo, tohtori (lääkäri), joka ei enää harjoittanut ammattiaan, vaan oli rakentanut talonsa ikkunan ääreen pesän, josta pystyi tarkkailemaan yhteisön liikkeitä. Supistettuaan elinpiirinsä tällä tavoin pienimmäksi mahdolliseksi, saattoi tohtori pitää jokaisesta naapuristaan yllä omaa muistiinpanovihkoa samalla kun poltteli tupakkaa ja nautiskeli pálinkaa.

Jokainen tuntee ihmisiä, joilla ovat asiat pääosin levällään, mutta jokin kohta pidetään kunnossa. Tohtori on erinomainen karikatyyri heistä. Tarkkailupesä oli millintarkassa järjetyksessä, mutta huoneen toiselta seinustalta alkoi tohtorin mukaan "ulkomaailma", jonne hän viskeli jätteensä. Ruokia tuova ja laskiämpäriä tyhjentävä rouva kammosi tohtorin talon hajua ja peseytyi aina kahteen kertaan kotiuduttuaan. Tohtori taas projisoi omia puutteitaan kodinhoitajaansa: 

... kaikki johtui vain siitä, että rouva istui päivät pitkät keittiössään haaveilemassa ja oli nyt sotkenut asiat mielessään. Tohtori tiesi Kránereiden keittiön ennestään, ja muisti kuinka kuumaksi tuo ahdas loukko tavattiin lämmittää, ja oli selvää että tuonkaltaiset painostavat ja pahanhajuiset pesäkolot toimivat monessa tapauksessa kasvualustana perusteettomille ja lapsellisille ajatuksille, niin että kömpelöt ja naurettavat tarpeet purkautuivat niistä toisinaan ulos.

Mutta tohtorin jättipullo pálinkaa kului yllättäen loppuun ja hän surkeasta fyysisestä kunnostaan (loukossa istuminen ja juopottelu) huolimatta pakotti itsensä kohti kapakkaa – minne ei koskaan päässyt sisälle saakka. Lukija sen sijaan pääsee, ja kirjan yksitoikkoinen jorina jatkuu virkistävän tohtori-jakson jälkeen. 

Lopulta kapakkaan kuitenkin saapuu rouva Schmidt, joka tavattiin kirjan alussa sängystä naapurinsa kanssa (ja myöhemmin juoruilevan pojan eroottisista haaveista). Ilmenee, että hän on yhteisönsä kaunotar, tai ainakin hänellä on muhkeat rinnat, ja moni muukin kyläläisistä haikailee hänen peräänsä. Rouva taas on rakastunut, ei mieheensä eikä naapuriinsa eikä poikaan, vaan jo kuolleeksi luultuun Irimiásiin, joka on toiminut tilalla konepajan päällikkönä ja on ilmeisen karismaattinen muuhun henkilögalleriaan verrattuna.

Irimiás ja hänen siipimiehensä Petrina ovat olleet jossakin pimeyden työssä (ja vankilassa tai paossa), eivätkä suinkaan kuolleita. Nyt he ovat tulossa takaisin. Yhteisö sähköistyy, muutkin kuin rouva Schmidt, joka leijailee rakastuneen naisen unelmissa, varsin kaukana rappiotilasta ja realiteeteista. 

... hän näki valoja, kirkkaasti valaistuja näyteikkunarivistöjä, muodikkaita orkestereita; kalliit alushameet, sukkahousut ja hatut ("Hatut!") liihottivat hänen silmiensä editse; pehmeitä, kosketukselle viileitä turkiksia, loisteliaita hotelleja, ylellisiä aamiaisia, suurenmoisia ostosreissuja ja illalla, ILLALLA tanssittaisiin... 

[kelaus eteenpäin] Miten hän osaisi – näin yhtäkkiä – täyttää paikkansa? Miten tuossa uudessa "oikeassa elämässä" tuli toimia? Kyllähän hän haarukkaa ja veistä osasi jotenkuten käyttää, mutta entäs ne kaikki luomivärit, puuterit ja voiteet, kuinka vastata "tuttavien tervehdykseen", kohteliaisuuksiin.

Kapakoitsija laskee kiukkuisena Irimiásin vanhan ryyppyvelan moneen kertaan. Yksi kyläläisistä on aivan varma, että Irimiás laittaa tilan jälleen kuntoon, korjaa koneet ja johtaa heidät uuteen alkuun. Mutta vaikka Irimiásia odotetaan kapakassa lähes kuudenkymmenen sivun ajan, tangoakin tanssien, ei hän aio täyttää mitään odotuksista. Hänellä on meneillään seuraava salainen tehtävä ja hän poikkeaa kylässä vain saadakseen yösijan, ruokaa ja rahaa, sekä tietenkin tiettyjä palveluksia rouva Schmidtiltä, jota hän muutoin halveksii.

Juoruileva poika paljastaa, että kylässä onkin luultua enemmän rahaa. Irimiás manipuloi ne itselleen ja saa kyläläiset jättämään kotinsa lupauksilla uudesta mallitilasta. Lähtijät rikkovat kiihkoissaan asuntonsa, ettei niihin tule irtolaisia (tajuamatta että he kohta ovat itse vailla kotia). 

Ihme ja kumma, Irimiás ei kokonaan katoa, mutta mitään mallitilaa ei ole ja hän sijoittaa kyläläiset sinne tänne eri töihin, antaa heille pienen summan "yhteisestä kassasta" eli siitä, jonka oli juuri heiltä itseltään puhaltanut, ja tekee heistä tiedonantajiaan. Ja kyläläiset ovat valmiit hyväksymään tämänkin käänteen!

Kirjassa sataa kuin elokuvassa Seitsemän. Se kantaa molemmissa teoksissa, korostaa surkeutta. Krasznahorkai tavoittaa tekstissään jatkumon rappiosta ja siihen alistumisesta, odotuksesta, toiveesta, pettymyksestä ja sen jälkeisestä tyytymisestä lähes mihin tahansa.

Kokonaisuutena jäin kuitenkin ihmettelemään, missä pihvi. En yleensä lue kirjojen kuvauksia etukäteen, mutta tuskin sekään olisi tässä auttanut. Allegoriaa itäblokin rappiotilaan ei voi olla huomaamatta, mutta ei allegorian tarvitse olla tylsä, ks. vaikka toinen Saatana-kirja, Saatana saapuu Moskovaan. 

Pilkahduksena tylsyyden seassa oli onneksi jonkin verran synkkää huumoria, etenkin tohtoria ja rouva Schmidtiä kuvattaessa, sekä kirjan lopussa, jossa Irimiás kuvaili kaikkia mukaansa lyöttäytyneitä kyläläisiä niin törkein sanankääntein, että en voinut olla tirskahtelematta.

László Krasznahorkai (s. 1954) on syntyjään unkarilainen kirjailija, joka nykyään asuu Berliinissä. Vuonna 1985 ilmestynyt Saatanatango sai runsaasti huomiota ja se on käännetty kymmenille kielille. Elokuva siitä on tehty vuonna 1994 (seitsemän ja puolen tunnin pituisen elokuvan on ohjannut Béla Tarr). Suomeksi kirja käännettiin kuitenkin vasta vuonna 2019. Vuoden 2025 lopulla sain käydä päivittämässä tänne tiedon, että Krasznahorkaille on myönnetty Nobelin kirjallisuuspalkinto!

Suomen Kuvalehden arvostelun voit lukea täältä ja Helsingin Sanomien arvostelun (kirjautuneena) täältä.

 

Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Teos, Helsinki
Suomentaja: Minnamari Pitkänen
Julkaisuvuosi: 2019 (alkuperäisteos Sátántangó 1985)
Sivumäärä: 305
ISBN: 978-951-851-937-2
Kansi: Jenni Saari

Saatanatango oli vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 28. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 2/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 4,11.  

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu


Sisko Savonlahden vuonna 2018 ilmestynyt esikoisromaani Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu on sopiva valinta kesäpäivään: kirja on sujuvasti kirjoitettu ja viihdyttävä, eikä vaadi ajattelua. Kepeäksikin voisi sanoa, mutta päähenkilö ei elä kepeää elämää, vaan velloo rakkaus- ja taloushuolissa. 

Lehtijuttuja silmäillessäni sain käsityksen, että tämä on ja ei ole genreltään Chick litiä, josta olen aiemmin arvioinut Henriikka Rönkkösen Bikinirajatapauksen. Savonlahden päähenkilö deittailee (ehkä ei pitäisi), kuluttaa rahaa sikäli kun sitä on, sekä on merkkitietoinen. Mutta hän ei ole "voimaantunut", mikä tuntuu olevan yksi genren kriteereistä. 

Ehkä sitten näin. Itsekin liitin tämän enemmän Eeva Turusen Neiti U:sta kirjoittamaan kirjaan, sillä päähenkilöt ovat samalla tapaa naiiveja ja pakkomielteisiä. Jopa siinä määrin, että tuntuu että tätä tyyliä on nyt hetkeksi tullut tarpeeksi. Mutta ei, Savonlahden kirja kannattaa ilman muuta lukea.

Blogin taustatyö kertoi myös, että tämä on autofiktiota! Miten minä sitten kehtaan kirjoittaa, että päähenkilö on kuin Anssi Kelan Milla, jonka pitää ryhdistäytyä ja päästä eroon tilanteista, joissa aamulla sängystä löytyy alaston mies, jonka olkaan on tatuoitu Jack Nicholson. (Ja juuri kun olin kirjoittamassa, että ei KENENKÄÄN miehen olassa voi lukea Jack Nicholson, löysin jutun josta selviää että tämä on viittaus edesmenneeseen muusikko Zarkus Poussaan).

Kirjan päähenkilö on tapahtumien aikaan noin 35-vuotias ja kantavana teemana on ex-poikaystävän kaipuu. Takaumien kautta kerrotaan, miten poikaystävä oli löytynyt, mitä treffeillä oli tapahtunut ja millaista oli olla yhdessä sitten kun seurusteltiin. Päähenkilö on niitä ihmisiä, jotka kuvittelevat yhteisen tulevaisuuden hyvin yksityiskohtaisesti suunnilleen ensimmäisen tunnin sisään tutustumisesta. 

Esimerkiksi kun päähenkilö lähtee opinto- ja muilla lainarahoilla New Yorkiin toipumaan pettymyksistä ja tapaa baarissa mukavan Billy-nimisen miehen, pohtii hän paluumatkalla jo seuraavia seikkoja: Puhuisimmeko Billyn kanssa lapsillemme enemmän suomea vai englantia? Miten vanhempani suhtautuisivat päätökseeni viettää loppuelämäni New Yorkissa? Jos he eivät jaksaisi matkustaa, syntyisikö niin vahva side, että he haluaisivat osallistua lastemme elämän tukemiseen? Jaksaisiko Billy leikkiä töiden jälkeen lasten kanssa? (Tarpeetonta varmaan sanoa, että Billystä ei kuulu enää koskaan mitään.)

Mieshuolien/haaveiden lisäksi päähenkilöllä on alussa mainitsemiani taloushuolia. Hän on freelancer-toimittaja, mutta elää pääasiassa toimeentulotuella ja suvulta sekä kavereilta laintuilla rahoilla. Syynä on ammatillinen umpikuja. Hän on kasvanut ulos nuortenlehdistä ja muoti- ja kauneuslehdistä, mutta ei voi kirjoittaa vauva- ja perhelehtiin, koska ei tiedä niiden aihepiireistä mitään. Uusien asioiden opettelu ei kiinnosta tai ainakin aina tulee jotain tärkeämpää: pyykit, suihku, verkkopankissa käynti, Messenger-viesti. Samasta syystä päähenkilö ei saa haettua muutakaan työtä, josta saisi säännöllistä palkkaa.

Päähenkilö on sipsi- ja valkosipulidippiriippuvainen. Tämä kirjan läpi kulkeva lanka on hauska ja kyllä kirjassa muutakin huumoria on. En todennäköisesti huomannut kaikkea ensilukemalla, eikä kirja kuulu niihin, jotka luetaan toistamiseen. Omat asiansa holtittomasti hoitava nainen on esimerkiksi saanut Spotifyltä sähköpostin, jossa sanotaan jotain luottokortista. Kaveri auttaa tulkitsemaan viestin ja sanoo, että äitisi luottokortti on varmaan vanhentunut. Nainen ei missään nimessä aio hyväksyä sitä, että joutuisi kuuntelemaan musiikin seassa mainoksia ja ajaa itsensä tuohtumukseen: olisi kai ollut äidin asia päivittää uudet luottokorttitiedot kaikkiin mahdollisiin paikkoihin!

Myös kohtaus luvusta "Kuulen kaikkien aikojen tippurikesästä" vaatii tarkkaavaisuutta, ettei huumori mene ohi. Päähenkilö tapaa kaverinsa Samulin Karhupuistossa.

Kysyn, haluaako hän kävellä Hakaniemen rantaan.

"Kävellään vaan", Samuli vastaa.

Ulkona ei ole erityisen lämmintä mutta eittämättä ihan kelvollinen sää istua terassilla, jos siihen sattuu paistamaan aurinko, kuten Oivan terassille paistaa.

Niin siis, jos Karhupuistosta päätyy Oivan terassille, ei ole suhteellisesti mitaten päässyt lähellekään Hakaniemen rantaa, ennen kuin baari kaappasi kaverukset huomaansa...

Kirjan luvut ovat hyvin lyhyitä ja niillä on edellämainitun kaltaiset napakat nimet, jotka voisi lukea omana tarinanaan. Ja kyllä minä sitten tykkään kirjan nimestä. Näin siinä viittauksen Pekka Ruuskan kappaleeseen Ehkä tänä iltana, enkä kirjan luettuani ollut eri mieltä itseni kanssa:

Jo tuhannesko perjantai
saman krouvin lattialla 
kuluu samaa toivomalla
saman peilipallon alla:

Ehkä tänään
ehkä tänä iltana
hän tulee odottamatta
ehkä tänä iltana
hän ottaa ja vie.

Toivo on aina siinä toisessa, joka tulee ja vie, ja joka olisi syy syödä vähemmän sipsejä, siivota –  ja ryhdistäytyä. 

Ystävät, jotka esiintyvät tarinassa, jäävät etäisiksi hahmoiksi siitä huolimatta, että heidät on esitelty kirjan alussa. Ehkä esittelyt olisi voinut jättää pois, koska ne eivät sitouttaneet lukijaa eivätkä edistäneet tarinaa. Antaa päähenkilön tilittää taas yhdelle satunnaiselle ystävälle, josta ei tarvitse enempää tietää.

Sisko Savonlahti (s. 1982) on koulutukseltaan medianomi ja toimii vapaana toimittajana (podcast, kolumneja) sekä nyttemmin myös kirjailijana. Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu oli ilmestymisvuonnaan ehdolla Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Vuonna 2019 Savonlahti sai Gummeruksen myöntämän Kalle Päätalo -kirjallisuuspalkinnon. 

Ylen tekemän haastattelun kirjan ilmestymisvuodelta voit lukea tästä.

Kustantaja: Gummerus Kustannus Oy
Julkaisuvuosi: 2018 (pokkari 2019)
Sivumäärä: 304
ISBN: 978-951-24-1541-0 (pokkari)
Kannen suunnittelu: Hilla Semeri

Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu oli vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 25. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 4/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,03.

Ritva Hellsten: Raija


Tietenkin oli luettava kirja, joka on nimeltään lähes Reija eli Raija. No, oli muitakin syitä, kuten kirjasta lukemani positiiviset arviot. Mutta ensimmäisen kerran kiinnostuin kirjan Raijasta eli kirjailija Raija Siekkisestä (o.s. Hellsten 1953–2004) Märta Tikkasen toissa vuonna ilmestyneen kirjekirjan Pakko yrittää kir... perusteella. Tikkanen mainitsi arvostamansa kirjailijan, joka oli kuollut dramaattisesti. Koska Tikkasen kirja on edellen lainassa sisarellani, joka sen kyllä on ostanutkin, kävin Akateemisessa kirjakaupassa katsomassa, mitä siinä tarkalleen sanottiin. En löytänyt kuin alkuperäiskielisen version, mutta ehkä parempi niin:

Min finska författarfavorit, Raija Siekkinen, har dött, 50 år gammal, hittad in sin utbrända lägenhet in Kotka den 7.2. Har varit deprimerad, druckit för mycket också. En mästerlig novellist, hennes senaste samling kom i höstas men har inte recenterats förrän idag, samma dag nekrologen ingick, man fragt sich alltså vilka sambanden är med den egendomliga brand.

Tuossahan se tuli, koko tragedia: lahjakas kirjailija, masentunut, päihdehakuinen, löytyi tulipalon jäljiltä kuolleena asunnossaan Kotkassa helmikuun alussa vain 50-vuotiaana. Syksyllä ilmestynyttä viimeisintä novellikokoelmaa ei vieläkään ollut arvosteltu Helsingin Sanomissa MUTTA arvostelu ilmestyi samana päivänä kuin muistokirjoitus.

Raijan on kirjoittanut Raija Siekkisen isosisko Ritva Hellsten. Hän on valinnut kirjansa ajanjaksoksi sisarensa viimeisen vuoden, maaliskuusta 2003 helmikuuhun 2004. Takaumilla käydään katsomassa, miten Raija on päätynyt nykyiseen tilanteeseensa. Kirjoittaminen on kovaa ja huonosti tuottavaa työtä, miessuhteet ovat olleet eri tavoin epäonnisia ja lapsuudessakin on ollut jotain vikaa, mikä ei kuitenkaan kirjasta tarkemmin selviä. Luinko hutiloiden, vai ohitanko isä ja äiti eivät ymmärrä -viittaukset sisäisin olankohautuksin?

Kirjassa Ritva asettuu Raijan ajatuksiin ja kertoo tämän näkökulmasta tarinaa. Emme taas voi tietää, mitä mieltä Raija olisi itse ollut syntyneestä kuvasta, mutta ulkopuolisen lukijan näkökulmasta lopputulos on onnistunut. Käytettävissä on ollut päiväkirjoja ja kirjeitä ja Ritva esiintyy kirjassa itsekin, Tuuli-nimisenä. Yhdessä koetut asiat ja käydyt keskustelut ovat hänen kannaltaan ensi käden tietoa. Toinen sisar liittyy myös läheisesti Raijan tarinaan, mutta ei hyvässä mielessä (tahallinen teaser minulta, kannattaa lukea kirja!)

Raija Hellsten opiskeli Helsingin yliopistossa kotimaista kirjallisuutta, kansanrunoutta ja filosofiaa, toimi kirjastovirkailijana ja Kymenlaakson maakuntamuseon tutkijana, kunnes vuonna 1984 ryhtyi vapaaksi kirjailijaksi kirjailijanimellä Raija Siekkinen.

Kaikkein eniten maailmassa Raija halusi kirjoittaa, mutta opinnot piti valita siten, että niistä saisi elannon, kun ei vielä tiennyt kantaisiko kirjoittaminen koskaan. Myös ensimmäinen aviomies – kirjassa Jussiksi nimetty hahmo – kirjoitti, ja Raijan oli noudatettava Jussin sääntöjä ja tunnusteltava tämän mielialoja. Jussi oli nopea kirjoittaja, Raija hidas ja epävarma itsestään. Hän osallistui kuitenkin opiskeluaikanaan kustantamon novellikilpailuun ja pääsi novelleillaan mukaan kokoelmaan.

Mutta nyt seurasi uusia ongelmia. Raija oli kirjoittanut "läheltä ja tarkasti", mikä sai osan läheisistä suutuksiin tai hämmennyksiin. Anoppi sanoi, että asiat eivät menneet kuten novelleissa väitettiin. Tuuli (eli Ritva) ja hänen miehensä olivat kirjassa myös tunnistettavia, eivät mairittelevasti. Jussi jatkoi oman kirjansa naputtamista synkkänä, suljetun oven takana.

Mutta hän oli kirjoittanut mitä oli nähnyt. Oli otettava riski, vaikka se merkitsisi ihmissuhteiden uhraamista. Elämä oli asettanut hänet tälle paikalle, tarkkailemaan, näkemään; eivätkä ihmiset pidä siitä, että heidät nähdään.

Kirjoja tuli lisää, vielä kahdeksan novellikokoelmaa, kolme romaania, neljä lastenkirjaa ja näytelmä. Kuten alussa tuli esiin, elämä kirjailijana oli kuitenkin henkisesti rankkaa ja pääosan aikaa rahallisesti niukkaa. Viimeisen vuoden kuvauksessa korostuvat väsymys, runsas viininkulutus, rahapula. Raijan terveys ei ollut hääppöinen ja silloinen mies totesi: "Olet kuin keskitysleirin vangit". Novellikokoelman valmistuminen oli kestänyt jo neljä vuotta, paljon pidempään kuin kustantajalle oli tullut luvattua. Ja kun Kalliisti ostetut päivät sitten lopulta ilmestyi, tuli uusi murhe:

Joskus hän nousi jo aamuyöllä, kun kuuli lehden kolahtavan eteisen lattialle, selasi esiin kulttuurisivut, silmäsi nopeasti: ei mitään. 

Kirjan ilmestymisestä oli kaksi kuukautta eikä arvostelua kuulunut. Lähtiessään Sisiliaan hän oli ollut varma, että arvostelu ilmestyisi vielä hänen matkalla ollessaan. 

En käsitä, hän puuskahti ääneen, tuskastuneena, viskasi lehden syrjään, sytytti tupakan. Huono kirja? Mahdotonta.

Tämä tilanne oli sijoitettu marraskuuhun 2003. Raija Siekkinen kuoli helmikuun 2004 alussa. Tulipalo sai alkunsa ilmeisesti tupakasta. Synkästä lopusta huolimatta tai juuri sen vuoksi on huomattava, että hän sai Kalevi Jäntin palkinnon (1983), Otavan lastenkirjapalkinnon (1985), Kirjallisuuden valtionpalkinnon (1984 ja 1992), Kymen läänin taidepalkinnon (1992), Runeberg-palkinnon (1993) ja Eino Leino palkinnon (1998). Hän oli myös Finlandia-palkintoehdokkaana (1991).

Kun kirjan pääteemana on kirjailijan tarve kirjoittaa teoksia, joita luetaan ja joilla on merkitystä, tunnen häpeää siitä, että en ole lukenut Raija Siekkisen kirjoista ainuttakaan, mutta nyt olen lukenut ja kehun hänen isosiskonsa kirjoittamaa kirjaa. Joka oli myös Finlandia-palkintoehdokkaana. Hämmentävää on, että sen lisäksi että Raija Siekkisenkin kirja on ollut ehdokkaana, on Joel Haahtela käsitellyt Raija Siekkisen elämää myös Finlandia-ehdokkaana (2010) olleessa kirjassaan Katoamispiste!

Ritva Hellsten ei suuntautunut alun perin kirjailijaksi, vaan hänen esikoisromaaninsa Orvot ilmestyi vasta vuonna 2014. Sisarusten kuolemansairaasta äidistä kertova Lea on vuodelta 2018. Näiden lisäksi Hellsten on julkaissut runokokoelman. Syntymäkaupunkiinsa Kotkaan palannut Hellsten on toiminut kirjallisuuden kääntäjänä, kieltenopettajana ja kirjallisuuskriitikkona.

Raija liittyy lähiaikoina lukemieni etunimikirjojen joukkoon: Mona-Liisa, Taavi, Raija. Kirjoittajina toimittajasta Mona-Liisa Nousiaisen ystäväksi muuttunut henkilö (Laura Arffman), Taavi Törmälehdon lapsenlapsi ja nyt tässä sisar. Etunimi kenties vaatii jonkinlaista läheisyyttä. Vai tuleeko mieleen muunlaisia etunimikirjoja, jotka kertovat oikeista ihmisistä? Tarmo Uusivirrasta Tare-nimisen kirjan tehnyt Simo Rantalainenkin tunsi Taren henkilökohtaisesti. Äkkiseltään muistellen vain Heidi Köngäksen Hertta (Hertta Kuusisesta) täyttää kriteerin, että kirjailija ei ole tuntenut kohdettaan. Samoin Huovisen Joe-setä, mutta se onkin jo fiktiivis-humoristinen kertomus diktaattorista.

Suomen Kulttuurirahastolla on nimikkorahasto Raija-Liisa Hellsten-Laineelle. Se on tarkoitettu naispuolisten novellistien ja lyyrikkojen tukemiseen. Poimin osan elämäkertatiedoista rahaston esitteestä. Nimistä mainittakoon, että Raija-Liisa Hellsten avioitui Tapani Siekkisen kanssa, mistä kirjalijanimeen tuli Siekkinen. Hellsten-Laine hänestä tuli avioiduttuaan Tarmo Teuvo Tapani Laineen kanssa.

Yhtenä lähteenä käyttämäni Yle:n juttu kirjan synnystä on tässä. Suomen Kuvalehden arvion voit lukea tästä, mikäli sinulla on lehden digiversion tunnukset.

Kustantaja: Aviador Kustannus
Julkaisuvuosi: 2020
Sivumäärä: 265
ISBN: 978-952-7347-30-0
Kansi ja taitto: Jonna Nisu

Raija oli vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 24. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 5/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,66.

James Wyllie: Hakaristirouvat

 

Suomen kieli harvoin voittaa muut kätevyydessä, mutta brittikirjailija James Wyllieltä suomennetun kirjan Hakaristirouvat nimessä on osuvuutta, jota ei ole tavoitettu kieliversioissa Nazi wives, Nazisternas fruar, Femmes de nazis... Saksankielistä versiota en löytänyt, siellä taitaa olla mitta täynnä synkeän menneisyyden käsittelyä aina uudesta kulmasta.

Mutta johtavien natsien rouvat on kiinnostava näkökulma. Wyllie tarkastelee kirjassaan Adolf Hitlerin (s. 1889), Hermann Göringin (s. 1893), Joseph Goebbelsin (s. 1897), Heinrich Himmlerin (s. 1900), Reinhard Heydrichin (s. 1904), Rudolf Hessin (s. 1894) ja Martin Bormannin (s. 1900) vaimoja ja valikoimaa muita naisia. Kansallissosialismissa naiselle oli varattu rooli vain kodin hoitajana ja äitinä – mikäli täytti rotukriteerit. Naisen ei kuulunut olla näkyvillä eikä nainen voinut nousta puolueessa viralliseen asemaan. Monet vaimoista olivat kuitenkin olleet kansallissosialismin ja Hitlerin kannattajia yhtä pitkään kuin miehensä, jotkut pidempäänkin.
  • Rudolf Hess kuuli Hitleriä ensi kertaa vuonna 1920 ja vaikuttui. Tyttöystävä Ilse Pröhl (s. 1900) meni mukaan seuraavaan kokoukseen ja vaikuttui itsekin.
  • Gerda Buchin (s. 1909) isä Walter liittyi kansallissosialistiseen puolueeseen vuonna 1922 ja Hitleristä tuli koko perheen tuttu. Martin Bormann liittyi puolueeseen vasta vuonna 1927 ja tutustui sitä kautta Gerdaan.
  • Ruotsalainen Carin von Fock (s. 1888) tutustui vuonna 1920 ensimmäisen maailmansodan lentäjäveteraani Hermann Göringiin. Göring liittyi puolueeseen vuonna 1922 ja pari avioitui seuraavana vuonna. Carinin menehdyttyä sydäninfarktiin Göring alkoi vuonna 1932 tapailla näyttelijätär Emmy Sonnemannia (s. 1893).
  • Lina von Ostenista (s. 1911) tuli kansallissosialismin kannattaja teininä isoveljensä esimerkkiä seuraten. Puolueeseen hän liittyi vuonna 1930 ja tapasi samana vuonna laivastoupseeri Reinhard Heydrichin, joka ei ollut alun perin politiikasta kiinnostunut.
  • Margarete Boden (s. 1893) tutustui vuonna 1927 junassa vierustoverinaan matkustaneeseen Heinrich Himmleriin, joka oli ollut puolueen jäsen vuodesta 1923.
  • Vasta eronnut Magda Quandt (o.s. Ritcshel, s. 1901) tapasi Joseph Goebbelsin vuonna 1930, kun ystävät houkuttelivat tekemisen puutteessa olevan Magdan kansallissosialistien tilaisuuteen. Magda innostui puoluetapahtumasta ja Goebbelsin kiihkeästä retoriikasta. Vielä ihastuneempi Magda oli seuraavana vuonna tapaamaansa Hitleriin.

Hitlerin naissuhteet olivat toisenlaisia. Hän kaltoinkohteli miljoonien tuhoamiensa ihmisten lisäksi myös niitä nuoria naisia, jotka ovat jääneet historiaan hänen tunnetuimpina rakastettuinaan. Sisarpuolen tytär Geli Raubal teki itsemurhan 23-vuotiaana ja Eva Braun yritti itsemurhaa kahdesti ennen kuin teki sen lopulta yhdessä Hitlerin kanssa ollessaan 33-vuotias. Hitler katsoi että kansakunta tarvitsi hänet täysipainoisesti, eikä avioliitto tullut kyseeseen kuin vasta päivää ennen kaksoisitsemurhaa huhtikuussa 1945. En mene näihin kompleksisiin kohtaloihin pidemmälle, vaan jatkan ylle listaamieni naisten pohdintaa.

Listan rouvista siis ainoastaan Göringin rouvat Carin ja Emmy sekä Himmlerin rouva Margarete olivat ensisijaisesti ryhtyneet puolisoiksi ja mahdolliset kansallissosialistiset ajattelumallit tulivat kun alettiin elää yhteistä elämää. Carin Göring innostui Hitleristä heti asetuttuaan Saksaan. Käytyään tapaamassa Hitleriä vankilassa vuoden 1923 epäonnistuneen vallankaappausyrityksen jälkeen hän kirjoitti: "Hän on nero, täynnä rakkautta ja totuutta ja palavaa uskoa". Carin edisti natsiaatetta koko loppuelämänsä. Emmyn aatteellisuudesta ei saa selvyyttä, mutta hänen on täytynyt vähintäänkin sulkea silmänsä aktiivisesti. Margarete Himmlerin kerrotaan olleen kasvuympäristönsä mukaisesti rasistinen ja juutalaisvastainen, mutta kansallissosialismi aatteena ei ilmeisesti saanut häntä samalla voimalla sytytettyä kuin monet muut.

Vaimojen lisäksi kirjassa käsiteltiin jonkin verran miesten muita naissuhteita. Puoluekanslian päällikkö ja Hitlerin sihteeri Martin Bormann oli kiinnostunut kaikista naisista, mutta rakastui vuonna 1943 vakavammin näyttelijätär Manja Behrensiin. Yhdeksän lapsen äiti Gerda olisi hyväksynyt toisen vaimon ja kannatti muutenkin sitä, että terveille, arvokkaille miehille annettaisiin lain nojalla oikeus kahteen vaimoon. Behrensille kolmen liitto oli kuitenkin liikaa ja hän meni mieluummin asetehtaaseen töihin. 

Sisäministeri, Gestapon ja SS:n päällikkö Heinrich Himmler taas sai kaksi lasta rakastajattarensa Hedwig Potthastin kanssa. Ero Margaretesta ei tullut kyseeseen, sillä SS-miehen rooliin kuului avioliitossa eläminen ja avioeroon tarvittiin lupa – Himmleriltä. Propagandaministeri Joseph Goebbelsilla oli suhteita näyttelijättärien kanssa, ja tšekkiläisen Lída Baarován kanssa suhde eteni hyvin vakavaksi, kunnes Hitler keskeytti Goebbelsin pariskunnan eroaikeet. Lopulta vuonna 1939 Baarová karkotettiin takaisin Tšekkoslovakiaan ja hänen elokuvansa vedettiin pois levityksestä.

Minulle kirjassa oli merkittävintä sen antama kuva vaimojen aikaisesta ja lujasta sitoutumisesta  natsiaatteeseen. Ja kuitenkin, kun tilinpäätöksen aika tuli, vain Magda Goebbels oli valmis kuolemaan aatteen mukana. Goebbelsin pariskunta surmasi tai surmautti kuusi lastaan ja itsensä Hitlerin Berliinin-bunkkerissa huhtikuussa 1945. 

Gerda Bormannille sota oli ollut valon ja pimeyden välistä kamppailua. Ei voinut mitenkään olla historian tarkoitus, että juutalainen tekisi itsestään maailman herran. Hän pakeni lapsineen Tiroliin, mutta kuoli keväällä 1946 munasarjasyöpään. Martin Bormann oli kuollut jo yrittäessään paeta Berliinistä Hitlerin kuoleman jälkeen. 

Emmy Göring tuki miestään Nürnbergin oikeudenkäyntien ajan tämän itsemurhaan saakka vuonna 1946 (entinen varakansleri ja ilmailuministeri Hermann Göring olisi mestattu seuraavana päivänä). Hän ei voinut käsittää, miten sellaista miestä, joka oli antanut niin paljon muille, joka oli säteillyt ymmärtämystä ja joka oli ollut itse hurskaus ja hyvyys ja myötätunnon ja uskollisuuden ilmentymä, oli voitu kohdella niin tylysti. Hän joutui itsekin vankilaan odottamaan omaa tuomiotaan, mutta piti asiantilaa kohtuuttomana. Vuonna 1947 hän kirjoitti ministerille olleensa täysin epäpoliittinen. Ei kai naista voinut rangaista siitä, että hän oli rakastanut miestään ja ollut onnellisesti naimisissa? Hän sai lopulta vuoden tuomion ja osa hänen varoistaan takavarikoitiin. Tuomiota pidettiin liian lievänä kaiken pöyhkeän elämän jälkeen. Emmy eli vuoteen 1973 saakka.

Ilse Hessillä ja Lina Heydrichillä oli esittää huojentavia asianhaaroja: kansallissosialistisen puolueen varajohtaja Rudolf Hess teki oma-aloitteisen neuvottelulennon Iso-Britanniaan keväällä 1941, ennen kuin juutalaisten kansanmurhasta ("lopullinen ratkaisu") oli tehty virallista päätöstä, ja jäi sinne vangiksi Nürnbergin oikeudenkäynteihin saakka, Prahan teurastajan lempinimen saanut SS-kenraali, keskusturvallisuusviraston ensimmäinen päällikkö ja Böömin ja Määrin vt. protektori Reinhard Heydrich taas surmattiin keväällä 1942 protektoraatissaan.

Ilse Hess vapautettiinkin kaikista syytteistä vuonna 1948, vaikka hän oli vuosikaudet ja vuosikymmenet omistautunut Hitlerille. Hän keskittyi taistelemaan saadakseen puolisonsa vapautettua, mutta ei onnistunut. Rudolf Hess teki vuonna 1987 itsemurhan vankeudessa, Ilse Hess kuoli vuonna 1995.

Sen sijaan Linan etsintäkuuluttivat Prahan viranomaiset rikoksista ihmisyyttä vastaan. Hänelle tuomittiin poissaolevana elinkautinen ja pakkotyötä. Nimenomaan hänen omista rikoksistaan, sillä hän oli näännyttänyt tilallaan työskenteleviä vankeja nälkään ja käskenyt SS-vartijoita lyömään näitä. Britit ehtivät kuitenkin saada Linan kiinni ennen muita ja sijoittivat hänet luokkaan "myötäilijät", eikä hänelle tuomittu lainkaan vankeutta. Hän valitti silti tuomiostaan ja vuonna 1951 hänet luokiteltiin syytteistä vapautetuksi ja hän sai pitää omaisuutensa. Eikä siinä kaikki, vaan hän nosti useita oikeusjuttuja saadakseen leskeneläkettä taistelussa kaatuneen kenraalin leskenä, ja onnistui! Lina eli vuoteen 1985 saakka.

Margarete Himmler vetosi tietämättömyyteen ja sanoi olevansa pelkkä nainen, joka ei ymmärrä politiikkaa ja korosti, että oli nähnyt miestään hyvin vähän sodan aikaan. Hänen syyllisyysluokkansa vaihtui oikeudenkäynnistä toiseen, ensin vähemmän syylliset, sitten myötäilijät ja lopulta syylliset, mikä merkitsi puolisoon liittyvän omaisuuden menetystä, rahavarojen takavarikointia ja äänioikeuden menetystä. Mutta myös Margarete kehtasi taistella vuosikaudet oikeudesta lesken- ja valtioneläkkeeseen, joihin hän mielestään oli oikeutettu. Hän kuoli vuonna 1967.

Himmlerin toisen keskeisen naisen, Hedwigin, natsitaustaa ei edes tutkittu ja hänet päästettiin heti vapaaksi. Hedwigillä oli Himmlerin kanssa seurustellessaan ollut ihmisen luista tehtyjä huonekaluja ja ihmisen nahalla päällystettyjä juhlapainoksia kirjoista, mutta hän väitti loppuun saakka, että ei ollut tiennyt mitään Himmlerin tekemisistä sodan aikaan.

Kirjan loppupuolella mainittiin ohimennen Lina Heydrichin lyhyt avioliitto suomalaisen teatteriohjaajan kanssa. Minulta oli mennyt tällainen asia täysin ohi, vaikka se ei ole ollut mikään salaisuus. Lina avioitui vuonna 1965 Otto Mannisen ja Anni Swanin pojan Mauno Mannisen kanssa ja he olivat aviossa Mannisen kuolemaan saakka vuonna 1969, vaikka varsinainen yhteiselo loppui jo paljon aiemmin (linkki Seura-lehden juttuun vuodelta 2016).

Otetaan viimeinen kommetti tältä suomalaisten miniältä, joka valitti sitä miten ihmiset suhtautuivat hänen puolisonsa (Heydrichin, ei Mannisen) tekoihin. Linan mukaan tuon ajan päätöksiä oli helppo tuomita nykyisistä mukavista oloista käsin. Mutta natsijohtohan eli itse erittäin mukavissa oloissa ihmisyyden vastaisia päätöksiä ja tekoja tehdessään!

James Wyllie on kirjailija, käsikirjoittaja ja tuottaja. Hän on kirjoittanut muun muassa Hermann Göringistä ja tämän veljestä sekä ensimmäisen maailmansodan koodinmurtajista, mutta muita hänen kirjoistaan ei ole suomennettu. Syytä olisi.

Hakaristirouvat on sujuvasti kirjoitettu ja näkökulmassaan pitäytyvä (natsiaiheessa olisi valtavat mahdollisuudet ja houkutukset rönsytä). Kohtuullisen kronologinen esitys kuitenkin aiheutti sen, että perheestä toiseen hypeltiin välillä niin tiuhaan, että en meinannut pysyä perässä. "Mitä, Lina, eikös Bormannin vaimo ollut Gerda, ahaa, siirryttiin jo eteenpäin!" Rouvia ei samasta syystä olisi mahtunut yhtään enempää mukaan tarkempaan tarkasteluun, vaan oli hyvä päätös pitäytyä valituissa.

Wyllie pohjaa suuren osan henkilöiden mietteistä suoraan kirjeisiin ja muihin lähteisiin. Jonkin verran häiritsi uskollinen siteeraus, jolloin valtaosa kappaleesta saattoi olla sitaateissa ja muutama sana niistä ulkona. Kohdat olisi yhtä hyvin voinut kirjoittaa vapaammin, ilman sitaatteja, ja lähde viime kädessä todistaa, että asiaa ei ole sävelletty omasta päästä. Suomennoksessa osui silmään muutama kansankielisyys kuten "heitettiin pellolle" tai "SS-köriläät". Jos alkuperäinen teksti näin vaatii, niin sitten kelvatkoot suomennoksessakin.


Kustantaja: Atena Kustannus, Jyväskylä
Suomentaja: Tähti Schmidt
Julkaisuvuosi: 2020 (alkuperäisteos Nazi wives 2019)
Sivumäärä: 360
ISBN: 978-952-300-661-4
Kansi: Kalervo Sammalvehrä

Hakaristirouvat oli vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 20. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 5/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,87.

Helena Waris: Nuorgamin vettä

 


Kohelluskirjoilla on paikkansa maailmassa ja Helena Wariksen Nuorgamin vettä täyttää paikan oivallisesti. Tosin lähtöasetelman luominen kirjan alussa kangertelee ja joku saattaakin heittää lukemisen sikseen. Ei kannata, sillä Waris pääsee kohta vauhtiin ja liiallinen selittely vaihtuu vauhdikkaaksi tapahtumien ja ihmisten kuvaukseksi.

Kirjassa seurataan Mikke Korhosta, jonka elämä ei ole juuri nyt mallillaan: tyttöystävän kanssa on tullut bänät, pitäisi muuttaa pois yhteisestä asunnosta ja kertoa äidille erosta, löytää uusi työpaikka tai alkaa opiskella. Ei selviä, miksi postinjakajan työ on päättynyt, mutta työttömyyskorvauksetkaan eivät vielä ole alkaneet juosta. 

Mikke hoitaa surujaan juopottelemalla kaverinsa Jeren kanssa Lapissa, ja kolmen päivän kännäämisputkessa kehittyy idea. Mitäs jos laitettaisiin ihmiset kantamaan täyttä vesiämpäriä kohti Helsinkiä ja kerättäisiin jokaisesta kantopätkästä palkkio?

Kaveruksista Jere on järkimies ja tajuaa selvittyään, että idea ei ollut kovin toimiva. Mutta Mikke on edelleen sitä mieltä, että mitäs tässä muutakaan elämällään tekisi. Jere yrittää puhua Mikkeä ympäri, semminkin kun hän joutuu palaamaan julkisilla Helsinkiin, sillä reissuun oli lähdetty Miken Transporterilla. Mikke ei taivu, vaan aloittaa urakan.

Nuoret miehet ovat kirjan alkaessa niin pohjoisessa kuin voi, Suomen päälaella Nuorgamissa. Vesi ämpäriin otetaan lähtöpaikasta (ja siitä kirjalle nimi). Mikellä on siis melkoinen matka taitettavana kävelyvauhtia. Rahaa ei ole paljoa ja pakettiauton varustelu on karu siihen nähden, että siinä on yövyttävä ja ruokailtava. 

Minä kiinnostuin kirjasta siinä vaiheessa kun Waris kirjoitti mukaan keskenään kilpailevat isän ja teinipojan. Koko perhe on ollut tienpäällä yhdessä liian pitkään, sillä äiti kantaa ämpäriä ensin kilometrin, isä puolitoista, poika kolme, ja sitten miehillä onkin jo täysi vedenkantosota päällä. Mikelle tulee mieleen oma isänsä, joka oli vastaavassa halonhakkuukilvassa selvästi piessyt mielessään halkojen sijaan Mikkeä. Ja kuollut muutaman kuukauden päästä infarktiin.

Muutama innokas vedenkantaja löytyy siis jo alkuun ja muitakin Mikke saa maaniteltua kantamaan. Palkkiot ovat enimmäkseen ryönää kuten käsipyyhkeitä ja kyniä, mutta myös syötävää ja pieniä mukavuuksia autoon. Seksiä järjestyy jo sivulla 59, mutta ei kantopalkkiona.

Homma lähtee kiivaammin käyntiin, kun Jere perustaa projektille Facebookiin sivun ja ihmiset kiinnostuvat älyttömästä urakasta. Waris on präntännyt pitkin kirjaa Face-keskusteluiden pätkiä ja ne toimivat hyvin, ovat juuri niin ristiinkeskustelevia kuin viihdyttävimmät someketjut voivat olla. Ihmiset kertovat, missä vesi on menossa, minne luulevat sen olevan matkalla, mitä mieltä ovat projektista yleensä ja Mikestä erikseen, missä Mikke on nähty ostamassa pitsaa, mitä itse ovat tekemässä ja mitä mieltä ovat toisista keskustelijoista.

Mikke on ihmistyyppiä spontaani vätys, mutta aloin kuitenkin pitää hänestä. Hän on rääväsuinen, mutta reilu ja kohtuullisen luotettava, eikä esimerkiksi jousta vedenkannon säännöistä. Paitsi aivan lopussa Jere saa Miken myöntymään siihen, että kantoetapit jaetaan etukäteen (sääntö: ei varauksia). Ja että ne itse asiassa kilpailutetaan. Ja kyllä kikkelikin välillä vie Miken sivuun jo puhutulta reitiltä, VAIKKA hän alussa vakuutteli itselleen: "Sekin on nähty, miten paljaat tissit taksin takapenkillä vievät pohjan hyviltä päätöksiltä, mutta olen nyt eri mies".

Kansikuvassa oleva nöffi ei ole sattumaa, vaan tärkeä osa kirjan juonta. Koirallinen pariskunta osuu monelle levähdyspaikalle Miken kanssa samaan aikaan, ja eikös yhtenä aamuna ämpärissä ole valtavankokoinen mustan koiran pää. "Kun Fannilla oli niin kova jano, että se joi tämän nuoren miehen vesiämpäristä", kertoo rouva miehelleen. 

Mikkeä raivostuttaa, vesi on vajunut puoleen ja jäljelle jäänyt on vaahtoutunutta kuolaa. Pariskunta järkyttyy kuullessaan, miten he ovat tyrineet projektin, jota he ovat kyllä seuranneet netissä, mutta eivät arvanneet, että kyseinen vesi olisi juuri Fannin hamuamassa ämpärissä ja juuri tämän nuoren miehen matkassa. 

Mutta ei niin paljon pahaa ettei jotain hyvääkin: pahoillaan olevasta pariskunnasta tulee Mikelle käänne kohti keskiluokkaista elämää. Uuteen elämään kuuluu myös alkumatkasta tavattu Sara. Sillä kasvutarinahan tämäkin on, mutta ei kasvutarinassa tarvitsisi mennä äärimmäisyyksiin. Siihen olisi riittänyt Miken ajattelun kypsyminen matkan varrella tavattujen persoonallisuuksien ja yksinään Transporterissa vietettyjen pitkien tuntien avulla.

Alun selittelystä ja rivitaloelämään kasahtavasta lopusta huolimatta Nuorgamin vedessä näkyy tottumus kirjoittamiseen. Ristiinassa asuva Helena Waris (s. 1970) on tätä ennen kirjoittanut fantasia- ja dystopiaromaaneja ja saanut neljästi Suomen Tolkien-seuran Kuvastaja-palkinnon.


Kustantaja: Like Kustannus, Helsinki
Julkaisuvuosi: 2019
Sivumäärä: 336
ISBN: 978-952-01-1906-5
Kansi: Netta Lehtola ja Tuomo Parikka, kuva Istockphoto

Nuorgamin vettä oli vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 9. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 4/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,80.

Henriikka Rönkkönen: Bikinirajatapaus


Voi kauhistus, kirjoitin äsken suihkussa päässäni pitkän pätkän blogin aloitusta pohjautuen siihen faktaan, että valitsin Henriikka Rönkkösen Bikinirajatapauksen, koska pidin vuonna 2017 esitetystä Riisutut-TV-sarjasta ja etenkin siinä olleesta reippaasta nuoresta sinkkunaisesta. Mutta olen sekoittanut kaksi kaunista naista, kirjailija Rönkkösen ja Riisutut-sarjassa nähdyn Henrika Vehmaisen! Heillä on lähes 10 vuotta ikäeroakin, mutta ei se minun aikajanallani ole merkittävä. Lisäksi Henrikan ranskanbulldogin nimi Röhnö alkaa samoilla kirjaimilla kuin kirjailija-Henriikan sukunimi, mikä seikka myös puolustuksekseni luettakoon.

Kiitos kuuluu siis Henrikalle, että luin Henriikan kirjan! Bikinirajatapaus oli mukava välipala kaiken vakavamman ja paksumman kirjallisuuden keskellä. Aloitin kirjan eilen illalla ja lopetin tänä aamuna. 

Kirja koostuu blogimaisista luvuista, jotka käsittelevät sinkkuutta, deittailua, seksiä, miehiä, ihmissuhteita ja elämänkulkua. Kertojahenkilö on ja ei ole huolissaan seitsemän vuotta jatkuneesta sinkkuudestaan, joka toki sisältää runsaasti edellä mainittuja deittailua, seksiä, miehiä. Sisällöstä ja vähän tyylistäkin tulee mieleen Sex and the cityn Carrie, joka kirjoittaa samoja asioita käsitteleviä kolumneja päivälehteen. Henriikan tarinat ovat maanläheisempiä, eikä muoti ole minkäänlaisessa osassa kertojan elämässä. 

Kirjan alkupuolella jouduin lukemaan muutaman kohdan useaan kertaan, enkä vieläkään päässyt selville, argumentoiko kertoja itsensä nurin. Esimerkiksi pohdinta, joka alkaa "Selluliittimuhkuranikaan eivät vaivaa minua enää", on hetken kuluttua vaiheessa "En voi sietää sitä, että olen oppinut pitämään reisirasvaani ällöttävänä".  

Mutta pääosan kirjaa teksti oli oikein sujuvaa ja hauskaa sekä verbaalisesti että kahjojen sattumusten vuoksi. Seksistä Rönkkönen kirjoittaa taitavasti ja itselleni kirjan parasta antia olivat seksikohtaukset, joissa Tinderissä toisensa löytäneet "Erkki" ja "Kerttu" yrittivät sopia toisilleen seksuaalisesti, mutta eihän siitä mitään tullut, tai niinikään Tinderissä tavanneet Prinsessa ja Prinssi vetävät himoissaan läpi seksiaktin pitkän eron jälkeen, vaikka Prinsessan kuukautiset yllättävät molemmat (Prinsessan jo treffipäivän aamulla ja Prinssin kun hän hikisen ja pitkän bussimatkan jälkeen pääsee viimein Prinsessan kämpille).

Kertojan elämässä vuorottelevat erilaiset Tinder-Petterit ja Tinder-Joosepit, mutta myös kaupasta bongattu komea Pekka, työpaikan Lauri ja lomamatkalla tavattu surffiopettaja-Sunan. Kahta viimeistä kertoja ensin tavoittelee ja sitten pakenee – Laurin hän kuitenkin olisi halunnut, mutta uskoi lopulta horoskoopia ja irtisanoutui työstä, jossa Lauria oli pakko tavata. 

Miessuhteiden kuvaus on uskottavaa, vaikkakin liioiteltua, ja liiottelun vuoksi kuvaus on hyvin viihdyttävää. Kirjan loppupuolen pohdinnat kertojan omasta kehittymisestä ihmisenä ovat vähintään self-help-oppaiden tasoa. Ei sillä että olisin yhtään lukenut, mutta jos olisin, niin tällaisia ne varmaan olisivat. 

Ronskius ei haittaa minua, mutta vessa-asiointien kuvaamisesta en ole koskaan pitänyt. Ehkä ne tuovat tähän sopivaa säröä, vaikka itse en olisi ensimmäistäkään kakkakohtausta kirjoittanut.

Onko kirjan kertoja Henriikka vai fiktiivinen nainen? Sillä ei ole mitään väliä, mutta lukijana tulee silti miettineeksi, onko tämä tapaus tosiaan tapahtunut kirjailijalle, jollekin hänen tutulleen vai ainoastaan mielikuvitusnaiselle.

Kirjan tyyliin sopien kirjoitin bloggauksenkin yhdeltä istumalta, vaikka hieno assosiaationi Riisutut-sarjaan murenikin kuin päähenkilön miessuhteet.

Helmet-lukuhaasteen sopivaan kohtaan sijoittaminen tuntui ensin vaikealta, mutta googlettaminen paljasti, että Rönkkönen (s. 1984) on valmistunut äidinkielen ja kirjallisuuden opettajaksi ja kirja käy kohtaan "kirjan on kirjoittanut opettaja". Tosin Rönkkönen toimii nykyään seksuaaliterapeuttina ja kirjailijana. Esikoinen Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita ilmestyi vuonna 2016, käsillä oleva kirja vuonna 2018 ja uusin Määmatka ja muita sinkkuelämän ihmeitä kesällä 2020. Kirjo on myyty yhteensä yli 170 000 kappaletta. 

 

Kustantaja: Atena Kustannus Oy, Jyväskylä
Julkaisuvuosi: 2018
Sivumäärä: 176
ISBN: 978-952-1-300-522-8 (pokkariversio)
Kansi: Sanna Mander

Bikinirajatapaus oli vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 12. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 3/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 2,76.

 

Kirjat

Ola Rapace: Elämäni Romeona. Pakomatka 5 näytöksessä

  Ennakkoon ajattelin ruotsalaisen Ola Rapacen elämäkerran olevan ailahteleva vuodatus, jossa ainoa kiinnostava asia olisi hänen ystävyyssuh...