Näytetään tekstit, joissa on tunniste Sotakirjallisuus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Sotakirjallisuus. Näytä kaikki tekstit

Terhi Törmälehto: Taavi

 

Jälleen on kyse suuria saavuttaneesta isoisästä, joka ei ole ihmisenä täydellinen. Edellisen blogitekstin isoisä Sven Stolpe oli tehokas kirjailija. Terhi Törmälehdon isoisä Taavi Törmälehto oli tehokas taistelija, Mannerheim-ristin ritari nro. 41, kun mitaleita kaikkiaan myönnettiin 191:lle henkilölle. 

Haapavedellä vuonna 1922 syntynyt Taavi Törmälehto livahti 17-vuotiaana talvisotaan. Kirja näyttää talvi- ja jatkosodan tapahtumia kotona ja rintamalla Taavin, Ruusa-äidin ja pikkuveli Veikon silmien kautta. Valinta on toimiva, sillä he ovat kovin erilaisia persoonia. Kun Taavi menestyy niillä mittareilla, millä sodassa mitataan, on äiti toisaalta ylpeä, toisaalta lukee rukouksia jokaisen poikansa tappaman vastapuolen sotilaan puolesta. Veikko ihailee veljeään, mutta tietää, että ei pärjäisi samalla lailla. 

Sanon samat sanat kuin Schulmanin kirjan luettuani: en osaisi mennä isoisäni nahkoihin, vaikka ehdin hänet lapsena tuntea ja olen kuullut paljon juttuja sukulaisilta ja kyläläisiltä. Terhi Törmälehdolla oli taustoituksessa suullisen tiedon lisäksi onneksi käytettävissä Taavi Törmälehdon itsensä kirjoittama kirja Marskin ritarin tilitys vuodelta 2001 (Taavi eli vuoteen 2007 saakka).

Terhi Törmälehto kirjoittaa rohkeasti ja tekee Taavista toimintaan, myös sotatoimintaan, kiintyneen miehen, joka halveksii mieleltään heikompia ja ärsyyntyy, kun muut puhuvat kotirintamasta, siellä odottavista töistä ja perheistään. Sodassa oltiin sotimassa.

Vuonna 1940 perustetun Vapaudenristin ritarikunnan Mannerheim-ristejä myönnettiin vain jatkosodan perusteella. Sen saattoi saada erityisen urheuden, taisteluissa saavutettujen merkittävien tulosten tai ansiokkaasti johdettujen sotatoimien ansiosta. Taavi Törmälehdolle mitali myönnettiin jo marraskuussa 1941.

Kirjassa mitalin kannalta merkittäviä taisteluita ei mitenkään osoitella. Kirjailija kuvailee sotaa taitavasti milloin tekemisen ja liikkeen, milloin vaeltelevien ajatusten kautta. Loppua kohti sota käy parhaallekin taistelijalle hyvin rankaksi. On vain runsaslukuinen vihollinen, ympäriltä kuolevat aseveljet, kehoon kertyneet sirpaleet, ripuli ja nälkä:

Tonkat ovat kadonneet ja ruoantuojat ammuttu. Näissä Antrean asemissa vartioivat enää kuolleet.

Terhi Törmälehto kertoo kirjansa taustoista Seura-lehden jutussa. Hän tuli tutkimustyötä tehdessään siihen tulokseen, että isoisän sankaruus ei ollut sattumaa, vaan tämä oli oikeasti poikkeuksellinen henkilö. Päätelmää ei ole syytä epäillä, Taavi Törmälehto oli selvästi harvinaisen soveltuva puolustamaan kotimaataan. Hän haavoittui useamman kerran, mutta palasi aina rintamalle mahdollisimman nopeasti.

Valitettavasti samat ominaisuudet saattoivat olla osasyynä siihen, että Taavi Törmälehto puukotti ihmisen Göteborgissa vuonna 1967. Kirjassa kuljetetaan tätä toista tarinaa päätarinan joukossa, tosin huomattavasti lyhyemmällä aikajänteellä. 

Kirjassa kulkee sivujuonteena myös se, mitä Mannerheim-ristin saaminen merkitsi ihmiselle itselleen, mitä suvulle ja jälkipolville. Nuorena miehenä riitti ihalijoita, hännystelijöitä ja tarjoajia. Mutta kaikki eivät sentään tunnistaneet, ja kirjassa on kohtaus, jossa lukija saa tuntea myötäylpeyttä: Taavi matkustaa junan ykkösluokassa, minne hän ei sotilasarvoltaan korkeampien mielestä kuulu. Mutta konduktööri vain vilkaisee Taavin matkustusasiakirjaa, eikä tee elettäkään käskeäkseen tätä rouheaa, nuhjuista miestä toiseen tai kolmanteen luokkaan! Eikä kumpikaan selitä muille, miksi.

Terhi Törmälehto ei tehnyt kirjasta ihannoivaa ylistysteosta, vaan yhden version siitä, millainen isoisä olisi voinut olla ihmisenä. Kiitos siitä.

Terhi Törmälehto (s. 1977) on äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja ja opettajankouluttaja. Hän on lähtöisin Kainuusta, asuu Helsingissä. Törmälehto ei ole pitänyt kieleen liittyvää ammattitaitoaan vakan alla. Kirjassa on yksi kauneimmista lukemistani aluista:

Maan alta nousee naisen huuto. Se on mullan ja nauriin ja kosteiden juurien huuto, käheä ja loputon. 

Kylä kuulee huudon. Se pysähtyy sijoilleen, eikä tiedä miten jatkaa, miten olla kylä, miten kasvaa ohraa ja halata lasta, puristaa ihmisen kämmen lämpimän utareen ympärille, olla taivaalla valkea kuu. Kaikki seisahtuu. Vanhan hatara liike, vastasyntyneen liike, jään alla vesi.



Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki
Julkaisuvuosi: 2021
Sivumäärä: 298
ISBN: 978-951-1-34515-2
Kansi: Timo Numminen
Kannen kuvat: SA-Kuva

Taavi oli vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 23. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 5/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 4,25.

Helena Immonen: Operaatio Punainen kettu

 

Blogitekstiä aloittaessani Venäjän joukot olivat vaihteeksi liikkeessä, tällä kertaa vetäytymässä poispäin Ukrainan rajalta. Venäjän uhkaa ovat fiktiossa menestyksekkäästi käyttäneet jännityskirjailijat Ilkka Remes ja Taavi Soininvaara. Se on lähtökohta myös Helena Immosen viime syksynä ilmestyneessä kirjassa Operaatio Punainen kettu.

Kirjan alkupuolella kuullaan uutispommi: Ruotsi on jättänyt sotilasliitto Naton jäsenhakemuksen. Venäjä pahastuu ja alkaa vahvistaa bufferiaan Natoa vastaan, mikä maantieteellisistä syistä tietää Suomelle huonoa. Ensimmäisenä koetaan kuitenkin hämäysisku Gotlantiin, jota Suomikin lähtee vapauttamaan. Sen jälkeen Venäjä tekee Ruotsiin laajan kyberhyökkäyksen, joka taasen saa Ruotsin pyytämään Yhdysvalloilta suoraa sotilaallista apua. 

Tapahtumat lähenevät nopeasti Suomea. Venäjän Itämeren laivasto aloittaa sotaharjoituksen ja Suhoi-kone loukkaa Suomen ilmatilaa. Paikalle rientävä Hornet ammutaan alas, mutta se ehtii lähettää itsekin ohjuksen ja molemmat koneet tuhoutuvat. Seuraa informaatiosodankäyntiä, jossa Suomea syytetään ilmataistelun aloittamisesta. Netissä leviää tekaistuja videoita, joissa Venäjän kansalaisia kohdellaan huonosti.

Suomen ei auta muuta kuin siirtyä valmiustilaan. Mutta mihin kaikkeen pitäisi valmistautua, mitä kohteita suojella? Yhtäkkiä koko pääkaupunkiseutu on oksennustaudissa, kun vedenpuhdistamon turvajärjestelyt ovat pettäneet ja veteen on päästy lisäämään kolibakteeria. Sitten lähtevät sähköt. Kohta Venäjän – tai tässä vaiheessa vielä "tunnistamattomat vihreät" – joukot ovat vallanneet Hankoniemen, ja ilmoittavat että mitään hätää ei ole, jos heidän ja laivaliikenteen vain annetaan olla rauhassa. 

Vakuuttelu ei vaikuta kovin uskottavalta, sillä kaakkoisen rajan taakse on alkanut kertyä joukkoja. Lopulta päädytään maa- ja meritaisteluihin, sillä Suomen on puolustettava sekä itseään että estettävä Suomen maaperän käyttäminen muita maita vastaan. 

Kirjoittaja Helena Immonen (s. 1986) on turvallisuuspolitiikkaan perehtynyt journalismin ja viestinnän ammattilainen, sissiradisti ja reserviupseeri. Taustasta on ollut huomattavaa etua kirjan kirjoittamisessa. Maallikon näkökulmasta Venäjän operaatioiden logiikka oli toimiva, ainoana kohtana jäi vaivaamaan se, että venäläiset olivat valmistelemassa Gotlannin iskua jo ennen Nato-hakemusta, mutta ehkä Ruotsin aikomuksista oli saatu tietoa tiedustelulla. Immonen käsitteli myös joukkoja ja sotalaitteistoja vaivattoman tuntuisesti. 

Vesilaitos- ja sähköverkkoiskujen vaikutukset oli kiinnostavasti kuvattu ja niistä olisin voinut lukea pidempääkin kehittelyä. Lisäksi pidin taistelukuvauksista, kunhan niissä ei ollut dialogia. Se nimittäin ei toiminut kirjassa lainkaan, vaan oli selittävää tai muuten vaivaannuttavan kankeaa ja usein tarinan kannalta tarpeetonta.

Päähenkilö on nuori reservin luutnantti Riina Koivu. Naisen käyttäminen sotatrillerin ykkösnäkökulmahenkilönä on virkistävä ratkaisu ja naisia on sijoitettu muuallekin, kuten alas ammutun Hornetin lentäjäksi ja miinalaivalle ylipursimieheksi. Myös maahanmuuttajataustaiset sotilaat saavat huomiota Mustafan eli Mustin hahmossa, mutta Immonen sortuu pahasti kliseisiin tehdessään Mustista kaikkien rakastaman yli-ihmisen. Ihan normaali mies olisi riittänyt, eikä häntä olisi tarvinnut kuljettaa kuolettavine haavoineen kirjan läpi komeisiin sotilashautajaisiin saakka.

Riinan ja aviopuolisonsa Mikaelin liitossa mättää jokin, mutta lukija ei saa selville mikä. Kaikkea ei tarvitse (eikä saa) kirjassa selittää, mutta tämä jää turhaan auki. Molemmat ovat kauniita ja rohkeita, tekevät uraa, on lapsi ja omakotitalo. Vasta kun Riina joutuu mukaan sotaan ja haavoittuu, alkavat puolisot taas lähentyä.

Valtaosa sotivista vanhemmista on varmasti ollut huolissaan siitä, miten lapsille käy, jos itse kuolee tai sota kääntyy tappioksi. Riina on laitettu vellomaan näissä ajatuksissa. Vastaavaa en ole miehille nähnyt kirjoitetun. Kontrastina Riinan Joni-veli istuu loppuun saakka sairaalassa odottamassa Mustin leikkauksen päättymistä sen sijaan että menisi katsomaan vastasynnyttänyttä vaimoaan sairaalaan. 

Lasten yhteyteen sopii esimerkki epäonnistuneesta JA tarpeettomasta dialogista. Riina on mennyt kahville raskaana olevan kälynsä luo siinä vaiheessa kun tilanne on päällä vasta Gotlannissa. Joni on sotimassa ja Meri-käly hyvin huolissaan, mutta rentoutuu ja haluaa apua lastenhuoneen verhojen valintaan (!). 

– Nämä on molemmat Finlaysonin lastenverhoista. Tykkään ehkä kuitenkin enemmän tästä pesukarhukuviosta. Mutta tää istuva karhu on myös sympaattinen.

Riina tutkaili molempia verhoja ja sanoi sitten, että hänkin piti enemmän pesukarhuista. Meri nyökkäili ja innostui ottamaan verhot paketistaan.

– Kyllä mä sitten nämä laitan. Autatko?

Riina nyökkäsi ja tarttui verhoon.

– Ehkä parempi että mä laitan. Onko teillä jakkaraa jossain?

Hahmot eivät syvenneet, tarina ei edennyt, kohtaus ei kiinnosta. Miksi sitä ei ole editoitu pois?

Sotatilan päättää Sauli Niinistön neuvokas toiminta. Toki Niinistö on poikkeuksellisen suosittu presidentti ja voi ajatella valinnan lisäävän kirjan myyntiä, mutta minulle kirjan kehystarinan lopettaminen Niinistön hahmossa saapuvaan Deus ex machinaan oli plöräys. (Latinankielinen termi tarkoittaa yllättävää ja epäuskottavaa käännettä, jolla pelastetaan umpikujaan joutunut tarina.)

Kirjan nimen huomasin tekstissä yhden kerran ja sen lisäksi sotatoimialueella näyttäytyi oikea punainen kettu. Nämä eivät riitä perustelemaan jykevää nimeä. Operaatio punainen kettu olisi pitänyt nostaa konkreettisesti esiin venäläisten mielessä ja puheissa, ladata nimeen pelotetta, jota kannen kuva lupailee.

Immonen on kotoisin Haapajärveltä ja on Renny Harlinin tapaan sijoittanut teokseensa viitteitä kotipaikkaansa. Sivulla 348 luutnantti Koivulle ilmoittautuu jääkäri Välilä, joka ei halua palvella naisen alaisuudessa. Luutnantti Koivu keventää tunnelmaa tiedustelemalla, mistä jääkäri on kotoisin. No Haapajärveltä tietenkin. Sitä kautta kirjailija pääsee näppärästi tuomaan esiin Mika Myllylän ja itselleni tuntemattoman ampumahiihtäjä Tero Seppälän.

Operaatio Punainen kettu sai ilmestyessään esikoiskirjaksi runsaasti huomiota. Se arvosteltiin Kansan Uutisissa (24.10.), Helsingin Sanomissa (8.11.), Kanava-lehdessä 8/2020 ja sama teksti Suomen Kuvalehdessä (10.12.), kirjailijasta ja kirjasta oli juttu Keskisuomalaisessa (17.10) ja Iltalehdessä (26.12.). Suomen dekkariseura myönsi kirjalle tänä keväänä Vuoden esikoisdekkari -kunniakirjan.


Kustantaja: Docendo Oy, Jyväskylä
Julkaisuvuosi: 2020
Sivumäärä: 464
ISBN: 978-952-291-858-1
Kansi: Jussi Jääskeläinen
Graafinen suunnittelu: Noora Ohvo

Operaatio Punainen kettu oli vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 16. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 3/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,61

Kirjat

Ola Rapace: Elämäni Romeona. Pakomatka 5 näytöksessä

  Ennakkoon ajattelin ruotsalaisen Ola Rapacen elämäkerran olevan ailahteleva vuodatus, jossa ainoa kiinnostava asia olisi hänen ystävyyssuh...