Näytetään tekstit, joissa on tunniste Vanheneminen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Vanheneminen. Näytä kaikki tekstit

Johanna Venho: Syyskirja

 

Tartuin viimein jo vuonna 2021 julkaistuun Syyskirjaan. Minulla saattoi olla ajatus lukea se johonkin aiempien Helmet-lukuhaasteiden kohdista, mutta kirja jäi pinoon odottelemaan sopivaa mielentilaa. En ole fanitusihmisiä, joten Tove Jansson kirjan teemana ei innostanut, vaikka hänen töitään arvostankin. Johanna Venhon edelliselle oikeaan henkilöön pohjautuvalle romaanille Ensimmäinen nainen en myöskään liiemmin lämmennyt.

Mutta nyt olen vuoden verran lukenut anoppipuolen kirjajäämistöä läpi, ja siitä sattui viimeksi käteeni Janssonin Aurinkokaupunki. Se oli niin syvä ja hieno romaani, suorastaan maailmanluokan kirjallisuutta – laiskasti luonnehtien jollain tavalla hemingwaylaista henkilökuvausta ja dialogia – että luin Venhon Syyskirjan samalla vauhdilla.

Aurinkokaupunki kertoo vanhuksista, jotka ovat tulleet viettämään loppuja päiviään Floridan lämpimään. Syyskirja puolestaan sijoittuu ajallisesti vuoteen 1991, jolloin jo ikääntynyt Jansson valmistautuu lähtemään lopullisesti kesäsaareltaan. Muistojen kautta kirja kattaa koko siihenastisen elinkaaren (Jansson syntyi vuonna 1915 ja kuoli vuonna vuonna 2001).

Venhon asettuminen toisen nahkoihin toimi tässä kirjassa paremmin kuin Sylvi Kekkosena toimiminen Ensimmäisessä naisessa. (Ja sivuhuomiona, molemmat ovat onnistuneempia kuin Raija Orasen samaan tapaan rakennettu kirja Anita Välkistä, joka muistelee mökillä elämäänsä ja hokee: "Voi illu!").
 
Nämä kirjat ovat viime vuosina yleistynyttä biofiktiota. Lisäksi Syyskirjassa kiedotaan nykymuodin mukaisesti pää-elämäkertaa yhteen toisen, täysin irrallisen elämän (fokusoituneemman) tarkastelun kanssa. Tai en minä ole tutkinut asiaa systemaattisesti, voihan tällainen olla ollut tapana jo iät ajat, mutta itse huomasin metodin vasta Selja Ahavan vuonna 2017 julkaistussa kirjassa Ennenkuin mieheni katoaa, jossa hän kertoi omasta perheestään ja samalla Kristoffer Kolumbuksen yhdestä tutkimusmatkasta. Tietenkin pitää olla aika tokkurassa, jos tuossa kohtaa ei huomaa että hei, tässä on kaksi ihan eri tarinaa! Minusta metodi on oleellisesti erilainen kuin toisensa tuntevien ja tai ainakin samaan aikaan samaa tarinaa kokevien henkilöiden näkökulmien käyttäminen (esimerkkeinä Raittilan Canal Grande, Kinnusen Pintti, Köngäksen Dora, Dora, Rytisalon Lempi, jopa Kuisman Kerrostalossa henkilögalleria oli edes samasta korttelista.)
 
Tässä kirjassa nuori biologiksi opiskeleva nainen on päätynyt liikuskelemaan (köhöm, oikeastaan stalkkaamaan) Tove Janssonin ja tämän elämänkumppanin Tuulikki Pietilän mökkisaaren Klovharun liepeillä. Hänen motiivinsa eivät ole viattoman biologiset, vaan hän haluaisi saada vastauksen jo aiemmin kirjeessä kysymäänsä asiaan: miten Jansson pystyi selviämään äitinsä kuolemasta. 
 
Biologianopiskelija-Maria on nimittäin parikymppisenä menettämässä äitiään syövälle ja kokee yhteyttä ihailemaansa Janssoniin – jonka äiti Signe Hammarsten-Jansson kuoli kun tytär oli 56-vuotias. Äidin menettäminen on kamalaa missä iässä vain, jos äiti on rakas, joten tässä on kehityskelpoinen linkki. Tove ja Signe olivat Syyskirjan mukaan hyvin läheiset, ja sama kävi ilmi Toven omaelämänkerrallisista lapsuusnovelleista kirjassa Kuvanveistäjän tytär.
 
Nuoresta biologianopiskelijasta kuullaan paljonkin ja pohdiskelin, oliko hänen fiktiivinen elämänsä sittenkin kiinnostavampi kuin jo tunnetun Tove Janssonin elämä tämän kirjan sivuille valikoituna ja aseteltuna. Sama koski Ahavan me vs. Kolumbus -teosta: Kolunbuksesta olisin lukenut Ahavan mielikuvituksen värittämänä mielelläni paljon enemmänkin. Ja tottavie, olen myös Ensimmäinen nainen -kirjan arviooni kirjoittanut, että toisena kertojana toimiva kuvanveistäjä Essi Renvall on onnistuneempi hahmo! (Aiempaan rakennepohdintaani liittyen: Renvall tekee kirjassa tilauksesta Sylvi Kekkosen muotokuvaa, joten hän ei täytä täysin irrallisen elämän kriteeriä). Voisiko raskas, mutta toimiva menestysromaanin metodi olla sellainen, että ei revitäkään kirjan alusta sivuja pois intensiivisyyden lisäämiseksi, vaan poistetaan aiottu päähenkilö ja jätetään toissijainen kertoja?

No en minä tästä Tove Janssonia olisi poistanut missään tapauksessa. Kirjan toinen kantava voima on  Toven päähän sijoitetut ajatukset taiteilijuudesta. Ne ovat vanhoja mutta samalla ikuisia, etenkin naistaiteilijoille. Tove Janssonilla on vieläpä käytettävissään jatkumo äidin urasta omaansa. Ja kirjailija Venholla omat kokemuksensa. Yhdessä biologianopiskelijan historiattomuuden, hänen hetkeen sidottujen törttöilyjensä kanssa, muodostui erittäin kiinnostava kokonaisuus.
 
Tove Janssonin Aurinkokaupungissa on eräällä kirjeellä kohtuullinen merkitys tarinan sitojana, joskaan ei kuljettajana, koska kirje ei meinaa odotuksesta huolimatta saapua. Onkohan Venho ottanyt Syyskirjaan kirjeen ja sille samanlaisen roolin Janssonin kirjasta? Oletan niin, sillä onhan hän pohjatyönsä tehnyt. Kirjan nimi viittaa tietenkin Tove Janssonin sanoittamaan kauniiseen kappaleeseen Syyslaulu (alkup. Höstvisa), jonka on säveltänyt Erna Tauro ... ja molemmissa 'syys' viittaa suoraan vanhenemiseen.

Syyskirjaa lukiessa muistin uudestaan saman, minkä tajusin jo novellikirjassa: Tove Janssonin äiti on se vaikea, vaikea nimi omasta lapsuudestani. Signe Hammarsten-Jansson toimi postimerkkitaiteilijana, pilapiirtäjänä ja kirjankansien tekijänä, ja hänen signeerauksensa oli siinä joukossa, joita minun äitini opetteli ulkoa ryhtyessään vanhojen postikorttien kauppiaaksi 1980-luvun alussa. Ja pitihän minunkin niitä listoja opiskella, pakolla, samaan tyyliin kuin latinankielisiä lentäviä lauseita. Jos olisin silloin tajunnut, että Signe H-J oli muumitaiteilijan äiti, olisi nimi ja nimmari jäänyt helpommin päähän!


Kustantaja: WSOY, Helsinki
Julkaisuvuosi: 2021
Sivumäärä: 280
ISBN: 978-951-0-46869-2
Päällyksen maalaus: Rauha Mäkilä
Päällys: Martti Ruokonen

Syyskirja oli vuoden 2024 Goodreads-lukuhaasteeni 45. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 5/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,67.

Johanna Venho: Ensimmäinen nainen

 

Olen viime vuosina oppinut hyväksymään kirjat, joissa kirjailija asettuu oikean henkilön nahkoihin ja kertoo tämän suulla koko tarinan tai osan siitä. Minna Rytisalon Rouva C, Heidi Köngäksen Hertta, Riitta Jalosen Kirkkaus, Rosa Liksomin Everstinna tai Jari Tervon Myyrä ovat kaikki loistavia romaaneja, kun pääsee yli totuudellisuuden vaatimuksesta. Eihän kukaan pysty kirjoittamaan edes itsestään oikein ja rehellisesti, mutta olen aiemmin ollut huolissani siitä, jääkö jotain henkilön kannalta todella tärkeää kertomatta, kun sisälle asettuva ihminen on ulkopuolinen. 

Johanna Venhon Ensimmäinen nainen kertoo Sylvi Kekkosesta Sylvi Kekkosen silmin. Olemme Venhon kanssa samanikäiset (s. 1971), joten hänellä on täsmälleen sama aikalaishistoria Sylvi Kekkosen kanssa kuin minulla eli käytännössä ei mitään. Sylvi Kekkonen menehtyi joulukuussa 1974, eikä minulla ole hänestä muistikuvaa. On varmaankin niin, että kolmivuotiaana muistiin painuvat lähinnä omaa elämää koskettavat asiat. Minulle Urho Kekkonen oli aina sinkkupresidentti ja Sylvi jäi tuntemattomaksi, nimen tasolla olemassa olleeksi.

Kirjailija, runoilija, myös toimittajana ja päätoimittajana toiminut Venho on kuitenkin tehnyt paljon pohjatyötä kirjaa laatiessaan ja hankkiutunut lähemmäs Sylviä. Johanna Venhon ajatuksia kirjastaan voi lukea esim. tästä haastattelusta. Sivuhuomautuksena: Jalosen Kirkkaudessa minua edelleen vaivaa se, että hän tunnustaa kirjan lopussa lukeneensa suuren osan Janet Framen kirjoista vasta lähetettyään käsikirjoituksen jo kustantajalle. Nimenomaan tietoisuus asiasta vaivaa, en olisi huomannut asiaa kirjaa lukiessani.

Ensimmäinen nainen pakotti heti googlaamaan muutaman keskeisen asian: milloin Sylvi Kekkonen oli syntynyt (1900), missä (Pieksämäellä), millaiseen perheeseen (isä oli pappi ja perhe muutti isän töiden perässä Lusiin, Metsäpirttiin ja Puumalaan). Lisätiedon tarve on merkki kiinnostavasta kirjasta, paitsi jos kyseessä on tietokirja, jolloin lisätiedon tarve kertoo jonkinasteisesta epäonnistumisesta.

Kirjassa Sylvi on kesällä 1966 yksinään Kekkosten mökillä Suomusjärvellä. Hän on ajatellut lukea ja sen jälkeen polttaa nipun päiväkirjojaan. Vanheneminen painaa päälle, ja huoli siitä, että joku joskus näkisi mitä henkilökohtaista hän oli päiväkirjoihin kirjoittanut. Mutta suunnitelma muuttuu, kun mökille tulee vieraaksi pari kuukautta aiemmin menehtyneen kirjailija Marja-Liisa Vartion hahmo. Heidän ystävyytensä aikana Marja-Liisa oli ollut aina äänessä, nyt hän tahtoo antaa tilaa Sylville. Oikeastaan Marja-Liisa vaatii Sylviä kertomaan syvimpiä tuntemuksiaan ja haastaa tämän näkemyksiä. 

Merkitystä on sillä, että molemmat ovat kirjailijoita, Marja-Liisa Vartio lähes neljännesvuosisadan nuorempi, mutta ehti toteuttaa itseään kirjailijana ennen kuolemaansa vain 41-vuotiaana, kun taas Sylvi Kekkonen oli ensimmäisen kirjansa aikaan ollut 49-vuotias. Nuoremman naisen heijastuma kannustaa Sylviä jatkamaan kirjoittamista rohkeasti, vanhempi Sylvi toppuuttelee omaa kirjailijuuttaan. Hän on varautunut, ei saa sanoja ulos helposti ja voimakkaan puolison energisyyskin lamaannuttaa. Urho sen kuin paukuttaa tekstiä kirjoituskoneesta ulos iltaisin, milloin ei ole työasioilla tai lietsussa.

Sylvin ajatuksissa vaihtelevat perhe, rakkaus poikiin ja Urhoon, oman elämän kulku, kirjoittaminen, elämänikäinen lukuharrastus, vanheneminen, reumasairaus ja tietenkin Urhon muut naiset, etenkin Anna-Liisa Snellman ja Anita Hallama, jotka seurasivat toisiaan Urhon pitkäaikaisina naisystävinä, ja jotka Sylvi hyvin tiesi. Sylvi tuntee pienuutta näihin komeisiin naisiin verrattuna. Fyysistä pienuutta, koska Sylvi itse on pienikokoinen ja siro. Mutta tietenkin myös pettymystä omaan riittämättömyyteensä, vaikka henkinen side Urhon kanssa on edelleen vahva.

Vaikeaa on tietää, mitä Sylvi oikeasti näistä asioista ajatteli, kun hänen jälkeensä jäi vain hajanaisia muistiinpanoja ja satunnaisia päiväkirjoja. Kirjoista ja etenkin aforismeista voi tietenkin jotain päätellä. Itse en ole Sylvi Kekkoselta mitään lukenut, joten joudun luottamaan Venhon tulkintoihin, jotka hän on siirtänyt Sylvin ajatuksiin. Ei minua Venhon Sylville kirjoittamissa ajatuksissa mikään häiritse, fiktiota, fiktiota, mutta jos hyvin sovinnainen ihminen alkaisi vaikuttaa modernilta tai toisinpäin, oltaisiin kenties jo ylitetty fiktion rajat, ellei kyseessä olisi satiirinen kuvaus. 

Toisaalta taas, jos minä olisin ollut tekijänä, ei esimerkiksi äitiys ja suhde lapsiin olisi noussut yhtä merkittäväksi, koska en niistä asioista tiedä. Venhon pohjatyöhön perustuvat ja hänestä läpi suodattuneet pohdinnat ovat varmasti enemmän kohdallaan, kuin mitä itse olisin osannut kirjoittaa. Sylvi on kirjassa ylihuolehtivainen jo aikuisista pojistaan ja tunnustaa olevansa epäoikeudenmukainen miniöilleen.

Alussa Sylvi ajaa mökille Morris Minillään, jonka presidenttipari on saanut lahjaksi kuningatar Elisabethilta, ja jonka vuoksi hän suoritti ajokokeen yli 60-vuotiaana, Urholta salaa. Perillä hän liikuskelee mökissä ja sen pihapiirissä sekä tekee pieniä kotiaskareita tai lämmittää saunaa, samalla kun aivot kertaavat taukoamatta muistoja elämän varrelta. Nämä toimet ja huopiin kääriytyminen, teen juonti tai Vartion hahmon tupakoinnin seuraaminen ovat kirjan koossa pysymisen vuoksi pakollisia, mutta eivät tuo muuten lisäarvoa.

Kuvanveistäjä Essi Renvall on otettu toiseksi kertojaksi. Hän yrittää muotoilla Sylvin päätä, mutta ei saa puettua muodoksi sitä mikä Sylvissä pinnan alla häämöttää, eikä ole mihinkään versioonsa tyytyväinen. Sylvi on hemmoteltu ja kovia kokenut, pehmeä ihminen, jonka sisällä on kuitenkin seinämä. Pidin Renvallin osioista eniten. Kirjailija oli onnistunut tavoittamaan kuvanveistäjän luomisen tuskan vakuuttavasti. Lyhyitä Renvall-osioita tehostaa kuvanveistäjän fyysinen ottelu milloin hiilipiirroksen, milloin kipsin, milloin saven kanssa.

Kontrasti kirjailijana ja kuvanveistäjänä menestyneiden naisten ja presidentin puolisoksi leimatun Sylvin välillä oli toimiva. Sylvin aikaan naisen itsenäinen uravalinta oli näennäinen. Vaikka hän sai kirjoittaa ylioppilaaksi, oli sen jälkeen edessä lähinnä naisellisia ammatteja tai avioliitto, maatalon tyttärillä emännän ura, mutta Sylvi ei ollut maatalosta. Hän tapasi Urho Kekkosen Etsivän Keskuspoliisin kansliassa työskennellessään – ikätoveri, lakitieteen ylioppilas Urho oli jo esimiesasemassa, kun taas Sylvi kirjoitti arkistokortteja. 

Ja myöhemmin Sylvi oli aina ensisijaisesti puoliso, ensin pääministerin ja loppuikänsä presidentin, mistä oli jopa haittaa hänen haaveilleen toteuttaa itseään. Pääministerin ja presidentin rouvan kirjat kyllä julkaistiin, mutta epävarmuus niiden kelvollisuudesta jäi kalvamaan. Kirjassa on hieno kohtaus, jossa Arvo Salo toteaa, että presidentin rouvan ei ole syytä enää tulla Kirjailijaliiton vuosikokouksiin, koska muut eivät tämän läsnäollessa pysty puhumaan vapautuneesti. Urhon voimakas ja sanavalmis luonne säteili joka paikkaan.

Jotain symboliikkaa lienee mökin nimessäkin, arkkitehti Aarne Ervin suunnitteleman Katerman. Eino Leinon Oterma ja Katerma -runossa Katerman kauniimpi ulkomuoto ja Oterman verevämpi nainen johtavat himoon ja veljessurmaan. Kenen tuottamaa symboliikka on, Urhon, Sylvin, arkkitehdin? Ja miksi kirjailija valitsi juuri Katerman tapahtumapaikaksi?


Kustantaja: WSOY, Helsinki
Julkaisuvuosi: 2019
Sivumäärä: 261
ISBN: 978-951-0-43570-0
Kannen suunnittelu: Satu Kontinen
Etukansi on muunnelma Åke Hellmanin Sylvi Kekkosen muotokuvasta (c) Kuvasto 

Ensimmäinen nainen oli ehdolla kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon saajaksi.

Ensimmäinen nainen oli vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 1. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 3/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,77.

 

Kirjat

Ola Rapace: Elämäni Romeona. Pakomatka 5 näytöksessä

  Ennakkoon ajattelin ruotsalaisen Ola Rapacen elämäkerran olevan ailahteleva vuodatus, jossa ainoa kiinnostava asia olisi hänen ystävyyssuh...