Näytetään tekstit, joissa on tunniste True crime. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste True crime. Näytä kaikki tekstit

Teemu Keskisarja: Kyllikki Saari. Mysteerin ihmisten historia.

 

Äiti kertoi tarinaa, joka kietoi toisen isoisäni Kyllikki Saaren suohaudalta löydettyyn rämemäntyyn. Oli tapahtunut näin: Isoisä oli kulkenut maastossa ja huomannut jonkin erikoisemman muodostuman. Hän oli vuolaissut paikalle merkiksi pienen männyn ja ajatellut joskus tutkia paikkaa lähemmin. Myöhemmin maastoa taas kerran haravoiva etsijäketju ohitti paikan ja mänty jäi seuraavan ihmettelijän käteen. Sehän katsottiin vasenkätisen vuolemaksi (totta tai ei) ja isoisä oli vasenkätinen (ainakin äidin väittämän mukaan). Aikuistuttuani uskoin isoisän osuudesta 0 %.

En ilahtunut kun keväällä huomasin historioitsija Teemu Keskisarjan olevan aiheen kimpussa, sillä toukokuussa 1953 kadonneen ja lokakuussa viimein murhattuna löytyneen Kyllikki Saaren tapaus on oman määränsä huomiota jo kärsinyt, ja paljon enemmänkin. Maailma on täynnä selvittämättömiä murhia, siirtykää seuraaviin. Mutta isojokisuus molemmilta puolin sukua velvoitti ostamaan ja lukemaan tämänkin kirjan.

Kai täällä kaikilla on Suomen kuuluisimman murhan perustuntemus, vaikka aiheesta ei minun aikanani kahvipöytäkeskusteluissa ole puhuttu. JOS asia joskus on tullut puheeksi, on yhdellä ja toisella vanhemman polven edustajalla tuntunut olevan varma tietämys murhan tekijästä. Esimerkkeinä Helsingissä ylikonstaapelina toiminut isäni, joka oli varma asiastaan, ja naapuri, joka oli yhtä varma, tekijät vain olivat heillä täysin erit. En koskaan keskittynyt näihin teorioihin, ne olivat teorioita samoin kuin historioitsija Keskisarjan kirjassaan esittämä. Erona se, että Keskisarja joutui esittämään teorian kirjan myyntiä ja julkisuutta lisätäkseen.

Keskisarja on käyttänyt pääasiallisena lähteenään Keskusrikospoliisin vuonna 2018 avaamia tutkinta-aineistoja (arkisto näyttää avautuneen oikeustoimittaja Susanna Reinbothin tietopyynnöllä). Kirja on pitkälti niiden pohjalta rakennettua selostusta.

Pääosan kirjassa saavat Kyllikki Saaren ohella ns. ojankaivajalinjan ja pastorilinjan epäillyt. Kun nyt ei tiedetä, onko oikea syyllinen kummassakaan linjassa, on varmaa että kirja repostelee aivan tarpeettomasti jo edesmenneitä henkilöitä. Joko ojankaivajia, pastoria tai molempia, läheisineen kaikkineen. Ja samalla tietenkin Kyllikki Saaren ominaisuuksia ja tekemisiä, vaikka aineisto on hyvin niukkaa ja piirtynyt kuva voi olla kuinka vääristynyt tahansa. Eihän ihminenkään ole 17-vuotiaana kuin aluillaan.

Pää- ja sivulinjoihin liittyen esitellään sellainen määrä henkilöitä ja dokumenteista poimittuja tapauksia, että perässä ei meinaa pysyä. Asiaa ei auta, että välillä kerronta on pompahtelevaa, esimerkiksi luvussa Autoilijoita ja metsäojureita on tosiaan näitä molempia, hyvin kapoisella aasinsillalla. Itselle tapahtumien paikannimet ovat tuttuja, mutta miten kiinnostavia Lellunlaaksot, Pettukylät ja Villamot ovat sellaiselle, joka ei ole täällä käynyt? (Tiedän, että Suomessa on ikävän suuri joukko ihmisiä, joille Kyllikki Saaren murha on harrastus, ja he epäilemättä osaavat paikat ulkoa.) 

Kirjailijan rouhea kirjoitustyyli ei ärsyttänyt niin paljoa kuin etukäteen pelkäsin, toki esimerkiksi n...eri-sanan ymppääminen kahteen kohtaan on provosointia, jota ei tietokirjassa kaivata. Kirjailijan onneksi epäilty pastori oli toiminut Ambomaalla lähetyssaarnaajana, joten ensimmäiselle tuli paikka kuin taivaanlahjana, mutta miksi Kuortaneen Kaarankajärveen liittyvän huhun vuoksi tavattu mies "räpläsi radiota mustana kuin n...eri ulkotöiden rusketuksesta"? Toisaalta taas kaunosieluisuuskaan ei tähän istu, esim. s. 266 lopussa: "Komisariot eivät nähneet Kyllikin sydämeen ja sieluun. Kukaan ei enää tavoittanut tyyntä ja väreilevää vedenpintaa. Rikostutkinnan vene ei pystynyt lipumaan menneisyyteen ilman tulevaisuuden tuulia. Vihjeeksi molskahti uusi iso kivi."

Sinänsä sujuvassa tekstissä on myös sisäisiä epäloogisuuksia, jotka jättävät lukijan pohtimaan kumpaa mieltä kirjoittaja nyt oikein on. Esimerkiksi Goodreadsin lukija-arvioissa oli nostettu esiin pateettinen pätkä: "... 2020-luvun liivijengiläiset ovat karitsoja verrattuna isoisoisiinsä, jotka viisi vuotta susina armeijan harmaissa katsoivat ja kylvivät kuolemaa. Sieluvauriot korjaantuivat ihmeen hyvin ilman psykiatreja ja psyykenlääkkeitä." En ymmärrä, miten historioitsija voi väittää sodasta noin, semminkin kun hän on kolme sivua aiemmin käyttänyt lähteenä erinomaista, Tieto-Finlandian saanutta Ville Kivimäen Murtuneet mielet -kirjaa (WSOY, 2013) ja kirjoittanut: "Talvisodan uhreihin kuului tuhansia tärähtäneitä, mykistyneitä, hervottomia, vapisevia ja hysteerisesti nyyhkyttäviä. Lääkäreitä ylityöllistivät 'sielusyntyiset reaktiot'". Ja myös toisen ojankaivajalinjan epäillyn kerrottiin olleen rikki.

Keskisarja johdattelee lopuksi lukijaa siihen päätelmään, että tekijä oli pastorilinjan pastori, paikkakunnalta ennen murhaa Merikarvialle muuttanut, joka oli aiemminkin käyttänyt seksuaalisesti hyväksi nuoria naisia ja jatkoi toimintaa myös uusissa toimipaikoissa. Minusta pastorin syyllisyys murhaan on kirjassa tekemällä tehty, mikä ei tietenkään sulje pois sitä, etteikö hän ole voinut olla syyllinen. Hyväksikäytöistä on selvät todisteet, mutta Saaren murhatyö ei näillä perusteluilla vielä vahvistu. Poliisien työtä moititaan ja moitittavaa siinä varmasti olikin, mutta pitää ottaa huomioon aikakausi, sen käytännöt ja rikostutkimuksen kehittymättömyys.

Ajankuvaa ovat monet kehuneet. Sen mukaan isojokiset työllistyivät alkutuotantoon, nuorisoa oli paljon, tapahtumia oli joka viikko ja eri puolilla kuntaa, myös suuria häitä joissa tanssittiin, juopoteltiin ja tapeltiin, kunnassa puukotettiin ja ammuskeltiin, keitettiin pontikkaa ja sahtia. Toki näin, tosin varmasti sitä ihan rauhallista kotielämää, peltotyötä ja navetta-askaretta oli valtaosa ajasta, jos ottaa huomioon koko asujamiston, eikä heitä joille koko ajan sattui ja tapahtui. Tämän tunnistaa kirjailijakin ja kirjoittaa: "Hyvää, kaunista ja tavallista oli runsaammin kuin pahaa. Sellaisista arkiaamuista, lauantai-illoista ja pyhistä, jotka sujuivat välikohtauksitta, ei vain syntynyt arkistolähteitä."

Jostain syystä ojankaivajalinjan kuvitukseen on otettu peräti kolme sinnepäin olevaa kuvaa, joissa siis ei ole itse epäiltyjä lainkaan, vaan sukulaisia ja muuta saman kolkan porukkaa. Näistä olisi ollut perusteltu korkeintaan yksi, se jossa on toisen epäillyn asuintalo. Mistä huomasin ryhtyä asiaa ihmettelemään? Kolmessa kuvista on mukana toisen isoäitini sisaruksia nuorina naisina eli 1920–1930-luvuilla; ajankohta ei liity murhaan, eivätkä sukulaisnaiseni.

Saatesasanoissa kirjailija kiittää haastateltuja eläväisistä kotiseutumuistoista. Lyhyessä haastattelulistassa on yksi ennen kirjailijan projektin alkamista edesmennyt pariskunta, joten eläväiset muistot on kertonut joku muu. Sisäänheitossa mainitsemani isoisä ei ollut sukunimeltään Pullila kuten erään kuulustelupoiminnan lähdeviite väittää, eikä Isojoella tyypillinen kortes-muoto sukunimessä ole mennyt oikein lähteissä (Alakorte, Kortesalo p.o. Alakortes, Kortessalo). Virheitä on kaikissa kirjoissa, etenkin omissani, näitä nyt en malttanut olla mainitsematta kun ne huomasin.

Sivuhuomiona laitan muistiin: Joku kyseli Isojoki-Seuran sivuilla, milloin kuntamme väkiluku on ollut suurimmillaan. Siihen tuli vastauksena Keskisarjan kirjan kertoma 6 800 vuonna 1952. Luku kuulostaa hyvin epäilyttävältä, sillä Suomen kunnat -tietokannan aikasarjassa se olisi ollut melkoinen pomppaus (siinä suurin oli 6 600 vuonna 1930). Ensimmäinen varsinainen väestönlaskenta antoi joulukuun 1950 lukemaksi Isojoelle 5 632. Ylisuuri luku perustuu piispantarkastuksen liitteenä olleeseen kertomukseen Isojoen seurakunnan tilasta, ja ero selittynee juuri sillä miksi oli tärkeää perustaa kattavat väestönlaskennat: kirkonkirjat eivät pysyneet maan sisäisen ja ulkopuolelle suuntautuneen muuttoliikkeen perässä.

Muista kirjaa käsitelleistä jutuista laitan linkiksi kriminologi Maria Normannin arvion Helsingin Sanomissa sekä Suomen Kuvalehden Tero Alangon artikkelin. Molemmat maksumuurin takana.

 

Kustantaja: WSOY, Helsinki
Julkaisuvuosi: 2021
Sivumäärä: 359
ISBN: 978-951-0-46709-1
Graafinen suunnittelu: Mika Tuominen
Kuvatoimitus: Kaisa Kautto


Kyllikki Saari. Mysteerin ihmisten historia oli vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 29. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 3/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,46.

Thomas Pettersson: Epätodennäköinen murhaaja

 


Näin vastikään Twitterissä väitteen, että vuosi 2001 olisi ollut kaikkien aikojen uutisvuosi, perusteina mm. Lahden doping-skandaali ja 9/11-iskut. Oma mieleni alkoi välittömästi vängätä vastaan ja esitti lonkalta vuotta 1986, jos lähimenneisyydessä pysytään. 

Silloin sitä vasta tapahtuikin: tammikuussa tuhoutui Challenger, helmikuussa murhattiin Olof Palme, huhtikuussa käynnistyi Tšernobylin katastrofi, toukokuussa kuoli Henri Toivonen kartanlukijoineen, heinäkuussa prinssi Andrew ja Sarah Ferguson avioituivat, elokuussa koettiin Mikkelin panttivankidraama ja Kekkosen kuolema, syykuussa romahti New Yorkin pörssi, marraskuussa hyväksyttiin naispappeus ja joulukuussa Suomeen saatiin kolmas TV-kanava.

Toimittaja Thomas Petterssonin (s. 1957) kirja Epätodennäköinen murhaaja kertoo yhdestä vuoden 1986 suurtapauksesta, Olof Palmen murhasta, ja miehestä, jonka Ruotsin pääsyyttäjä viimein vuonna 2020 nimesi murhaajaksi. Kyseessä oli Skandia-miehenäkin tunnettu Stig Engström, jota moni oli epäillyt syylliseksi alusta lähtien, mutta joka oli siivottu syrjään poliisin tutkimuksista monien yhteensattumien vuoksi. 

Pettersson kiinnostui Palmen murhasta vuonna 2006 erään sähköpostin perusteella. Hän penkoi Palmeen liittyviä asioita ja pääsi Engströmin jäljille vuonna 2007 luettuaan niin ikään toimittajana toimineen Sven Anérin kirjan Palmen murhasta. (Anér kirjoitti tapauksesta useita kirjoja ja Wikipedian mukaan hän julkaisi lähes vuosikymmenen ajan Palme-uutisia, joissa kritisoi murhatutkimusta.)

Pantuaan murhasta kertyneen datan järjestykseen Pettersson päätyi itsekin siihen, että ei ollut muuta sopivaa murhaajaa kuin vakuutusyhtiö Skandian graafikkona toiminut, oikeistolaisesti suuntautunut ja elämässään pettynyt Engström. Hän sopi eri silminnäkijöiden kuvauksiin murhaajasta, hän oli omankin kertomuksensa mukaan ollut paikalla, keitään muita murhaajaksi sopineita ei ollut paikalla nähty – vaikka yhdessä  vaiheessa tapauskertomuksista etsimällä etsittiin havaintoja mahdollisista kurdeista (niitä ei ollut eikä tullut).

Kurdien vastarintaliike PKK:hon liittyvä tutkintahaara oli yksi monista motiivien perusteella syntyneistä, sillä Palme (s. 1927) herätti vihaa Ruotsissa ja ulkomailla. Joidenkin mukaan hän oli pettänyt yläluokkaisen taustansa ryhtymällä sosiaalidemokraatiksi, toisten mukaan hän oli edennyt puolueessa liian nopeasti, kolmansien mukaan hän oli maanpetturi, joka myötäili Neuvostoliittoa... Lisäksi Palme tuomitsi jo varhain Etelä-Afrikan apartheidhallinnon sekä Portugalin ja Ranskan siirtomaasodat ja USA:n sodan Vietnamissa. Myöhemmin hän vastusti kylmää sotaa ja ydinasevarustelua. Samalla hän oli aseviejämaan pääministeri, joka edesauttoi ruotsalaisten aseiden myyntiä, katsantokannasta riippuen vääriin maihin, mutta jonka toiveet Iranin ja Irakin sodan lopettamisesta osuivat aseteollisuuteen.

Kaikista näistä tutkintahaaroista tuli vesiperä. Syyllisimmäksi keksittiin alkoholisoitunut pikkurikollinen Christer Pettersson ja hänen kanssaan edettiin käräjäoikeuteen saakka vuonna 1989, sillä Lisbeth Palme oli osoittanut miehen useiden muiden joukosta. Kirjassa on kuva ryhmätunnistuksen asetelmasta, jossa Pettersson on keskimmäisenä miesten välissä, ainoana jolla on vaaleat kengät, ja muut on poimittu poliisiaseman läheisistä virastoista. Rouva Palme oli etukäteen kuullut, että murhasta epäilty sekakäyttäjä oli haettu kuulusteltavaksi. Miehet nähtyään hän oli sanonut: "Näkeehän sen, kuka on alkoholisti." 

Todisteet olivat niin heikot, että Petterssonin syyte hylättiin hovioikeudessa. Älyttömintä on, että yksi murhan silminnäkijöistä TIESI Petterssonin ennestään, ja pystyi varmasti sanomaan, että ei ollut nähnyt tuttavaansa murhapaikalla lainkaan. Syyllisyydellä spekulointi jatkui ja Pettersson pääsi leimasta eroon vasta kuollessaan vuonna 2004.

Mutta nyt murhapaikalle 28.2.1986. Lisbeth ja Olof Palme olivat olleet myöhäisillan elokuvissa ja olivat elokuvan jälkeen päättäneet palata kotiin kävellen. Sveavägenillä heitä lähestyi takaapäin mies, joka kello 23:21 ampui Olofia kuolettavasti ja Lisbethiä selkää raapaisten. Murhaaja juoksi pois paikalta, ylös toiselle katutasolle johtavia portaita ja katosi lopullisesti. Silminnäkijät ryntäsivät yksi kerrallaan paikalle, osa samalla kadulla kävelleitä, osa autosta tapauksen nähneitä. Elvyttämään ryhtyivät nuori nainen ja mies. Taksinkuljettajat soittivat apua ja poliisi saapui muutaman minuutin kuluttua. Lisbeth oli sokissa, ja muilla kesti tovi tajuta, että uhri oli maan pääministeri. 

Stig Engström oli leimannut itsensä ulos työpaikaltaan Skandia-talossa kello 23:20, mutta leimauslaite edisti minuutin. Murha tapahtui aivan lähellä Skandia-taloa. Hänellä oli sellainen vartalonmalli,  lipallinen talvilakki, puolipituinen talvitakki sekä rannelaukku, joita todistajat kuvailivat. Engström palasi jonkin aikaa tapahtuman jälkeen työpaikalleen järkyttyneenä ja antoi esimmäisen kertomuksensa vartijoille: Olof Palme oli ammuttu, hän oli nähnyt tapauksen ja antanut tietoja poliisille.

Kun tietoa alkoi tulla lisää, hän ryhtyi muuttamaan kertomustaan. Ensin hän oli ollut auttamassa uhria, sitten hän olikin juossut poliisin perään kertomaan, että häntä oltiin virheellisesti sekoittamassa murhaajaan, seuraavaksi hän olikin jo juossut murhaajan perään. Kukaan muu paikalla olleista, poliisit mukaan lukien, ei kuitenkaan ollut nähnyt Engströmiä. Sen sijaan moni oli tosiaan nähnyt Engströmin tuntomerkkeihin sopivan murhaajan. 

Engström otti itse yhteyttä poliisiin, koska häntä ei oikeasti ollut rekisteröity tapahtumapaikalla. Häntä ei muuttuvien ja kokonaiskuvaan sopimattomien kertomusten vuoksi otettu tosissaan, joten hän järjesti itse rekonstruktion SVT:n Rapport -ohjelmassa, ja pääsi asemoimaan itsensä sopiviin – ei murhaajan vaan silminnäkijän – paikkoihin sekä pukeutumaan sinnepäin, mutta ei samoin kuin murhailtana.

Stig Engström poistettiin murhatutkinnasta vuoden päästä tapahtumasta. Ikäviä sattumia olivat, että systemaattinen ja Engströmistäkin kiinnostunut väkivaltaosaston tutkintapäällikkö Arne Irvell jäi eläkkeelle jo toukokuussa 1986, ensimmäiseen piirroskuvaan päätyi virheellisesti "etelämaalaisen" näköinen mies, kurdilinja vei mennessään silloin kun jäljet olisivat vielä olleet kuumia, Engströmiä päädyttiin pitämään vain patologisena valehtelijana eikä omien tekojensa peittelijänä ja lisäksi jotkut epäilivät, että hänellä olisi ollut suhde juuri sen silminnäkijämiehen kanssa, joka pystyi sanomaan että ainakaan Christer Pettersson ei ollut murhapaikalla. 

Poliisi avasi Engström-tutkintalinjan uudestaan vuonna 2017, kun uutena pääsyyttäjänä aloitti Krister Petersson. Tai oikeastaan tutkintaan tuli uusi alku ja se päätyi pian siihen, että Engströmiä ei olisi pitänyt koskaan poistaa tutkinnasta. Kirjailija Pettersson oli vuosien mittaan ollut yhteydessä Palme-ryhmään, pyytänyt ja antanut tietoja. Ei ole selvää, miten paljon hänen sinnikäs työnsä vaikutti tilanteessa. (Kuten sanottu, moni epäili samaa miestä, ja vuonna 2016 julkaistiin omakustannekirja samasta lähtökohdasta, Petterssonin kirjan ensimmäinen versio taas 2018.) Kirjailijan pitkä urakka sai kuitenkin kunniakkaan lopun kun Engström viimein nimettiin murhaajaksi.

Mitä itse kirjaan tulee, sen ulkoasu on karu, mutta onneksi teksti vie lukijaa. Epätodennäköinen murhaaja alkaa askel askelelta etenevällä murhaillan kuvauksella. Sellaiseen saa parhaimmillaan ladattua niin paljon enemmän kuin elokuvassa: mitä kukin osallisista tekee, miksi ja millaisessa mielen- ja ruumiintilassa. Nämä ovat niitä kohtia, joissa huomaan lukevani samaa lausetta moneen kertaan, viivyttäen tihenevää jännitystä.

Hävettää nautiskella sivuista, kun kyseessä on oikea, kammottava murhatapaus. Olen esittänyt paheksuntani mässäilevää True crime -kirjallisuutta kohtaan silloin kun on tarkoitus rahastaa ruumiilla. Mutta Palmen tapaukseen kietoutuu niin paljon politiikkaa ja epäonnistunutta tutkintaa, että kirja on paikallaan, varsinkin näin hyvin kirjoitettu ja tukevasti taustoitettu kirja.

Pettersson on jäsennellyt kirjan toimiviksi luvuiksi. Eri tutkintahaaroja esitellään tarpeeksi, mutta ei liian pitkällisesti. Epävarmuudet omissa spekulaatioissa tuodaan esiin, eikä niitä jäädä pönkittämään.

Mutta menittekö jo nimissä sekaisin? Elmo-kirjan lukeneet muistavat kohtauksen, jossa maaotteluselostajan mukaan ruotsalaisia edustaa Andersson, Svensson tai Karlsson. Tässä kirjassa mennään Petterssoneilla, joka sattuu olemaan sekä kirjailijan että ainoan Palmen murhasta koskaan tuomitun sukunimi. Ja murhatutkinnan sulki lopulta pääsyyttäjä Krister Petersson!


Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki
Suomentaja: Petri Stenman
Julkaisuvuosi: 2021 (alkuperäisteos Osannolika mördaren samana vuonna vuoden 2018 versiosta täydennettynä versiona)
Sivumäärä: 318
ISBN: 978-951-1-39150-0
Kannen kuva: Göran Ärnbäck/Expressen/TT

Epätodennäköinen murhaaja oli vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 18. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 5/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,74. 

Kirjat

Ola Rapace: Elämäni Romeona. Pakomatka 5 näytöksessä

  Ennakkoon ajattelin ruotsalaisen Ola Rapacen elämäkerran olevan ailahteleva vuodatus, jossa ainoa kiinnostava asia olisi hänen ystävyyssuh...