Joonatan Tolan Punaista planeettaa on aika tavalla kehuttu, enkä luettuani ihmettele miksi. Tola kertoo kirjassaan synkeän perhetarinan viihdyttävästi. Kirja perustuu tositapahtumiin, mutta kyseessä on silti romaani, kirjailijan vapauksin toteutettu kuvaus.
Kirjaa lukiessa tuli mieleen Peter Franzénin omaelämäkerrallinen esikoisromaani Tumman veden päällä (Tammi, 2010). En tee kunniaa romaanille muistelemalla sitä monta vuotta lukemisen jälkeen, sillä se mitä muistan, on ahdistus Franzénin lapsuudessaan näkemästä perheväkivallasta. Joonatan Tolan kirjassa ongelma-aikuisten häiriökäyttäytyminen ei johtunut mustasukkaisuudesta, vaan poikkeuksellisista päänsisäisistä asetuksista. Lukijalle hieman helpompaa – kokijalle ei niinkään, ja kokemukset saattavat vaatia kokonaista kirjaa purkautumistieksi.
Tolalla pääroolin saa ensin erittäin dominoiva isoisä ja hänen jälkeensä isä tai oikeammin isän sairaus. Muut perheenjäsenet ovat statisteja näiden suurten henkien rinnalla. Isoisästä Tola pystyy kirjoittamaan vapautuneemmin, sillä he eivät ole eläneet samaan aikaan, eikä pojanpoika ole joutunut itse suoraan minkään isoisän toilauksen kohteeksi. Isästään Joonatan kirjoittaa myös humoristisesti, mutta alla on kirpeä pohjavire, joka voisi olla vielä paljon kirpeämpikin. Etäännytys on onnistunut, eikä jokaista väärintekoa pureksita. (Isä sen sijaan kävi sairautensa voimin jatkuvaa taistelua epäoikeudenmukaisuutta vastaan, oli se sitten koettua tai todellista).
Kuvittelin, että minkäänlainen ihminen ei voisi enää hämmästyttää minua kaiken puolen vuosisadan mittaan lukemani jälkeen. Joonatan Tolan isoisä Jaakko Sakari Tola (1922–1974) osoitti kuvitelmani vääräksi. Jo pelkästään hänen elämäntarinansa, pojanpojan versio siitä, on syy lukea Punainen planeetta. Esitän alla tiivistelmän niistä sadasta sivusta, joilla isoisä esittää pääroolia.
Jaakko Tola oli nopealiikkeinen neurokirurgi, joka halusi menestyä ja tehdä paljon töitä. Näillä parametreillä saa yleensä elämään vaihtelua, niin sai Jaakko Tolakin, mutta hänelle kävi vielä siten, että hän vuonna 1956 ehti sairastua polioon. Rokotukset aloitettiin Suomessa seuraavana vuonna ja polio kutakuinkin hävisi 1960-luvun alussa. Tolalle polio tuotti neliraajahalvauksen ja kuukausien tajuttomuuden. Sanomattakin on selvää, että neurokirurgin työt päättyivät. Koska kirjailija Tola on valinnut tyylilajikseen mustan huumorin, käsittelee hän sillä myös isoisän kammottavaa kohtaloa. Tässä isoisä keskustelee Auroran sairaalan ylilääkärin kanssa tilanteestaan:
"Minä kärsin polion vaikeimmasta muodosta", isoisä aloitti.
"Kyllä, ellet peräti kaikkein vaikeimmasta."
"Mutta", isoisä jatkoi, "aina tapahtuu ennustamattomia paranemisia jotka muistuttavat lähinnä ihmettä."
Ylilääkäri myönsi että ihmeitäkin tapahtui, esimerkiksi Raamatussa. Mutta se oli äärimmäisen epätodennäköistä. Oli itsensä kiduttamista odottaa ihmettä näin pitkän toipumisajan jälkeen. "Ihmeet tapahtuvat nopeasti, ei se Jeesuskaan siellä haudassa vuosia makoillut."
Eikä isoisä parantunut, mutta vahva mieli pakotti ruumiin seuraamaan perässään vielä 18 vuotta. Ja silloinkin elämän päätti sähkökatkos (lukekaa millä tavalla!) Isoisä sai palautettua kaksi sormea toimintakuntoon ja alkoi työskennellä. Ensin hänestä tuli Suomen ensimmäinen tv-ohjelmien arvostelija. Arvosteluiden tyyliin vaikutti voimakkaasti niiden luomismetodi: isoisä kirjoitti ne päässään valmiiksi ja saneli puhelimeen. Mutta puhe haittasi hapen kulkemista halvaantuneessa kehossa, joten hän nukahteli kesken lauseiden, jolloin elvytystaitoinen avustaja läpsi sanelijan hereille.
Avustajan käyttö ei sovi ihmistyypille, jolle vapaa on vain umpihanki. Isoisä teippasi sormensa yhteen ja teetti kaksisormijärjestelmään soveltuvan kirjoituskoneen. Hän alkoi kääntää viihdekirjallisuutta, Valittujen Palojen lääketieteellisiä juttuja ja lääketeollisuuden tekstejä. Kuinkas muutenkaan, isoisä alkoi pitää ensimmäistä lääkäripalstaa aikakauslehdessä (ja lopulta kolmea), esitelmöi, kehitti apuvälineitä ja, ja, ja, ja... energiaa tuntuu olleen viiden itseni verran, eikä minulla ole yksikään raaja halvaantunut.
Mutta ulkopuolisen on helppo ihailla. Vaimolle ja pienille lapsille tilanne on näyttäytynyt toisenlaisena. Yksi lapsista oli kirjailijan isä Mikko Tola (1954–1989), joka sai myös polion, ennen isoisää, mutta parantui siitä. Sen sijaan mieli alkoi teininä järkkyä vakavasti. Tässä kohtaa kirja leikkaa isän hoitojaksojen ja itsemurhayritysten kautta isoisän tarinasta isän tarinaan.
Kirjan ensimmäinen osa päättyy tilanteessa, jossa isä on löytänyt rakkauden ja elämässä näyttää kuitenkin olevan toivoa. Hän avioituu viehättävän naisen kanssa ja toinen osa kertoo vähitellen kasvavan perheen... ei vaan sittenkin lähinnä isän tarinaa.
Isä on kunnianhimoinen ja vakuuttunut taiteellisista kyvyistään, mutta hän ei ole valmis tekemään töitä. Taiteen lajit vaihtelevat äkkimenestyksen toivossa:
Näyttelyn taulut maalattiin putkeen ilman mitään ennakkovalmisteluita
tai luonnoksia. Pakinakokoelman isä kirjoitti kolmessa tunnissa ja
runokirjat ulostettiin yön aikana yhdeltä istumalta korjailematta
jälkeenpäin säettäkään. Jälki oli sitten sen mukaista.
Siteeraan usein Rafael Koskimiehen kirjassa Helsinki ja Härjänvatsa (Otava, 1953) olevaa lausahdusta: "Lintu, jonka ääntä ei milloinkaan kuulu, ei varmasti ole laululintu." Koskimies kannusti nuoria löytämään idulla olevat kykynsä ja kehittämään niitä sitkeästi. Joonatan Tolan isä vaikuttaa olleen Koskimiehen vertauksen vastakohta. Hänen äänensä kuului, mutta ei silti voi tietää oliko hän laululintu.
Vaimo ja lapset ovat tässäkin sukupolvessa voimakastahtoisen isän otteessa ja kaikki tapahtuu isän ehdoilla. Äiti tekee parhaansa, mutta hän päätyy oman fyysisen sairautensa vuoksi lähes liikuntakyvyttömäksi. Kummallisissa oloissa kasvavat lapset eivät välttämättä tiedä, että toisenlaistakin perhe-elämää voi olla ja ovat usein hyvin joustavia. Niin ovat Joonatan Tola ja hänen sisaruksensakin, vaikka kirjan loppua kohti he elävät jo täydessä hullunmyllyssä.
Kirja kertoo myös isän ja isoäidin suhteesta, mutta siitä ei saa isän sairauden läpi otetta. Kirjailijan valitsemassa rakenteessa suhde jää ristiriitaiseksi ja reikäiseksi, eikä valinnassa ole mitään vikaa, suhde oli luultavasti juuri sellainen. Kaksi elementtiä toistuu: isän isoäidille kirjoittamat
ilkeänraivoisat viestit sekä isoäidin varakkuus vastinparinaan lähes nälkää näkevä taiteilijaperhe.
Loppua kohti isän mielentila heikkenee, osasyynä monivuotinen runsas alkoholinkäyttö. Hän menehtyy 35 (tai 34)-vuotiaana sydänkohtaukseen. Tähän päättyy kirjan kaari. Perhe on ollut sosiaalihuollon tarkkailussa, mutta vanhemmat ovat puhumalla saaneet lastensa huostaanoton vältettyä, ja se tapahtuu vasta kirjan kuvaamien tapahtumien jälkeen.
Joensuussa asuva Joonatan Tola (s. 1983) tekee suomen kielestä jatkotutkintoa Helsingin yliopistossa. Kirjassa opinnot näkyvät hyvällä tavalla, huomaamattomana osaamisena.
Selasin Joonatan Tolan Olli-sedän tiedot Wikipediasta, sillä toivoin että vähäistä aasinsiltaa käyttäen saisin kirjan laitettua Helmet-lukuhaasteen kohtaan "kirja liittyy teatteriin, oopperaan tai balettiin". No en kehdannut käyttää siltaani, mutta selvisi, että Olli Tola on ollut yksi Kake Singersin jäsenistä!
Sen sijaan sijoitin kirjan kohtaan, jossa kirjan pitää liittyä tv-sarjaan tai elokuvaan. Arto Halonen kuvasi nimittäin aikanaan taiteilija Mikko Tolan elämästä dokumenttielokuvaa. Luetun perusteella ei ollut vaikeaa ennustaa, mitä dokumentille tapahtuisi: yhdessä vaiheessa kohde halusi, että kaikki jo kuvattu materiaali poltetaan. Dokumentin teko olisi saanut jatkua. Mikko Tolasta kuvattu dokumentti ei koskaan ilmestynyt.
Ja toinen asia, jolla ei ole merkitystä kirjan kannalta, mutta pakko taltioida blogiin: näyttelijä Pamela Tola on yksi samat kokemukset läpikäyneistä Joonatanin sisaruksista.
Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki
Julkaisuvuosi: 2021
Sivumäärä: 344
ISBN: 978-951-1-35783-4
Kansi: Tuomo Parikka
Kannen kuva: kotialbumi, kuvaaja tuntematon
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti