Hanna Brotherus: Ainoa kotini

Näistä huolimatta haluan lisätä, että jos joku toivoo, että kirjoittaisin hänestä lämpimämmin, hänen olisi pitänyt miettiä sitä jo kauan sitten.

Hanna Brotheruksen (s. 1968) kirjassa on monia hienoja oivalluksia ja kauniita lauseita, kuten ylle lainaamani. Mutta se ei riitä, sillä muilta osin kirja vaatii ilmeisesti poikkeuksellisen paljon samaistumista viedäkseen lukijan mukanaan. Ei minua ole koskaan haitannut lukea aivan erilaisen ja eri tavalla ajattelevan ihmisen kertomusta elämästään. Toissakertaisessa tekstissäni käsittelin Joonatan Tolan kertomusta suvustaan ja lapsuudestaan, enkä usko että Tolalla ja minulla on kovin monia yhdistäviä tekijöitä. Niitä ei tarvittu, kun kirja oli muuten kiinnostava. 

Kirjan yleistuntuma on jotenkin valittava. Se on vaarana kun kirjoittaa suoraan omasta elämästään. Romaani ei saa olla pelkkää onnea, mutta miten temppu tehdään, onkin toinen juttu. Joonatan Tola käytti mustaa huumoria. En usko, että se olisi sopinut Brotherukselle.

Brotheruksella on ollut kovia kokemuksia, kuten siskon sairaudet ja kuoleminen nuorena aikuisena, veljen syöpä, nelilapsisen perheen arjen hoitaminen, avioero. Kuitenkin moni asia on huomattavan hyvällä mallilla. On rakkautta ja läheisiä. Hän on saanut tehdä töitä valitsemallaan alalla tanssijana, koreografina ja ohjaajana. Koulutuksen ja työn vuoksi hänellä on vahva ja liikkumista rakastava keho, joka toki vanhenee kuten meillä kaikilla.

Sisarsuhteessa olisi ollut materiaalia enemmän kuin mitä kirjailija on käyttänyt. Lapsuudessa siskokset kilpailivat vanhempien huomiosta ja hankkivat taitoja, joilla voisivat päihittää toisensa. Normaali pieni kateus ja kähinä kuitenkin loppui, kun toinen sairastui syömishäiriöön. Koko perheen huomio keskittyi sairastavaan sisareen ja terveen sisaren asiat siirtyivät sivummalle. Mikä pahempaa, hän ei enää saanut olla oma itsensä, vaan häneltä edellytettiin tietynlaista rohkaisevan kannustavaa ja samalla vetäytyvää käyttäytymistä. Sisaret eriytyivät, kunnes toinen sairastui syömishäiriönsä päälle syöpään. Yhteiset tutkimus- ja hoitokäynnit ja kuoleman läsnäolo lähensivät uudestaan. 

Olisin kehottanut kirjailijaa ensimmäisessä kirjassaan kirjoittamaan kattavammin auki nämä monitasoiset vaiheet ja tunteet. Sen sijaan sisarusten suhde on pääosassa vain 13 sivun pätkässä. Ja mukaan on ahdettu kliseetä esimerkiksi näin: 

Esipuberteetin vuosina leikkimme näyttämö halkesi. Kaunis, ehjä ja turvallinen lapsuus jakaantui kahtia ja harmonia pirstoutui. Myrsky, jota olin pelännyt, iski voimalla perheeseemme. Sisko laihtui, kuukautiseni alkoivat ja niiden myötä ymmärsin, että lapsuuteni loppuu. Alkoi erkaantuminen. Vaaka, joka oli näyttänyt yhtä tasaista lukemaa summana meistä kahdesta, jakaantui kahdeksi. Aloin kompensoida ja johdattaa ukkosta perheemme sisällä pois äidin hartioilta. 

Nooh, saatan olla liiankin allerginen halkeamille, myrskyille ja ukkosille. Karikkoa tuossa ei sentään ollut. Mutta ilman kliseitäkin, kirjassa on runsaasti tylsän elämän tylsää kuvausta, tässä eletään mainitsemaani nelilapsisen perheen arkea:

Asettelin iltaisin jokaisen lapsen seuraavan päivän vaatteet pinoon. Suosin sitä, että pojilla oli keskenään samanlaiset puserot, pidin tärkeänä että ne olivat luonnonkuituiset. Halusin, ettei heidän vaatteissaan ollut isoja kuvioita tai logoja. Suurimman osan heidän vaatteistaan olin ommellut ja loput ostanut kirpputorilta. Vain alusvaatteet ja sukat ostin uusina. Olin tarkka siitä, että kaikki vaatteet olivat puhtaita ja silitettyjä.

Brotherus sortuu myös samaan kuin Hunter Biden omassa kirjassaan, eli vuodattamaan ylistystä läheistensä ominaisuuksista. Se nyt ei toimi muualla kuin onnittelu- tai hautajaispuheissa. Sivulla 133 on lähes koko sivun vievä listaus hänen neljän lapsensa piirteistä, josta muutamia poimintoja eri lapsilta: loputtoman ahkera, viisas, moneen suuntaan lahjakas, herkkä, hauska, syvällinen, karismaattinen, kiinnostunut ryhmän jäsenenä toimimisesta, voimakastahtoisin ihminen jonka tunnen. 

Kuinka objektiivinen voi äiti olla kuvauksessaan? Tai: kuinka vähän ihmisiä äiti tuntee, jos se voimakastahtoisin osuu omiin lapsiin? Onhan se mahdollista, mutta naurahdin jo tuossa karismaattisessa, sillä ikuisesti mieleeni on piirtynyt erään TV-juontajan kommentti muutaman kuukauden ikäisestä omasta vauvastaan: "Lapseni on karismaattisin ihminen jonka tunnen."

Nykyiselle rakkaalle varatut sivut olisin käyttänyt sisarsuhteeseen nekin. Yhteensitova hulluuden liaani, lentokenttä, johon laskeuduttiin eri taivailta, sielunkumppanuus, rakkaan nukkuma-asennon kuvaaminen, suru siitä yhteinen lapsi ei enää tule kyseeseen... ei ole minun teekuppiani tämä kirja mistään kohdasta.

Kirjassa lienee haettu taiteellisuutta limittämällä pidempiä lukuja, alle sivun pituisia pätkiä, kirjeitä ja Pariisissa kirjattuja päiväkirjamaisia muistoja. Ne eivät toimi rytmittäjinä, kun koko kirja on kasauma hajanaisia havaintoja ympäriämpäri kirjailijan elämästä ja ajatuksista. Ehdottamani keskittyminen sisarsuhteeseen TAI syömishäiriön jatkumoon sisaresta kirjailijaan itseensä, kirjailijasta tämän lapseen olisi jäntevöittänyt teosta.

Alun sitaatille ei tunnu olevan kirjassa katetta muuten kuin äidin kuvauksen osalta. Äitiin kirjailija ei löydä yhteyttä ja hän saa 50-vuotiaana vahvistuksen tunteelleen, että äiti ei koskaan rakastanut häntä. Sen sijaan kirjassa on kyllä muita syitä harmistua. Lapsista on kerrottu avoimesti, ja itse olisin pillastunut, jos olisin löytänyt vastaavia kohtia elämästäni äitini kirjasta. Onneksi äiti ei ehtinyt kirjoja kirjoitella.

Brotherus kertoo Seuran jutussa ajatuksiaan kirjasta ja kirjoittamisesta. Helsingin Sanomien arvostelija  suhtautui kirjaan positiivisesti. Keski-Pohjanmaan arvioija kutsuu esikoisromaania loistavaksi, Maaseudun Tulevaisuuden taas pitää sitä hienona ja moniuloitteisena. MT:n arvioija kirjoittaa: "... niissä riittää pohdittavaa itsellenikin tyttärenä, siskona, vaimona ja neljän lapsen äitinä", mikä vahvistaa arveluani siitä että juuri tämä kirja vaatii samaistumista toimiakseen.

Monet ovat kirjasta siis pitäneet, minä en. Alkuun lainaamaani lausetta siteeraten: jos Brotherus olisi toivonut, että kirjoittaisin kirjasta lämpimämmin, hänen olisi pitänyt miettiä sitä jo kauan sitten.

Kustantaja: Werner Söderström Oy, Helsinki
Julkaisuvuosi: 2021
Sivumäärä: 329
ISBN: 978-951-0-46417-5
Päällys: Martti Ruokonen
Päällyksen kuvat: iStock ja Hanna Brotherus

Ainoa kotini oli vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 46. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 1/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,59.

Minna Passi ja Susanna Reinboth: Keisari Aarnio

 

Poliisin lapsena kaikki poliisiin liittyvä on aina kiinnostanut ja seurasin melko tarkkaan Aarnio-juttua sen ensimmäisistä paljastumisvaiheista saakka. Vaikka minulla ei ole ollut kuvitelmia siitä, että poliisit olisivat moraaliltaan ja etiikaltaan jotenkin muuta kansaa korkeaammalla, kuulosti Aarnio-juttu uskomattomalta. Siinä vaiheessa kun kaikkia todisteita ei vielä ollut esillä tai vahvistettu, oli ajatukseni: jos Aarnio on nämä asiat tehnyt, on Suomen poliisi-instituutiossa paljon mätää – ja jos hänet on lavastettu, on johtopäätös sama, vaikka eri syistä.

Helsingin Sanomien rikostoimittaja Minna Passin ja oikeustoimittaja Susanna Reinbothin vuonna 2017 julkaistu Keisari Aarnio kertoo Aarnio-jutun siihenastisista vaiheista. Kirjassa käydään läpi Helsingin huumepoliisin perustaminen, Aarnion urakehitys ja sankaroituminen kotiinsa tehdyssä kranaatti-iskussa vuonna 1996, valinta Helsingin huumepoliisin johtoon vuonna 1999, ensimmäinen virkarikostutkinta vuonna 2007, hasistynnyritutkinta (joka synnytti Pasilan mies -nimen) 2011–2012, Saaran, Malmin naisen ja Trevoc-seurantalaiteyhtiön tapaukset, Aarnion yhteydet tunnettuihin rikollisiin, kiinnijäämisen vaiheet ja kiinniotto marraskuussa 2013 sekä ensimmäset eri syytehaarojen oikeudenkäynnit. 

Kirjan julkaisun jälkeen on käyty oikeutta eri haaroissa nykyhetkeen saakka. Reinbothin ja Passin valinta kirjansa lopettamisajankohdaksi oli onnistunut, sillä ajan mittaan tämä mielikuvitusta suurempi tarina täyttäisi jatko-osan toisensa jälkeen. Mainittakoon vain käräjäoikeuden joulukuussa 2020 tuomitsema elinkautinen epävarsinaisena laiminlyöntirikoksena tehdystä Volkan Ünsalin murhasta ja jutun tänä kesänä hovioikeudessa jatkunut käsittely.

Juttua lehdistä seuratessani pahimmalta tuntui Saaran tapaus. Kirjoittajat kertovat sen asiallisesti, ehkä tässä kohtaa jopa liian asiallisesti. Saara tutustui Aarnioon kranaatti-iskun tutkinnan aikana. He alkoivat tapailla seksin merkeissä, missä ei ole mitään kummallista, mutta tässä on:

Kun Saara ja Aarnio tapasivat ensimmäisen kerran, Saara ei vielä ollut prostituoitu. Saara kertoi, että Aarnio ehdotti hänelle prostituutiota noin vuonna 2005. "Oothan sä jakanut persettä rikollisille muutenkin", Aarnio oli sanonut.

Siis poliisi ehdotti naispuoliselle tuttavalleen prostituutiota. Toki vain ehdotti, ei pakottanut. Ja jostain syystä Aarnio otti Saaralle kertyneitä rahoja säilytykseen ja palautti niitä omaa tahtiaan. Kun Aarnion ja Saaran välit menivät poikki, yritti Saara päästä kertomaan tietojaan, mutta vasta 2013 hän sai yhteyden sellaiseen viranomaiseen, joka halusi kuunnella. Sisäministeriössä Saara otettiin vastaan. Samoihin aikoihin hän tutustui toimittaja Reinbothiin, joka taas istui toimittaja Passin vieressä kun Nelosen uutisten ja HS:n toimitukset oli yhdistetty. 

Reinboth oli seurannut jo Helsingin huumepoliisin ensimmäistä virkarikostutkintaa vuonna 2007 ja kun erilaisia vihjeitä alkoi kasautua, ryhtyi toimittajakaksikko keväällä 2013 yhdistelemään tietojaan ja ajatuksiaan. Pitkän ajan seuranta ja toimittajakokemus näkyvät kirjan kerronnassa, siinä miten kirjoittajat ovat osanneet keskittyä olennaiseen ja saaneet rönsyilevän jutun tiivistettyä.

Kirjan riveiltä ja rivien välistä välittyy voimakkaasti yksi piirre: häikäilemättömyys. Miten Aarnio eteni, miten hän otti langat käsiinsä ja piti ne, miten hän rohkeni vastata epäilyihin hyökkäämällä takaisin. Reinikainen-tv-sarjan ylikomisario Rautakalliota siteeraten: "Eihän sitä muuten ylikomisarioksi pääsisikään". Passi ja Reinboth kirjoittivat:

Moni rikosjuttujen asiantuntija on kuvannut Jari Aarnion puolustusta tyypilliseksi ammattirikollisen puolustukseksi. Hänen kuulusteluvastauksensa ovat kuin konnakoulun oppikirjasta: hän ei välttämättä valehdellut, mutta oli muistamaton ja haluton puhumaan. Taktiikka jättää pelikentän avoimeksi. Myöhemmin puolustus voidaan rakentaa sille pohjalle, mitä tutkinnassa on onnistuttu saamaan selville.

Toki välittyy harmillisesti sekin, että mukana on ollut ainakin jollain tavalla muitakin kuin Aarnio, joko aktiivisesti tai sulkemassa silmiään. Kirjailijat kuvasivat joulukuussa 2016 käräjäoikeuden tuomioon päättyneen huumerikosoikeudenkäynnin menoa näin:

Oikeudenkäynnin lopussa roolit olivatkin päälaellaan. Oikeuden mukaan rosvot puhuivat totta, poliisit kiertelivät totuutta tai jopa valehtelivat. Tämä kiteytyi lavastushankkeen perusteluissa: "Käräjäoikeus pitää Jykän kertomusta luotettavampana kuin Runebergin." 

Aarnio oli yrittänyt lavastaa Jykä-nimisen henkilön Pasilan mieheksi, menestyksettä. Käräjäoikeus totesi, että Pasilan mies oli Aarnio itse. Hänen johdollaan tuotiin Suomeen 791 kiloa hasista.

Uutena itselleni tuli muutamien toimittajien uskollisuus Aarniolle. Miten voi olla niin valmis ottamaan tietoa suoraan epäillyltä ja kirjoittamaan tämän toiveiden mukaisesti? Ilman luottotoimittajia Aarnion hyökkäystaktiikka ei olisi toiminut. Milloin Aarnio halusi suunnata huomiota pois omista rikosepäilyistään, milloin kaivaa maata krp:n alta, milloin loata Saaraa, luottotoimittajat tekivät sopivan jutun.

Esikuntaylikonstaapelina Helsingin poliisissa toiminut isäni jäi eläkkeelle vuonna 2005, ja niin minäkin jäisin, jos ulottuvillani olisi eläkeikä 58-vuotiaana. Kun ensimmäinen esitutkinta Aarnion ja Helsingin huumepoliisin toimintatavoista pari vuotta myöhemmin aloitettiin, oli isä jo vainaa (ja siksi on viisasta jäädä eläkkeelle heti kun pääsee). En siis tiedä, miten hyvin isä tunsi Aarnion, mutta väistämättä he ovat tienneet toisensa. 

Hyllyssäni on Poliisiopiston lukuvuoden 1986–1987 vuosikirja, jossa Aarnio on alipäällystökurssin kävijöiden joukossa. Samaisella kurssilla Aarnio teki tutkielman Miika Kortekallion johtamasta huumausaineiden salakuljetusorganisaatiosta. Passi ja Reinboth ovat kirjassaan sitä mieltä, että tutkielma oli "poliisin puhetta", eikä hän olisi vielä tuossa vaiheessa vaihtanut leiriä. 

Miten Aarnio oli kuvitellut selviävänsä? Pitkään jatkunut onnekas toiminta lienee aiheuttanut ylivoimaisuuden tunteen, mutta kiinnijäämisen ajankohtana oli monta todistetta jo osoittamassa kohti  Aarnion syyllisyyttä. Mikä tahansa niistä olisi voinut ensimmäisenä johtaa paljastumiseen. Ei ole ihmisestä 5D-shakkiin.

Kustantaja: HS-kirjat, Helsinki
Julkaisuvuosi: 2017
Sivumäärä: 416
ISBN: 978-952-5557-83-1
Kansi: ei tietoa tekijästä
Kannen kuva: ei tietoa kuvaajasta

Keisari Aarnio oli vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 42. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 5/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,85. 

Keisari Aarnio oli Bonnierin Vuoden kirja 2017 ja kirjailijoille myönnettiin Lauri Jäntin palkinto vuonna 2018. Samana vuonna kirjan pohjalta tehtiin TV-sarja Keisari Aarnio.