Näytetään tekstit, joissa on tunniste Jugoslavian hajoamissodat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Jugoslavian hajoamissodat. Näytä kaikki tekstit

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia

 

Teen monia asioita systemaattisesti, mutta tapa ei ulotu siihen, miten luen kirjailijoiden teoksia. Ellei kyse ole tiukan kronologisesta sarjasta kuten Elena Ferranten Napoli, luen mitä sattuu käteen osumaan. Joten nyt luin Pajtim Statovcin esikoisromaanin Kissani Jugoslavia aloitettuani viime vuonna Bollasta. 

Toinen kirja peräjälkeen paljastaa, että Statovci tottavie osaa kuvata miesten välistä erotiikkaa. Ihailin Bollassa päähenkilön kiihkeitä ajatuksia rakkaastaan. Kissani Jugoslavia alkaa kahden ennestään tuntemattoman miehen värisyttävällä kohtauksella. Useimmiten erotiikka on kirjoitettuna vaivaannuttavaa, mutta Statovcin tekstissä ei ole tästä tietoakaan. 

Kirjassa seurataan alkukohtauksen nuorta miestä sekä nuorta kosovolaista naista, joka kirjan edetessä paljastuu nuoren miehen äidiksi. Nuori mies elää nykyaikaa, naisen tarina alkaa vuodesta 1980. Naisen tarina on tärkeä, mutta se jää limittäin kerrotun pojan tarinan alle. Naiset eivät näissä kahdessa lukemassani Statovcissa ole toimijoita, vaan automaatteja, työmyyriä, jotka alistuvat ja toteuttavat perinnettään. Hyväksyn kirjailijan valinnan.

Hyväksyn myös sen, että Statovci tässä kirjassa siirtää albaaniperheen Suomeen jo ennen varsinaisen Kosovon sodan alkamista. Näin hän säästyy perheen kuljettamiselta sodan läpi ja kirjassa sota tulee esiin vain televisiossa ja sukulaisten kohtaloiden kautta. Vielä radikaalimmin teki Anni Kytömäki Kultarinnassa: hän siirsi päähenkilön Lappiin tekemään luontohavaintoja viestiyhteyksien saavuttamattomiin koko vuoden 1918 sodan ajaksi.

Ensimmäisellä neljänneksellä kirjaan tulee mukaan kissa, joka minulle oli kuin Bulgakovin Saatana-satiirista hypänyt. Ja jos en olisi lukenut Saatana saapui Moskovaan -kirjaa, en olisi kiinnostunut kahdella jalalla kävelevästä ja puhuvasta fantasiakissasta, vaikka se on ilmoitettu jo nimessä ja kansikuvassa. Kissa tavataan homobaarissa, mutta yllättävää kyllä, kissa inhoaa homoja. Ei homoseksuaalisuutta, vaan homoja. Etenkin naismaisia homoja. Mutta kuitenkin myös miesten välistä seksiä. Ja mistä tämä inho oli tullut?

Kissa vakuutti, etteivät sen puheet homoista perustuneet mihinkään kuulopuheisiin, vaan omakohtaisiin kokemuksiin, sillä se oli kerran tavannut kaksi homoa. Kissa oli ollut lounasravintolan vessassa tupeeraamassa rehevää turkkiaan, kun kaksi homomiestä oli saartanut sen: kissan mukaan miehet olivat marssineet sen molemmille puolille ja osoitelleet sen komeita kylkiä ja kiiltävää häntää kuin mitäkin lihanpaloja, ja kissa oli tuntenut olonsa niin esineellistetyksi, että se oli joutunut keskeyttämään tupeerauspuuhansa ja peittämään suloiset kurvinsa.

Kissa on kaikin puolin ristiriitainen, ja päähenkilön kämpille muutettuaan se paljastuu kauheaksi – vaativaksi ja ilkeäksi – ja kuitenkin päähenkilö rakastaa sitä. Tulkitsin, että kissa eli vain nuoren miehen pään sisällä ja lienee ollut oireilua oman homoseksuaalisuuden keskeneräisestä hyväksynnästä. Vaikka mies oli elänyt valtaosan elämästään vapaassa länsimaassa, olivat synnyinseudun ja perheen perinteet väistämättä jossain mielen pohjalla. Samaan oireiluun liittäisin käärmeen, jonka mies oli hankkinut ennen kuin kissa astui hänen elämäänsä. Käärme oli todellinen, mutta heijasti sekin uskoakseni miehen sisintä. Vai miksi muuten käärmeitä ikänsä pelännyt mies ottaisi kuristajakäärmeen asumaan kotiinsa? Lopussa mies ja käärme ottavat raa'asti yhteen, ja jotain muuttuu miehen maailmassa. 

(Ilta-Sanomien Statovcista kertovassa jutussa vuodelta 2019 esiintyy tulkinta kissasta revittynä Jugoslaviana ja myös poiminta kirjailijan mietteistä, joissa mainitaan seksuaalisuus. Jokainen lukija on kuitenkin oikeutettu näkemään kirjassa sen, mitä kirja juuri hänelle kertoo.)

Päähenkilön äidin tarina kulki siis pojan tarinan välissä. Se oli kliseisempi ja konkreettisempi: nuori kaunis tyttö oli sidottuna kotikyläänsä ja kotiinsa. Hän päätyi naimisiin kylän liepeillä sattumalta tapaamansa komean miehen kanssa. Jotain ihastusta oli, mutta perinne vaikutti enemmän, eikä tytöllä ollut todellisia vaihtoehtoja. Isä lupasi hänet tälle miehelle, joka oli hyvästä suvusta ja opiskeli yliopistossa. Kaikki tiesivät, että mies oli kotoisin paikasta, joka tunnettiin vanhoillisuudesta, väkivaltaisista miehistä ja onnettomista naisista. Tyttö pohti, että ei tulisi sellaista menoa katselemaan, vaan ennemmin kuolisi tai tappaisi miehensä.

Mutta kaikki alkoi mennä pieleen heti varsinaisena hääpäivänä. Aviomies tuli itse hakemaan tytön uuteen kotipaikkaansa, vaikkei niin tehty, vaan sukulaismiehet toimivat aina hakijoina. Ajomatkalla hän löi vaimoaan ensimmäisen kerran. Ja kaiken kukkuraksi häiden jälkeisenä aamuna nuorikolle kerrottiin, että Jugoslavian johtaja Tito oli kuollut. Häiden juhlinta vaihtui epätietoiseen arkeen. 

Mitä suurinta symboliikkaa tässäkin, ja jos nuoren onnen nopea kääntyminen väkivaltaiseksi avioliitoksi olikin kliseinen, käytti Statovci pitkällisiä häävalmisteluita ja -seremonioita taitavasti  kuvatakseen yhteisön dynamiikkaa. 

Ylempänä kerroin, että nainen jälleen kerran alistui. Hän ei tappanut itseään eikä väkivaltaista miestään, hänestä tuli äiti, hän seurasi miestään Suomeen, eli vaatimattomissa oloissa, ja vasta vanhemmalla iällä pääsi tilanteeseen, jossa sai ajatella vain itseään. Mutta ilman äitiä ei olisi ollut pojan tarinaa. Ne vaativat toisensa ja tekivät yhdessä kirjasta väkevän.

Kissani Jugoslavia on parhaimpia lukemiani esikoisromaaneja. Ei ihme, että se voitti Helsingin Sanomien vuoden parhaalle esikoiskirjalle tarkoitetun kirjallisuuspalkinnon vuonna 2014. Myös kirjan nimi ja kansi ovat poikkeuksellisen onnistuneita, ja kansi voitti Grafian Vuoden huiput -palkinnon julkaisugrafiikan sarjassa. Perusteluissa kerrotaan kannesta asioita, joita kirjaan tarttuva lukija ei voi tietää: "Kannessa balkanilaisen ohjaajan Emir Kusturican elokuvien hulluus. Ylivedossa esiintyy sodassa tuhottu kotikylä Podujevo. Kannen värit heijastavat kirjan tunnelmaa."

Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki
Julkaisuvuosi: 2014
Sivumäärä: 286
ISBN: 978-951-1-26978-6 (pokkariversio)
Kansi: Jaakko Ollikainen

Kissani Jugoslavia oli vuoden 2022 Goodreads-lukuhaasteeni 6. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 5/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,72.

Slavenka Drakulić: Aivan kuin minua ei olisi


Alle kolmekymmentä vuotta aikaa Bosnian sodan kauhuista. Se on yksi päällimmäisistä ajatuksista, jotka pyörivät mielessä Slavenka Drakulićin Aivan kuin minua ei olisi -kirjaa lukiessa. Kirjailija vie lukijan vuoteen 1992, seuraamaan S-nimisen opettajan silmien ja ruumiin kautta joutumista serbien pitämälle vankileirille. Pajtim Statovskin Bolla-kirjassa oltiin ajallisesti vielä lähempänä, Kosovon sodassa 1990-luvun puolivälissä, mutta siinä päähuomion veivät myöhemmät tapahtumat.

Siivilöin kirjan juhannuksena siskon laatikoista. Kirja vaikutti kuuluvan osaksi yleissivistystä, mutta kansikuvan tunnelma, kirjan nimi ja synnytyssairaalaan sijoitettu alkukohtaus huolettivat: olisiko tämä kuitenkin liian sentimentaalinen? No ei tarvinnut lukea ensimmäistä sivua pidemmälle, kun kävi ilmi, että sentimentaalisuus on kirjasta kaukana. 

Alkukohtauksen Tukholman karoliininen sairaala on itse asiassa tarinan päätöspaikka. Tarina alkaa Bosniassa eräässä muslimikylässä toukokuussa 1992. Päähenkilö S. on ottanut työn kylän koulusta. Eräänä aamuna serbisotilaat tulevat ja kokoavat kyläläiset linja-autoihin, kertomatta miksi ja minne heitä viedään.

S:n ja kyläläisten on vaikea ymmärtää tapahtunutta. Ensin sotaa ei vielä ollut, sitten se oli kaukana, sitä nähtiin uutisissa ja kuultiin huhuissa. Ihmisiä lähti varmuuden vuoksi pois, väliaikaisesti, palatakseen myöhemmin. Lapsia lähetettiin sukulaisten luo, mutta opettaja-S. vastusti, sillä lukukausi ei ollut vielä päättynyt. Vielä kun armeija läheni, kylässä ajateltiin, että mitään pelättävää ei ollut. Heillä ei ollut aseita, miehet olivat vanhoja (nuoret olivat muualla töissä). 

Etenkin S. itse ajatteli, että asia ei koskisi häntä. Hänen äitinsä oli serbi, isänsä muslimi, eikä hän katsonut kuuluvansa mihinkään ryhmään. Mutta sodassa ei ole hienosäätöjä, sotilaat tyhjentävät koko kylän henkilöpapereita kyselemättä. Mukaan saa pakata pienen laukun. Kaikki on epätodellista, eihän näin voi käydä. Kirjan nimi aukeaa S:n pohtiessa:

Asioista jotka ovat olleet tähän saakka ymmärrettäviä, tulee yhtäkkiä käsittämättömiä, omasta tulee vierasta eikä häntä ole enää olemassa aivan kuin hän liukuisi todellisuuteen, jota hän ei pysty ymmärtämään.

Sama epätodellisuuden tunne jatkuu, kun tapahtumat etenevät koko ajan kauheammiksi. Kyläläiset kuvittelevat menevänsä johonkin vastaanottokeskukseen ja jatkavansa siitä eteenpäin rajan yli Kroatiaan tai pidemmälle. Ensimmäinen kosketus uuteen todellisuuteen tulee, kun linja-autoissa mukana olleet miehet ammutaan ensimmäisellä välietapilla ja muut viedään vankileirille. 

Kuitenkin raskaan matkan jälkeen tuntuu helpottavalta päästä edes oikaisemaan jalkansa ja toinen helpotus on vartijoilta ohimennen kuultu lausahdus: leirillä säilytetään vaihdettavia vankeja. 

Mutta eihän se pidä paikkaansa, ainakaan pitkään aikaan. Naiset elävät surkeissa oloissa. Suurin osa käy päivisin kuokkimassa peltoa, jotkut ovat keittiössä töissä. S. puolestaan saa auttaa myös vankina olevaa sairaanhoitajaa. 

Koska ruokaakin on vain hädin tuskin riittävästi, ei mitään sairaanhoidon tarvikkeita tietenkään ole. Kun naisille tuodaan huopia ja he saavat pihalle seinällisen käymäläkuopan, on selvää että leirillä vietään myös talvi. Naiset alkavat ajatella kukin omaa selviytymistään: jos antaa solidaarisesti toiselle jotain, se puuttuu itseltä ja vähentää omia mahdollisuuksia jäädä henkiin.

Vieressä on miesten työleiri ja naisten leirille leviää huhuja kidutuksista ja tuhansista tapetuista. Naiset kulkevat omalla leirillään hartiat kumarassa, yrittävät olla näkymättömiä, että eivät osu vartijoiden silmiin, säästyäkseen lyönneiltä tai vielä pahemmalta.

Se pahempi odottaa tietenkin S:ää. Hallintorakennuksessa on huone, jonne on suljettu naisia sotilaiden käyttöön. Sinne haetaan tyttöjä, ensin öisin, sitten jo kirkkaassa päivänvalossa (kauhujen toteuttajat turtuvat aina nopeammin kuin heidän kohteensa). Yhtenä päivänä S:kin haetaan, vaikka hän ei ole enää nuori tyttö. Useampi mies raiskaa ja pahoinpitelee hänet, viimeinen virtsaa hänen suuhunsa. S. herää "naistenhuoneessa" ja siitä tulee hänen uusi elämänpiirinsä.

Naistenhuoneessa on oma sisävessa, saippuaa ja ikkunaverhot. Paljonpa ne lohduttavat, kun milloin tahansa kuka tahansa voidaan hakea raiskattavaksi ja hakattavaksi. Kun joku ei palaa huoneeseen, on hänet hakattu kuoliaaksi. S., joka on vanhempi ja opettaja, pääsee lopulta leirin komendantin jalkavaimoksi. Seuraa naurettava leikki rakkaudesta ja tavallisesta elämästä, jonka kumpikin tietää valheeksi. S. pääsee kuitenkin muiden sotilaiden käsistä. Hän on turtunut:

Jonkin ajan kuluttua jokapäiväisestä kauhusta ja kuolemasta tulee rutiinia. S. kuuntelee leirin puheita tunteettomana. Hän kuuntelee sanoja, jotka painuvat syvälle hänen sisäiseen kammioonsa. Tai näkee tapahtumia. Hän näkee tapahtumat omin silmin, mutta ne eivät kosketa häntä. Hän ei pelkää enää, ei tunne myötätuntoa, ei reagoi tapahtumiin. Kuolema ympäröi häntä joka päivä, kuolema on hänelle tosiasia. Mutta S. ei välitä mistään, jos se ei kosketa häntä itseään. S. on varma, että leiristä selviää hengissä vain kääntämällä katseensa syrjään.

En käy naisiin ja lapsiin kohdistuneita väkivallantekoja tämän enempää läpi, sanon vain, että ne ovat kirjassa pahempia kuin mitä raapaisin näytille. Lopulta naisten leiri pääsee kuukausikaupalla toivottuun vaihtoon marraskuussa 1992. Heidät viedään Kroatian Zagrebiin, pakolaisleirille vankileirin sijaan. S. saa selvyyden siitä, minkä on siirtänyt ajatuksistaan syrjään: hän on raskaana. 

S. pääsee Ruotsiin jonkinlaisena onnenkantamoisena. Ruotsi on paikka, jossa kaikki on hyvin, ajattelemme me ja S. Mutta S:llä oli kaikki hyvin ennen sotaa, ennen leirille joutumista, ennen kyläläisten murhaamista, ennen raiskauksia. Ei kenenkään tarvitsisi joutua Ruotsiin saadakseen elämänsä takaisin. 

Mutta tässä tilanteessa hyvä näin, S:n kannalta. Hän kuitenkin haluaa antaa lapsensa pois, sillä hän vihaa syntymätöntä lastaan hänet raiskanneiden miesten vuoksi:

... hän näki yllään heidän kasvonsa, lapsen isien kasvot. Nimettömät miehet, jotka olivat useimmiten humalassa. Heidän lukumääräänsä hän ei tiedä, mutta hän muistaa jonkun silmät, ehkä kasvot tai äänen, kädet, hajun, usein löyhkän. Jokainen heistä voisi olla lapsen isä.

Ja nyt päästään takaisin kirjan alkuun ja samalla sen loppuun. S. synnyttää eikä halua tietää mitään lapsestaan. S:n huonetoveri ei ymmärrä (ja imettää lasta, kun S. ei koske lapseen) ja sairaalassakin on jotain sekaannusta, vaikka S. on sanonut, että hän antaa lapsen adoptioon. Kun S. on tahtomattaan joutunut liian pitkään olemaan lapsensa kanssa, on hän jo lientynyt:

Vain äiti voi osoittaa lapselle, että viha voi muuttua rakkaudeksi. Lapsen pieni vartalo vääntelehtii. Hän koskettaa sen kasvoja ja hiuksia. Jonain päivänä hän sanoo, että poika on hänen lapsensa, vain hänen. Palatessaan sänkyynsä S. tuntee ensi kerran täydellistä rauhaa.

Slavenka Drakulić (s. 1949) on kroatialainen toimittaja ja kirjailija, joka nykyään asuu Zagrebissa ja Tukholmassa. Hän päätyi Ruotsiin merkillisen Bosnian sotaan liittyvän tapahtumaketjun seurauksena. Vuonna 1992 ilmestynyt lehtijuttu nimesi viisi kroatialaista naiskirjoittajaa noidiksi ja Kroatian raiskaajiksi. Nimettömän (myöhemmin selvinneen) kirjoittajan mukaan naiset eivät olleet ottaneet tarpeeksi voimakasta kantaa raiskauksiin sotataktiikkana. Kohta syytösjutun jälkeen Drakulić alkoi saada uhkauksia puhelimen välityksellä ja hänen omaisuuuttaan tuhottiin. Koska hän ei saanut juurikaan tukea ystäviltään ja kollegoiltaan, hän lähti Kroatiasta ja asettui Ruotsiin. Nykyään hän asuu Kroatiassa ja Ruotsissa (ks. Wikipedia, valitettavasti vain englanniksi).

Tottavie tämä kirja kuului yleissivistykseen! Ja vielä selkeämmin: ei vihata, ei alenneta toisia puheissa tai teoissa, ei aloiteta sotaa, ei veli veljeä vastaan, ei kylä kylää vastaan, eikä muutenkaan, eikä raiskata. Kiitos.


Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki
Suomentaja: Seija Uuskoski
Julkaisuvuosi: 2000 (alkuperäisteos Kao da me nema 1999)
Sivumäärä: 254
ISBN: 951-1-16485-6
Kirjaston poistokappaleen muovitus oli hävittänyt kannen tekijän tiedot

Aivan kuin minua ei olisi oli vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 31. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 5/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 4,24.   

Pajtim Statovci: Bolla

 


Pristinassa aavistellaan vuonna 1995 Kosovon sodan tuloa. Pajtim Statovcin Bollan päähenkilö Arsim on kuitenkin joutunut jamaan, jossa yhteiskunnan ongelmat peittyvät omien alle. Hän on mennyt nuorena naimisiin perinteiden vuoksi, mutta rakastuu kirjan alussa salamana Miloš-nimiseen mieheen, joka huomaa kahvilan terassilla istuessaan. Miloš on hoikka ja eksyneen näköinen, Arsimin silmissä ihmeellisen kaunis, ja tulee onneksi samalle terassille lukemaan. 

Miehet sopivat treffit. Samana iltana vaimo kertoo odottavansa pariskunnan ensimmäistä lasta ja Arsim lyö vaimoaan ensimmäisen kerran.

Arsim ja Miloš viettävät kaiken liikenevän ajan Milošin pienessä asunnossa, rakastellen ja opiskellen, Miloš lääketiedettä ja Arsim kirjallisuutta. Arsim on albaani ja Miloš serbi, joten heidän pitäisi vihata toisiaan. Miloš pyytelee anteeksi ja Arsim vakuuttelee, ettei albaanien tilanne ole tietenkään hänen syytään.

Ensin tunsin sympatiaa pakkorakoon päätynyttä Arsimia kohtaan. On julmaa, ettei saa avoimesti olla se mikä on, vaan uskonto sanelee säännöt elämälle. Se miten Arsim kuvaa rakastettunsa ulkonäköä, miten voimakkaasti kokee eroottiset hetket ja miten kiintynyt hän on mieheen, kertoo vastustamattomasta vedosta. Vaimo on hänen silmiensä kautta nähtynä alistuva, tylsä.

Mutta mielipide alkaa muuttua mitä enemmän Arsimin ajatuksista ja teoista lukee. Odottavan vaimon hylkääminen päiviksi ja öiksi rakastetun vuoksi alkaa tuntua korostetun itsekkäältä. Kun vaimo tulee uudestaan raskaaksi – miten ihmeessä edes tulee, mitä Arsim oikein ajattelee? – hakkaa Arsim hänet taas ja menee sen jälkeen syömään kalliseen ravintolaan parantaakseen OMAA mieltään. 

Sitten kälyn perhe saa Arsimin perheen vakuutettua siitä, että kannattaa lähteä sodan alta pakoon Pristinasta ja Arsim hylkää Milošin muitta mutkitta.

Tarina jatkuu vuonna 2003 uudessa kotimaassa, jonne Arsim läheisineen on kiinnittynyt hyvin. Mutta Arsimilta puuttuu koko ajan jotain. Hän rankaisee lapsiaan (joita on jo kolme) ja kaipaa Milošia. 

Yhtenä oireena Arsim päätyy tapaamaan nuorta netti-ihastustaan ja kaikki päätyy siihen, että hän saa vankilatuomion, jota seuraa karkotus kotimaahan. Osa Arsimista iloitsee jo etukäteen siitä, että pääsee eroon perheestään ja voi kenties aloittaa uudestaan Milošin kanssa, mikäli Miloš on elossa ja löytyy. 

Ja voi, kyllä Miloš lopulta löytyy! Hän vilahtaa TV:n ohjelmassa, joka kertoo mielisairaalaan suljettujen serbien surkeista oloista. Tässä kohtaa kertomus alkoi muistuttaa Olli Jalosen Johan ja Johania, jossa  toinen kirjan nimi-Johaneista hakee mielisairaalaan joutuneen ihastuksensa pois paksuja valheita ladellen. Arsim tekee samoin ja saa Milošin haltuunsa. 

Mutta toisin kuin Jalosen luoma Johan, Arsim ei kestäkään elämää mieleltään järkkyneen kanssa, vaan hylkää Milosin uudestaan. Arsim jättää Milošin omalle vuokra-asunnolleen, lojumaan paskoissaan, ja muuttaa uuteen paikkaan aivan lähistölle. Välillä hän näkee Milošin kerjäämässä kadulla, eikä tunne mitään.

Jos lukisi vain blogitekstini tähän saakka, jäisivät sympatiat Milošin puolelle. Mutta Statovci kertoo Arsimin tarinan välissä myös Milošin tarinaa, lyhyissä kursivoiduissa pätkissä. Niistä muodostuu toisenlainen kuva Arsimin kahteen kertaan hylkäämästä rakkaasta. Ei yhtä selkeä kuin Arsimista saatu kuva, mutta vähintään yhtä karu. Jos olet lukenut kirjan, tiedät, jos et ole, lue se.

Kokonaisuutena Bolla tuo mieleen Katja Ketun Kätilön, se on samalla lailla väkevää kuvausta itsekkäästä himosta ja rumista tapahtumista himon ympärillä ja sen vuoksi. Molemmat käyttävät sotaa irrottaakseen ihmiset sivistyksen vaatimuksista.

Kirjan nimen Bolla on olento. Sille annetaan kirjan esilehdellä kolme selitystä, jotka kaikki liittyvät kirjan sisältöön.

FM Pajtim Statovci (s. 1990) on kirjoittanut myös kirjat Kissani Jugoslavia ja Tiranan sydän. Teosten käännösoikeuksia on myyty yli 15 kielialueelle. Bollan läpi kulkevana sivujuonteena Arsim haaveilee kirjan kirjoittamisesta. Siitä kertoessaan Statovci kuvaa kirjailijoille tuttuja huolia, kuten että kirjoittaminen on itsensä pakottamista sanomaan asioita, jotka muut ovat sanoneet paljon paremmin. Hänellä on epäilemättä samoja tuntemuksia, mutta tekstissä ne eivät näy, teksti kertoo sanomansa uudella, taidokkaalla tavalla.

Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki
Julkaisuvuosi: 2019
Sivumäärä: 237
ISBN: 978-951-1-31682-4
Kansi: Mirella Mäkilä

Bolla voitti vuoden 2019 kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Tätä kirjoittaessa Bolla on ehdolla myös Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon saajaksi.

Bolla oli vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 8. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 5/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 4,02.

 

Kirjat

Ola Rapace: Elämäni Romeona. Pakomatka 5 näytöksessä

  Ennakkoon ajattelin ruotsalaisen Ola Rapacen elämäkerran olevan ailahteleva vuodatus, jossa ainoa kiinnostava asia olisi hänen ystävyyssuh...