Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kirjailijakirja. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Kirjailijakirja. Näytä kaikki tekstit

Johanna Venho: Syyskirja

 

Tartuin viimein jo vuonna 2021 julkaistuun Syyskirjaan. Minulla saattoi olla ajatus lukea se johonkin aiempien Helmet-lukuhaasteiden kohdista, mutta kirja jäi pinoon odottelemaan sopivaa mielentilaa. En ole fanitusihmisiä, joten Tove Jansson kirjan teemana ei innostanut, vaikka hänen töitään arvostankin. Johanna Venhon edelliselle oikeaan henkilöön pohjautuvalle romaanille Ensimmäinen nainen en myöskään liiemmin lämmennyt.

Mutta nyt olen vuoden verran lukenut anoppipuolen kirjajäämistöä läpi, ja siitä sattui viimeksi käteeni Janssonin Aurinkokaupunki. Se oli niin syvä ja hieno romaani, suorastaan maailmanluokan kirjallisuutta – laiskasti luonnehtien jollain tavalla hemingwaylaista henkilökuvausta ja dialogia – että luin Venhon Syyskirjan samalla vauhdilla.

Aurinkokaupunki kertoo vanhuksista, jotka ovat tulleet viettämään loppuja päiviään Floridan lämpimään. Syyskirja puolestaan sijoittuu ajallisesti vuoteen 1991, jolloin jo ikääntynyt Jansson valmistautuu lähtemään lopullisesti kesäsaareltaan. Muistojen kautta kirja kattaa koko siihenastisen elinkaaren (Jansson syntyi vuonna 1915 ja kuoli vuonna vuonna 2001).

Venhon asettuminen toisen nahkoihin toimi tässä kirjassa paremmin kuin Sylvi Kekkosena toimiminen Ensimmäisessä naisessa. (Ja sivuhuomiona, molemmat ovat onnistuneempia kuin Raija Orasen samaan tapaan rakennettu kirja Anita Välkistä, joka muistelee mökillä elämäänsä ja hokee: "Voi illu!").
 
Nämä kirjat ovat viime vuosina yleistynyttä biofiktiota. Lisäksi Syyskirjassa kiedotaan nykymuodin mukaisesti pää-elämäkertaa yhteen toisen, täysin irrallisen elämän (fokusoituneemman) tarkastelun kanssa. Tai en minä ole tutkinut asiaa systemaattisesti, voihan tällainen olla ollut tapana jo iät ajat, mutta itse huomasin metodin vasta Selja Ahavan vuonna 2017 julkaistussa kirjassa Ennenkuin mieheni katoaa, jossa hän kertoi omasta perheestään ja samalla Kristoffer Kolumbuksen yhdestä tutkimusmatkasta. Tietenkin pitää olla aika tokkurassa, jos tuossa kohtaa ei huomaa että hei, tässä on kaksi ihan eri tarinaa! Minusta metodi on oleellisesti erilainen kuin toisensa tuntevien ja tai ainakin samaan aikaan samaa tarinaa kokevien henkilöiden näkökulmien käyttäminen (esimerkkeinä Raittilan Canal Grande, Kinnusen Pintti, Köngäksen Dora, Dora, Rytisalon Lempi, jopa Kuisman Kerrostalossa henkilögalleria oli edes samasta korttelista.)
 
Tässä kirjassa nuori biologiksi opiskeleva nainen on päätynyt liikuskelemaan (köhöm, oikeastaan stalkkaamaan) Tove Janssonin ja tämän elämänkumppanin Tuulikki Pietilän mökkisaaren Klovharun liepeillä. Hänen motiivinsa eivät ole viattoman biologiset, vaan hän haluaisi saada vastauksen jo aiemmin kirjeessä kysymäänsä asiaan: miten Jansson pystyi selviämään äitinsä kuolemasta. 
 
Biologianopiskelija-Maria on nimittäin parikymppisenä menettämässä äitiään syövälle ja kokee yhteyttä ihailemaansa Janssoniin – jonka äiti Signe Hammarsten-Jansson kuoli kun tytär oli 56-vuotias. Äidin menettäminen on kamalaa missä iässä vain, jos äiti on rakas, joten tässä on kehityskelpoinen linkki. Tove ja Signe olivat Syyskirjan mukaan hyvin läheiset, ja sama kävi ilmi Toven omaelämänkerrallisista lapsuusnovelleista kirjassa Kuvanveistäjän tytär.
 
Nuoresta biologianopiskelijasta kuullaan paljonkin ja pohdiskelin, oliko hänen fiktiivinen elämänsä sittenkin kiinnostavampi kuin jo tunnetun Tove Janssonin elämä tämän kirjan sivuille valikoituna ja aseteltuna. Sama koski Ahavan me vs. Kolumbus -teosta: Kolunbuksesta olisin lukenut Ahavan mielikuvituksen värittämänä mielelläni paljon enemmänkin. Ja tottavie, olen myös Ensimmäinen nainen -kirjan arviooni kirjoittanut, että toisena kertojana toimiva kuvanveistäjä Essi Renvall on onnistuneempi hahmo! (Aiempaan rakennepohdintaani liittyen: Renvall tekee kirjassa tilauksesta Sylvi Kekkosen muotokuvaa, joten hän ei täytä täysin irrallisen elämän kriteeriä). Voisiko raskas, mutta toimiva menestysromaanin metodi olla sellainen, että ei revitäkään kirjan alusta sivuja pois intensiivisyyden lisäämiseksi, vaan poistetaan aiottu päähenkilö ja jätetään toissijainen kertoja?

No en minä tästä Tove Janssonia olisi poistanut missään tapauksessa. Kirjan toinen kantava voima on  Toven päähän sijoitetut ajatukset taiteilijuudesta. Ne ovat vanhoja mutta samalla ikuisia, etenkin naistaiteilijoille. Tove Janssonilla on vieläpä käytettävissään jatkumo äidin urasta omaansa. Ja kirjailija Venholla omat kokemuksensa. Yhdessä biologianopiskelijan historiattomuuden, hänen hetkeen sidottujen törttöilyjensä kanssa, muodostui erittäin kiinnostava kokonaisuus.
 
Tove Janssonin Aurinkokaupungissa on eräällä kirjeellä kohtuullinen merkitys tarinan sitojana, joskaan ei kuljettajana, koska kirje ei meinaa odotuksesta huolimatta saapua. Onkohan Venho ottanyt Syyskirjaan kirjeen ja sille samanlaisen roolin Janssonin kirjasta? Oletan niin, sillä onhan hän pohjatyönsä tehnyt. Kirjan nimi viittaa tietenkin Tove Janssonin sanoittamaan kauniiseen kappaleeseen Syyslaulu (alkup. Höstvisa), jonka on säveltänyt Erna Tauro ... ja molemmissa 'syys' viittaa suoraan vanhenemiseen.

Syyskirjaa lukiessa muistin uudestaan saman, minkä tajusin jo novellikirjassa: Tove Janssonin äiti on se vaikea, vaikea nimi omasta lapsuudestani. Signe Hammarsten-Jansson toimi postimerkkitaiteilijana, pilapiirtäjänä ja kirjankansien tekijänä, ja hänen signeerauksensa oli siinä joukossa, joita minun äitini opetteli ulkoa ryhtyessään vanhojen postikorttien kauppiaaksi 1980-luvun alussa. Ja pitihän minunkin niitä listoja opiskella, pakolla, samaan tyyliin kuin latinankielisiä lentäviä lauseita. Jos olisin silloin tajunnut, että Signe H-J oli muumitaiteilijan äiti, olisi nimi ja nimmari jäänyt helpommin päähän!


Kustantaja: WSOY, Helsinki
Julkaisuvuosi: 2021
Sivumäärä: 280
ISBN: 978-951-0-46869-2
Päällyksen maalaus: Rauha Mäkilä
Päällys: Martti Ruokonen

Syyskirja oli vuoden 2024 Goodreads-lukuhaasteeni 45. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 5/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,67.

Ritva Hellsten: Raija


Tietenkin oli luettava kirja, joka on nimeltään lähes Reija eli Raija. No, oli muitakin syitä, kuten kirjasta lukemani positiiviset arviot. Mutta ensimmäisen kerran kiinnostuin kirjan Raijasta eli kirjailija Raija Siekkisestä (o.s. Hellsten 1953–2004) Märta Tikkasen toissa vuonna ilmestyneen kirjekirjan Pakko yrittää kir... perusteella. Tikkanen mainitsi arvostamansa kirjailijan, joka oli kuollut dramaattisesti. Koska Tikkasen kirja on edellen lainassa sisarellani, joka sen kyllä on ostanutkin, kävin Akateemisessa kirjakaupassa katsomassa, mitä siinä tarkalleen sanottiin. En löytänyt kuin alkuperäiskielisen version, mutta ehkä parempi niin:

Min finska författarfavorit, Raija Siekkinen, har dött, 50 år gammal, hittad in sin utbrända lägenhet in Kotka den 7.2. Har varit deprimerad, druckit för mycket också. En mästerlig novellist, hennes senaste samling kom i höstas men har inte recenterats förrän idag, samma dag nekrologen ingick, man fragt sich alltså vilka sambanden är med den egendomliga brand.

Tuossahan se tuli, koko tragedia: lahjakas kirjailija, masentunut, päihdehakuinen, löytyi tulipalon jäljiltä kuolleena asunnossaan Kotkassa helmikuun alussa vain 50-vuotiaana. Syksyllä ilmestynyttä viimeisintä novellikokoelmaa ei vieläkään ollut arvosteltu Helsingin Sanomissa MUTTA arvostelu ilmestyi samana päivänä kuin muistokirjoitus.

Raijan on kirjoittanut Raija Siekkisen isosisko Ritva Hellsten. Hän on valinnut kirjansa ajanjaksoksi sisarensa viimeisen vuoden, maaliskuusta 2003 helmikuuhun 2004. Takaumilla käydään katsomassa, miten Raija on päätynyt nykyiseen tilanteeseensa. Kirjoittaminen on kovaa ja huonosti tuottavaa työtä, miessuhteet ovat olleet eri tavoin epäonnisia ja lapsuudessakin on ollut jotain vikaa, mikä ei kuitenkaan kirjasta tarkemmin selviä. Luinko hutiloiden, vai ohitanko isä ja äiti eivät ymmärrä -viittaukset sisäisin olankohautuksin?

Kirjassa Ritva asettuu Raijan ajatuksiin ja kertoo tämän näkökulmasta tarinaa. Emme taas voi tietää, mitä mieltä Raija olisi itse ollut syntyneestä kuvasta, mutta ulkopuolisen lukijan näkökulmasta lopputulos on onnistunut. Käytettävissä on ollut päiväkirjoja ja kirjeitä ja Ritva esiintyy kirjassa itsekin, Tuuli-nimisenä. Yhdessä koetut asiat ja käydyt keskustelut ovat hänen kannaltaan ensi käden tietoa. Toinen sisar liittyy myös läheisesti Raijan tarinaan, mutta ei hyvässä mielessä (tahallinen teaser minulta, kannattaa lukea kirja!)

Raija Hellsten opiskeli Helsingin yliopistossa kotimaista kirjallisuutta, kansanrunoutta ja filosofiaa, toimi kirjastovirkailijana ja Kymenlaakson maakuntamuseon tutkijana, kunnes vuonna 1984 ryhtyi vapaaksi kirjailijaksi kirjailijanimellä Raija Siekkinen.

Kaikkein eniten maailmassa Raija halusi kirjoittaa, mutta opinnot piti valita siten, että niistä saisi elannon, kun ei vielä tiennyt kantaisiko kirjoittaminen koskaan. Myös ensimmäinen aviomies – kirjassa Jussiksi nimetty hahmo – kirjoitti, ja Raijan oli noudatettava Jussin sääntöjä ja tunnusteltava tämän mielialoja. Jussi oli nopea kirjoittaja, Raija hidas ja epävarma itsestään. Hän osallistui kuitenkin opiskeluaikanaan kustantamon novellikilpailuun ja pääsi novelleillaan mukaan kokoelmaan.

Mutta nyt seurasi uusia ongelmia. Raija oli kirjoittanut "läheltä ja tarkasti", mikä sai osan läheisistä suutuksiin tai hämmennyksiin. Anoppi sanoi, että asiat eivät menneet kuten novelleissa väitettiin. Tuuli (eli Ritva) ja hänen miehensä olivat kirjassa myös tunnistettavia, eivät mairittelevasti. Jussi jatkoi oman kirjansa naputtamista synkkänä, suljetun oven takana.

Mutta hän oli kirjoittanut mitä oli nähnyt. Oli otettava riski, vaikka se merkitsisi ihmissuhteiden uhraamista. Elämä oli asettanut hänet tälle paikalle, tarkkailemaan, näkemään; eivätkä ihmiset pidä siitä, että heidät nähdään.

Kirjoja tuli lisää, vielä kahdeksan novellikokoelmaa, kolme romaania, neljä lastenkirjaa ja näytelmä. Kuten alussa tuli esiin, elämä kirjailijana oli kuitenkin henkisesti rankkaa ja pääosan aikaa rahallisesti niukkaa. Viimeisen vuoden kuvauksessa korostuvat väsymys, runsas viininkulutus, rahapula. Raijan terveys ei ollut hääppöinen ja silloinen mies totesi: "Olet kuin keskitysleirin vangit". Novellikokoelman valmistuminen oli kestänyt jo neljä vuotta, paljon pidempään kuin kustantajalle oli tullut luvattua. Ja kun Kalliisti ostetut päivät sitten lopulta ilmestyi, tuli uusi murhe:

Joskus hän nousi jo aamuyöllä, kun kuuli lehden kolahtavan eteisen lattialle, selasi esiin kulttuurisivut, silmäsi nopeasti: ei mitään. 

Kirjan ilmestymisestä oli kaksi kuukautta eikä arvostelua kuulunut. Lähtiessään Sisiliaan hän oli ollut varma, että arvostelu ilmestyisi vielä hänen matkalla ollessaan. 

En käsitä, hän puuskahti ääneen, tuskastuneena, viskasi lehden syrjään, sytytti tupakan. Huono kirja? Mahdotonta.

Tämä tilanne oli sijoitettu marraskuuhun 2003. Raija Siekkinen kuoli helmikuun 2004 alussa. Tulipalo sai alkunsa ilmeisesti tupakasta. Synkästä lopusta huolimatta tai juuri sen vuoksi on huomattava, että hän sai Kalevi Jäntin palkinnon (1983), Otavan lastenkirjapalkinnon (1985), Kirjallisuuden valtionpalkinnon (1984 ja 1992), Kymen läänin taidepalkinnon (1992), Runeberg-palkinnon (1993) ja Eino Leino palkinnon (1998). Hän oli myös Finlandia-palkintoehdokkaana (1991).

Kun kirjan pääteemana on kirjailijan tarve kirjoittaa teoksia, joita luetaan ja joilla on merkitystä, tunnen häpeää siitä, että en ole lukenut Raija Siekkisen kirjoista ainuttakaan, mutta nyt olen lukenut ja kehun hänen isosiskonsa kirjoittamaa kirjaa. Joka oli myös Finlandia-palkintoehdokkaana. Hämmentävää on, että sen lisäksi että Raija Siekkisenkin kirja on ollut ehdokkaana, on Joel Haahtela käsitellyt Raija Siekkisen elämää myös Finlandia-ehdokkaana (2010) olleessa kirjassaan Katoamispiste!

Ritva Hellsten ei suuntautunut alun perin kirjailijaksi, vaan hänen esikoisromaaninsa Orvot ilmestyi vasta vuonna 2014. Sisarusten kuolemansairaasta äidistä kertova Lea on vuodelta 2018. Näiden lisäksi Hellsten on julkaissut runokokoelman. Syntymäkaupunkiinsa Kotkaan palannut Hellsten on toiminut kirjallisuuden kääntäjänä, kieltenopettajana ja kirjallisuuskriitikkona.

Raija liittyy lähiaikoina lukemieni etunimikirjojen joukkoon: Mona-Liisa, Taavi, Raija. Kirjoittajina toimittajasta Mona-Liisa Nousiaisen ystäväksi muuttunut henkilö (Laura Arffman), Taavi Törmälehdon lapsenlapsi ja nyt tässä sisar. Etunimi kenties vaatii jonkinlaista läheisyyttä. Vai tuleeko mieleen muunlaisia etunimikirjoja, jotka kertovat oikeista ihmisistä? Tarmo Uusivirrasta Tare-nimisen kirjan tehnyt Simo Rantalainenkin tunsi Taren henkilökohtaisesti. Äkkiseltään muistellen vain Heidi Köngäksen Hertta (Hertta Kuusisesta) täyttää kriteerin, että kirjailija ei ole tuntenut kohdettaan. Samoin Huovisen Joe-setä, mutta se onkin jo fiktiivis-humoristinen kertomus diktaattorista.

Suomen Kulttuurirahastolla on nimikkorahasto Raija-Liisa Hellsten-Laineelle. Se on tarkoitettu naispuolisten novellistien ja lyyrikkojen tukemiseen. Poimin osan elämäkertatiedoista rahaston esitteestä. Nimistä mainittakoon, että Raija-Liisa Hellsten avioitui Tapani Siekkisen kanssa, mistä kirjalijanimeen tuli Siekkinen. Hellsten-Laine hänestä tuli avioiduttuaan Tarmo Teuvo Tapani Laineen kanssa.

Yhtenä lähteenä käyttämäni Yle:n juttu kirjan synnystä on tässä. Suomen Kuvalehden arvion voit lukea tästä, mikäli sinulla on lehden digiversion tunnukset.

Kustantaja: Aviador Kustannus
Julkaisuvuosi: 2020
Sivumäärä: 265
ISBN: 978-952-7347-30-0
Kansi ja taitto: Jonna Nisu

Raija oli vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 24. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 5/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,66.

Kirjat

Ola Rapace: Elämäni Romeona. Pakomatka 5 näytöksessä

  Ennakkoon ajattelin ruotsalaisen Ola Rapacen elämäkerran olevan ailahteleva vuodatus, jossa ainoa kiinnostava asia olisi hänen ystävyyssuh...