Näytetään tekstit, joissa on tunniste Huumori. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Huumori. Näytä kaikki tekstit

Joonatan Tola: Punainen planeetta

Joonatan Tolan Punaista planeettaa on aika tavalla kehuttu, enkä luettuani ihmettele miksi. Tola kertoo kirjassaan synkeän perhetarinan viihdyttävästi. Kirja perustuu tositapahtumiin, mutta kyseessä on silti romaani, kirjailijan vapauksin toteutettu kuvaus.

Kirjaa lukiessa tuli mieleen Peter Franzénin omaelämäkerrallinen esikoisromaani Tumman veden päällä (Tammi, 2010). En tee kunniaa romaanille muistelemalla sitä monta vuotta lukemisen jälkeen, sillä se mitä muistan, on ahdistus Franzénin lapsuudessaan näkemästä perheväkivallasta. Joonatan Tolan kirjassa ongelma-aikuisten häiriökäyttäytyminen ei johtunut mustasukkaisuudesta, vaan poikkeuksellisista päänsisäisistä asetuksista. Lukijalle hieman helpompaa – kokijalle ei niinkään, ja kokemukset saattavat vaatia kokonaista kirjaa purkautumistieksi.  

Tolalla pääroolin saa ensin erittäin dominoiva isoisä ja hänen jälkeensä isä tai oikeammin isän sairaus. Muut perheenjäsenet ovat statisteja näiden suurten henkien rinnalla. Isoisästä Tola pystyy kirjoittamaan vapautuneemmin, sillä he eivät ole eläneet samaan aikaan, eikä pojanpoika ole joutunut itse suoraan minkään isoisän toilauksen kohteeksi. Isästään Joonatan kirjoittaa myös humoristisesti, mutta alla on kirpeä pohjavire, joka voisi olla vielä paljon kirpeämpikin. Etäännytys on onnistunut, eikä jokaista väärintekoa pureksita. (Isä sen sijaan kävi sairautensa voimin jatkuvaa taistelua epäoikeudenmukaisuutta vastaan, oli se sitten koettua tai todellista).

Kuvittelin, että minkäänlainen ihminen ei voisi enää hämmästyttää minua kaiken puolen vuosisadan mittaan lukemani jälkeen. Joonatan Tolan isoisä Jaakko Sakari Tola (1922–1974) osoitti kuvitelmani vääräksi. Jo pelkästään hänen elämäntarinansa, pojanpojan versio siitä, on syy lukea Punainen planeetta. Esitän alla tiivistelmän niistä sadasta sivusta, joilla isoisä esittää pääroolia.

Jaakko Tola oli nopealiikkeinen neurokirurgi, joka halusi menestyä ja tehdä paljon töitä. Näillä parametreillä saa yleensä elämään vaihtelua, niin sai Jaakko Tolakin, mutta hänelle kävi vielä siten, että hän vuonna 1956 ehti sairastua polioon. Rokotukset aloitettiin Suomessa seuraavana vuonna ja polio kutakuinkin hävisi 1960-luvun alussa. Tolalle polio tuotti neliraajahalvauksen ja kuukausien tajuttomuuden. Sanomattakin on selvää, että neurokirurgin työt päättyivät. Koska kirjailija Tola on valinnut tyylilajikseen mustan huumorin, käsittelee hän sillä myös isoisän kammottavaa kohtaloa. Tässä isoisä keskustelee Auroran sairaalan ylilääkärin kanssa tilanteestaan:

"Minä kärsin polion vaikeimmasta muodosta", isoisä aloitti.

"Kyllä, ellet peräti kaikkein vaikeimmasta."

"Mutta", isoisä jatkoi, "aina tapahtuu ennustamattomia paranemisia jotka muistuttavat lähinnä ihmettä."

Ylilääkäri myönsi että ihmeitäkin tapahtui, esimerkiksi Raamatussa. Mutta se oli äärimmäisen epätodennäköistä. Oli itsensä kiduttamista odottaa ihmettä näin pitkän toipumisajan jälkeen. "Ihmeet tapahtuvat nopeasti, ei se Jeesuskaan siellä haudassa vuosia makoillut."

Eikä isoisä parantunut, mutta vahva mieli pakotti ruumiin seuraamaan perässään vielä 18 vuotta. Ja silloinkin elämän päätti sähkökatkos (lukekaa millä tavalla!) Isoisä sai palautettua kaksi sormea toimintakuntoon ja alkoi työskennellä. Ensin hänestä tuli Suomen ensimmäinen tv-ohjelmien arvostelija. Arvosteluiden tyyliin vaikutti voimakkaasti niiden luomismetodi: isoisä kirjoitti ne päässään valmiiksi ja saneli puhelimeen. Mutta puhe haittasi hapen kulkemista halvaantuneessa kehossa, joten hän nukahteli kesken lauseiden, jolloin elvytystaitoinen avustaja läpsi sanelijan hereille. 

Avustajan käyttö ei sovi ihmistyypille, jolle vapaa on vain umpihanki. Isoisä teippasi sormensa yhteen ja teetti kaksisormijärjestelmään soveltuvan kirjoituskoneen. Hän alkoi kääntää viihdekirjallisuutta, Valittujen Palojen lääketieteellisiä juttuja ja lääketeollisuuden tekstejä. Kuinkas muutenkaan, isoisä alkoi pitää ensimmäistä lääkäripalstaa aikakauslehdessä (ja lopulta kolmea), esitelmöi, kehitti apuvälineitä ja, ja, ja, ja... energiaa tuntuu olleen viiden itseni verran, eikä minulla ole yksikään raaja halvaantunut. 

Mutta ulkopuolisen on helppo ihailla. Vaimolle ja pienille lapsille tilanne on näyttäytynyt toisenlaisena. Yksi lapsista oli kirjailijan isä Mikko Tola (1954–1989), joka sai myös polion, ennen isoisää, mutta parantui siitä. Sen sijaan mieli alkoi teininä järkkyä vakavasti. Tässä kohtaa kirja leikkaa isän hoitojaksojen ja itsemurhayritysten kautta isoisän tarinasta isän tarinaan. 

Kirjan ensimmäinen osa päättyy tilanteessa, jossa isä on löytänyt rakkauden ja elämässä näyttää kuitenkin olevan toivoa. Hän avioituu viehättävän naisen kanssa ja toinen osa kertoo vähitellen kasvavan perheen... ei vaan sittenkin lähinnä isän tarinaa. 

Isä on kunnianhimoinen ja vakuuttunut taiteellisista kyvyistään, mutta hän ei ole valmis tekemään töitä. Taiteen lajit vaihtelevat äkkimenestyksen toivossa:

Näyttelyn taulut maalattiin putkeen ilman mitään ennakkovalmisteluita tai luonnoksia. Pakinakokoelman isä kirjoitti kolmessa tunnissa ja runokirjat ulostettiin yön aikana yhdeltä istumalta korjailematta jälkeenpäin säettäkään. Jälki oli sitten sen mukaista. 

Siteeraan usein Rafael Koskimiehen kirjassa Helsinki ja Härjänvatsa (Otava, 1953) olevaa lausahdusta: "Lintu, jonka ääntä ei milloinkaan kuulu, ei varmasti ole laululintu." Koskimies kannusti nuoria löytämään idulla olevat kykynsä ja kehittämään niitä sitkeästi. Joonatan Tolan isä vaikuttaa olleen Koskimiehen vertauksen vastakohta. Hänen äänensä kuului, mutta ei silti voi tietää oliko hän laululintu.

Vaimo ja lapset ovat tässäkin sukupolvessa voimakastahtoisen isän otteessa ja kaikki tapahtuu isän ehdoilla. Äiti tekee parhaansa, mutta hän päätyy oman fyysisen sairautensa vuoksi lähes liikuntakyvyttömäksi. Kummallisissa oloissa kasvavat lapset eivät välttämättä tiedä, että toisenlaistakin perhe-elämää voi olla ja ovat usein hyvin joustavia. Niin ovat Joonatan Tola ja hänen sisaruksensakin, vaikka kirjan loppua kohti he elävät jo täydessä hullunmyllyssä.

Kirja kertoo myös isän ja isoäidin suhteesta, mutta siitä ei saa isän sairauden läpi otetta. Kirjailijan valitsemassa rakenteessa suhde jää ristiriitaiseksi ja reikäiseksi, eikä valinnassa ole mitään vikaa, suhde oli luultavasti juuri sellainen. Kaksi elementtiä toistuu: isän isoäidille kirjoittamat ilkeänraivoisat viestit sekä isoäidin varakkuus vastinparinaan lähes nälkää näkevä taiteilijaperhe.

Loppua kohti isän mielentila heikkenee, osasyynä monivuotinen runsas alkoholinkäyttö. Hän menehtyy 35 (tai 34)-vuotiaana sydänkohtaukseen. Tähän päättyy kirjan kaari. Perhe on ollut sosiaalihuollon tarkkailussa, mutta vanhemmat ovat puhumalla saaneet lastensa huostaanoton vältettyä, ja se tapahtuu vasta kirjan kuvaamien tapahtumien jälkeen.

Joensuussa asuva Joonatan Tola (s. 1983) tekee suomen kielestä jatkotutkintoa Helsingin yliopistossa. Kirjassa opinnot näkyvät hyvällä tavalla, huomaamattomana osaamisena.

Selasin Joonatan Tolan Olli-sedän tiedot Wikipediasta, sillä toivoin että vähäistä aasinsiltaa käyttäen saisin kirjan laitettua Helmet-lukuhaasteen kohtaan "kirja liittyy teatteriin, oopperaan tai balettiin". No en kehdannut käyttää siltaani, mutta selvisi, että Olli Tola on ollut yksi Kake Singersin jäsenistä! 

Sen sijaan sijoitin kirjan kohtaan, jossa kirjan pitää liittyä tv-sarjaan tai elokuvaan. Arto Halonen kuvasi nimittäin aikanaan taiteilija Mikko Tolan elämästä dokumenttielokuvaa. Luetun perusteella ei ollut vaikeaa ennustaa, mitä dokumentille tapahtuisi: yhdessä vaiheessa kohde halusi, että kaikki jo kuvattu materiaali poltetaan. Dokumentin teko olisi saanut jatkua. Mikko Tolasta kuvattu dokumentti ei koskaan ilmestynyt.

Ja toinen asia, jolla ei ole merkitystä kirjan kannalta, mutta pakko taltioida blogiin: näyttelijä Pamela Tola on yksi samat kokemukset läpikäyneistä Joonatanin sisaruksista.

Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki
Julkaisuvuosi: 2021
Sivumäärä: 344
ISBN: 978-951-1-35783-4
Kansi: Tuomo Parikka
Kannen kuva: kotialbumi, kuvaaja tuntematon

Punainen planeetta oli vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 40. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 5/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 4,04.

Halldór Laxness: Islannin kello


Etsin hyllyistäni kirjaa Helmet-lukuhaasteen kohtaan 'kirja on osa kirjasarjaa'. Halldór Laxnessin Salka Valkan vieressä odotti lukemattomana saman kirjailijan Islannin kello. Ja siinä oli selkämyksessä leima, joka paljastui WSOY:n Leijona-sarjan merkiksi. En ollut kuullut sarjasta, mutta kirjapaperin takakansi kertoi, että siinä oli toistaiseksi eli vuonna 1956 julkaistu Linnan Tuntematon sotilas, Viidan Moreeni ja tämä, ja seuraavaksi oli tulossa Merenmaan Mustan kukon laulu. Tietokantahauilla löysin muutaman lisää vuodelta 1957. Sarja oli kuollut johonkin, mutta mihin? Kolme ensimmäistä ovat tunnettuja ja ne on julkaistu suomeksi jo ennen sarjan perustamista, neljäs taas never heard -luokkaa samoin kuin muut löytämäni.

Islannin kello muodostuu kolmesta osasta, jotka Laxness on julkaissut vuosina 1943–1946. Kirja on siis osa sitä runsasta materiaalia, jonka perusteella Nobel-komitea myönsi hänelle kirjallisuuspalkinnon vuonna 1955.

Minussa herätti ennakkoluuloja kirjan sijoittuminen 1600- ja 1700-lukujen taitteeseen. Vanha kirja vielä vanhemmista ajoista. Mutta kirja vei heti mukanaan. Kerronta on aikakautensa tuote ja osassa kirjaa pitkäveteistä, mutta suureksi osaksi edelleen hyvin nautinnollista epämuodikkuudesta huolimatta. Yksi tekijä kirjan lukukelpoisuuden taustalla on tekijän hallitsema hirteishuumori.

Annan esimerkin kohdasta, jossa päähenkilö Jon Hreggvidsson odottelee kuukausikaupalla mestaustaan kaivomaisessa vankilassa. Sinne tiputetaan välillä hetkeksi muita rikollisia odottelemaan omaa tuomiotaan. Erään onnettomuudet kiertyivät siihen, että hänellä ei ollut menestystä tyttöasioissa, mikä taas johtui siitä, että hänellä ei ollut lampaita. Hän oli tehnyt itselleen tuulenkita-nimisen voimakkaan taikakalun korjatakseen molemmat puutteet, mutta esivalta oli ottanut tuulenkidan pois.

— Emmekö voisi tehdä itsellemme tuulenkitaa, sanoi Jon Hreggvidsson. — Emmekö voisi piirtää kirveellä mestauspölkkyyn sen hornanloitsun ja saada tänne ensi yöksi korean ja muhevan vaimoihmisen, mieluummin kolme.

Mutta tämä loitsu ei ollut käden käänteessä tehty, siihen tarvittiin huomattavasti monipuolisempi määrä eläinkuntaa ja luonnonvoimia kuin tässä paikassa oli tarjolla: tuulenkita piirretään korpin sapella ruskean nartunnahan sisäpintaan, minkä jälkeen riimuun tiputetaan semmoisen mustan kollikissan verta, jolta puhdas impi on täydenkuun aikana hakannut pään poikki.

— Kuinka sait puhtaan immen hakkaamaan pään poikki mustalta kollikissalta? kysyi Jon Hreggvidsson.

— Siskoni sen teki, sanoi mies. — Meiltä meni kolme vuotta ennen kuin saimme korpin sappea. Mutta kun ensimmäistä yötä pidin tuulenkitaa papin tyttären kamarin katolla ja lausuin loitsusanat, niin ne tulivat heti kimppuuni, ja siinä samassa oli lehmäkin kuollut.

Jon Hreggvidsson ei odottanut mestausta aivan syyttömänä, mutta ei paljon muutenkaan. Hän on ollut oikea henkilö ja häntä koskevat oikeuskäsittelyt noudattavat todellisia asiakirjoja. Kirja kertoo islantilaisten kannalta synkästä ajasta. Tanskalaisilla kaupungeilla oli yksinoikeus käydä kauppaa Islannin kanssa ja Tanska sääteli kalastustarvikkeiden saantia rajoittaakseen islantilaisten kalastusta. Rutto ja luonnonmullistukset vaivasivat saarta ja kirjassa on koko ajan pulaa ruuasta ja yksinkertaisestakin tavarasta kuten köydestä ja nuorasta. 

Köysi mainitaan moneen otteeseen ja esimerkiksi Hreggvidssonin onnettomuudet alkavat köysivarkaudesta. Rangaistusta suorittaessaan hän tulee pilkanneeksi Tanskan kuningasta (väittää kuninkaan ottaneen jo kolmannen jalkavaimon, tällä kertaa erityisen lihavan). Pilkasta Hreggvidsson joutuu ruoskittavaksi ja tulee ruoskinnasta kotiin palatessaan kenties tappaneeksi ruoskijansa, kuninkaan pyövelin. Siitä rikoksesta hän joutuu em. kaivoselliin odottamaan mestausta, mutta pääsee viime hetkellä pakoon ja lähtee Tanskaan hoitamaan omaa asiaansa ja hänet pelastaneen jalosukuisen "vaalean neidon" rakkausasiaa. Mantereellakin mies on vähän väliä joutumassa hirteen, eikä mikään tunnu keikkuvan niin epävarmasti kuin pää Jon Hreggvidssonin harteilla.

Toisaalta aina tulee onnenkantamoinen, joka pelastaa, mutta jos mies olisi saanut elellä alun perin rauhassa, ei onnenkantamoisia olisi tarvittu. Hreggvidssonin asiaa seurataan koko kirjan läpi, vaikka välillä pääroolissa on edellä mainittu vaalea neito, Snæfridur. Neito on rakastunut Islannin oppineimpaan mieheen, Arnas Arnæukseen, mutta kun mies on kiinnostuneempi pelastamaan Islannin kulttuuria ja kunniaa Kööpenhaminasta käsin, menee Snæfridur naimisiin elostelevan junkkerin kanssa, ärsyttääkseen laamanni-isäänsä, äitiään ja piispatar-siskoaan. 

Snæfridurin avittama Hreggvidssonin pako osui käräjille, joita laamanni-isä oli pitämässä. Ja Arnas Arnæus taas päätyy ensin pelastamaan Hreggvidssonin hengen Kööpenhaminassa ja sen jälkeen Tanskan kuninkaan asettamana ajamaan epäoikeudenmukaisten tuomioiden kumoamista Islannissa, minkä seurauksena Hreggvidssonin tuomio siirtyy ja laamanni menettää kunniansa ja virkansa. 

Kohta Snæfriduria jo kaduttaa sukunsa tuhoaminen mokoman Hreggvidssonin vuoksi, ja hän alkaa puolestaan ajaa tämän tuomion lopullista täytäntöönpanoa ja aiemmin rakastamansa Arnas Arnæuksen häpäisemistä. Näiden vaiheiden kanssa kuluu kirjan mitallinen, kun valtasuhteet heiluvat ees taas.

Lopulta ei tapahdu sen vähempää kuin että Kööpenhamina palaa ja samalla valtaosa Arnæuksen keräämistä Islannin kansan kirjoituksista, Arnas ja Snæfridur tekevät sovinnon ja Jon Hreggvidsson vapautetaan vanhana miehenä lopullisesti syytteistä.

Yksi juonenkäänteitä luova moottori, surullisen humoristinen sellainen, on Snæfridurin junkkeri-miehen viinanhimo. Magnus ei jaksa keskittyä oikein mihinkään tekemiseen, paitsi juomiseen, jonka hän suorittaa hartaudella ja palaa päiväkausien retkiltään yleensä hakattuna ja osan omaisuudestaan viinaan vaihtaneena. Kartanolla käy aina ryyppyreissujen jälkeen velkojia näyttämässä viinanhuuruissa tehtyjä papereita. Lopulta Magnus ryyppää pääkartanonsa ja sen jälkeen vielä vaimonsa. Kun Magnusta alkaa lyhyen raittiuskauden jälkeen menokenkä kiinnostaa (Alivaltiosihteerin kuolematon ilmaus), toistuu sama kaava:

Heinänteon jälkeen junkkerin valtasi vielä kerran se levottomuus, joka aina oli saman asian enne, sekä entisestään lisääntynyt ylpeyden henki ja käytöksen jäykkyys. Hän oli aamuisin varhain jalkeilla, mutta mitään ei tullut tehdyksi [...]. Hän seisoi varhaisena aamuhetkenä tähyämässä kukkulalle, heti sen jälkeen hän oli jo pohjoisempana joen rannassa matkustavaisia tapaamassa; hetken perästä hänen kuultiin laulavan pari säettä porstuassa, hän noudatti itselleen ratsastuskelpoiset hevoset, tutki tarkkaan niiden kengityksen, meni pajaan ja paranteli yhtä hevosenkenkää [...] 

Kun laaksolaisnainen toi heraa, oli junkkeri poissa.

Hän katosi niinkuin linnut kuolevat, niin ettei kukaan tiennyt minne hän oli joutunut, hän ei ratsastanut kotoansa polkua pitkin tielle, vaan kiersi karjapolkuja myöten, ihmisten nukkuessa päivällisuntaan, eikä kukaan nähnyt varmasti hänen lähtevän; mutta poissa hän oli. Kirves ja vasara olivat ikkunalaudalla, missä hän oli aikonut panna paikoilleen nahkaruudun ja alkanut veistää puitteita. Nurmikolla oli lastuja.

Junkkerin kohtaloksi tulee päätyä Kööpenhaminassa kanavaan ennen kaupungin paloa. Kaikki päähenkilöt ovat nimittäin kirjan lopussa kätevästi Kööpenhaminassa erilaisten oikeusjuttujen vuoksi. 

Palataan vielä kirjassa esitettyyn Tanskan halveksuvaan asenteeseen islantilaisia kohtaan. Eräs valtioneuvos tiivisti näkemyksiä näin:

— Me täällä emme toivo islantilaisten pyydystävän enemmän kalaa kuin me voimme käyttää. Sitten taas kun me voimme käydä sotaa ruotsalaisia vastaan, he tulevat saamaan enemmän nuoraa; vieläpä koukkujakin. [...]

— Minun käsitykseni on, että olisimme Islannissa aina tarvinneet kohtuullisen tiukkaa hallintoa, jotta se irtolaissakki, joka maleksii ympäri maata, häviäisi kerta kaikkiaan, niin että ne harvat, joista johonkin on, saisivat kerjäläisten ja varkaiden häiritsemättä pyydystää sitä kalaa, jota [tanskalaisten] Komppania tarvitsee, ja valmistaa sitä traania, jota Kööpenhaminan pitää saada. [...]

— Kanslialla on todistuksia siitä, että tämä on turmeltunutta kansaa, muinoin kaikki sen parhaat miehet tappoivat toisensa, kunnes jäi jäljelle tämä joukkio kerjäläisiä, varkaita, spitaalisia, täinsyömiä henkilöitä ja juopporatteja.

Suomentaja kertoo Laxnessin huomauttaneen alkuperäisteoksessaan, että historiallisista esikuvista huolimatta kirjan henkilökuvaus, tapahtumat ja tyyli noudattavat kokonaan omia lakejaan. Suomentaja arvelee yhdeksi syyksi sen, että kirjassa on viitteitä julkaisuhetken tapahtumiin vaikkakin vanhaan kaapuun puettuna (Yhdysvaltojen vaatimat tukikohdat, itsenäistyminen vuonna 1944, tai ylipäätään pienten valtioiden kohtalot toisessa maailmansodassa).

Sivuhuomiona kirjasta löytyi erinomaisen käyttökelpoinen ilmaus. Hreggvidssonin raihnainen äiti matkaa kauas kotiseudultaan anoakseen poikansa säästämistä mestaukselta. Matkalla hän näkee monenmoista kulkijaa: 

Lisäksi täällä oli paljon muunkinlaista väkeä, eritoten sellaisia, joiden kohtalona oli että heidän etsimänsä kala oli aina toisella puolen tunturia, ja sen tähden heidän elämänsä oli lakkaamatonta matkaa.

Halldór Laxness (s. 1902, k. 1998) oli syntyessään nimeltään Halldór Guðjónsson. Hän otti toisen etunimen (Kiljan) irlantilaisen pyhimyksen mukaan käännyttyään katolilaiseksi. Sukunimekseen hän otti lapsuuden asuinpaikkansa.

Kustantaja: Werner Söderström Oy, Porvoo/Helsinki
Suomentaja: Kristiina Kivivuori, runot Kirsi Kunnas
Julkaisuvuosi: 1956 (alkuperäisteokset Islandsklukkan 1943, Hid ljósa man 1944, Eldur í Kaupinhafn 1946, suomenksi ensimmäisen kerran 1949)
Sivumäärä: 370
ISBN: -
 

Islannin kello oli vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 33. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 3/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,89.   

László Krasznahorkai: Saatanatango

 


László Krasznahorkain Saatanatangoa on kehuttu ja palkittu ja Goodreads-palvelussakin lukijoiden antamien arvosanojen keskiarvo on 4,11/5. Minä en ymmärtänyt kirjan hienoutta. 

Alku ei paljastanut kirjan asetelmasta oikein mitään. Kirja vaikutti yhtä junnaavalta ja vaikeaselkoiselta kuin Imre Kerteszin Tappio. Kappalejaoton tekstierämaa on tylsää luettavaa jo teknisesti, mutta odotin, josko sisältö vetäisi mukaansa. No ei vetänyt. Dialogikin tapahtui saman puuduttavan tekstimassan sisällä ja oli pitkästyttävää.

Kirja alkaa rappeutuneella osuustilalla, josta dynaamisin väki on lähtenyt pois kyllästyttyään routaan, suu- ja sorkkatautiin, palkkojen viivästymiseen ja kaupan sulkemiseen, mutta muutama asukas on jäänyt alistuneena odottamaan jotain. Rakennukset menevät yhä huonompaan kuntoon ja ihmiset tulevat toimeen miten kuten, kuka pitämällä kapakkaa, kuka tarjoamalla tyttäriensä seksipalveluksia, kuka hoitamalla muiden kotiaskareita, kuka varastamalla. Petokset ja niiden epäilyt ovat ihmisten normaalia arkea.

Mutta yllä oleva selviää vain koko kirjan lukemalla. Esimerkiksi sivulla 55 tavattiin nuori kärkäs poika, jonka pulputtava juoruilu kokosi ensi kertaa tilannetta lukijalle ja sivulla 169 eräs kyläläinen kävi ajatuksissaan läpi rappion syntyä. 

Juoruileva poika oli lupaava parannus ja heti perään esiteltiin kiinnostava henkilöhahmo, tohtori (lääkäri), joka ei enää harjoittanut ammattiaan, vaan oli rakentanut talonsa ikkunan ääreen pesän, josta pystyi tarkkailemaan yhteisön liikkeitä. Supistettuaan elinpiirinsä tällä tavoin pienimmäksi mahdolliseksi, saattoi tohtori pitää jokaisesta naapuristaan yllä omaa muistiinpanovihkoa samalla kun poltteli tupakkaa ja nautiskeli pálinkaa.

Jokainen tuntee ihmisiä, joilla ovat asiat pääosin levällään, mutta jokin kohta pidetään kunnossa. Tohtori on erinomainen karikatyyri heistä. Tarkkailupesä oli millintarkassa järjetyksessä, mutta huoneen toiselta seinustalta alkoi tohtorin mukaan "ulkomaailma", jonne hän viskeli jätteensä. Ruokia tuova ja laskiämpäriä tyhjentävä rouva kammosi tohtorin talon hajua ja peseytyi aina kahteen kertaan kotiuduttuaan. Tohtori taas projisoi omia puutteitaan kodinhoitajaansa: 

... kaikki johtui vain siitä, että rouva istui päivät pitkät keittiössään haaveilemassa ja oli nyt sotkenut asiat mielessään. Tohtori tiesi Kránereiden keittiön ennestään, ja muisti kuinka kuumaksi tuo ahdas loukko tavattiin lämmittää, ja oli selvää että tuonkaltaiset painostavat ja pahanhajuiset pesäkolot toimivat monessa tapauksessa kasvualustana perusteettomille ja lapsellisille ajatuksille, niin että kömpelöt ja naurettavat tarpeet purkautuivat niistä toisinaan ulos.

Mutta tohtorin jättipullo pálinkaa kului yllättäen loppuun ja hän surkeasta fyysisestä kunnostaan (loukossa istuminen ja juopottelu) huolimatta pakotti itsensä kohti kapakkaa – minne ei koskaan päässyt sisälle saakka. Lukija sen sijaan pääsee, ja kirjan yksitoikkoinen jorina jatkuu virkistävän tohtori-jakson jälkeen. 

Lopulta kapakkaan kuitenkin saapuu rouva Schmidt, joka tavattiin kirjan alussa sängystä naapurinsa kanssa (ja myöhemmin juoruilevan pojan eroottisista haaveista). Ilmenee, että hän on yhteisönsä kaunotar, tai ainakin hänellä on muhkeat rinnat, ja moni muukin kyläläisistä haikailee hänen peräänsä. Rouva taas on rakastunut, ei mieheensä eikä naapuriinsa eikä poikaan, vaan jo kuolleeksi luultuun Irimiásiin, joka on toiminut tilalla konepajan päällikkönä ja on ilmeisen karismaattinen muuhun henkilögalleriaan verrattuna.

Irimiás ja hänen siipimiehensä Petrina ovat olleet jossakin pimeyden työssä (ja vankilassa tai paossa), eivätkä suinkaan kuolleita. Nyt he ovat tulossa takaisin. Yhteisö sähköistyy, muutkin kuin rouva Schmidt, joka leijailee rakastuneen naisen unelmissa, varsin kaukana rappiotilasta ja realiteeteista. 

... hän näki valoja, kirkkaasti valaistuja näyteikkunarivistöjä, muodikkaita orkestereita; kalliit alushameet, sukkahousut ja hatut ("Hatut!") liihottivat hänen silmiensä editse; pehmeitä, kosketukselle viileitä turkiksia, loisteliaita hotelleja, ylellisiä aamiaisia, suurenmoisia ostosreissuja ja illalla, ILLALLA tanssittaisiin... 

[kelaus eteenpäin] Miten hän osaisi – näin yhtäkkiä – täyttää paikkansa? Miten tuossa uudessa "oikeassa elämässä" tuli toimia? Kyllähän hän haarukkaa ja veistä osasi jotenkuten käyttää, mutta entäs ne kaikki luomivärit, puuterit ja voiteet, kuinka vastata "tuttavien tervehdykseen", kohteliaisuuksiin.

Kapakoitsija laskee kiukkuisena Irimiásin vanhan ryyppyvelan moneen kertaan. Yksi kyläläisistä on aivan varma, että Irimiás laittaa tilan jälleen kuntoon, korjaa koneet ja johtaa heidät uuteen alkuun. Mutta vaikka Irimiásia odotetaan kapakassa lähes kuudenkymmenen sivun ajan, tangoakin tanssien, ei hän aio täyttää mitään odotuksista. Hänellä on meneillään seuraava salainen tehtävä ja hän poikkeaa kylässä vain saadakseen yösijan, ruokaa ja rahaa, sekä tietenkin tiettyjä palveluksia rouva Schmidtiltä, jota hän muutoin halveksii.

Juoruileva poika paljastaa, että kylässä onkin luultua enemmän rahaa. Irimiás manipuloi ne itselleen ja saa kyläläiset jättämään kotinsa lupauksilla uudesta mallitilasta. Lähtijät rikkovat kiihkoissaan asuntonsa, ettei niihin tule irtolaisia (tajuamatta että he kohta ovat itse vailla kotia). 

Ihme ja kumma, Irimiás ei kokonaan katoa, mutta mitään mallitilaa ei ole ja hän sijoittaa kyläläiset sinne tänne eri töihin, antaa heille pienen summan "yhteisestä kassasta" eli siitä, jonka oli juuri heiltä itseltään puhaltanut, ja tekee heistä tiedonantajiaan. Ja kyläläiset ovat valmiit hyväksymään tämänkin käänteen!

Kirjassa sataa kuin elokuvassa Seitsemän. Se kantaa molemmissa teoksissa, korostaa surkeutta. Krasznahorkai tavoittaa tekstissään jatkumon rappiosta ja siihen alistumisesta, odotuksesta, toiveesta, pettymyksestä ja sen jälkeisestä tyytymisestä lähes mihin tahansa.

Kokonaisuutena jäin kuitenkin ihmettelemään, missä pihvi. En yleensä lue kirjojen kuvauksia etukäteen, mutta tuskin sekään olisi tässä auttanut. Allegoriaa itäblokin rappiotilaan ei voi olla huomaamatta, mutta ei allegorian tarvitse olla tylsä, ks. vaikka toinen Saatana-kirja, Saatana saapuu Moskovaan. 

Pilkahduksena tylsyyden seassa oli onneksi jonkin verran synkkää huumoria, etenkin tohtoria ja rouva Schmidtiä kuvattaessa, sekä kirjan lopussa, jossa Irimiás kuvaili kaikkia mukaansa lyöttäytyneitä kyläläisiä niin törkein sanankääntein, että en voinut olla tirskahtelematta.

László Krasznahorkai (s. 1954) on syntyjään unkarilainen kirjailija, joka nykyään asuu Berliinissä. Vuonna 1985 ilmestynyt Saatanatango sai runsaasti huomiota ja se on käännetty kymmenille kielille. Elokuva siitä on tehty vuonna 1994 (seitsemän ja puolen tunnin pituisen elokuvan on ohjannut Béla Tarr). Suomeksi kirja käännettiin kuitenkin vasta vuonna 2019. Vuoden 2025 lopulla sain käydä päivittämässä tänne tiedon, että Krasznahorkaille on myönnetty Nobelin kirjallisuuspalkinto!

Suomen Kuvalehden arvostelun voit lukea täältä ja Helsingin Sanomien arvostelun (kirjautuneena) täältä.

 

Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Teos, Helsinki
Suomentaja: Minnamari Pitkänen
Julkaisuvuosi: 2019 (alkuperäisteos Sátántangó 1985)
Sivumäärä: 305
ISBN: 978-951-851-937-2
Kansi: Jenni Saari

Saatanatango oli vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 28. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 2/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 4,11.  

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu


Sisko Savonlahden vuonna 2018 ilmestynyt esikoisromaani Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu on sopiva valinta kesäpäivään: kirja on sujuvasti kirjoitettu ja viihdyttävä, eikä vaadi ajattelua. Kepeäksikin voisi sanoa, mutta päähenkilö ei elä kepeää elämää, vaan velloo rakkaus- ja taloushuolissa. 

Lehtijuttuja silmäillessäni sain käsityksen, että tämä on ja ei ole genreltään Chick litiä, josta olen aiemmin arvioinut Henriikka Rönkkösen Bikinirajatapauksen. Savonlahden päähenkilö deittailee (ehkä ei pitäisi), kuluttaa rahaa sikäli kun sitä on, sekä on merkkitietoinen. Mutta hän ei ole "voimaantunut", mikä tuntuu olevan yksi genren kriteereistä. 

Ehkä sitten näin. Itsekin liitin tämän enemmän Eeva Turusen Neiti U:sta kirjoittamaan kirjaan, sillä päähenkilöt ovat samalla tapaa naiiveja ja pakkomielteisiä. Jopa siinä määrin, että tuntuu että tätä tyyliä on nyt hetkeksi tullut tarpeeksi. Mutta ei, Savonlahden kirja kannattaa ilman muuta lukea.

Blogin taustatyö kertoi myös, että tämä on autofiktiota! Miten minä sitten kehtaan kirjoittaa, että päähenkilö on kuin Anssi Kelan Milla, jonka pitää ryhdistäytyä ja päästä eroon tilanteista, joissa aamulla sängystä löytyy alaston mies, jonka olkaan on tatuoitu Jack Nicholson. (Ja juuri kun olin kirjoittamassa, että ei KENENKÄÄN miehen olassa voi lukea Jack Nicholson, löysin jutun josta selviää että tämä on viittaus edesmenneeseen muusikko Zarkus Poussaan).

Kirjan päähenkilö on tapahtumien aikaan noin 35-vuotias ja kantavana teemana on ex-poikaystävän kaipuu. Takaumien kautta kerrotaan, miten poikaystävä oli löytynyt, mitä treffeillä oli tapahtunut ja millaista oli olla yhdessä sitten kun seurusteltiin. Päähenkilö on niitä ihmisiä, jotka kuvittelevat yhteisen tulevaisuuden hyvin yksityiskohtaisesti suunnilleen ensimmäisen tunnin sisään tutustumisesta. 

Esimerkiksi kun päähenkilö lähtee opinto- ja muilla lainarahoilla New Yorkiin toipumaan pettymyksistä ja tapaa baarissa mukavan Billy-nimisen miehen, pohtii hän paluumatkalla jo seuraavia seikkoja: Puhuisimmeko Billyn kanssa lapsillemme enemmän suomea vai englantia? Miten vanhempani suhtautuisivat päätökseeni viettää loppuelämäni New Yorkissa? Jos he eivät jaksaisi matkustaa, syntyisikö niin vahva side, että he haluaisivat osallistua lastemme elämän tukemiseen? Jaksaisiko Billy leikkiä töiden jälkeen lasten kanssa? (Tarpeetonta varmaan sanoa, että Billystä ei kuulu enää koskaan mitään.)

Mieshuolien/haaveiden lisäksi päähenkilöllä on alussa mainitsemiani taloushuolia. Hän on freelancer-toimittaja, mutta elää pääasiassa toimeentulotuella ja suvulta sekä kavereilta laintuilla rahoilla. Syynä on ammatillinen umpikuja. Hän on kasvanut ulos nuortenlehdistä ja muoti- ja kauneuslehdistä, mutta ei voi kirjoittaa vauva- ja perhelehtiin, koska ei tiedä niiden aihepiireistä mitään. Uusien asioiden opettelu ei kiinnosta tai ainakin aina tulee jotain tärkeämpää: pyykit, suihku, verkkopankissa käynti, Messenger-viesti. Samasta syystä päähenkilö ei saa haettua muutakaan työtä, josta saisi säännöllistä palkkaa.

Päähenkilö on sipsi- ja valkosipulidippiriippuvainen. Tämä kirjan läpi kulkeva lanka on hauska ja kyllä kirjassa muutakin huumoria on. En todennäköisesti huomannut kaikkea ensilukemalla, eikä kirja kuulu niihin, jotka luetaan toistamiseen. Omat asiansa holtittomasti hoitava nainen on esimerkiksi saanut Spotifyltä sähköpostin, jossa sanotaan jotain luottokortista. Kaveri auttaa tulkitsemaan viestin ja sanoo, että äitisi luottokortti on varmaan vanhentunut. Nainen ei missään nimessä aio hyväksyä sitä, että joutuisi kuuntelemaan musiikin seassa mainoksia ja ajaa itsensä tuohtumukseen: olisi kai ollut äidin asia päivittää uudet luottokorttitiedot kaikkiin mahdollisiin paikkoihin!

Myös kohtaus luvusta "Kuulen kaikkien aikojen tippurikesästä" vaatii tarkkaavaisuutta, ettei huumori mene ohi. Päähenkilö tapaa kaverinsa Samulin Karhupuistossa.

Kysyn, haluaako hän kävellä Hakaniemen rantaan.

"Kävellään vaan", Samuli vastaa.

Ulkona ei ole erityisen lämmintä mutta eittämättä ihan kelvollinen sää istua terassilla, jos siihen sattuu paistamaan aurinko, kuten Oivan terassille paistaa.

Niin siis, jos Karhupuistosta päätyy Oivan terassille, ei ole suhteellisesti mitaten päässyt lähellekään Hakaniemen rantaa, ennen kuin baari kaappasi kaverukset huomaansa...

Kirjan luvut ovat hyvin lyhyitä ja niillä on edellämainitun kaltaiset napakat nimet, jotka voisi lukea omana tarinanaan. Ja kyllä minä sitten tykkään kirjan nimestä. Näin siinä viittauksen Pekka Ruuskan kappaleeseen Ehkä tänä iltana, enkä kirjan luettuani ollut eri mieltä itseni kanssa:

Jo tuhannesko perjantai
saman krouvin lattialla 
kuluu samaa toivomalla
saman peilipallon alla:

Ehkä tänään
ehkä tänä iltana
hän tulee odottamatta
ehkä tänä iltana
hän ottaa ja vie.

Toivo on aina siinä toisessa, joka tulee ja vie, ja joka olisi syy syödä vähemmän sipsejä, siivota –  ja ryhdistäytyä. 

Ystävät, jotka esiintyvät tarinassa, jäävät etäisiksi hahmoiksi siitä huolimatta, että heidät on esitelty kirjan alussa. Ehkä esittelyt olisi voinut jättää pois, koska ne eivät sitouttaneet lukijaa eivätkä edistäneet tarinaa. Antaa päähenkilön tilittää taas yhdelle satunnaiselle ystävälle, josta ei tarvitse enempää tietää.

Sisko Savonlahti (s. 1982) on koulutukseltaan medianomi ja toimii vapaana toimittajana (podcast, kolumneja) sekä nyttemmin myös kirjailijana. Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu oli ilmestymisvuonnaan ehdolla Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Vuonna 2019 Savonlahti sai Gummeruksen myöntämän Kalle Päätalo -kirjallisuuspalkinnon. 

Ylen tekemän haastattelun kirjan ilmestymisvuodelta voit lukea tästä.

Kustantaja: Gummerus Kustannus Oy
Julkaisuvuosi: 2018 (pokkari 2019)
Sivumäärä: 304
ISBN: 978-951-24-1541-0 (pokkari)
Kannen suunnittelu: Hilla Semeri

Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu oli vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 25. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 4/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,03.

Helena Waris: Nuorgamin vettä

 


Kohelluskirjoilla on paikkansa maailmassa ja Helena Wariksen Nuorgamin vettä täyttää paikan oivallisesti. Tosin lähtöasetelman luominen kirjan alussa kangertelee ja joku saattaakin heittää lukemisen sikseen. Ei kannata, sillä Waris pääsee kohta vauhtiin ja liiallinen selittely vaihtuu vauhdikkaaksi tapahtumien ja ihmisten kuvaukseksi.

Kirjassa seurataan Mikke Korhosta, jonka elämä ei ole juuri nyt mallillaan: tyttöystävän kanssa on tullut bänät, pitäisi muuttaa pois yhteisestä asunnosta ja kertoa äidille erosta, löytää uusi työpaikka tai alkaa opiskella. Ei selviä, miksi postinjakajan työ on päättynyt, mutta työttömyyskorvauksetkaan eivät vielä ole alkaneet juosta. 

Mikke hoitaa surujaan juopottelemalla kaverinsa Jeren kanssa Lapissa, ja kolmen päivän kännäämisputkessa kehittyy idea. Mitäs jos laitettaisiin ihmiset kantamaan täyttä vesiämpäriä kohti Helsinkiä ja kerättäisiin jokaisesta kantopätkästä palkkio?

Kaveruksista Jere on järkimies ja tajuaa selvittyään, että idea ei ollut kovin toimiva. Mutta Mikke on edelleen sitä mieltä, että mitäs tässä muutakaan elämällään tekisi. Jere yrittää puhua Mikkeä ympäri, semminkin kun hän joutuu palaamaan julkisilla Helsinkiin, sillä reissuun oli lähdetty Miken Transporterilla. Mikke ei taivu, vaan aloittaa urakan.

Nuoret miehet ovat kirjan alkaessa niin pohjoisessa kuin voi, Suomen päälaella Nuorgamissa. Vesi ämpäriin otetaan lähtöpaikasta (ja siitä kirjalle nimi). Mikellä on siis melkoinen matka taitettavana kävelyvauhtia. Rahaa ei ole paljoa ja pakettiauton varustelu on karu siihen nähden, että siinä on yövyttävä ja ruokailtava. 

Minä kiinnostuin kirjasta siinä vaiheessa kun Waris kirjoitti mukaan keskenään kilpailevat isän ja teinipojan. Koko perhe on ollut tienpäällä yhdessä liian pitkään, sillä äiti kantaa ämpäriä ensin kilometrin, isä puolitoista, poika kolme, ja sitten miehillä onkin jo täysi vedenkantosota päällä. Mikelle tulee mieleen oma isänsä, joka oli vastaavassa halonhakkuukilvassa selvästi piessyt mielessään halkojen sijaan Mikkeä. Ja kuollut muutaman kuukauden päästä infarktiin.

Muutama innokas vedenkantaja löytyy siis jo alkuun ja muitakin Mikke saa maaniteltua kantamaan. Palkkiot ovat enimmäkseen ryönää kuten käsipyyhkeitä ja kyniä, mutta myös syötävää ja pieniä mukavuuksia autoon. Seksiä järjestyy jo sivulla 59, mutta ei kantopalkkiona.

Homma lähtee kiivaammin käyntiin, kun Jere perustaa projektille Facebookiin sivun ja ihmiset kiinnostuvat älyttömästä urakasta. Waris on präntännyt pitkin kirjaa Face-keskusteluiden pätkiä ja ne toimivat hyvin, ovat juuri niin ristiinkeskustelevia kuin viihdyttävimmät someketjut voivat olla. Ihmiset kertovat, missä vesi on menossa, minne luulevat sen olevan matkalla, mitä mieltä ovat projektista yleensä ja Mikestä erikseen, missä Mikke on nähty ostamassa pitsaa, mitä itse ovat tekemässä ja mitä mieltä ovat toisista keskustelijoista.

Mikke on ihmistyyppiä spontaani vätys, mutta aloin kuitenkin pitää hänestä. Hän on rääväsuinen, mutta reilu ja kohtuullisen luotettava, eikä esimerkiksi jousta vedenkannon säännöistä. Paitsi aivan lopussa Jere saa Miken myöntymään siihen, että kantoetapit jaetaan etukäteen (sääntö: ei varauksia). Ja että ne itse asiassa kilpailutetaan. Ja kyllä kikkelikin välillä vie Miken sivuun jo puhutulta reitiltä, VAIKKA hän alussa vakuutteli itselleen: "Sekin on nähty, miten paljaat tissit taksin takapenkillä vievät pohjan hyviltä päätöksiltä, mutta olen nyt eri mies".

Kansikuvassa oleva nöffi ei ole sattumaa, vaan tärkeä osa kirjan juonta. Koirallinen pariskunta osuu monelle levähdyspaikalle Miken kanssa samaan aikaan, ja eikös yhtenä aamuna ämpärissä ole valtavankokoinen mustan koiran pää. "Kun Fannilla oli niin kova jano, että se joi tämän nuoren miehen vesiämpäristä", kertoo rouva miehelleen. 

Mikkeä raivostuttaa, vesi on vajunut puoleen ja jäljelle jäänyt on vaahtoutunutta kuolaa. Pariskunta järkyttyy kuullessaan, miten he ovat tyrineet projektin, jota he ovat kyllä seuranneet netissä, mutta eivät arvanneet, että kyseinen vesi olisi juuri Fannin hamuamassa ämpärissä ja juuri tämän nuoren miehen matkassa. 

Mutta ei niin paljon pahaa ettei jotain hyvääkin: pahoillaan olevasta pariskunnasta tulee Mikelle käänne kohti keskiluokkaista elämää. Uuteen elämään kuuluu myös alkumatkasta tavattu Sara. Sillä kasvutarinahan tämäkin on, mutta ei kasvutarinassa tarvitsisi mennä äärimmäisyyksiin. Siihen olisi riittänyt Miken ajattelun kypsyminen matkan varrella tavattujen persoonallisuuksien ja yksinään Transporterissa vietettyjen pitkien tuntien avulla.

Alun selittelystä ja rivitaloelämään kasahtavasta lopusta huolimatta Nuorgamin vedessä näkyy tottumus kirjoittamiseen. Ristiinassa asuva Helena Waris (s. 1970) on tätä ennen kirjoittanut fantasia- ja dystopiaromaaneja ja saanut neljästi Suomen Tolkien-seuran Kuvastaja-palkinnon.


Kustantaja: Like Kustannus, Helsinki
Julkaisuvuosi: 2019
Sivumäärä: 336
ISBN: 978-952-01-1906-5
Kansi: Netta Lehtola ja Tuomo Parikka, kuva Istockphoto

Nuorgamin vettä oli vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 9. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 4/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,80.

Henriikka Rönkkönen: Bikinirajatapaus


Voi kauhistus, kirjoitin äsken suihkussa päässäni pitkän pätkän blogin aloitusta pohjautuen siihen faktaan, että valitsin Henriikka Rönkkösen Bikinirajatapauksen, koska pidin vuonna 2017 esitetystä Riisutut-TV-sarjasta ja etenkin siinä olleesta reippaasta nuoresta sinkkunaisesta. Mutta olen sekoittanut kaksi kaunista naista, kirjailija Rönkkösen ja Riisutut-sarjassa nähdyn Henrika Vehmaisen! Heillä on lähes 10 vuotta ikäeroakin, mutta ei se minun aikajanallani ole merkittävä. Lisäksi Henrikan ranskanbulldogin nimi Röhnö alkaa samoilla kirjaimilla kuin kirjailija-Henriikan sukunimi, mikä seikka myös puolustuksekseni luettakoon.

Kiitos kuuluu siis Henrikalle, että luin Henriikan kirjan! Bikinirajatapaus oli mukava välipala kaiken vakavamman ja paksumman kirjallisuuden keskellä. Aloitin kirjan eilen illalla ja lopetin tänä aamuna. 

Kirja koostuu blogimaisista luvuista, jotka käsittelevät sinkkuutta, deittailua, seksiä, miehiä, ihmissuhteita ja elämänkulkua. Kertojahenkilö on ja ei ole huolissaan seitsemän vuotta jatkuneesta sinkkuudestaan, joka toki sisältää runsaasti edellä mainittuja deittailua, seksiä, miehiä. Sisällöstä ja vähän tyylistäkin tulee mieleen Sex and the cityn Carrie, joka kirjoittaa samoja asioita käsitteleviä kolumneja päivälehteen. Henriikan tarinat ovat maanläheisempiä, eikä muoti ole minkäänlaisessa osassa kertojan elämässä. 

Kirjan alkupuolella jouduin lukemaan muutaman kohdan useaan kertaan, enkä vieläkään päässyt selville, argumentoiko kertoja itsensä nurin. Esimerkiksi pohdinta, joka alkaa "Selluliittimuhkuranikaan eivät vaivaa minua enää", on hetken kuluttua vaiheessa "En voi sietää sitä, että olen oppinut pitämään reisirasvaani ällöttävänä".  

Mutta pääosan kirjaa teksti oli oikein sujuvaa ja hauskaa sekä verbaalisesti että kahjojen sattumusten vuoksi. Seksistä Rönkkönen kirjoittaa taitavasti ja itselleni kirjan parasta antia olivat seksikohtaukset, joissa Tinderissä toisensa löytäneet "Erkki" ja "Kerttu" yrittivät sopia toisilleen seksuaalisesti, mutta eihän siitä mitään tullut, tai niinikään Tinderissä tavanneet Prinsessa ja Prinssi vetävät himoissaan läpi seksiaktin pitkän eron jälkeen, vaikka Prinsessan kuukautiset yllättävät molemmat (Prinsessan jo treffipäivän aamulla ja Prinssin kun hän hikisen ja pitkän bussimatkan jälkeen pääsee viimein Prinsessan kämpille).

Kertojan elämässä vuorottelevat erilaiset Tinder-Petterit ja Tinder-Joosepit, mutta myös kaupasta bongattu komea Pekka, työpaikan Lauri ja lomamatkalla tavattu surffiopettaja-Sunan. Kahta viimeistä kertoja ensin tavoittelee ja sitten pakenee – Laurin hän kuitenkin olisi halunnut, mutta uskoi lopulta horoskoopia ja irtisanoutui työstä, jossa Lauria oli pakko tavata. 

Miessuhteiden kuvaus on uskottavaa, vaikkakin liioiteltua, ja liiottelun vuoksi kuvaus on hyvin viihdyttävää. Kirjan loppupuolen pohdinnat kertojan omasta kehittymisestä ihmisenä ovat vähintään self-help-oppaiden tasoa. Ei sillä että olisin yhtään lukenut, mutta jos olisin, niin tällaisia ne varmaan olisivat. 

Ronskius ei haittaa minua, mutta vessa-asiointien kuvaamisesta en ole koskaan pitänyt. Ehkä ne tuovat tähän sopivaa säröä, vaikka itse en olisi ensimmäistäkään kakkakohtausta kirjoittanut.

Onko kirjan kertoja Henriikka vai fiktiivinen nainen? Sillä ei ole mitään väliä, mutta lukijana tulee silti miettineeksi, onko tämä tapaus tosiaan tapahtunut kirjailijalle, jollekin hänen tutulleen vai ainoastaan mielikuvitusnaiselle.

Kirjan tyyliin sopien kirjoitin bloggauksenkin yhdeltä istumalta, vaikka hieno assosiaationi Riisutut-sarjaan murenikin kuin päähenkilön miessuhteet.

Helmet-lukuhaasteen sopivaan kohtaan sijoittaminen tuntui ensin vaikealta, mutta googlettaminen paljasti, että Rönkkönen (s. 1984) on valmistunut äidinkielen ja kirjallisuuden opettajaksi ja kirja käy kohtaan "kirjan on kirjoittanut opettaja". Tosin Rönkkönen toimii nykyään seksuaaliterapeuttina ja kirjailijana. Esikoinen Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita ilmestyi vuonna 2016, käsillä oleva kirja vuonna 2018 ja uusin Määmatka ja muita sinkkuelämän ihmeitä kesällä 2020. Kirjo on myyty yhteensä yli 170 000 kappaletta. 

 

Kustantaja: Atena Kustannus Oy, Jyväskylä
Julkaisuvuosi: 2018
Sivumäärä: 176
ISBN: 978-952-1-300-522-8 (pokkariversio)
Kansi: Sanna Mander

Bikinirajatapaus oli vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 12. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 3/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 2,76.

 

Eeva Turunen: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa


 

Sisareni suositteli minulle Neiti U:ta, en todellakaan tiedä miksi, sillä en itse ole likimainkaan NIIN neuroottinen kuin Eeva Turusen tarinoiden päähenkilöt. Sisar oli käynyt katsomassa myös Turusen monologinäytelmän Muutama sana Ullasta (vuodelta 2014). Itsekin menisin nyt kun olen kirjan lukenut.

Olen nettiantikvariaattien suurkäyttäjä, joten tilasin kirjan sellaisesta. Kirjailijalle ei valitettavasti koidu myynti- tai lainauskorvaustuloa antikvariaattimyynnistä, mutta on tärkeää pitää myös antikvariaatit pystyssä.  

Vaikka tilaaminen sujui vikkelään, odotteli Neiti U ihmissuhdehistorioineen lattialla erään pinon päällimmäisenä pitkään, ennen kuin ehdin aloittaa lukemisen. Ja silloinkin tavoitteena oli saada vuoden 2020 Helmet-lukuhaasteessa täytettyä kohta “kirjassa käytetään sosiaalista mediaa”. No eihän siinä perhana vieköön käytetä! Pienellä pakottamisella siirtyi Sofi Oksasen Koirapuisto kyseiseen kohtaan (päähenkilö stalkkaa facebookissa) ja laitoin Neiti U:n sen tilalle kohtaan “kirjassa kohdataan pelkoja”.

Ennen siirtelyoperaatiota toivoin hetken, että kirja sopisi kohtaan “säeromaani”. Minusta siinä on säeromaanin piirteitä, sillä kirjan seitsemästä novellista neljä on kirjoitettu hyvin ilmavasti, lyhyt pätkä tekstiä kullakin rivillä, kieliopillisista muotoseikoista välittämättä. Kirjaa kuitenkin luonnehditaan lyhytproosaksi. Hyvä niin, säeromaaniin menköön sitten Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina, josta kirjoitan kun olen saanut sen luettua.

En ole aivan varma kohdataanko pelkoja lopulta, ainakaan kovin tervehenkisesti, mutta niitä tulee esiin tiuhaa tahtia. Blogitekstiä kootessani selvisi, että Eeva Turunen (s. 1983) on arkkitehti. Se selittääkin erään novellin hyvin asiantuntevat ongelmat, jotka kasvavat päähenkilön pään sisällä uuteen mittaan.

Jos lukee kirjasta vain yhden novellin, olkoon se juuri En haluaisi tänne helmenharmaata, jossa työväenopiston projektiin valittu arkkitehti pyörii yössä unettomana toisaalta mielipahan ja toisaalta pelkojen vallassa. Mielipaha syntyi siitä, että projektin jatkotöihin oli otettu toinen suunnittelija. Syy selviää lukijalle arkkitehdin kietoutuessa yhä syvemmälle ajatuksiinsa ja lopulta koteloituessa froteelakanoihin.

Arkkitehti oli nimittäin toiminut hyvin tunnollisesti, mutta samalla unohtanut sentapaisia juttuja kuin suuren esiintymissalin akustiikan: “sitten kävi niin, että hanke eteni vauhdikkaasti ja kaikki unohtui, tai ei sentään kaikki, mutta moni asia.” Katon lumieste oli tullut valittua estetiikan, ei käytännöllisyyden perusteella. Pieteetillä vaalitut alkuperäiset värit ja osien teettäminen vanhan mallin mukaan eivät ole plussaa silloin, kun isot linjat paukkuvat.

Pelot olivat sellaisia, joita voisin itsekin keksiä yöllä unettomana, JOS olisin arkkitehti, jolla on taipumus unohdella. Kukaties laskin rei’itysprosentin väärin? Kumuloituuko kuumuus lastulevyn alle? Kiinnitettiinkö kuparipelti oikeanlaisilla niiteillä?

Näytelmäkulman esittelyssä Turusen monologia kuvataan salakavalan hauskaksi. Minulle Neiti U oli nimenomaan humoristinen kirja, vaikka novellien päähenkilöillä meni huonosti – lähes kaikilla ja lähes koko ajan. Päällimmäiset huolenaiheet, kuten arkkitehdin epäonnistunut työväenopisto tai tekniselle isännöitsijälle kerrotut huolet taloyhtiön tilasta, olivatkin oikeasti peitettä sydänsuruille, joita purettiin muun paasauksen seassa. Päähenkilö saattoi esimerkiksi keksiä entiselle rakkaalleen kadehdittavia kohtauksia uuden puolison kanssa. Niissä asuttiin kodikkaasti mutta samalla hienosti, tehtiin jännittäviä asioita ja muistettiin arvostaa toista sekä antaa tälle tilaa. 

Päähenkilöt eivät olleet kovin hyviä kahdessa viimeisessä kohdassa. Niinpä päädyttiin tällaisiin kohtauksiin:

“minä kysyn Skarabeelta: muistatko, miten istuttiin alkuun tässä sohvalla ja vain pussailtiin?

hän sanoo: en muista tuollaista

kysyn: muistatko, miten sinä sanoit, että olit aina toivonut jotakuta, jonka kanssa voisi näin pussailla, pitkään? sinä aina sanoit, että olit toivonut jotakuta juuri sellaista?

hän katsoo minua ontosti ja sanoo: ei, en muista tuollaista.”


Ankeat eriytymisen dialogit toivat hyvällä tavalla mieleen Hemingwayn novellit, joihin ihastuin lapsena ennen kuin tiesin, kuka Hemingway on, tai mikä on novelli.

Niminovellissa Neiti U muisteli hengästyttävään tahtiin menneitä poikaystäviään, joista jokainen oli jollain tavalla erikoinen. Kavalkadi oli eräänlainen Arthur Schnitzlerin Piirileikki: Neiti U tavoitteli selvästi joitakuita enemmän kuin toisia, ja jotkut tavoittelivat Neiti U:ta enemmän kuin toiset. Rivien välistä saattoi lukea, että joistakuista oli syytä hankkiutua eroon. Mutta onko monologin Ulla neiti U? Neiti U jää novellissaan ohueksi, joten vaikka pääsisi näkemään (ja etenkin kuulemaan) kehutun monologin, ei asia välttämättä selviä.

Kieli on ihastuttavimpia lukemiani, sankkanaan kieroja, kummallisia ilmaisuja, kuten “sileää elokuu-ulappaa tökkää silloin tällöin kalastusmielessä tiira.”

Ja kirsikkana kakun päällä: novelleissa käytetään kissaa tilaelementtinä.


Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Siltala, Helsinki
Julkaisuvuosi: 2018
Sivumäärä: 210
ISBN: 978-952-234-506-6
Päällys: Jussi Karjalainen

Palkinnot: Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinto parhaasta esikoisteoksesta 2018. 

Neiti U oli vuoden 2020 Goodreads-lukuhaasteeni 49. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 4/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,77. 


Kirjat

Ola Rapace: Elämäni Romeona. Pakomatka 5 näytöksessä

  Ennakkoon ajattelin ruotsalaisen Ola Rapacen elämäkerran olevan ailahteleva vuodatus, jossa ainoa kiinnostava asia olisi hänen ystävyyssuh...