Näytetään tekstit, joissa on tunniste Luonnonkuvaus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Luonnonkuvaus. Näytä kaikki tekstit

Richard Powers: Ikipuut

 

Kehuttu suurromaani, ja vielä puihin liittyvä, pakkohan minun tämä oli jossain vaiheessa lukea! Ostin syksyn 2022 Helsingin kirjamessuilta pokkariversion ja luin vuodenvaihteen molemmin puolin. Oli tahkeaa ja aikaa kului monta viikkoa. Teksti ei missään kohtaa imaissut mukaansa.

Annoin minä silti kirjalle Goodreadsissa 4/5, koska luonnonkuvaus oli vahvaa. Ei niin vahvaa kuin Anni Kytömäen Kultarinnassa, mutta mainitsemisen arvoista. Ja kuinkas ollakaan, Ikipuiden pokkariversion takakanteen on painettu juuri Kytömäen kehuva kommentti! (Ei kerrota, mistä se on napattu).

Ikipuut kertoo nimensä mukaisesti puista, puuyhdyskunnista, erikoisyksilöistä ja erikoisyhdyskunnista. Se kertoo puiden merkityksestä kaikelle elävälle. Ja se kertoo ihmisperäisestä tuhosta. Tietenkin se kertoo myös ihmisistä. 

Kirjaan valikoidut yksittäiset ihmiset olivat hekin kaikki erikoisyksilöitä, kuten viimeiset punapuut ja amerikankastanjat. Se oli jonkin verran rasittavaa. Olisin tyytynyt ihan tavallisiin ihmisiin, jotka olisivat tempautuneet luonnonsuojelun maailmaan. Mutta ei, oli biologian tutkija, joka ensimmäisenä todisti puiden kommunikaation, oli ohjelmistoimperiumin luonut pyörätuolimies, oli kuolleista palannut järjettömän kaunis nainen, oli suoraviivaisuudestaan voimaa saava entinen sotilas. Ja niin edelleen.

Kiinnostavin henkilö oli ohjelmistoimperiumin perustaja, nuorena vammautunut ja heinäsirkkamaiseksi muodostumaksi muuttunut mies, joka eli voimakkaan mielensä ja pelimaailmansa avulla. Kirjassa on kohtaus, jossa keskustelevat sininen jumala ja kerjäläinen, toinen on edellä mainittu mies ja toinen hänen iäkäs isänsä, molemmat peliroolissa. Kummankin ruumiillinen kunto on todellisuudessa heikko, mutta pelimaailmassa he pystyvät kävelemään pitkän matkan ja ihastelemaan yhdessä peliin rakennettuja elinympäristöjä. SE oli minusta kauneinta kirjassa, vaikka kirjailija on käyttänyt paljon aikaa ja vaivaa oikean luonnon kuvaukseen ja on siinä teoreettisesti taitava.

Jotain kirjasta kertoo, että en saanut ko. kohtauksesta lainattua tähän sopivaa pätkää, joka näyttäisi mitä tarkoitan sen kauneudella. Voi olla, että omat aivoni tiivistivät sen paremmaksi kuin miten se oli kirjoitettu. Näin käy joskus kokonaiselle kirjallekin (mutta ei tälle kirjalle).

Eniten blaah-huokailuja aiheutti biologinainen. Olisin rakastanut hänen vaikeuksien kautta voittoon -tarinaansa joskus kymmenvuotiaana, kun luin Valittuja paloja ja äidin pakottamana myös ties mistä Helenkellereistä ja urheista lähetyssaarnaajista kertovia kirjoja. Mutta en enää. Biologian tohtoriksi voi tulla ihan tavallinenkin ihminen, ja useimmat ovat, ei tarvita kuulon ja puheen häiriötä, lapsuuden syrjintää ja poikkeuksellista lahjakkuutta. 

Ymmärrän, että tunnollisen biologin roolihahmoa tarvittiin jakamaan puutietoa luontevasti ja samalla vähentämään painetta kaikkitietävältä kertojalta. Kaikkitietävä kertoja kirjassa kuitenkin esiintyy, välillä voimakkaampana, välillä hienovaraisemmin jättäen tilaa henkilöiden näkemälle ja kokemalle. Ratkaisu toimi hyvin.

Kirjan tarina etenee koherentisti ja se on jäsennetty puumaiseen muotoon. Juonikin kirjassa on. Kirjailijan esittelemät henkilöt eivät alkuun tunne toisiaan, mutta hän ajaa heidät pari kerrallaan yhteen. Yksi pariskunta on irrallinen yksikkö, eikä tapaa koskaan muita, mutta heidätkin sidotaan lopussa mukaan tarinaan. 

Pariskuntakeskeisyys jäi mietityttämään. Miksi tässä puukirjassa tehtiin niin monta nais-miesparia ja vielä pari kertaa toistaen asetelmaa, jossa henkisesti vahva nainen veti vanavedessään käytännön asioita taitavaa miestä? Liimana oli miehen naisen kauneuteen ja ajatteluun kohdistuva ihailu. Oliko tämä jokin biologinen allegoria?

Jos kirjasta olisi jättänyt kolmasosan sivumäärästä pois, olisi se edelleen toiminut, mutta ei olisi uuvuttanut. Mutu-tuntumalla heitän, että Yhdysvalloissa sivumäärällä on merkitystä: mitä paksumpi, sen parempi. Mutulle löytyi vahvistustakin (disclaimer: kaikelle löytyy kun tarpeeksi penkoo nettiä) esimerkiksi Xlibris-kustannuspalvelun blogista. Siinä viitataan tutkimukseen, jonka mukaan bestsellereiden keskimääräinen sivumäärä kasvoi 320 sivusta 400 sivuun vuosien 1999 ja 2014 välillä. Ikipuut on peräti 649-sivuinen!

Richard Powers (s. 1957) on yhdysvaltalainen kirjailija, jolta on suomennettu useita teoksia. Ikipuut voitti vuonna 2019 Pulizer-palkinnon ja oli ehdolla myös Booker-palkintoon, kuten on ollut kaksi muutakin hänen teoksistaan.

Ikipuut suomentanut Sari Karhulahti sai käännöstyöstään vuoden 2022 Mikael Agricola -kääntäjäpalkinnon.

Kustantaja: Gummerus Kustannus Oy, Helsinki
Suomentaja: Sari Karhulahti
Julkaisuvuosi: 2021 (alkuperäisteos The overstory 2018), lukemani pokkariversio 2022
Sivumäärä: 649
ISBN: 978-951-24-3530-2 (pokkari)
 

Kannen tekijä ei selviä pokkariversiosta tai kustantajan nettisivuilta. Paheksun tätä yleistä käytäntöä. Kaikki kirjallinen tuotos on kyllä kreditoitu pokkariversiossakin (runot, laulut), mutta kuvitus jää helposti sivuosaan. Lisään kannen tiedot, jos muistan käydä kirjastossa tai kirjakaupassa katsomassa kovakantista versiota.

Ikipuut oli vuoden 2023 Goodreads-lukuhaasteeni 2. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 4/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 4,13.


Anni Kytömäki: Kultarinta

 

"Tekotaiteellinen", luonnehti ystäväni Kultarintaa. Päätin silti kokeilla, kun kirja oli Suomalaisen Kirjakaupan kolme pokkaria 15 eurolla -tarjouspöydällä. Ja minut kirja imaisi mukaansa ensimmäisiltä sivuilta lähtien, enkä ehtinyt huomata tekotaiteellisuuden häivähdystäkään. Paksuhan tämä on kuin faan, mutta kun kirja on hyvä, on paksuus vain plussaa.

Kirja kertoo vauraassa perheessä varttuneesta Erikistä, joka ei tunne senaattori-isänsä maailmankuvaa omakseen, vaan päätyy rakastamaan työläisnaista ja luontoa. 

Juoniselostuksessa ei kannata edetä yhtään pidemmälle mainitsematta metsää, jonka sisään ja ympärille kirja on rakennettu. Erik kasvaa sukukartanossa, jota ympäröivät sankat metsäalueet. Äidin maagiset kertomukset, joita isän palkkaamat paikalliset hakkuumiehet vahvistavat, saavat Erikin pelkäämään metsää lapsena. Ylioppilaana hän kuitenkin vaihtaa lääketieteen kasvi- ja eläintieteeseen ja koluaa rantoja ja metsiä lintuja havainnoimassa. Isä on tällä välin siirtynyt kokopäiväiseksi liikemieheksi. Hän ostelee isänniltä metsiä suurten yhtiöiden bulvaanina ja varmaan omaankin lukuunsa.

Rakkausromaani tämä ei ole, sillä naisten kanssa Erik on onneton suhari. Hän rakastuu opiskeluaikanaan Helsingissä pyykkäri-Lidiaan, mutta luokkaero ja ujous estävät tunteiden kertomisen. Erik osallistuu isänsä mieliksi metsänostohommiin ja yrittää päästä samalla pakoon Lidiaa koskevia ajatuksia. Eihän ostoista mitään tule, sillä Erik ei halua koskemattomia salometsiä kaadattaa. 

Tässä vaiheessa kirjailija järjestää Erikin metsänvartijan sijaiseksi erämaahan viideksi kuukaudeksi, alkaen Venäjän lokakuun vallankumouksesta (marraskuussa 1917) ja päättyen siihen kun valkoiset ovat jo saaneet niskaotteen sisällissodassa. Kirjailija saa ylitettyä monimutkaiset tapahtumat sillä, että pöllämystynyt Erik lukee jälkikäteen saamiaan isän kirjeitä ja sanomalehtiä. Suomi on itsenäistynyt hänen hiihdelleessään kairoja ja sen jälkeen veljet ovat tappaneet veljiä, Erikin edelleen hiihdellessä ja kirjatessa luontohavaintojaan.

Punaisten puolella ollut Lidia selviää sisällissodasta hengissä ja Erik saa hänet kumppanikseen. Mitään pitkää onnea ei ole tiedossa, sillä pitkään kytenyt tuberkuloosi saa Lidiasta otteen hänen synnytettyään Malla-tyttären. Erikin äiti päätyi aikanaan alkoholistiparantolan kautta hautaan, ja parantolassa Lidiakin viettää loppuelämänsä. Erikillä on nyt pieni lapsi, mielenkiintoinen työ yliopistolla, hiljalleen pois riutuva vaimo ja murheellinen mieli, jota hän alkaa vähitellen hoitaa alkoholilla.

Tulee uusi rakkaus, jonka kanssa Erik toimii yhtä kömpelösti kuin ensimmäisen. Taas tarvitaan alkoholia lievittämään kaipuuta ja lopulta Erik tulee ottaneeksi Mallan mukaan viinanhakureissulle, joka päättyy autokolariin ja pidätykseen. Hän menettää omaisuutensa ja Mallan huoltajuuden ja päätyy itse hoitolaitokseen.

Näillä tienoin kertoja vaihtuu liukumalla Erikistä Mallaan. Kirjan kaksi osaa on nimetty isän ja tyttären mukaan, mutta Malla alkaa kertoa jo Erikin osan loppupuolella pieniä jaksoja, samoin Erik jatkaa Mallalle varatussa osassa.

Malla kasvaa lapsesta teiniksi vieraiden ihmisten kodissa, eikä koskaan sopeudu osaansa. Kasvattivanhemmat tarkoittavat omalla tavallaan hyvää, mutta se hyvä ei ollut sen ajan eikä varsinkaan tämän ajan mittapuiden mukaan lapsen edun mukaista. Olin syvästi Mallan puolella, kun hänet pakotettiin vaihtamaan koko nimensä ja unohtamaan isänsä. Ja kun kasvattiäiti heitti rangaistuksena yhden kiiltokuvan turmelemisesta kaikki Mallan kiiltokuvat tulipesään, en ihmetellyt miksi Malla päätti illalla sulkea oman huoneensa pellit liian aikaisin ja kävi lähellä kuolemaa. 

Malla kituu kymmenen vuotta väärässä paikassa ja isä saman ajan mielenterveysparantolassa (häntä ei päästetä takaisin siviiliin epämääräisten syiden varjolla). Mutta kirjan lopussa Malla pakenee ja löytää isänsä.

Tarina etenee vetävästi ja murheellisista tapahtumista huolimatta koko ajan on toiveikas olo: ehkä asiat vielä järjestyisivät. Vaikka ne eivät useimmiten järjestyneetkään. Erikin isän kuolemaansa saakka kestänyt pitkämielisyys täysin erilaista poikaansa kohtaan toi kirjaan positiivista sävyä, samoin kuin Erikiä ja Mallaa vaikeuksienkin keskellä yhdistänyt rakkaus luontoon. Lisäksi ihmiset ja paikat kietoutuivat toisiinsa jännittävällä ja jotenkin lohdullisella tavalla yli ajan, mistä en anna yhtään esimerkkiä, koska se on koettava itse lukien.

Kuvaaminen on yksi Kytömäen lahjoista. Alkupäässä on hieno elokuvamainen kohtaus, jossa Erik on pikkupoika ja ujuttautunut isän ja äidin, pääasiassa äidin, illallisia salakuuntelemaan pöydän alle. Pöytä vetää 30 henkeä ja poika pystyy istumaan sen alla siten, etteivät kenenkään jalat osu häneen. Näkymättömistä kuvatut tapahtumat perustuvat äänien muuttumiseen ja liikkumiseen sekä pojan näkemään käsien peliin pöytäliinan suojassa.

Mutta merkittävintä tässä kirjassa on luonnonkuvaus. Anni Kytömäki on koulutukseltaan luontokartoittaja ja se näkyy niin metsän nostamisessa keskiöön kuin metsän kuvailussa. Metsänhoitajan koulutuksen saaneena oli nautinnollista lukea metsään sijoitettuja kohtauksia  – kerrankin joku tuntee kasveja ja kiinnittää niiden kiehtoviin yksityiskohtiin huomiota! Metsän ja suon parhaat puolet tulevat kirjassa täyteläisinä esiin ja nuoruuden pitkien maastotyökesien tuoksu- ja sävymaailmat palasivat mieleen Kytömäen tekstiä lukiessa. Yhdessä välissä Erikillä oli tehtävänä luetteloida sammalia museon kokoelmissa, työ jota minäkin olisin halunnut tehdä.

Myös dialogi toimii hienosti. Miten sitä taitoa saisi levitettyä ja nostettua muitakin idealtaan hyviä kirjoja keskinkertaisista loistaviksi? Yhtä sujuvasti kuin kirjoittaa dialogia, vaihtaa Kytömäki Mallan kerronnan  kolmannesta persoonasta ensimmäiseen ja Erikin toisinpäin siinä vaiheessa kun kertojien painotus vaihtuu. Myös orpopoika Joel ja kaksi karhua saavat kertoa omia osuuksiaan. (Vai onko jälkimmäinen karhu sittenkin Joel?)

Pari päivää kirjan lukemisen jälkeenkin hämmästelen, miten tämä voi olla esikoiskirja.

Kustantaja: Gummerus Kustannus Oy, Helsinki
Julkaisuvuosi: 2014
Sivumäärä: 644
ISBN: 978-951-24-0067-6 (pokkariversio)
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

Kultarinta oli ilmestymisvuonnaan Finlandia-palkintoehdokas sekä Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon ehdokas. Kirja sai samana vuonna, Blogistanian Finlandian ja oli yksi Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon saajista. Seuraavana vuonna Kultarinnalle myönnettiin Kaarlen palkinto ja Tulenkantaja-palkinto.

Kytömäen toinen romaani Kivitasku (2017) on ollut suuren suosion kohteena ja voittanut niinikään Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon. Kytömäen kolmas romaani, vuonna 2020 ilmestynyt Margarita, sai kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon. 

Kultarinta oli vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 15. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 5/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 4.38.


 

Kirjat

Ola Rapace: Elämäni Romeona. Pakomatka 5 näytöksessä

  Ennakkoon ajattelin ruotsalaisen Ola Rapacen elämäkerran olevan ailahteleva vuodatus, jossa ainoa kiinnostava asia olisi hänen ystävyyssuh...