Blogini lukijoille lienee jo selvää, että en ole urheiluihmisiä. Otin silti Pasilan kirjaston vaihtohyllystä iskemättömän oloisen urheiluromaanin, Miika Nousiaisen Maaninkavaaran. Johan minä aikanaan bloggasin hänen Metsäjätti-kirjansa, miksi en siis lukisi ja bloggaisi tätäkin.
Kirjan alku on urheilun ja kalastuksen hybridi. Kas siinäpä toinen asia, josta en tiedä juuri mitään. Kuvaavaa on, että ensi sivujen tutuinta asiaa on Lasse Virénin voitto 1972 – SITÄ ei kukaan 70-luvun lapsi ole voinut olla kuulematta tai näkemättä. Sisäänheitto vie lukijan intohimoisen urheilijaisän, Martin, mielenmaailmaan hänen kalastusreissulla ajateltujen ajatustensa kautta. Ilahduin kun tyrskähdin sivulla 11 (sivuissa 11 on jotain, JP Koskisen Tulisiipi-kirjassa itkin liikutuksesta kyseisellä sivulla). Tyrskähdyksen aihe Maaninkavaarassa:
Jos haukeen vertaa, niin kyllä kuhalla toivoa on. Perusasetuksiltaan kuha on järkevä kala. Valmennuksella ja motivoinnilla siitä saisi hyvän. Se on laiska.
Martti-isä paljastuu nopeasti intohimoisen sijaan jopa fanaattiseksi urheilumieheksi. Suuret juoksijat ovat hänelle kaikki kaikessa. Paavo Nurmi ei ole kuollut, koska hänen henkensä elää (vaikka suomalaiset ovat muuttuneet lihaksettomaksi mössöksi). Lasse Virén on hänelle vapahtaja, joka pelasti kansan alhostaan. Ensitreffit Martti järjesti Paavo Nurmen hautajaisiin. Ja nyt hän valmentaa omaa poikaansa Jarkkoa toivorikkaana.
Paitsi että ei valmennakaan. Jarkko katoaa kirjan alkupäässä, ja samalla isän elämältä katoaa tarkoitus. Apuun tulee Heidi-tytär, joka uhraa itsensä juoksuvalmennettavaksi isän hyvinvoinnin vuoksi. Sirkka-äiti ei ole mielissään, mutta on tottunut alistumaan kaikkeen.
Kirjassa kertovat isä ja Heidi. Isä on laitettu ajattelemaan lyhyin lausein ja latteuksin, uskoakseni tarkoituksena korostaa urheilijateemaa kisaselostusta muistuttavilla muotoiluilla. Toisaalta isän ajatus lentää koko ajan eteenpäin detaljista toiseen. Ei kukaan kehitä niin paljon uutta asiaa päässään, eikä varsinkaan sellaisia mukanokkeluuksia mitä isän aivot vaikuttavat suoltavan. Jos on tavoiteltu jotain Havukka-ahon ajattelijan tapaista korpifilosofia, ei siihen ole ylletty, sillä isän pohdiskelut eivät poraudu kovin syvälle maailmankaikkeudessa – vaikka lähtevät yhtä pienistä asioista liikkeelle, esimerkiksi punttisalin painoista (toteuttavat upeasti omaa tehtäväänsä) tai ratakierroksesta (on verraton mittayksikkö aivan kaikelle).
Heidi on paljon toimivampi hahmo. Kun kirjailija on kirjoittamisen aikaan ollut karkeasti ottaen Heidin ja Martti-isän ikien puolivälissä, on kiiteltävä siitä että hän on onnistunut paremmin nuoressa naisessa kuin keski-ikäisessä miehessä. Ja se joka kirjassa käy läpi pakollista kasvutarinaa (tosin aivan helkkarin hitaasti) on isä, Heidi saa pysyä omana itsenään.
Dialogi töksähtelee välillä ja välillä toimii, eikä ole ollenkaan pahimpia lukemistani tapauksista. Otan esimerkin onnistuneesta keskustelusta kohdasta, jossa isä on päättänyt, että perhe muuttaa, ja maksanut jo käsirahan sopivaksi katsomastaan rintamamiestalosta. Ennen kuin kertoo perheelleen!
– Mitä sinä luulet, että Heidi sanoo? Olisiko pitänyt kysäistä?
– Se ilahtuu. Nyt kun se on innostunut juoksemisesta, niin tämä uusi paikka on kuin tehty sille.
– Miten talo liittyy juoksemiseen?
– Vaikka miten. Sieltä on nykyistä paremmat yhteydet kouluun.
– Kouluhan on tuossa parin kilometrin päässä.
– No niinhän minä sanoin. Sieltä uudesta talosta on viisi kilometriä pidempi matka. Saa Heidi paremman aamulenkin kuin tuo luikaus tuohon koululle.
Vastaus jatkuu pidempään, mutta minun asiani tuli selväksi. Vaan oliko tässäkin onnistumisen syy nimenomaan huumori eikä niinkään dialogi?
Huumori jää kuitenkin kirjan kokonaisuudessa vähäiseksi. Osoitteleminen ei auta asiaa, esimerkiksi sellainen, että isä on Martti kuten Martti Vainio ja isän ammatti on talonmies kuten Martti Vainion talonmiehellä. Isän ajattelun tahallinen kömpelyyskään ei kirjan verran jaksa viehättää.
Isä ei ole vakuuttava hahmo ajatustensa puolesta, mutta despoottina hän ikäväkseni vaikuttaa ihan todelliselta ihmiseltä. Minäkin olen tiennyt isiä, jotka eivät ole kertoneet mitään suunnitelmistaan perheelleen etukäteen ja kaikki on muutenkin tehty isän mielen mukaan. Toivottavasti tällainen käytös alkaa olla erittäin poikkeuksellista.
Urheilu ei tosiaan kiinnosta minua, mutta jotain kosketuspintaa sentään sain. Luin ison osan kirjaa samalla kun tein lääkärin määräämiä pidempiä verenpainemittaussarjoja ja sain sivutuotteena sykelukemia. Lätsä-Pekka Päivärintaa ihailin kolmivuotiaana ja ravasin lippalakki päässä eteiskäytävää kun Pekka juoksi arvokisoissa. Ja kirjan nimeenkin päässeen Kaarlo Maaningan olen tavannut hänen metsäammatissaan.
Kirjan tarina ja juoni ovat paljon päähenkilöä onnistuneemmat. Varmaankin siksi Maaninkavaara on saanut Kalevi Jäntin palkinnon. Mutta pohdin, toimiiko tämä vuonna 2009 julkaistu kirja minua nuoremmille enää lainkaan. Minun ikäiseni muistanevat vielä tässä bloggauksessa mainitsemani juoksijat ja Martti Vainion Lomakouheronkin. Jos ne ovat täysin vieraita, putoaa iso osa kirjan pohjasta pois. Otetaan esimerkiksi korkeakulttuurisempi Natalia Ginzburgin Kieli jota puhuimme. En saanut siitä irti kovinkaan paljoa, koska en tunne Mussolinin ajan Italian kulttuurikenttää.
En ollut näemmä luonnehtinut kirjailijaa aiemmassa bloggauksessani. Miika Nousiainen (s. 1973 Haukiputaalla) on kirjoittanut tähän mennessä kuusi kirjaa, joista viimeisin ilmestyi vuonna 2020. Sen lisäksi hän on toiminut uutistoimittajana, juontajana, käsikirjoittajana ja verbaalisten hupailuohjelmien panelistina.
Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki
Julkaisuvuosi: alun perin 2009 (luin Seven-pokkarin neljännen painoksen vuodelta 2012)
Sivumäärä: 351
ISBN: 978-951-1-24670-1 (pokkariversio)
Kansi: Markus Pyörälä
Maaninkavaara oli vuoden
2023 Goodreads-lukuhaasteeni 40. kirja. Annoin arvosanaksi
Goodreadsissa 2/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,51.