Näytetään tekstit, joissa on tunniste Väkivalta. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Väkivalta. Näytä kaikki tekstit

Hanna-Riikka Kuisma: Syyllinen

 

On ilman muuta kirjoitettava bloggaus Hanna-Riikka Kuisman kirjasta #Syyllinen, koska olen aiemmin kirjoittanut Kerrostalosta, ja #Syyllinen on näistä selvästi parempi. Sen minulle sanoi moni etukäteen ja onneksi uskoin. Kerrostaloon oli tungettu valtava henkilögalleria ja juonirönsyjä, joita myös solmittiin yhteen, ja siitä huolimatta tarina jäi jotenkin kesken. #Syyllisessä ei syyllistytä mihinkään näistä.

Tapahtumat sijoittuvat pieneen kaupunkiin, joka sattuu olemaan minä-kertovan päähenkilön lapsuuden kotikaupunki. Päähenkilö toimii verkostomarkkinoijana ja yrittää kirjan alussa rakentaa uudet myyntiverostot tälle paikkakunnalle, jolla hän ei ole asunut ylioppilaskirjoitusten jälkeen. Siteitä ei ole enää muihin kuin naapuritalossa asuvaan äitiin ja mukana muuttaneeseen poikaystävä-kihlattu-aviomieheen (päähenkilö ei tunnu muistavan suhteen laatua kunnolla).

Nelikymppinen päähenkilö vaikuttaa alkuun höpsähtäneeltä somettajalta, jolla on yhtä vähän sisäistä elämää kuin silityslaudalla. Mutta hänestä paljastuu koko ajan lisää, kuten kaikista muistakin kirjan henkilöistä. Päähenkilö ajautuu vähitellen hyvin kummalliseen jamaan ja kirja jaksaa yllättää kerran toisensa jälkeen. En minä sitä lähtenyt hakemaan, mutta otin tyytyväisenä vastaan.

Kirjailija on keksinyt (tai laittanut talteen) todella hulvattomia somepostauslavastuksia. Hörähdin ääneen kohdassa, jossa somepreesensistä kategorisesti kieltäytyvä puoliso ei huomaa, miten päähenkilö kainaloon käpertyessään ehtii asetella kahvikupit romanttisesti vierekkäin ja postata ne ihanaa kotoilua kuvaavilla häshtägeillä. Instagram-postausten ja päähenkilön reaalimaailman välissä oli kokonainen Canal Grande ellei peräti Grand Canyon.

Tunnustan nauttivani tietynlaisesta sosiaalipornosta. Olen lukenut vuosien mittaan kymmeniä ellen satoja tunteja pyramidihuijauksiin liittyviä keskusteluita eri nettipalstoilla. Kirjailija ei kenties ole hukannut elämästään yhtä suurta osaa samaan harrastukseen, mutta hyvin hän on perehtynyt. Ei kai tule yllätyksenä, että nimenomaan tässä kirjassa verkostomarkkinointi kallistuu pyramidihuijauksen puolelle. Se on vielä toisellakin tapaa epäeettistä, koska markkinoidut lisäravinteet eivät ole sitä, mitä on luvattu. Tämä elementti täydentää kirjaa kiinnostavasti, vaikka juoni ei riipu siitä.

Kerrostalon kanssa on yhteistä se, että ns. normaaleja ihmisiä ei kuulu joukkoon. Minulla oli erikoinen äiti, mutta päähenkilön äiti löi hänet laudalta siihen tyyliin, että onnittelin itseäni... vai löikö sittenkään? Yksi kirjan hienouksista kiteytyy kysymykseen epäluotettavasta kertojasta. En katso spoilaavani, koska kysymys nousee esiin melko nopeasti, kun päähenkilön some-elämän ja oikean elämän eroja näytetään lukijalle.

Elinympäristö on samoin Kerrostalomaisen karu, ei sentään dystopia tällä kertaa, mutta ei mikään unelmien asuinalue tai asunto. Tämäkään kirja ei ole hyvän mielen kirja, mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen. Olisin voinut lukea pidempäänkin: parina iltana tapasin itseni ajattelemasta, että kohta pääsen taas kirjan pariin... ei hitto, minähän luin sen jo loppuun!

#Syyllinen on Hanna-Riikka Kuisman seitsemäs kirja. Kirjailijasta kerroin Kerrostalon bloggauksessa ja päivitän tilanteen kun seuraavan kerran bloggaan jostain Kuisman kirjasta. 


Kustantaja: Like Kustannus, Helsinki
Julkaisuvuosi: 2021
Sivumäärä: 288
ISBN: 978-951-1-40610-5
Kansi: Tommi Tukiainen

 
#Syyllinen oli vuoden 2023 Goodreads-lukuhaasteeni 3. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 5/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,22.

Mario Vargas Llosa: Vuohen juhla

 

Mario Vargas Llosan Vuohen juhla kertoo Dominikaanisen tasavallan diktaattorista Rafael Trujillosta (s.1891, k. 1961). Vuonna 1930 maansa johtoon nousseella Trujillolla oli meille Stalinin naapurivaltion asukeille kovin tuttuja lempinimiä kuten Hyväntekijä tai Uuden Isänmaan Isä. Mutta myös haukkumanimiä kuten Vuohi, mikä selittää kirjan nimen. Kutsun jatkossa Trujilloa Vuoheksi kirjan hengen mukaisesti. 

Vuohi elää kirjassa yhtä päivää, viimeistään, mutta ajatuksissaan koko elämänsä kaarta. Ja millainen kaari se onkaan! Energinen, kunnianhimoinen ja pahansisuinen mies oli kivunnut saarivaltion johtoon ja pitänyt kiinni vallastaan samoja ominaisuuksia käyttäen. Hän sai lisättyä kansansa hyvinvointia – ja sivussa tietenkin perheensä ja suosikkiensa hyvinvointia. Vuohi hankki vähitellen omistukseensa suurimman osan maansa yhtiöistä. Ja kuten yksinvaltiaille on tyypillistä, hyvinvoinnin lisäämisestä yhtäällä saivat ensin kärsiä jotkin kansanosat ja lopulta kaikki, kun vallanhimo ja vainoharhat alkoivat viedä johtajaa. 

Esimerkkinä Hyväntekijän johtamisesta oli haitilaisten joukkomurha vuonna 1937. Naapurivaltiosta tulleita ihmisiä oli suuret määrät töissä etenkin Dominikaanisen tasavallan plantaaseilla. Kirjassa Vargas Llosa näyttää tapahtuman vuosikymmeniä myöhemmin juhlaillallisilla käydyn keskustelun kautta:

–Mitä taas kuolleisiin tulee, hän sanoi leikkisästi. –Kysy keneltä tahansa tässä pöydässä istuvalta ja saat kuulla mitä erilaisimpia lukuja. Esimerkiksi sinun mielestäsi, senaattori, paljonko heitä oli?
    Henry Chirinosin tummat kasvot silisivät tyytyväisyydestä, kun Johtaja kysyi ensimmäiseksi juuri häneltä.
–Vaikea sanoa, hän viittoili kuin pitäisi puhetta. –Lukuja on liioiteltu kovasti. Korkeintaan viisi- tai kahdeksantuhatta, sanoisin.
–Kenraali Arredondo, sinähän olit noina päivinä Independenciassa kauloja katkomassa. Montako?
-–Noin kaksikymmentätuhatta, Ylhäisyys, vastasi lihava kenraari Arredondo, joka oli kuin univormunsa vanki. –Pelkästään Independencian alueella monta tuhatta. Senaattori vähättelee. Minä olin paikalla. Ainakin kaksikymmentätuhatta.
–Montako sinä tapoit itse? generalissimus laski leikkiä ja toinen naurun aalto kiiri pöytää pitkin niin että tuolit nitisivät ja kristallit helisivät.

[Keskustelu jatkuu ja muuttuu absurdiksi kertomukseksi haitilaisille maksetuista korvauksista, jotka jäivät murto-osaan sovitusta erilaisten ketkuilujen vuoksi. Wikipedian Trujillosta kertova artikkeli mainitsee 10 000 – 26 000 murhattua haitilaista.]   

Irstailu, voiman näyttäminen ja raakuudet viehättävät Vargas Llosan kuvaamaa Vuohta. Vuohi käy ajatusmonologeissaan koko lähipiirinsä läpi karkealla kielellä ja projisoi ihmisiin omia luonteenpiirteitään, tai jos niitä ei löydy, on epäileväinen. Hän ihailee ihmisiä, joita voi kutsua vaikkapa nimellä "Elävä mulkku" ja halveksuu heikkoja poikiaan, jotka eivät ole kuin hän itse. Syy on poikien äidissä, jonkun muun naisen kohdussa hänen siemenensä olisi tuottanut kunnollisia miehiä. Nukkepresidentti Balaguer puolestaan on Vuohen mielestä epäinhimillinen: ei miesten tavallisia haluja, ei pidä naisista eikä pojista, viettää siveämpää elämää kuin naapurinsa nuntius, ei tiluksia, osakkeita, säästöjä, ei ole sekaantunut juonitteluihin, ei juopottele, ei polta, ei mässäile... Joko näin, tai sitten Balaguerilla on jokin strategia, jota Vuohen vakoojat eivät vielä ole saaneet selville!

En ole tietääkseni lukenut koskaan näin erikoisesti aikaa ja näkökulmahenkilöitä vaihtavaa teosta. Vargas Llosa siirtää tapahtumat täältä tuonne usein kesken sivun, ilman minkäänlaista tekstin asettelun antamaa vihjettä. Luultavasti olin ylittänyt jo monta tällaista vaihdoskohtaa, ennen kuin huomasin ihmetellä asiaa. Tyylikeino siis toimi, mutta pohdin, olisiko se toiminut ennen nopeita leikkauksia sisältävien televisiosarjojen aikaa, eli olisiko hitaampaan rytmiin kirjoissa ja filmeissä tottunut lukija tipahtanut kyydistä. Kirjahan on kirjoitettu niinkin myöhään kuin vuonna 2000. 

Ja siitä sain vastauksen harmitteluuni, miksi ihmeessä kirja ei kuulunut aikanaan lukion oppimäärään. Kirja saa ahmimaan runsaat faktatiedot kuin vahingossa. En tiedä miten olisin paremmin saanut päähäni Dominikaanisen tasavallan historiaa ja siinä sivussa Karibian maiden 1960-luvun poliittisia asetelmia. Mutta omaan lukioaikaani kirja on ollut korkeintaan pilke Vargas Llosan silmäkulmassa.

Kirja sisältää kaksi, ellei jopa kolme, jännitettävää kertomusta. Vuohen kohtalon voi aavistaa, vaikka lähtisi lukemaan yhtä tietämättömänä kuin minä. Vuohi tapaa noutajan ensi kerran sivulla 290, salamurhaajien näkökulmasta kerrottuna. Siinä kohtaa olin hetken huolissani: voiko kirjailija jättää pois keskeisen kertojansa ja päättyvätkö herkulliset/karmeat ajatuskulut ja luonnehdinnat tähän? Mutta ei, Vuohi palautetaan kertojaksi taas yhdellä aikasiirrolla ja hän ajautuu uudestaan kohti kuolemaansa, tällä kertaa omin silmin koettua, joka toteutuu sivulla 450. Siitä eteenpäin Vuohta ei enää kuulla, vaan pääosan saavat salaliittolaiset.

Ensimmäinen oikeasti jännitettävä kertomus on senaattori Augustin Cabralin tyttären Uranian tarina, jonka draama sijoittuu Vuohen viimeisiin aikoihin, Uranian ollessa 14-vuotias. Kirja alkaa Uranian paluusta kotikaupunkiinsa 35 vuoden jälkeen. Hän kertoo muistonsa lukijalle kahdessa erässä, ensin käydessään tapaamassa halvaantunutta isäänsä, jonka pakottaa kuuntelemaan itseään. Ja sitten tätinsä ja serkkujensa luona samana iltana. Kirja päättyy Uranian päätökseen palata nopeasti Yhdysvaltoihin. En paljasta enempää.

Toinen varsinainen jännityskertomus on salaliittolaisten kohtalo. Tämä osuus on kirjallisesti kaikkein "normaalein": kerrotaan missä miehet piileskelivät murhattuaan Vuohen, mitä he ajattelivat ja miten he jäivät tai eivät jääneet kiinni. Kirjan raakuudet kuitenkin painottuvat tähän suoraviivaisen kerronnan jaksoon. Toki Vuohi oli pitkin kirjaa hekumoinut rangaistuksilla ja murhilla (YK:n naisiin kohdistuvan väkivallan lopettamisen päivää vietetään Rafael Trujillon murhauttamien Mirabalin sisarusten kuolinpäivän muistoksi 25.11.) Yksi Vuohen nautinnollinen ajatus koski ruumiiden syöttämistä haiparville, mutta se oli tosiaankin vielä jotain muuta kuin kidutusten kuvaukset. Kaikkein hellämielisimmille lukijoille en suosittele, vaikka en usko että kirjailija on joutunut liioittelemaan mitään.

Muutoin ehdoton suositus tälle nerokkaalle teokselle! Ja hetkinen, vielä pitää mainita yksi kirjan läpi kulkeva lanka: pitääkö Vuohen rakko vai ei? Kirjailija on tuonut lukijallekin pienen ilonaiheen, heikon kohdan omasta mielestään voittamattoman miehen etumukseen.

Perulainen Mario Vargas Llosa (s. 23.3.1936) on väitellyt tohtoriksi Gabriel García Márquezin tuotannosta ja kirjailijanuran lisäksi toiminut toimittajana ja poliittikkona. Vargas Llosa sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon 2010. Hänelle on myönnetty myös lukuisia muita kirjallisuuspalkintoja.


Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki
Suomentaja: Sulamit Hirvas
Julkaisuvuosi: 2002 (alkuperäisteos La fiesta del chivo 2000), lukemani Seven-pokkari* 2011
Sivumäärä: 615/607 (pokkari)
ISBN: 978-951-1-25402-7 (pokkari)
Kansi: Jussi Kaakinen

Vuohen juhla oli vuoden 2022 Goodreads-lukuhaasteeni 29. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 5/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 4,31. 

*Otava lanseerasi Seven-sarjan tammikuussa 2000. Siinä on julkaistu kotimaista ja suomennettua kaunokirjallisuutta, tietokirjoja sekä lasten- ja nuortenkirjoja.

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia

 

Teen monia asioita systemaattisesti, mutta tapa ei ulotu siihen, miten luen kirjailijoiden teoksia. Ellei kyse ole tiukan kronologisesta sarjasta kuten Elena Ferranten Napoli, luen mitä sattuu käteen osumaan. Joten nyt luin Pajtim Statovcin esikoisromaanin Kissani Jugoslavia aloitettuani viime vuonna Bollasta. 

Toinen kirja peräjälkeen paljastaa, että Statovci tottavie osaa kuvata miesten välistä erotiikkaa. Ihailin Bollassa päähenkilön kiihkeitä ajatuksia rakkaastaan. Kissani Jugoslavia alkaa kahden ennestään tuntemattoman miehen värisyttävällä kohtauksella. Useimmiten erotiikka on kirjoitettuna vaivaannuttavaa, mutta Statovcin tekstissä ei ole tästä tietoakaan. 

Kirjassa seurataan alkukohtauksen nuorta miestä sekä nuorta kosovolaista naista, joka kirjan edetessä paljastuu nuoren miehen äidiksi. Nuori mies elää nykyaikaa, naisen tarina alkaa vuodesta 1980. Naisen tarina on tärkeä, mutta se jää limittäin kerrotun pojan tarinan alle. Naiset eivät näissä kahdessa lukemassani Statovcissa ole toimijoita, vaan automaatteja, työmyyriä, jotka alistuvat ja toteuttavat perinnettään. Hyväksyn kirjailijan valinnan.

Hyväksyn myös sen, että Statovci tässä kirjassa siirtää albaaniperheen Suomeen jo ennen varsinaisen Kosovon sodan alkamista. Näin hän säästyy perheen kuljettamiselta sodan läpi ja kirjassa sota tulee esiin vain televisiossa ja sukulaisten kohtaloiden kautta. Vielä radikaalimmin teki Anni Kytömäki Kultarinnassa: hän siirsi päähenkilön Lappiin tekemään luontohavaintoja viestiyhteyksien saavuttamattomiin koko vuoden 1918 sodan ajaksi.

Ensimmäisellä neljänneksellä kirjaan tulee mukaan kissa, joka minulle oli kuin Bulgakovin Saatana-satiirista hypänyt. Ja jos en olisi lukenut Saatana saapui Moskovaan -kirjaa, en olisi kiinnostunut kahdella jalalla kävelevästä ja puhuvasta fantasiakissasta, vaikka se on ilmoitettu jo nimessä ja kansikuvassa. Kissa tavataan homobaarissa, mutta yllättävää kyllä, kissa inhoaa homoja. Ei homoseksuaalisuutta, vaan homoja. Etenkin naismaisia homoja. Mutta kuitenkin myös miesten välistä seksiä. Ja mistä tämä inho oli tullut?

Kissa vakuutti, etteivät sen puheet homoista perustuneet mihinkään kuulopuheisiin, vaan omakohtaisiin kokemuksiin, sillä se oli kerran tavannut kaksi homoa. Kissa oli ollut lounasravintolan vessassa tupeeraamassa rehevää turkkiaan, kun kaksi homomiestä oli saartanut sen: kissan mukaan miehet olivat marssineet sen molemmille puolille ja osoitelleet sen komeita kylkiä ja kiiltävää häntää kuin mitäkin lihanpaloja, ja kissa oli tuntenut olonsa niin esineellistetyksi, että se oli joutunut keskeyttämään tupeerauspuuhansa ja peittämään suloiset kurvinsa.

Kissa on kaikin puolin ristiriitainen, ja päähenkilön kämpille muutettuaan se paljastuu kauheaksi – vaativaksi ja ilkeäksi – ja kuitenkin päähenkilö rakastaa sitä. Tulkitsin, että kissa eli vain nuoren miehen pään sisällä ja lienee ollut oireilua oman homoseksuaalisuuden keskeneräisestä hyväksynnästä. Vaikka mies oli elänyt valtaosan elämästään vapaassa länsimaassa, olivat synnyinseudun ja perheen perinteet väistämättä jossain mielen pohjalla. Samaan oireiluun liittäisin käärmeen, jonka mies oli hankkinut ennen kuin kissa astui hänen elämäänsä. Käärme oli todellinen, mutta heijasti sekin uskoakseni miehen sisintä. Vai miksi muuten käärmeitä ikänsä pelännyt mies ottaisi kuristajakäärmeen asumaan kotiinsa? Lopussa mies ja käärme ottavat raa'asti yhteen, ja jotain muuttuu miehen maailmassa. 

(Ilta-Sanomien Statovcista kertovassa jutussa vuodelta 2019 esiintyy tulkinta kissasta revittynä Jugoslaviana ja myös poiminta kirjailijan mietteistä, joissa mainitaan seksuaalisuus. Jokainen lukija on kuitenkin oikeutettu näkemään kirjassa sen, mitä kirja juuri hänelle kertoo.)

Päähenkilön äidin tarina kulki siis pojan tarinan välissä. Se oli kliseisempi ja konkreettisempi: nuori kaunis tyttö oli sidottuna kotikyläänsä ja kotiinsa. Hän päätyi naimisiin kylän liepeillä sattumalta tapaamansa komean miehen kanssa. Jotain ihastusta oli, mutta perinne vaikutti enemmän, eikä tytöllä ollut todellisia vaihtoehtoja. Isä lupasi hänet tälle miehelle, joka oli hyvästä suvusta ja opiskeli yliopistossa. Kaikki tiesivät, että mies oli kotoisin paikasta, joka tunnettiin vanhoillisuudesta, väkivaltaisista miehistä ja onnettomista naisista. Tyttö pohti, että ei tulisi sellaista menoa katselemaan, vaan ennemmin kuolisi tai tappaisi miehensä.

Mutta kaikki alkoi mennä pieleen heti varsinaisena hääpäivänä. Aviomies tuli itse hakemaan tytön uuteen kotipaikkaansa, vaikkei niin tehty, vaan sukulaismiehet toimivat aina hakijoina. Ajomatkalla hän löi vaimoaan ensimmäisen kerran. Ja kaiken kukkuraksi häiden jälkeisenä aamuna nuorikolle kerrottiin, että Jugoslavian johtaja Tito oli kuollut. Häiden juhlinta vaihtui epätietoiseen arkeen. 

Mitä suurinta symboliikkaa tässäkin, ja jos nuoren onnen nopea kääntyminen väkivaltaiseksi avioliitoksi olikin kliseinen, käytti Statovci pitkällisiä häävalmisteluita ja -seremonioita taitavasti  kuvatakseen yhteisön dynamiikkaa. 

Ylempänä kerroin, että nainen jälleen kerran alistui. Hän ei tappanut itseään eikä väkivaltaista miestään, hänestä tuli äiti, hän seurasi miestään Suomeen, eli vaatimattomissa oloissa, ja vasta vanhemmalla iällä pääsi tilanteeseen, jossa sai ajatella vain itseään. Mutta ilman äitiä ei olisi ollut pojan tarinaa. Ne vaativat toisensa ja tekivät yhdessä kirjasta väkevän.

Kissani Jugoslavia on parhaimpia lukemiani esikoisromaaneja. Ei ihme, että se voitti Helsingin Sanomien vuoden parhaalle esikoiskirjalle tarkoitetun kirjallisuuspalkinnon vuonna 2014. Myös kirjan nimi ja kansi ovat poikkeuksellisen onnistuneita, ja kansi voitti Grafian Vuoden huiput -palkinnon julkaisugrafiikan sarjassa. Perusteluissa kerrotaan kannesta asioita, joita kirjaan tarttuva lukija ei voi tietää: "Kannessa balkanilaisen ohjaajan Emir Kusturican elokuvien hulluus. Ylivedossa esiintyy sodassa tuhottu kotikylä Podujevo. Kannen värit heijastavat kirjan tunnelmaa."

Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki
Julkaisuvuosi: 2014
Sivumäärä: 286
ISBN: 978-951-1-26978-6 (pokkariversio)
Kansi: Jaakko Ollikainen

Kissani Jugoslavia oli vuoden 2022 Goodreads-lukuhaasteeni 6. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 5/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,72.

Slavenka Drakulić: Aivan kuin minua ei olisi


Alle kolmekymmentä vuotta aikaa Bosnian sodan kauhuista. Se on yksi päällimmäisistä ajatuksista, jotka pyörivät mielessä Slavenka Drakulićin Aivan kuin minua ei olisi -kirjaa lukiessa. Kirjailija vie lukijan vuoteen 1992, seuraamaan S-nimisen opettajan silmien ja ruumiin kautta joutumista serbien pitämälle vankileirille. Pajtim Statovskin Bolla-kirjassa oltiin ajallisesti vielä lähempänä, Kosovon sodassa 1990-luvun puolivälissä, mutta siinä päähuomion veivät myöhemmät tapahtumat.

Siivilöin kirjan juhannuksena siskon laatikoista. Kirja vaikutti kuuluvan osaksi yleissivistystä, mutta kansikuvan tunnelma, kirjan nimi ja synnytyssairaalaan sijoitettu alkukohtaus huolettivat: olisiko tämä kuitenkin liian sentimentaalinen? No ei tarvinnut lukea ensimmäistä sivua pidemmälle, kun kävi ilmi, että sentimentaalisuus on kirjasta kaukana. 

Alkukohtauksen Tukholman karoliininen sairaala on itse asiassa tarinan päätöspaikka. Tarina alkaa Bosniassa eräässä muslimikylässä toukokuussa 1992. Päähenkilö S. on ottanut työn kylän koulusta. Eräänä aamuna serbisotilaat tulevat ja kokoavat kyläläiset linja-autoihin, kertomatta miksi ja minne heitä viedään.

S:n ja kyläläisten on vaikea ymmärtää tapahtunutta. Ensin sotaa ei vielä ollut, sitten se oli kaukana, sitä nähtiin uutisissa ja kuultiin huhuissa. Ihmisiä lähti varmuuden vuoksi pois, väliaikaisesti, palatakseen myöhemmin. Lapsia lähetettiin sukulaisten luo, mutta opettaja-S. vastusti, sillä lukukausi ei ollut vielä päättynyt. Vielä kun armeija läheni, kylässä ajateltiin, että mitään pelättävää ei ollut. Heillä ei ollut aseita, miehet olivat vanhoja (nuoret olivat muualla töissä). 

Etenkin S. itse ajatteli, että asia ei koskisi häntä. Hänen äitinsä oli serbi, isänsä muslimi, eikä hän katsonut kuuluvansa mihinkään ryhmään. Mutta sodassa ei ole hienosäätöjä, sotilaat tyhjentävät koko kylän henkilöpapereita kyselemättä. Mukaan saa pakata pienen laukun. Kaikki on epätodellista, eihän näin voi käydä. Kirjan nimi aukeaa S:n pohtiessa:

Asioista jotka ovat olleet tähän saakka ymmärrettäviä, tulee yhtäkkiä käsittämättömiä, omasta tulee vierasta eikä häntä ole enää olemassa aivan kuin hän liukuisi todellisuuteen, jota hän ei pysty ymmärtämään.

Sama epätodellisuuden tunne jatkuu, kun tapahtumat etenevät koko ajan kauheammiksi. Kyläläiset kuvittelevat menevänsä johonkin vastaanottokeskukseen ja jatkavansa siitä eteenpäin rajan yli Kroatiaan tai pidemmälle. Ensimmäinen kosketus uuteen todellisuuteen tulee, kun linja-autoissa mukana olleet miehet ammutaan ensimmäisellä välietapilla ja muut viedään vankileirille. 

Kuitenkin raskaan matkan jälkeen tuntuu helpottavalta päästä edes oikaisemaan jalkansa ja toinen helpotus on vartijoilta ohimennen kuultu lausahdus: leirillä säilytetään vaihdettavia vankeja. 

Mutta eihän se pidä paikkaansa, ainakaan pitkään aikaan. Naiset elävät surkeissa oloissa. Suurin osa käy päivisin kuokkimassa peltoa, jotkut ovat keittiössä töissä. S. puolestaan saa auttaa myös vankina olevaa sairaanhoitajaa. 

Koska ruokaakin on vain hädin tuskin riittävästi, ei mitään sairaanhoidon tarvikkeita tietenkään ole. Kun naisille tuodaan huopia ja he saavat pihalle seinällisen käymäläkuopan, on selvää että leirillä vietään myös talvi. Naiset alkavat ajatella kukin omaa selviytymistään: jos antaa solidaarisesti toiselle jotain, se puuttuu itseltä ja vähentää omia mahdollisuuksia jäädä henkiin.

Vieressä on miesten työleiri ja naisten leirille leviää huhuja kidutuksista ja tuhansista tapetuista. Naiset kulkevat omalla leirillään hartiat kumarassa, yrittävät olla näkymättömiä, että eivät osu vartijoiden silmiin, säästyäkseen lyönneiltä tai vielä pahemmalta.

Se pahempi odottaa tietenkin S:ää. Hallintorakennuksessa on huone, jonne on suljettu naisia sotilaiden käyttöön. Sinne haetaan tyttöjä, ensin öisin, sitten jo kirkkaassa päivänvalossa (kauhujen toteuttajat turtuvat aina nopeammin kuin heidän kohteensa). Yhtenä päivänä S:kin haetaan, vaikka hän ei ole enää nuori tyttö. Useampi mies raiskaa ja pahoinpitelee hänet, viimeinen virtsaa hänen suuhunsa. S. herää "naistenhuoneessa" ja siitä tulee hänen uusi elämänpiirinsä.

Naistenhuoneessa on oma sisävessa, saippuaa ja ikkunaverhot. Paljonpa ne lohduttavat, kun milloin tahansa kuka tahansa voidaan hakea raiskattavaksi ja hakattavaksi. Kun joku ei palaa huoneeseen, on hänet hakattu kuoliaaksi. S., joka on vanhempi ja opettaja, pääsee lopulta leirin komendantin jalkavaimoksi. Seuraa naurettava leikki rakkaudesta ja tavallisesta elämästä, jonka kumpikin tietää valheeksi. S. pääsee kuitenkin muiden sotilaiden käsistä. Hän on turtunut:

Jonkin ajan kuluttua jokapäiväisestä kauhusta ja kuolemasta tulee rutiinia. S. kuuntelee leirin puheita tunteettomana. Hän kuuntelee sanoja, jotka painuvat syvälle hänen sisäiseen kammioonsa. Tai näkee tapahtumia. Hän näkee tapahtumat omin silmin, mutta ne eivät kosketa häntä. Hän ei pelkää enää, ei tunne myötätuntoa, ei reagoi tapahtumiin. Kuolema ympäröi häntä joka päivä, kuolema on hänelle tosiasia. Mutta S. ei välitä mistään, jos se ei kosketa häntä itseään. S. on varma, että leiristä selviää hengissä vain kääntämällä katseensa syrjään.

En käy naisiin ja lapsiin kohdistuneita väkivallantekoja tämän enempää läpi, sanon vain, että ne ovat kirjassa pahempia kuin mitä raapaisin näytille. Lopulta naisten leiri pääsee kuukausikaupalla toivottuun vaihtoon marraskuussa 1992. Heidät viedään Kroatian Zagrebiin, pakolaisleirille vankileirin sijaan. S. saa selvyyden siitä, minkä on siirtänyt ajatuksistaan syrjään: hän on raskaana. 

S. pääsee Ruotsiin jonkinlaisena onnenkantamoisena. Ruotsi on paikka, jossa kaikki on hyvin, ajattelemme me ja S. Mutta S:llä oli kaikki hyvin ennen sotaa, ennen leirille joutumista, ennen kyläläisten murhaamista, ennen raiskauksia. Ei kenenkään tarvitsisi joutua Ruotsiin saadakseen elämänsä takaisin. 

Mutta tässä tilanteessa hyvä näin, S:n kannalta. Hän kuitenkin haluaa antaa lapsensa pois, sillä hän vihaa syntymätöntä lastaan hänet raiskanneiden miesten vuoksi:

... hän näki yllään heidän kasvonsa, lapsen isien kasvot. Nimettömät miehet, jotka olivat useimmiten humalassa. Heidän lukumääräänsä hän ei tiedä, mutta hän muistaa jonkun silmät, ehkä kasvot tai äänen, kädet, hajun, usein löyhkän. Jokainen heistä voisi olla lapsen isä.

Ja nyt päästään takaisin kirjan alkuun ja samalla sen loppuun. S. synnyttää eikä halua tietää mitään lapsestaan. S:n huonetoveri ei ymmärrä (ja imettää lasta, kun S. ei koske lapseen) ja sairaalassakin on jotain sekaannusta, vaikka S. on sanonut, että hän antaa lapsen adoptioon. Kun S. on tahtomattaan joutunut liian pitkään olemaan lapsensa kanssa, on hän jo lientynyt:

Vain äiti voi osoittaa lapselle, että viha voi muuttua rakkaudeksi. Lapsen pieni vartalo vääntelehtii. Hän koskettaa sen kasvoja ja hiuksia. Jonain päivänä hän sanoo, että poika on hänen lapsensa, vain hänen. Palatessaan sänkyynsä S. tuntee ensi kerran täydellistä rauhaa.

Slavenka Drakulić (s. 1949) on kroatialainen toimittaja ja kirjailija, joka nykyään asuu Zagrebissa ja Tukholmassa. Hän päätyi Ruotsiin merkillisen Bosnian sotaan liittyvän tapahtumaketjun seurauksena. Vuonna 1992 ilmestynyt lehtijuttu nimesi viisi kroatialaista naiskirjoittajaa noidiksi ja Kroatian raiskaajiksi. Nimettömän (myöhemmin selvinneen) kirjoittajan mukaan naiset eivät olleet ottaneet tarpeeksi voimakasta kantaa raiskauksiin sotataktiikkana. Kohta syytösjutun jälkeen Drakulić alkoi saada uhkauksia puhelimen välityksellä ja hänen omaisuuuttaan tuhottiin. Koska hän ei saanut juurikaan tukea ystäviltään ja kollegoiltaan, hän lähti Kroatiasta ja asettui Ruotsiin. Nykyään hän asuu Kroatiassa ja Ruotsissa (ks. Wikipedia, valitettavasti vain englanniksi).

Tottavie tämä kirja kuului yleissivistykseen! Ja vielä selkeämmin: ei vihata, ei alenneta toisia puheissa tai teoissa, ei aloiteta sotaa, ei veli veljeä vastaan, ei kylä kylää vastaan, eikä muutenkaan, eikä raiskata. Kiitos.


Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki
Suomentaja: Seija Uuskoski
Julkaisuvuosi: 2000 (alkuperäisteos Kao da me nema 1999)
Sivumäärä: 254
ISBN: 951-1-16485-6
Kirjaston poistokappaleen muovitus oli hävittänyt kannen tekijän tiedot

Aivan kuin minua ei olisi oli vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 31. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 5/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 4,24.   

Hanna-Riikka Kuisma: Kerrostalo

 


"Niin että mitä?" kuvaa olotilaani, kun olin lukenut palan matkaa Hanna-Riikka Kuisman Kerrostaloa. En ollut tehnyt ennakkotutkimusta kirjan sisällöstä ja luulin sen kertovan elämästä lähiökerrostalossa. Ja kertoihan se, mutta omat kokemukseni sellaisista paikoista kuin Vuosaari, Malmi, Tapulikaupunki ja Kontula eivät raffiudessaan ulotu lähellekään tätä kirjaa. 

Myönnän, että huumeet eivät ole olleet vielä iso tai ainakaan näkyvä asia silloin, kun noissa paikoissa asuin. Alkoholi oli, mutta toisin kuin kirjassa se ei koskettanut koko lähiötä kokonaisvaltaisesti. Nettiselaamisen perusteella Kuisman kirja on dystopia kerrostalolähiöstä. Tieto selitti alueen ympärille rakennetun aidan, josta pääsi sisään ja ulos vain lukittujen porttien kautta.

En koskaan pitänyt lähiökerrostaloista, mutta kirjan ihmisten elämään verrattuna olen asunut luksuselämää! Lukeminen teki murheelliseksi, mutta toisaalta pidän synkkyydestä ja siitä, että kenellekään ei ollut kirjoitettu onnellista loppua. Se, miten heille lopulta kävi, jäi kirjassa auki, mutta useimmat tuntuivat suuntaavan aina vain huonompaa kohtaloa päin. 

Näkökulmahenkilöitä oli paljon, omaan makuuni jopa liikaa. Osaa liikuteltiin väkinäisesti loppuun saakka. Ei kuitenkaan kaikkia. Arvostan Renny Harlinin Deep Blue Sea -elokuvan kohtausta, jossa Samuel L. Jacksonin esittämä voimakas ja kokenut johtajatyyppi joutuu hain hampaisiin kesken motivaatiopuheen. Vähän samaan tyyliin, siis samalla nopeudella ja täysin yllättäin, tuli kirjassa loppu kahdelle näkökulmahenkilölle. Ratkaisu toimi hyvin ja henkilöt olivat kaikkensa antaneet kertomukselle.

Näkökulmahenkilöiden suuren määrän hyvä puoli oli, että Kuisma sai mukaan eri-ikäisiä lähiön asukkaita, joille lähiön muutos näyttäytyi hyvin eri tavoin. Ikäihmiset Marketta ja Reino pystyivät elämään pahimpien tapahtumien ulkopuolella ja he olivat ainoat vanhanaikaisen työelämän ja normaalin eläköitymisen kokeneet. Heidän ikätoverinsa Terttu ja Voitto olivat järkyttävässä jamassa, ja olivat nuo edellisessä kappaleessa mainitut pikalopetetut henkilöt. Nuori tyttö Jade taas kummasteli asioita lapsen vinkkelistä, mutta olisi ollut mukavampi katsella, jos äiti ei olisi ollut seksityöläinen.

Eniten kerrottiin pari-kolmekymppisestä Jessicasta, joka diilasi huumeita Kim-nimisen väkivaltaisen miehen puolesta. Jessicalla meni alkuun olosuhteisiin nähden jotenkuten – olosuhteet olivat sellaiset, että hän oli menettänyt lapsensa huoltajuuden, työpaikkansa ja hyvän miehensä ja joutunut palaamaan lapsuutensa ja nuoruutensa lähiöön, mutta hän kuitenkin asui mukavan miehen kanssa ja vaikka molemmat käyttivät aineita, oli heillä kämppä ja ruokaa ja kuvitelma siitä, että elämä oli omassa hallinnassa. Jessica kaipasi lastaan, ja laittoi salaa rahaa sivuun päästäkseen muuttamaan lapsen lähelle. Kaikki lähti kuitenkin kammottavalla tavalla alamäkeen muutaman virheliikkeen seurauksena.  

En pystynyt ymmärtämään Jessicaa, joka oli joutunut nykytilaansa omien tekojensa vuoksi. Sen sijaan keski-ikäinen Teppo, joka oli jäänyt lähiöön ja eleli nyt lomautettuna asuntonsa ja baarin muodostamassa pienessä piirissä, oli hyvin inhimillinen. Hän yritti aina pysyä pidempään selvinpäin, mutta baari ja kaverit vetivät lähes joka ilta puoleensa. Teposta tuli etsimättä mieleen pätkä Mikko Alatalon laulusta Ihmisen ikävä toisen luo: "Nuo kasvot miestenhuoneen peilissä, joita tuijotan. Ei ne minun oo vaan omaisuutta ryyppyporukan."

Tepon naismaku ei ollut seurannut hänen ikääntymistään ja nuoruuden ihastukset, joita hän edelleen näki lähiön kaduilla ja baarissa, ällöttivät. Ei kuitenkaan tullut mieleen, ettei hän itsekään rahattomana ryyppymiehenä kovin houkutteleva ollut. 

Tepon ikäpolvea olivat vielä raitistunut väkivaltajeppe Sakke ja kerrostalokiduttajaksi nimetty Miikka sekä kaksi naisista, niitä, jotka eivät Teppoa enää kiinnostaneet. Sakella oli blogi ja päihdevapaa kahvila, Miikka pääsi kirjassa vankilasta ja tuli sekoittamaan lähiön elämää. Keiden kaikkien isä hän oli ja olisiko jonkun muun kuulunut olla vankilassa?

Turha hahmo oli mukava huoltomies Ossi, joka alkoi seurustella toisen näkökulmahenkilön kanssa ja paljastui lukijoille ihmisiä netissä manipuloivaksi äärioikeistolaiseksi. Oli vielä muitakin salaperäisiä tahoja, jotka hallinnoivat lähiön huumekauppaa ja väkivaltaa tai toisaalta keräsivät voimia ensinmainittuja vastaan. En jaksanut innostua näistä vihjailuista, varsinkaan kun lopussa ei asioihin tullut selvyyttä.  

Dialogi ei aina ollut toimivaa ja selittämistä olisi pitänyt siirtää pois dialogista. Kun yksi nuoremmista naisista oli mustasukkaisena päätynyt Tepon naapurin ja ikätoverin Piritan ovelle selvittämään, missä hänen miehensä käy pettämässä, lateli Pirita:

– Kyllä minä tiedän kuka sinä olet, Pirita sanoo yllättävän rauhallisesti. – Arvasin, että tulet joskus. Jos haluat, että se loppuu, hoida suhteesi kuntoon. Minä en usko, että toista ihmistä voi omistaa. Miehesi ei sinänsä merkkaa minulle yhtikäs mitään, se oli vain seksiä. Ja suoraan sanottuna joku tinder-kaveri on juuri nyt viimeinen murheistani. Että jos sinulla ei ole mitään sanottavaa, niin voitko poistua.

Piritan ajatukset olivat vankilasta päässeessä Miikassa, mutta eihän kukaan nyt puhu tuolla tavalla, edes dialogin rajoitteet huomioiden!

Kirja oli kuitenkin kokonaisuutena taitavasti kirjoitettu ja luin sitä hotkimalla. Se on varsin suosittu ja oli vastikään julkaistun tilaston mukaan Ellibs-palvelun vuoden 2020 lainatuin e-kirja.

Hanna-Riikka Kuisma (s. 1978) on valmistunut kuvataiteilijaksi Lahden taideinstituutista vuonna 2001, mutta keskittynyt kirjoittamiseen. Kuisma on porilainen ja porilaisuus näkyy kirjan sisäänheittosivulla, jolla Kuisma kertoo ei-kertovansa Porista: 

Vaikka teoksen työnimenä oli Päätepysäkki Pori Hubert Selby nuorempaa mukaillen, tämä on fiktiivinen romaani, joka sijoittuu kuvitteellisen suomalaisen keskisuuren teollisuuskaupungin laitamille. Kaikki yhteydet todellisiin henkilöihin, tapahtumiin tai paikkoihin ovat silkkaa sattumaa.


Kustantaja: Like Kustannus Oy, Helsinki
Julkaisuvuosi: 2019
Sivumäärä: 333
ISBN: 978-952-01-1867-9
Kansi: Tommi Tukiainen
Kannen kuva: www.davewallphoto.co.uk / Arcangel

Kerrostalo oli ehdolla kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon saajaksi.

Kerrostalo oli vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 4. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 4/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,46.

Märta Tikkanen: Miestä ei voi raiskata


Luin vastikään Märta Tikkasen viime vuonna ilmestyneen kirjekirjan Pakko yrittää kir... Kirjaan valituissa kirjeissä kerrottiin niin mukaansatempaavasti hänen omien kirjojensa syntyyn ja vastaanottoon liittyvistä vaiheista, että kiinnostuin niistä aiempaa enemmän. Olin tätä ennen lukenut Märta Tikkaselta vain vuonna 2004 ilmestyneen Kaksi - Kohtauksia eräästä taiteilija-avioliitosta, jossa kyllä käsitellään samaa kirjateemaa, mutta hillitymmin. Henrik Tikkasen katu- ja tiekirjat olen lukenut, eikä minusta tullut fania.

Miestä ei voi raiskata sijoittuu Märta Tikkasen (s. 1935) kirjailijanuran alkupäähän. Kirjan ruotsinkielisen painoksen julkaisuvuonna kirjailija, kuten myös kirjan päähenkilö Tova, on 40-vuotias. Toinen yhtymäkohta kirjailijan ja päähenkilön välillä on toive saada elää miehen kanssa rinnakkain, tasa-arvoisesti ja toinen toistaan tukien, idea jota Tikkanen käsittelee muissakin kirjoissaan. Vuosisadan rakkaustarinassa:

Sinä olit se jonka kanssa
minä tahdoin seistä
rinnatusten

Henrik Tikkasen käsitys rinnakkain seisomisesta oli mitä ilmeisimmin erilainen ja tarkoitti, että toisen olisi otettava etuasemasta askel taapäin (Kaksi, s. 202). Tovan mies oli vaatinut Tovaa lopettamaan palkkatyönsä ja keskittymään kokonaan kotiin. Jotain sellaista voi lukea myös Märta Tikkasen henkilökohtaisemmista kirjoituksista (Ja mikä muuten – minua pakottaa – käymään työssä – niin että sinä et voi – tavoittaa minua? Vuosisadan rakkaustarina s. 99). Mutta toisin kuin Märta, Tova oli eronnut miehestään hyvän aikaa ennen kirjan tapahtumia.

Minulla ja kirjailijalla on ikäeroa 36 vuotta ja synnyimme erilaiseen maailmaan. Tasa-arvo Suomessa oli Tikkasen syntymän aikaan vielä pahasti puolitiessä ja oman syntymäni aikoihinkin vasta korjailtiin keskeisiä aborttiin, homoseksuaalisuuteen ja työelämän syrjintään liittyviä pykäliä. Naisen oman sukunimen pitämiseen avioliitossa tai naispappeuteen oli yli vuosikymmen matkaa.

Kuitenkin kun isoäitini huokaili minulle: "Se on se naisen osa", tarkoittaen kotitöiden painolastia ja miehen ensisijaisuutta perheessä, oli minulla jo mahdollisuus päättää, että en ottaisi tällaista osaa vastaan. Omista paremmista lähtökohdistani oli vaikeaa asettua päähenkilö Tovan alistuneeseen asemaan ensin vaimona ja äitinä ja myöhemmin yksinhuoltajana. 

Tova oli töissä kirjastossa, ja hän kuvaili työkaverinsa vielä itseäänkin heikommiksi astioiksi: heillä ei ollut mielipiteitä, he huolehtivat liikapainosta, lapsista, miehistä, rahapulasta ja pelkäsivät työpaikkansa ja tulevaisuutensa puolesta. Ja peittivät kaiken tämän juoruiluun.

Heti kirjan alussa käy ilmi, että Tova oli raiskattu 40-vuotispäivänään. Hän oli mennyt päivällä tanssiravintolaan syömään pihvin (pihvinhimoa selitellään pitkällisesti), päätynyt tanssimaan erään Martin kanssa, mennyt Martin kämpille ottamaan vielä yhdet, ja lopulta Martti oli sitonut hänet pylvässänkyynsä, valellut liköörillä ja raiskannut. Samalla Martti oli kommentoinut rumasti vanhenevan naisen vartaloa. Tova ei tehnyt ilmoitusta poliisille oman häpeänsä vuoksi. Ja siksi, että uskoi poliisien vain nauravan.

Kirjekirjassa herkullisia ovat Tikkasen purkaukset erilaisten kirjallisuuspalkintojen jakamisperusteista sekä siitä, miten väärin hänen kirjansa oli monella taholla ymmärretty ja mitä toissijaista niistä oli nostettu puheenaiheeksi. Suosittelen ehdottomasti sen lukemista. Koska meidän kappaleemme on lainassa sisarellani, joka sen alun perin ostikin, käytän seuraavassa lähteenä edellä mainittua Kaksi-kirjaa.  

Sen mukaan Miestä ei voi raiskata oli yksi tavattoman väärinymmärryksen kohteista. Arvostelijat eivät tajunneet, mitä Tikkanen halusi sanoa tai sitä miten hän sen teki: "...reaktiot olivat tuohtuneita, moralisoivia, torjuvia." Kerran hän nousi Arbiksen portaita, mutta hänet pysäytti toinen suomenruotsalainen rouva, joka kehotti Tikkasta häpeämään sitä, miten kamalia kirjoja kirjoittaa, tehostaen sanomaansa läiskimällä Tikkasta hameelle.

Mitä Tikkanen sitten halusi sanoa? Hän oli pitkään kypsytellyt ajatusta siitä, miten tavalliset, hillitysti käyttäytyvät, sovinnaiset ihmiset saivat aikaan sen, että vallankäytön ja väkivallan oli mahdollista jatkaa olemassaoloaan ja siirtyä sukupolvesta toiseen asenteiden mukana.

Oman sukupolveni edustajalle kirjan aiheuttama tuohtumus on kaukaista ja Tikkasen rakentama asetelma osoitti – liiankin osoittelevasti – mitä hän halusi tuoda esiin. Päähenkilö kävi ajatuksissaan läpi yhteiskunnan ilmapiiriä ja koska se oli mikä oli, päätti uhrata itsensä aktivistina, joka raiskaisi raiskaajansa, kärsisi tuomionsa, ja herättäisi ihmiset näkemään, miten naisia kohdellaan. Vasta miehen kokemana asiasta tulisi tärkeä. 

Päähenkilön juoni lässähti, poliisit eivät suostuneet pidättämään naista, joka oli juuri raiskannut miehen:

Nyt saavat leikit loppua tältä yöltä. Pikkurouva lähtee kiltisti meidän kanssamme, me ajamme teidät kotiin niin ette enää joudu mihinkään seikkailuihin.

Ja niin lässähti Tikkasen teesikin Suomessa. Sen sijaan Ruotsissa keskusteltiin samaan aikaan kiivaasti raiskauksesta, sillä uusi seksuaalirikoslainsäädäntö oli juuri edennyt lausunnoille. Tikkasen kirja upposi aivan toisenlaiseen maaperään. Veckans Affärenin toimittaja teki vuonna 1976 haastattelun, joka sijoitti Miestä ei voi raiskata osaksi tätä ajankohtaista keskustelua ja pelasti Tikkasen mielialan. JOSSAIN sentään ymmärrettiin mitä hän ajoi takaa!

Itselleni miehen raiskaus ja sen valmistelu olivat kirjan vaivaannuttavin osa. En usko, että kirjan päähenkilön luonteella varustettu ja hänen elämänsä elänyt nainen koskaan olisi ryhtynyt moiseen tekoon. Puolustautuminen on toinen asia, hyökkääminen ja itsensä häpäisy yhteiskunnallisen epäkohdan vuoksi toinen. 

Pohdinnat naisen asemasta 1970-luvun Suomessa taas ovat kantavia. Samoin kuin Tovan miessuhteiden vähittäinen asettuminen uuteen valoon hänen mielessään, kun aikaa raiskauksesta kuluu ja alitajunta ehtii prosessoida asiat. 

Tovan ex-mies Jon paljastuu vähitellen melkoiseksi m...uksi. Lukijalle selviää myös, että ihana B, naimisissa oleva perheystävä, oli etääntynyt Tovasta sen jälkeen kun Tova kävi teettämässä sterilisaation. Pikanttina yksityiskohtana Tova sai sterilisaation vasta tarvitessaan aborttia, tultuaan B:lle raskaaksi avioliiton ulkopuolella! Kari taas oli täydellinen mies, mutta hän oli valinnut nuoremman ja kauniimman naisen. 

Kirjan lopussa Tikkanen tekee turhan sidoksen, kun hän kirjoittaa Tovan pojan tekemään tyttöystävälleen saman teon, joka Tovalle oli tehty. Äidin huoli siitä, miten omat pojat olivat imeneet yhteiskunnan vääristyneet asenteet, oli käynyt ilmi jo muutenkin.

Nihkeästä vastaanotosta huolimatta kirja ilmestyi vuonna 1976 myös suomeksi  (kääntäjä Kyllikki Villa väitti, että ei koskaan ollut joutunut käsittelemään noin suurta vihaa!) ja vuonna 1978 se otettiin Suuren Suomalaisen Kirjakerhon alaisuuteen vastikään perustetun Suuren naistenkerhon (Femi) kuukauden kirjaksi.

Tikkanen sivuaa kirjansa loppupuolella avioliitossa tapahtuvaa raiskausta, joka kriminalisoitiin Suomessa niin myöhään kuin vuonna 1994 (se oli toki voitu tuomita pakottamisena tai pahoinpitelynä). Sukupuolineutraaliksi väkisinmakaaminen muuttui vasta vuonna 1997, sitä ennen miestä ei todellakaan voinut lain silmissä raiskata! 

 

Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki
Kääntäjä: Kyllikki Villa
Julkaisuvuosi: 1976 (alkuperäinen Män kan inte våldtas vuonna 1975)
Sivumäärä: 183
ISBN: 951-30-3710-X (nidottu)
Kannen piirros: Henrik Tikkanen
Suunnittelu: Carl Henning 

Miestä ei voi raiskata oli vuoden 2020 Goodreads-lukuhaasteeni 53. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 3/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,67.

Kirjat

Ola Rapace: Elämäni Romeona. Pakomatka 5 näytöksessä

  Ennakkoon ajattelin ruotsalaisen Ola Rapacen elämäkerran olevan ailahteleva vuodatus, jossa ainoa kiinnostava asia olisi hänen ystävyyssuh...