Näytetään tekstit, joissa on tunniste Elämäkerta. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Elämäkerta. Näytä kaikki tekstit

Ola Rapace: Elämäni Romeona. Pakomatka 5 näytöksessä

 

Ennakkoon ajattelin ruotsalaisen Ola Rapacen elämäkerran olevan ailahteleva vuodatus, jossa ainoa kiinnostava asia olisi hänen ystävyyssuhteensa itsemurhaan päätyneeseen Wallander-elokuvien kollegaan, Linda Wallanderia näytelleeseen 'Tikuun'. Kirjan nimeen nostettu Romeokin viittaa kepeyteen ja romanssiin. Ostin kirjan silti, ja ihan täyteen hintaan, koska miksipä ei. Olenhan lukenut myös Timo T. A. Mikkosen 35-vuotiaana kirjoittaman Takana loistava tulevaisuus -kirjan ja monta enemmän puolustelukirjojen kuin elämäkertojen luokkaan kuuluvaa sepustusta. 

Ensimmäinen yllätys Rapacen kirjassa oli, että kaverihan on minun ikäiseni, eikä siis enää nuori mies tilittämässä vasta alkuun päässyttä elämäänsä. Ja toinen, että kirja oli odotettua vetävämpi ja Rapace mahdollisesti ihan varteenotettava kirjoittaja – riippuen tietenkin toimitustyön määrästä.

Koska en juuri koskaan lue takakansia (ne eivät kerro mitään kirjan hengestä, toisin kuin sivujen nopea selailu), huomasin vasta pitkälle luettuani, että ONHAN tämäkin puolustelukirja! Kun en myöskään seuraa Ruotsin juoruja, en tiennyt, että Rapace on ollut kotimaassaan jonkinmoisten syytösten kohteena. Takakanteen on poimittu kirjasta mehiläisenkokoisin kirjaimin: 

Tämä kirja ei ole anteeksipyyntö. En halua puolustella itseäni tai häikäilemättömiä valintojani. Kirjoitin yrittääkseni ymmärtää.

Häikäilemättömät valinnat ovat ihmiselle tyypillisiä, mutta kyllä Rapacella taitaa niitä olla hieman normaalia enemmän. Mitäs niitä puolustelemaan, tehty mikä tehty. 

(Ruotsin julkkisjuoruista olisi käynyt selville myös, että Rapace on ollut naimisissa Stig Larssonin Millennium-sarjan filmatisoinnin päähenkilö Noomi Rapacen kanssa. No kävisi se ilmi sukunimestäkin, mutta itse asiassa en ole katsonut koko sarjaa, koska en pitänyt ensimmäisestä – ja viimeisestä – sarjan kirjasta, jonka luin.) 

Luin muutama vuosi sitten Mikael Persbrandtin elämäkerran Muistini mukaan. Se oli melko vetävä ja melko tunnustava, toki tunnustukset pidettiin tietyissä rajoissa. Rapacen kirjalla on monta linkkiä Persbrandtin kirjaan: molemmat miehet ovat komeita ruotsalaisia näyttelijöitä JA Rapace innostui näyttelijän urasta käytyään äitinsä kanssa katsomassa näytelmän, jossa Persbrandt oli roolissa. Parasta on, että Rapace ei ollut lainkaan teatteri-ihmisiä sitä ennen! 

Molemmat myös ovat käyttäneet kaikenlaisia aineita ja kaataneet monia naisia, kirjojensakin mukaan. Molempien kirjasta jää vaikutelma, että on kerrottu paljon, mutta ei kaikkea, eikä kaikki kerrottukaan pidä täysin paikkaansa. Persbrandtin kirja oli huomattavasti laajempi, mutta en keksi miksi. Se ei kuitenkaan tuntunut junnaavalta, mihin voi olla syynä se, että se on rehellisesti toisen kirjoittajan (Carl-Johan Vallgren) työtä, kun taas Rapace on ilmeisesti kirjoittanut itse ja teksti vain editoitu. 

Ja nyt kun näyttää, että olisin puhumassa itseäni ristiin, kerron, että hyvän kirjoittajan vaikutelma jäi suunnilleen ensimmäiseen lukuun. Prologissa viitattiin myös kirjoittajan isoisään kiinnostusta herättävästi, mutta asiaan ei koskaan palattu. Muutoin teksti muuttui kliseiseksi ja kerronta pinnalliseksi (siis voi olla paljastava vaikka on pinnallinen, 7 päivää -lehden tapaan).

Kirjoittaja on impulsiivinen, muutaman lukemani jääkiekkoilijahahmon tapaan. Se ei menettelisi, elleivät he olisi komeita ja ennestään ihaillulla alalla. Noin 2/3 luettuani jatkuva ihastuminen aina uuteen maailman kauneimpaan naiseen alkoi kyllästyttää. Samoin käy seksin, rakastelun, nus- tai naimisen toistelulle. Kai sitä on toisteltava, koska, kuten kirjoittaja meille kertoo: 

Seksi on kaiken keskiössä, työ toissijaista. Paneminen tulee aina ensin, se käy minulle nyt selväksi. Hyväksyn asian, vastaan tappeleminen on turhaa. 

Aina on myös käsillä uusi, suurin-ikinä-tilaisuus, jonka voi taas tavalla tai toisella sössiä, yleensä ulkoisia tekijöitä syyttäen. Napapiirin sankareita lainaten, aina tulee pari muuttujaa. Loppupuolella kirjaa päähenkilö pääsee päärooliin Canal+:n Section Zero -sarjaan. Kaikki alkaa ohjaajan kanssa keskustelulla, näin:

Sarja kuvataan kuuden kuukauden aikana Bulgariassa, mutta se yksityiskohta unohtuu minulta sekunnissa, käsikirjoitus on taikaa. Tunnin keskusteltuamme olen menetetty tapaus, valmis kuolemaan kapteenini puolesta. 

Ja päättyy: 

Alan juoda töissä, jotta saisin hiottua särmiä ja kestettyä alennustilaa. Yritän selviytyä kotiinpaluuseen asti pysyttelemällä kuoressani ja pikku hiprakassa. Saamme kuvaukset valmiiksi, mutta lopputulos on tyhjää, kylmää ja yhdentekevää. 

Nimien vaihtaminen liittyy samaan oireyhtymään nojatuolipsykologi-minäni mielestä. Hän syntyi Pär Ola Norellina ja on tätä kirjoitettaessa Sonny Ola Rapace Jawo. Voitte itse googlata noita muita muutoksia, mutta Rapace tuli siitä kun ihanimman (sillä kertaa) naisen kanssa oltiin menty juuri naimisiin, matkattu Pariisiin, selattiin sanakirjaa ja päätettiin ryhtyä Rapaceiksi.

Jotain kertoo myös sellaisten osaamisalueiden, kuin moottoripyörällä ajaminen ja tappelu, ihannoiva korostaminen. Hän osaa tehdä itse moottoripyörästunttinsa ja merkittävä moottoripyöräilijä, 98 metrin maailmanennätyshypyn hypännyt Robbie Madison, maailman paras lajissaan, sanoo päähenkilölle: 

En sanoisi näin kelle tahansa, mutta sinä osaat tämän, ystäväni. Olemme ajaneet yhdessä niin paljon, että tiedän että hoidat homman. Sinulla on kunnossa sekä pää että tekniikka, joten lakkaapa nyt vapisemasta ja purkita tämä kohtaus, niin pääsemme joskus oluelle. 

Varsinaista selittelyä tarvittiin kohdassa, missä hän oli bilettänyt hyvin nuorten naisten kanssa maaseututalollaan ja joko heittänyt naiset tylysti ulos pakkaseen tai sitten toiminut jotenkin ymmärrettävästi. En tekisi mitään päätelmiä suuntaan tai toiseen tässä kirjassa kerrotun perusteella.  Ja mitä tarkoittaa, kun päähenkilö tapaa ännännen kauneimman katseen ikinä, Julianaksi nimeämänsä naisen, joka on horoskoopiltaan kauris ja aivan liian nuori? Joo tajuan mitä horoskoopit ovat, mutta onko liian nuori liian nuori keski-ikäiselle vai laillisessa mielessä? Kenties tällä kertaa ensimmäistä.

Ehkä pitäisi lukea jotain muutakin ruotsin taide-elämästä. Viime vuosina lukemieni kirjojen luomat henkilökuvat Persbrandtista, Rapacesta, Alex Schulmanin isoisästä sekä Jussi Björlingistä ovat varsin erikoisia, usemmiten sarjassa viina, huumeet, naiset, toki Schulmanin isoisällä vain mustasukkaisuus ja itsevaltius, mutta riittävän painavana. Rapace ja Persbrandt antavat ruotsalaisesta näyttelyskenestä huuruisen kuvan myös monien muiden osalta. Rapace kertoo esimerkiksi ensimmäisestä teatteriroolistaan Kustaa III:ssa, jonka kuningas oli koko ajan huonossa kunnossa tai nukahteli, ilmeisesti aineiden vaikutuksesta:

Torsten on toisessa ulottuvuudessa. Yksikään hänen suustaan tuleva sana ei ole käsikirjoituksesta, ja hänen liikehdintänsä näyttämöllä rajoittuun sen keskellä olevalla sängyllä makoiluun ja meille muille heilutteluun. Kuningas käskee meidän tanssia, osa tottelee. Esityksen on tarkoitus kestää väliajan kanssa kolme tuntia, mutta kärsimme sen sijaan viiden tunnin nöyryytyksen. Esitykset lakkautetaan samana iltana. 

Palaan bloggauksen alkuun. Suomen Kuvalehdessä 8/2025 oli arvio Samuli Putron kirjasta otsikolla Mies tunnustaa. Pohjustukseksi oli otettu muitakin tunnustuskirjoja. Rapacen kirja voisi myös olla Mies tunnustaa -sarjaa, mutta sopisiko sittenkin paremmin Mies puolustautuu ja rahastaa? Kirjan lopussa käy nimittäin ilmi, että se oli tarkoitettu täyttämään koronasta (ja ehkä toilailuistakin) johtuvaa rahanpuutetta.

Mutta entä sitten toisen Wallander-näyttelijän murheellinen kohtalo? Kyllä Rapace 'Tikun' asian käsittelee kauniisti ja samalla raadollisesti. Poiminnat Wallander-sarjan tuotannosta sisältä nähtynä vaikuttavat kokemuksiini, kun katson sarjan uusintoja. Toki myös Persbrandtin kirja vaikutti siihen, miten nykyään katson Beck-sarjan jaksoja, joissa hän oli mukana. 

Tekninen moite: kirjasta ei käy ilmi ruotsinkielisen alkuperäisteoksen nimeä. Myös kannen suunnittelija pitää käydä katsomassa kustantajan sivuilta.


Kustantaja: WSOY, Helsinki
Suomentaja: Jonja Rajala
Julkaisuvuosi: 2021 (alkuperäisteos Romeo (min flykt i fem akter) samana vuonna)
Sivumäärä: 156
ISBN: 978-951-0-47230-9
Kannen kuva: Maria Östlin
Kannen suunnittelija: Jessica Carenfelt


Elämäni Romeona oli vuoden 2024 Goodreads-lukuhaasteeni 43. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 2/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 2,86.

Pekka Perttula: Äidin poika. V. J. Sukselainen hyvinvointiyhteiskunnan rakentajana

 

Ei nimi miestä pilaa, ellei mies nimeä, sanotaan. Ja sanotaan väärin. Pekka Perttulan kirja V. J. Sukselaisesta (1906–1995) näyttää kahteen kertaan, miten. 

Ensinnäkin kirjan nimi on niin kauhea, että uskon sen vaikuttaneen kirjan menekkiin. Äidin poika ei houkuttele tarttumaan kirjaan, eikä asiaa paranna hyvinvointiyhteiskunnan ymppääminen alaotsikkoon. Pääotsikko ja alaotsikko saavat selityksensä kirjassa, ja hyvät selitykset saavatkin, mutta nimeksi olisi pitänyt laittaa jotain aivan muuta. Itse ostin kirjan Kristiinankaupungin kesämarkkinoiden vitosen kasoista, koska luen mielelläni poliitikkojen elämäkertoja. Myöhemmin huomasin, että se täytti täydellisesti vuoden 2022 Helmet-lukuhaasteen kohdan "kirjalla on mielestäsi tylsä nimi" ja otin sen lukujonoon.

Ja se toinen argumentti wanhan kansan sanontaa vastaan: Vieno Johannes Saari vaihtoi nuorena miehenä nimensä V. J. Sukselaiseksi, koska ei halunnut saada enää yhtään kirjettä työpaikalleen osoitettuna "Neiti Vienolle". (Sukselainen ei tiennyt että vuosikymmeniä myöhemmin Johnny Cash laulaisi kappalessa A boy named Sue siitä, miten naisellinen nimi kovettaa miehen luonnetta). Sukunimen vaihtamiseen syynä ei ollut häpeä, vaan se oli kunnianosoitus Sukselan kylän yhteisöä kohtaan. Kylä oli hyväksynyt aviottoman äidin ja pojan ja tukenut poikaa tämän alkutaipaleella. Myös äiti vaihtoi sukunimensä yhtä aikaa V. J.:n kanssa.

Kirjalla voi olla tylsä nimi, mutta se ei aina tarkoita, että kirja on tylsä. Sukselais-kirja ei ole tylsä, vaan suomalaisen yhteiskunnan historiasta kiinnostuneelle jopa mukaansatempaava! Sukselainen itse on vaisuhkossa pääroolissa ja paljon tilaa saavat Urho Kekkonen, Arvo Korsimo, Johannes Virolainen, Ahti Karjalainen ja Veikko Vennamo. Myös suomalaisen sosiaalipolitiikan kehittyminen on vähintään yhtä keskeinen elementti kuin nimihahmo Sukselainen. Luulen, että se on kirjalle plussaa.

Kerrottakoon tässä välissä tiiviisti V. J. Sukselaisen uran merkittävimmät vaiheet. Hänellä oli kunnianhimoiset tavoitteet, ja lähtökohdat sekä aikakausi huomioiden hän saavutti niitä erinomaisesti, esimerkiksi väitteli tohtoriksi ja hankki maatilan. Poliittisesti hän alkoi saada vaikutusvaltaa päätyessään ensin pääministeri Jukka Rangellin sihteeriksi ja jatkaessaan sihteerintehtävässä Linkomiehen, Hackzellin, Castrénin ja Paasikiven pääministerikaudet. 

Vuonna 1945 Sukselaisesta tuli Maalaisliiton puheenjohtaja ja eduskuntaan hänet valittiin 1948. Vuonna 1950 Sukselainen sai ensimmäisen ministerinpestinsä valtiovarainministerinä (hän oli väitellyt taloustieteessä) Kekkosen I hallituksessa. Noihin aikoihin hallitukset vaihtuivat nopeammin kuin kissalla kuluu livahtaa ovenraosta kiima-aikaan, joten Sukselainen ehti toimia viiden hallituksen valtiovarain- tai sisäasianministerinä muutaman vuoden sisään. Hän oli hetken eduskunnan puhemiehenä ja viimein vuonna 1957 hänen yksi haaveensa, pääministeriys, toteutui. Ja kohta hallitus kaatui, seuraavaksi näemme Sukselainen puhemiehenä ja 1959 uudestaan pääministerinä.  

(Tätä viimeistellessäni eletään vuonna 2023 aloittavan hallituksen muodostumisen aikaa. Vaikka ristivetoa on paljon, voi perspektiiviä saada vaikkapa Sukselais-kirjan kuvaamista hallitusneuvotteluista. Mikä fraktio milloinkin piti ottaa mukaan tai jättää pois...) 

Hämmästyttävää on, että Sukselainen saattoi kansanedustajan- ja ministeririntehtäviensä ohella toimia kansantaloustieteen professorina ja Kansaneläkelaitoksen pääjohtajana! Sukselainen II tuli loppuunsa vuonna 1961, koska pääministeriä syytettiin (osin Veikko Vennamon masinoimana) väärinkäytöksistä Kelan asuntojupakassa. Sukselainen ei ollut vääryyksiä tehnyt, mutta poliittinen ura alkoi hiipua. Maalaisliiton puheenjohtajuuden hän menetti vuonna 1965 Johannes Virolaiselle, puhemiehenä hän toimi vielä pari pätkää ja viimeinen kansanedustajakausi alkoi 1975.

Poliitikkojen kirjoja tai poliitikoista kirjoitettuja pitää lukea monia, eri näkökannoilta, jolloin niistä yhdessä suotautuu jotain luotettavaa. Sukselainen toimii tässä kirjassa jonkinlaisena protagonistina ja valtaosa aiemmin mainituista herroista Kekkonen, Korsimo jne. hänen antagonisteinaan. Virolainen on neutraali. K-sukunimiset muodostivat muutamalla henkilöllä, mm. Kekkosen pojalla Matilla, lisättynä voimakkaan K-linjan, joka on 1970-luvun lapsellekin tuttu. He pönkittivät ensin Kekkosen presidenttiyden jatkumista, mutta kun sen oli biologis-fyysillisistä syistä joskus loputtava, ajoivat Karjalaista hänen seuraajakseen. Sukselainen taas Maalaisliiton puheenjohtajana yritti toimia itsenäisesti ja puolueen, ei Kekkosen, etua ajaen. 

Sosiaalipolitiikassa Sukselainen oli nykykatsannolla voittajan puolella. Hän ajoi universaaleja etuuksia, johon kaikilla on oikeus. Esimerkiksi lapsilisä kuului niin varakkaille, jolloin tasattiin eroja perheellisten ja perheettömien välillä, kuin vähävaraisemmille, ilman tarveharkintaan liittyvää leimautumista. Tässä lunastetaan kirjan pääotsikkoa Äidin poika. Sukselainen ei ollut lähtöjään hyväosainen, joten hän näki ponnistelematta, mitä erilaiset päätökset tarkoittivat standardien ulkopuolelle putoaville. Itsensä työllistävä kansalainen tai yksinäinen äiti oli huomioitava siinä missä palkollisetkin.

Huomattavasti minua syvällisemmän luotauksen kirjaan tekee Erkki Tuomioja blogissaan. Erkki Tuomiojan isä Sakari Tuomioja esiintyy kirjassa aikakauden poliitikkona ja Erkki Tuomioja on peräti ollut kirjan kirjoittajan opponenttina tämän Sukselaista koskevassa väitöksessä! Oli mukava huomata, että kirja sai huomattavasti positiivisemmat kommentit kuin väitöskirja (ks. Tuomiojan blogi), ja oma ajatukseni siitä, että Perttula ei ollut tässä pelkästään kehumassa sai vahvistusta. Tuomioja toteaa:

Kun väitöskirjaa leimasi tieteelliselle työlle aina ongelmallinen jonkinasteinen missionäkökulma Sukselaisen kunnianpalautuksen ja arvon nostamisen merkeissä, on uusi kirja tässä suhteessa jo paljon tasapainoisempi. Toki se on edelleen kohteelleen sympaattisessa hengessä kirjoitettu, mutta ei sivuuta Sukselaisen heikkouksiakaan, joista silmiinpistävimpiä ovat hänessä nähty päättämättömyys ja varovaisuus, jonka positiivinen ilmentymä oli sovinnonhakuisuus ja negatiivinen heijastuma opportunistisuus.

Tohtori, politiikan tutkija Pekka Perttula (s. 1960) on toiminut Suomen Keskustan puoluesihteerinä, eduskuntaryhmän pääsihteerinä, kunnanvaltuutettuna sekä hetken aikaa Suomenmaan päätoimittajana. Viimeisimmät pestit ovat olleet Maaseudun Sivistysliiton ja Maaseudun tukihenkilöverkon puheenjohtajuudet.

Sivuhuomio Editaan. Kun tämä Valtion Painatuskeskuksesta liikkeelle lähtenyt kustannusyhtiö pari vuotta sitten jälleen kerran uudistui, ovat kaikki aiempien kustannettujen kirjojen tiedot tietenkin pois pyyhityt. Turha siis kuvitella, että Editasta löytyisi kirjan tietoja tai medialle tarkoitettua kansikuvaa. 


Kustantaja: Edita Kustannus Oy, Helsinki
Julkaisuvuosi: 2017
Sivumäärä: 487
ISBN: 978-951-37-7224-6
Etukannen kuva: Museovirasto
Ulkoasu ja taitto: Petteri Kivekäs

Äidin poika. V. J. Sukselainen hyvinvointiyhteiskunnan rakentajana olisi ollut yksi vuoden 2022 Goodreads-lukuhaasteeni kirja, mutta kirjaa ei löytynyt palvelusta. Myöskään kirjan lisääminen itse ei enää onnistunut. Olisin antanut arvosanaksi 4/5.

Kirjat

Ola Rapace: Elämäni Romeona. Pakomatka 5 näytöksessä

  Ennakkoon ajattelin ruotsalaisen Ola Rapacen elämäkerran olevan ailahteleva vuodatus, jossa ainoa kiinnostava asia olisi hänen ystävyyssuh...