Näytetään tekstit, joissa on tunniste Perhesuhteet. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Perhesuhteet. Näytä kaikki tekstit

Ola Rapace: Elämäni Romeona. Pakomatka 5 näytöksessä

 

Ennakkoon ajattelin ruotsalaisen Ola Rapacen elämäkerran olevan ailahteleva vuodatus, jossa ainoa kiinnostava asia olisi hänen ystävyyssuhteensa itsemurhaan päätyneeseen Wallander-elokuvien kollegaan, Linda Wallanderia näytelleeseen 'Tikuun'. Kirjan nimeen nostettu Romeokin viittaa kepeyteen ja romanssiin. Ostin kirjan silti, ja ihan täyteen hintaan, koska miksipä ei. Olenhan lukenut myös Timo T. A. Mikkosen 35-vuotiaana kirjoittaman Takana loistava tulevaisuus -kirjan ja monta enemmän puolustelukirjojen kuin elämäkertojen luokkaan kuuluvaa sepustusta. 

Ensimmäinen yllätys Rapacen kirjassa oli, että kaverihan on minun ikäiseni, eikä siis enää nuori mies tilittämässä vasta alkuun päässyttä elämäänsä. Ja toinen, että kirja oli odotettua vetävämpi ja Rapace mahdollisesti ihan varteenotettava kirjoittaja – riippuen tietenkin toimitustyön määrästä.

Koska en juuri koskaan lue takakansia (ne eivät kerro mitään kirjan hengestä, toisin kuin sivujen nopea selailu), huomasin vasta pitkälle luettuani, että ONHAN tämäkin puolustelukirja! Kun en myöskään seuraa Ruotsin juoruja, en tiennyt, että Rapace on ollut kotimaassaan jonkinmoisten syytösten kohteena. Takakanteen on poimittu kirjasta mehiläisenkokoisin kirjaimin: 

Tämä kirja ei ole anteeksipyyntö. En halua puolustella itseäni tai häikäilemättömiä valintojani. Kirjoitin yrittääkseni ymmärtää.

Häikäilemättömät valinnat ovat ihmiselle tyypillisiä, mutta kyllä Rapacella taitaa niitä olla hieman normaalia enemmän. Mitäs niitä puolustelemaan, tehty mikä tehty. 

(Ruotsin julkkisjuoruista olisi käynyt selville myös, että Rapace on ollut naimisissa Stig Larssonin Millennium-sarjan filmatisoinnin päähenkilö Noomi Rapacen kanssa. No kävisi se ilmi sukunimestäkin, mutta itse asiassa en ole katsonut koko sarjaa, koska en pitänyt ensimmäisestä – ja viimeisestä – sarjan kirjasta, jonka luin.) 

Luin muutama vuosi sitten Mikael Persbrandtin elämäkerran Muistini mukaan. Se oli melko vetävä ja melko tunnustava, toki tunnustukset pidettiin tietyissä rajoissa. Rapacen kirjalla on monta linkkiä Persbrandtin kirjaan: molemmat miehet ovat komeita ruotsalaisia näyttelijöitä JA Rapace innostui näyttelijän urasta käytyään äitinsä kanssa katsomassa näytelmän, jossa Persbrandt oli roolissa. Parasta on, että Rapace ei ollut lainkaan teatteri-ihmisiä sitä ennen! 

Molemmat myös ovat käyttäneet kaikenlaisia aineita ja kaataneet monia naisia, kirjojensakin mukaan. Molempien kirjasta jää vaikutelma, että on kerrottu paljon, mutta ei kaikkea, eikä kaikki kerrottukaan pidä täysin paikkaansa. Persbrandtin kirja oli huomattavasti laajempi, mutta en keksi miksi. Se ei kuitenkaan tuntunut junnaavalta, mihin voi olla syynä se, että se on rehellisesti toisen kirjoittajan (Carl-Johan Vallgren) työtä, kun taas Rapace on ilmeisesti kirjoittanut itse ja teksti vain editoitu. 

Ja nyt kun näyttää, että olisin puhumassa itseäni ristiin, kerron, että hyvän kirjoittajan vaikutelma jäi suunnilleen ensimmäiseen lukuun. Prologissa viitattiin myös kirjoittajan isoisään kiinnostusta herättävästi, mutta asiaan ei koskaan palattu. Muutoin teksti muuttui kliseiseksi ja kerronta pinnalliseksi (siis voi olla paljastava vaikka on pinnallinen, 7 päivää -lehden tapaan).

Kirjoittaja on impulsiivinen, muutaman lukemani jääkiekkoilijahahmon tapaan. Se ei menettelisi, elleivät he olisi komeita ja ennestään ihaillulla alalla. Noin 2/3 luettuani jatkuva ihastuminen aina uuteen maailman kauneimpaan naiseen alkoi kyllästyttää. Samoin käy seksin, rakastelun, nus- tai naimisen toistelulle. Kai sitä on toisteltava, koska, kuten kirjoittaja meille kertoo: 

Seksi on kaiken keskiössä, työ toissijaista. Paneminen tulee aina ensin, se käy minulle nyt selväksi. Hyväksyn asian, vastaan tappeleminen on turhaa. 

Aina on myös käsillä uusi, suurin-ikinä-tilaisuus, jonka voi taas tavalla tai toisella sössiä, yleensä ulkoisia tekijöitä syyttäen. Napapiirin sankareita lainaten, aina tulee pari muuttujaa. Loppupuolella kirjaa päähenkilö pääsee päärooliin Canal+:n Section Zero -sarjaan. Kaikki alkaa ohjaajan kanssa keskustelulla, näin:

Sarja kuvataan kuuden kuukauden aikana Bulgariassa, mutta se yksityiskohta unohtuu minulta sekunnissa, käsikirjoitus on taikaa. Tunnin keskusteltuamme olen menetetty tapaus, valmis kuolemaan kapteenini puolesta. 

Ja päättyy: 

Alan juoda töissä, jotta saisin hiottua särmiä ja kestettyä alennustilaa. Yritän selviytyä kotiinpaluuseen asti pysyttelemällä kuoressani ja pikku hiprakassa. Saamme kuvaukset valmiiksi, mutta lopputulos on tyhjää, kylmää ja yhdentekevää. 

Nimien vaihtaminen liittyy samaan oireyhtymään nojatuolipsykologi-minäni mielestä. Hän syntyi Pär Ola Norellina ja on tätä kirjoitettaessa Sonny Ola Rapace Jawo. Voitte itse googlata noita muita muutoksia, mutta Rapace tuli siitä kun ihanimman (sillä kertaa) naisen kanssa oltiin menty juuri naimisiin, matkattu Pariisiin, selattiin sanakirjaa ja päätettiin ryhtyä Rapaceiksi.

Jotain kertoo myös sellaisten osaamisalueiden, kuin moottoripyörällä ajaminen ja tappelu, ihannoiva korostaminen. Hän osaa tehdä itse moottoripyörästunttinsa ja merkittävä moottoripyöräilijä, 98 metrin maailmanennätyshypyn hypännyt Robbie Madison, maailman paras lajissaan, sanoo päähenkilölle: 

En sanoisi näin kelle tahansa, mutta sinä osaat tämän, ystäväni. Olemme ajaneet yhdessä niin paljon, että tiedän että hoidat homman. Sinulla on kunnossa sekä pää että tekniikka, joten lakkaapa nyt vapisemasta ja purkita tämä kohtaus, niin pääsemme joskus oluelle. 

Varsinaista selittelyä tarvittiin kohdassa, missä hän oli bilettänyt hyvin nuorten naisten kanssa maaseututalollaan ja joko heittänyt naiset tylysti ulos pakkaseen tai sitten toiminut jotenkin ymmärrettävästi. En tekisi mitään päätelmiä suuntaan tai toiseen tässä kirjassa kerrotun perusteella.  Ja mitä tarkoittaa, kun päähenkilö tapaa ännännen kauneimman katseen ikinä, Julianaksi nimeämänsä naisen, joka on horoskoopiltaan kauris ja aivan liian nuori? Joo tajuan mitä horoskoopit ovat, mutta onko liian nuori liian nuori keski-ikäiselle vai laillisessa mielessä? Kenties tällä kertaa ensimmäistä.

Ehkä pitäisi lukea jotain muutakin ruotsin taide-elämästä. Viime vuosina lukemieni kirjojen luomat henkilökuvat Persbrandtista, Rapacesta, Alex Schulmanin isoisästä sekä Jussi Björlingistä ovat varsin erikoisia, usemmiten sarjassa viina, huumeet, naiset, toki Schulmanin isoisällä vain mustasukkaisuus ja itsevaltius, mutta riittävän painavana. Rapace ja Persbrandt antavat ruotsalaisesta näyttelyskenestä huuruisen kuvan myös monien muiden osalta. Rapace kertoo esimerkiksi ensimmäisestä teatteriroolistaan Kustaa III:ssa, jonka kuningas oli koko ajan huonossa kunnossa tai nukahteli, ilmeisesti aineiden vaikutuksesta:

Torsten on toisessa ulottuvuudessa. Yksikään hänen suustaan tuleva sana ei ole käsikirjoituksesta, ja hänen liikehdintänsä näyttämöllä rajoittuun sen keskellä olevalla sängyllä makoiluun ja meille muille heilutteluun. Kuningas käskee meidän tanssia, osa tottelee. Esityksen on tarkoitus kestää väliajan kanssa kolme tuntia, mutta kärsimme sen sijaan viiden tunnin nöyryytyksen. Esitykset lakkautetaan samana iltana. 

Palaan bloggauksen alkuun. Suomen Kuvalehdessä 8/2025 oli arvio Samuli Putron kirjasta otsikolla Mies tunnustaa. Pohjustukseksi oli otettu muitakin tunnustuskirjoja. Rapacen kirja voisi myös olla Mies tunnustaa -sarjaa, mutta sopisiko sittenkin paremmin Mies puolustautuu ja rahastaa? Kirjan lopussa käy nimittäin ilmi, että se oli tarkoitettu täyttämään koronasta (ja ehkä toilailuistakin) johtuvaa rahanpuutetta.

Mutta entä sitten toisen Wallander-näyttelijän murheellinen kohtalo? Kyllä Rapace 'Tikun' asian käsittelee kauniisti ja samalla raadollisesti. Poiminnat Wallander-sarjan tuotannosta sisältä nähtynä vaikuttavat kokemuksiini, kun katson sarjan uusintoja. Toki myös Persbrandtin kirja vaikutti siihen, miten nykyään katson Beck-sarjan jaksoja, joissa hän oli mukana. 

Tekninen moite: kirjasta ei käy ilmi ruotsinkielisen alkuperäisteoksen nimeä. Myös kannen suunnittelija pitää käydä katsomassa kustantajan sivuilta.


Kustantaja: WSOY, Helsinki
Suomentaja: Jonja Rajala
Julkaisuvuosi: 2021 (alkuperäisteos Romeo (min flykt i fem akter) samana vuonna)
Sivumäärä: 156
ISBN: 978-951-0-47230-9
Kannen kuva: Maria Östlin
Kannen suunnittelija: Jessica Carenfelt


Elämäni Romeona oli vuoden 2024 Goodreads-lukuhaasteeni 43. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 2/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 2,86.

Johanna Venho: Syyskirja

 

Tartuin viimein jo vuonna 2021 julkaistuun Syyskirjaan. Minulla saattoi olla ajatus lukea se johonkin aiempien Helmet-lukuhaasteiden kohdista, mutta kirja jäi pinoon odottelemaan sopivaa mielentilaa. En ole fanitusihmisiä, joten Tove Jansson kirjan teemana ei innostanut, vaikka hänen töitään arvostankin. Johanna Venhon edelliselle oikeaan henkilöön pohjautuvalle romaanille Ensimmäinen nainen en myöskään liiemmin lämmennyt.

Mutta nyt olen vuoden verran lukenut anoppipuolen kirjajäämistöä läpi, ja siitä sattui viimeksi käteeni Janssonin Aurinkokaupunki. Se oli niin syvä ja hieno romaani, suorastaan maailmanluokan kirjallisuutta – laiskasti luonnehtien jollain tavalla hemingwaylaista henkilökuvausta ja dialogia – että luin Venhon Syyskirjan samalla vauhdilla.

Aurinkokaupunki kertoo vanhuksista, jotka ovat tulleet viettämään loppuja päiviään Floridan lämpimään. Syyskirja puolestaan sijoittuu ajallisesti vuoteen 1991, jolloin jo ikääntynyt Jansson valmistautuu lähtemään lopullisesti kesäsaareltaan. Muistojen kautta kirja kattaa koko siihenastisen elinkaaren (Jansson syntyi vuonna 1915 ja kuoli vuonna vuonna 2001).

Venhon asettuminen toisen nahkoihin toimi tässä kirjassa paremmin kuin Sylvi Kekkosena toimiminen Ensimmäisessä naisessa. (Ja sivuhuomiona, molemmat ovat onnistuneempia kuin Raija Orasen samaan tapaan rakennettu kirja Anita Välkistä, joka muistelee mökillä elämäänsä ja hokee: "Voi illu!").
 
Nämä kirjat ovat viime vuosina yleistynyttä biofiktiota. Lisäksi Syyskirjassa kiedotaan nykymuodin mukaisesti pää-elämäkertaa yhteen toisen, täysin irrallisen elämän (fokusoituneemman) tarkastelun kanssa. Tai en minä ole tutkinut asiaa systemaattisesti, voihan tällainen olla ollut tapana jo iät ajat, mutta itse huomasin metodin vasta Selja Ahavan vuonna 2017 julkaistussa kirjassa Ennenkuin mieheni katoaa, jossa hän kertoi omasta perheestään ja samalla Kristoffer Kolumbuksen yhdestä tutkimusmatkasta. Tietenkin pitää olla aika tokkurassa, jos tuossa kohtaa ei huomaa että hei, tässä on kaksi ihan eri tarinaa! Minusta metodi on oleellisesti erilainen kuin toisensa tuntevien ja tai ainakin samaan aikaan samaa tarinaa kokevien henkilöiden näkökulmien käyttäminen (esimerkkeinä Raittilan Canal Grande, Kinnusen Pintti, Köngäksen Dora, Dora, Rytisalon Lempi, jopa Kuisman Kerrostalossa henkilögalleria oli edes samasta korttelista.)
 
Tässä kirjassa nuori biologiksi opiskeleva nainen on päätynyt liikuskelemaan (köhöm, oikeastaan stalkkaamaan) Tove Janssonin ja tämän elämänkumppanin Tuulikki Pietilän mökkisaaren Klovharun liepeillä. Hänen motiivinsa eivät ole viattoman biologiset, vaan hän haluaisi saada vastauksen jo aiemmin kirjeessä kysymäänsä asiaan: miten Jansson pystyi selviämään äitinsä kuolemasta. 
 
Biologianopiskelija-Maria on nimittäin parikymppisenä menettämässä äitiään syövälle ja kokee yhteyttä ihailemaansa Janssoniin – jonka äiti Signe Hammarsten-Jansson kuoli kun tytär oli 56-vuotias. Äidin menettäminen on kamalaa missä iässä vain, jos äiti on rakas, joten tässä on kehityskelpoinen linkki. Tove ja Signe olivat Syyskirjan mukaan hyvin läheiset, ja sama kävi ilmi Toven omaelämänkerrallisista lapsuusnovelleista kirjassa Kuvanveistäjän tytär.
 
Nuoresta biologianopiskelijasta kuullaan paljonkin ja pohdiskelin, oliko hänen fiktiivinen elämänsä sittenkin kiinnostavampi kuin jo tunnetun Tove Janssonin elämä tämän kirjan sivuille valikoituna ja aseteltuna. Sama koski Ahavan me vs. Kolumbus -teosta: Kolunbuksesta olisin lukenut Ahavan mielikuvituksen värittämänä mielelläni paljon enemmänkin. Ja tottavie, olen myös Ensimmäinen nainen -kirjan arviooni kirjoittanut, että toisena kertojana toimiva kuvanveistäjä Essi Renvall on onnistuneempi hahmo! (Aiempaan rakennepohdintaani liittyen: Renvall tekee kirjassa tilauksesta Sylvi Kekkosen muotokuvaa, joten hän ei täytä täysin irrallisen elämän kriteeriä). Voisiko raskas, mutta toimiva menestysromaanin metodi olla sellainen, että ei revitäkään kirjan alusta sivuja pois intensiivisyyden lisäämiseksi, vaan poistetaan aiottu päähenkilö ja jätetään toissijainen kertoja?

No en minä tästä Tove Janssonia olisi poistanut missään tapauksessa. Kirjan toinen kantava voima on  Toven päähän sijoitetut ajatukset taiteilijuudesta. Ne ovat vanhoja mutta samalla ikuisia, etenkin naistaiteilijoille. Tove Janssonilla on vieläpä käytettävissään jatkumo äidin urasta omaansa. Ja kirjailija Venholla omat kokemuksensa. Yhdessä biologianopiskelijan historiattomuuden, hänen hetkeen sidottujen törttöilyjensä kanssa, muodostui erittäin kiinnostava kokonaisuus.
 
Tove Janssonin Aurinkokaupungissa on eräällä kirjeellä kohtuullinen merkitys tarinan sitojana, joskaan ei kuljettajana, koska kirje ei meinaa odotuksesta huolimatta saapua. Onkohan Venho ottanyt Syyskirjaan kirjeen ja sille samanlaisen roolin Janssonin kirjasta? Oletan niin, sillä onhan hän pohjatyönsä tehnyt. Kirjan nimi viittaa tietenkin Tove Janssonin sanoittamaan kauniiseen kappaleeseen Syyslaulu (alkup. Höstvisa), jonka on säveltänyt Erna Tauro ... ja molemmissa 'syys' viittaa suoraan vanhenemiseen.

Syyskirjaa lukiessa muistin uudestaan saman, minkä tajusin jo novellikirjassa: Tove Janssonin äiti on se vaikea, vaikea nimi omasta lapsuudestani. Signe Hammarsten-Jansson toimi postimerkkitaiteilijana, pilapiirtäjänä ja kirjankansien tekijänä, ja hänen signeerauksensa oli siinä joukossa, joita minun äitini opetteli ulkoa ryhtyessään vanhojen postikorttien kauppiaaksi 1980-luvun alussa. Ja pitihän minunkin niitä listoja opiskella, pakolla, samaan tyyliin kuin latinankielisiä lentäviä lauseita. Jos olisin silloin tajunnut, että Signe H-J oli muumitaiteilijan äiti, olisi nimi ja nimmari jäänyt helpommin päähän!


Kustantaja: WSOY, Helsinki
Julkaisuvuosi: 2021
Sivumäärä: 280
ISBN: 978-951-0-46869-2
Päällyksen maalaus: Rauha Mäkilä
Päällys: Martti Ruokonen

Syyskirja oli vuoden 2024 Goodreads-lukuhaasteeni 45. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 5/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,67.

Miika Nousiainen: Maaninkavaara

Blogini lukijoille lienee jo selvää, että en ole urheiluihmisiä. Otin silti Pasilan kirjaston vaihtohyllystä iskemättömän oloisen urheiluromaanin, Miika Nousiaisen Maaninkavaaran. Johan minä aikanaan bloggasin hänen Metsäjätti-kirjansa, miksi en siis lukisi ja bloggaisi tätäkin.

Kirjan alku on urheilun ja kalastuksen hybridi. Kas siinäpä toinen asia, josta en tiedä juuri mitään. Kuvaavaa on, että ensi sivujen tutuinta asiaa on Lasse Virénin voitto 1972 – SITÄ ei kukaan 70-luvun lapsi ole voinut olla kuulematta tai näkemättä. Sisäänheitto vie lukijan intohimoisen urheilijaisän, Martin, mielenmaailmaan hänen kalastusreissulla ajateltujen ajatustensa kautta. Ilahduin kun tyrskähdin sivulla 11 (sivuissa 11 on jotain, JP Koskisen Tulisiipi-kirjassa itkin liikutuksesta kyseisellä sivulla). Tyrskähdyksen aihe Maaninkavaarassa:

Jos haukeen vertaa, niin kyllä kuhalla toivoa on. Perusasetuksiltaan kuha on järkevä kala. Valmennuksella ja motivoinnilla siitä saisi hyvän. Se on laiska.

Martti-isä paljastuu nopeasti intohimoisen sijaan jopa fanaattiseksi urheilumieheksi. Suuret juoksijat ovat hänelle kaikki kaikessa. Paavo Nurmi ei ole kuollut, koska hänen henkensä elää (vaikka suomalaiset ovat muuttuneet lihaksettomaksi mössöksi). Lasse Virén on hänelle vapahtaja, joka pelasti kansan alhostaan. Ensitreffit Martti järjesti Paavo Nurmen hautajaisiin. Ja nyt hän valmentaa omaa poikaansa Jarkkoa toivorikkaana. 

Paitsi että ei valmennakaan. Jarkko katoaa kirjan alkupäässä, ja samalla isän elämältä katoaa tarkoitus. Apuun tulee Heidi-tytär, joka uhraa itsensä juoksuvalmennettavaksi isän hyvinvoinnin vuoksi. Sirkka-äiti ei ole mielissään, mutta on tottunut alistumaan kaikkeen.

Kirjassa kertovat isä ja Heidi. Isä on laitettu ajattelemaan lyhyin lausein ja latteuksin, uskoakseni tarkoituksena korostaa urheilijateemaa kisaselostusta muistuttavilla muotoiluilla. Toisaalta isän ajatus lentää koko ajan eteenpäin detaljista toiseen. Ei kukaan kehitä niin paljon uutta asiaa päässään, eikä varsinkaan sellaisia mukanokkeluuksia mitä isän aivot vaikuttavat suoltavan. Jos on tavoiteltu jotain Havukka-ahon ajattelijan tapaista korpifilosofia, ei siihen ole ylletty, sillä isän pohdiskelut eivät poraudu kovin syvälle maailmankaikkeudessa – vaikka lähtevät yhtä pienistä asioista liikkeelle, esimerkiksi punttisalin painoista (toteuttavat upeasti omaa tehtäväänsä) tai ratakierroksesta (on verraton mittayksikkö aivan kaikelle).

Heidi on paljon toimivampi hahmo. Kun kirjailija on kirjoittamisen aikaan ollut karkeasti ottaen Heidin ja Martti-isän ikien puolivälissä, on kiiteltävä siitä että hän on onnistunut paremmin nuoressa naisessa kuin keski-ikäisessä miehessä. Ja se joka kirjassa käy läpi pakollista kasvutarinaa (tosin aivan helkkarin hitaasti) on isä, Heidi saa pysyä omana itsenään.

Dialogi töksähtelee välillä ja välillä toimii, eikä ole ollenkaan pahimpia lukemistani tapauksista. Otan esimerkin onnistuneesta keskustelusta kohdasta, jossa isä on päättänyt, että perhe muuttaa, ja maksanut jo käsirahan sopivaksi katsomastaan rintamamiestalosta. Ennen kuin kertoo perheelleen!

– Mitä sinä luulet, että Heidi sanoo? Olisiko pitänyt kysäistä?

– Se ilahtuu. Nyt kun se on innostunut juoksemisesta, niin tämä uusi paikka on kuin tehty sille.

– Miten talo liittyy juoksemiseen?

– Vaikka miten. Sieltä on nykyistä paremmat yhteydet kouluun.

– Kouluhan on tuossa parin kilometrin päässä.

– No niinhän minä sanoin. Sieltä uudesta talosta on viisi kilometriä pidempi matka. Saa Heidi paremman aamulenkin kuin tuo luikaus tuohon koululle. 

Vastaus jatkuu pidempään, mutta minun asiani tuli selväksi. Vaan oliko tässäkin onnistumisen syy nimenomaan huumori eikä niinkään dialogi? 

Huumori jää kuitenkin kirjan kokonaisuudessa vähäiseksi. Osoitteleminen ei auta asiaa, esimerkiksi sellainen, että isä on Martti kuten Martti Vainio ja isän ammatti on talonmies kuten Martti Vainion talonmiehellä. Isän ajattelun tahallinen kömpelyyskään ei kirjan verran jaksa viehättää.

Isä ei ole vakuuttava hahmo ajatustensa puolesta, mutta despoottina hän ikäväkseni vaikuttaa ihan todelliselta ihmiseltä. Minäkin olen tiennyt isiä, jotka eivät ole kertoneet mitään suunnitelmistaan perheelleen etukäteen ja kaikki on muutenkin tehty isän mielen mukaan. Toivottavasti tällainen käytös alkaa olla erittäin poikkeuksellista.

Urheilu ei tosiaan kiinnosta minua, mutta jotain kosketuspintaa sentään sain. Luin ison osan kirjaa samalla kun tein lääkärin määräämiä pidempiä verenpainemittaussarjoja ja sain sivutuotteena sykelukemia. Lätsä-Pekka Päivärintaa ihailin kolmivuotiaana ja ravasin lippalakki päässä eteiskäytävää kun Pekka juoksi arvokisoissa. Ja kirjan nimeenkin päässeen Kaarlo Maaningan olen tavannut hänen metsäammatissaan. 

Kirjan tarina ja juoni ovat paljon päähenkilöä onnistuneemmat. Varmaankin siksi Maaninkavaara on saanut Kalevi Jäntin palkinnon. Mutta pohdin, toimiiko tämä vuonna 2009 julkaistu kirja minua nuoremmille enää lainkaan. Minun ikäiseni muistanevat vielä tässä bloggauksessa mainitsemani juoksijat ja Martti Vainion Lomakouheronkin. Jos ne ovat täysin vieraita, putoaa iso osa kirjan pohjasta pois. Otetaan esimerkiksi korkeakulttuurisempi Natalia Ginzburgin Kieli jota puhuimme. En saanut siitä irti kovinkaan paljoa, koska en tunne Mussolinin ajan Italian kulttuurikenttää.

En ollut näemmä luonnehtinut kirjailijaa aiemmassa bloggauksessani. Miika Nousiainen (s. 1973 Haukiputaalla) on kirjoittanut tähän mennessä kuusi kirjaa, joista viimeisin ilmestyi vuonna 2020. Sen lisäksi hän on toiminut uutistoimittajana, juontajana, käsikirjoittajana ja verbaalisten hupailuohjelmien panelistina.

Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki
Julkaisuvuosi: alun perin 2009 (luin Seven-pokkarin neljännen painoksen vuodelta 2012)
Sivumäärä: 351
ISBN: 978-951-1-24670-1 (pokkariversio)
Kansi: Markus Pyörälä

Maaninkavaara oli vuoden 2023 Goodreads-lukuhaasteeni 40. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 2/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,51. 

Hanna-Riikka Kuisma: Syyllinen

 

On ilman muuta kirjoitettava bloggaus Hanna-Riikka Kuisman kirjasta #Syyllinen, koska olen aiemmin kirjoittanut Kerrostalosta, ja #Syyllinen on näistä selvästi parempi. Sen minulle sanoi moni etukäteen ja onneksi uskoin. Kerrostaloon oli tungettu valtava henkilögalleria ja juonirönsyjä, joita myös solmittiin yhteen, ja siitä huolimatta tarina jäi jotenkin kesken. #Syyllisessä ei syyllistytä mihinkään näistä.

Tapahtumat sijoittuvat pieneen kaupunkiin, joka sattuu olemaan minä-kertovan päähenkilön lapsuuden kotikaupunki. Päähenkilö toimii verkostomarkkinoijana ja yrittää kirjan alussa rakentaa uudet myyntiverostot tälle paikkakunnalle, jolla hän ei ole asunut ylioppilaskirjoitusten jälkeen. Siteitä ei ole enää muihin kuin naapuritalossa asuvaan äitiin ja mukana muuttaneeseen poikaystävä-kihlattu-aviomieheen (päähenkilö ei tunnu muistavan suhteen laatua kunnolla).

Nelikymppinen päähenkilö vaikuttaa alkuun höpsähtäneeltä somettajalta, jolla on yhtä vähän sisäistä elämää kuin silityslaudalla. Mutta hänestä paljastuu koko ajan lisää, kuten kaikista muistakin kirjan henkilöistä. Päähenkilö ajautuu vähitellen hyvin kummalliseen jamaan ja kirja jaksaa yllättää kerran toisensa jälkeen. En minä sitä lähtenyt hakemaan, mutta otin tyytyväisenä vastaan.

Kirjailija on keksinyt (tai laittanut talteen) todella hulvattomia somepostauslavastuksia. Hörähdin ääneen kohdassa, jossa somepreesensistä kategorisesti kieltäytyvä puoliso ei huomaa, miten päähenkilö kainaloon käpertyessään ehtii asetella kahvikupit romanttisesti vierekkäin ja postata ne ihanaa kotoilua kuvaavilla häshtägeillä. Instagram-postausten ja päähenkilön reaalimaailman välissä oli kokonainen Canal Grande ellei peräti Grand Canyon.

Tunnustan nauttivani tietynlaisesta sosiaalipornosta. Olen lukenut vuosien mittaan kymmeniä ellen satoja tunteja pyramidihuijauksiin liittyviä keskusteluita eri nettipalstoilla. Kirjailija ei kenties ole hukannut elämästään yhtä suurta osaa samaan harrastukseen, mutta hyvin hän on perehtynyt. Ei kai tule yllätyksenä, että nimenomaan tässä kirjassa verkostomarkkinointi kallistuu pyramidihuijauksen puolelle. Se on vielä toisellakin tapaa epäeettistä, koska markkinoidut lisäravinteet eivät ole sitä, mitä on luvattu. Tämä elementti täydentää kirjaa kiinnostavasti, vaikka juoni ei riipu siitä.

Kerrostalon kanssa on yhteistä se, että ns. normaaleja ihmisiä ei kuulu joukkoon. Minulla oli erikoinen äiti, mutta päähenkilön äiti löi hänet laudalta siihen tyyliin, että onnittelin itseäni... vai löikö sittenkään? Yksi kirjan hienouksista kiteytyy kysymykseen epäluotettavasta kertojasta. En katso spoilaavani, koska kysymys nousee esiin melko nopeasti, kun päähenkilön some-elämän ja oikean elämän eroja näytetään lukijalle.

Elinympäristö on samoin Kerrostalomaisen karu, ei sentään dystopia tällä kertaa, mutta ei mikään unelmien asuinalue tai asunto. Tämäkään kirja ei ole hyvän mielen kirja, mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen. Olisin voinut lukea pidempäänkin: parina iltana tapasin itseni ajattelemasta, että kohta pääsen taas kirjan pariin... ei hitto, minähän luin sen jo loppuun!

#Syyllinen on Hanna-Riikka Kuisman seitsemäs kirja. Kirjailijasta kerroin Kerrostalon bloggauksessa ja päivitän tilanteen kun seuraavan kerran bloggaan jostain Kuisman kirjasta. 


Kustantaja: Like Kustannus, Helsinki
Julkaisuvuosi: 2021
Sivumäärä: 288
ISBN: 978-951-1-40610-5
Kansi: Tommi Tukiainen

 
#Syyllinen oli vuoden 2023 Goodreads-lukuhaasteeni 3. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 5/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,22.

Nina Wähä: Perintö

 

Ohhoh, ei kai tässä voi oikeasti tapahtua sitä, mihin vihjataan? Kyllä vain, tapahtuu, ja vielä vähän odotettua rajummin! Tällaisia ajatuksia tuli useaan kertaan Nina Wähän Perintö-kirjan ensimmäisen sadan sivun aikana. Kuitenkaan luetut rajut tapahtumat eivät tuottaneet myötähäpeää tai inhoa, vaan aiheuttivat tosiaan tuollaisen voi hyvänen aika -fiiliksen. 

Kirja kertoo Tornionjokilaaksolaisen Toimin perheen vaiheista. Siiri-äidillä ja Pentti-isällä on lauma lapsia, joille he eivät ole pystyneet järjestämään mitenkään onnellista kotia. Siiri on avioitunut 15-vuotiaana ja on kotitöiden sekä miehensä nujertama. Pentti on mieleltään epävakaa, ilkeä ja pilaa koko perheen elämän. Toisaalta kirjan tapahtumat ja henkilöt sitoo yhteen suhde Penttiin: ilman Penttiä tätä tarinaa ei olisi. Kaikki alkaa siitä kun vanhin elossa oleva tytär Anni matkustaa Tukholmasta pohjoiseen kertomaan (vastentahtoisesti) vauvauutisia äidilleen ja sisaruksilleen.

Henkilöillä on niin runsaat luonteenpiirteet, että kirjailija on selvästi tarkkaillut ihmisiä koko elämänsä. Kenellä ne ovat syvemmällä, kenellä pinnemmalla, kenellä hienovaraisempia, kenellä loiskuvampia, mutta kaikilla meillä on piirteemme. Sitten on ihmisiä, jotka ovat pinnalta yhtä ja sisältä toista – tai välillä joku piirre nousee hallitsevammaksi. Tämä kirja kertoi toiminnan ohella poikkeuksellisen monipuolisesti ihmisluonteesta.

Ihmisluonteesta ja ihmiselosta puhuessaan kirja on täynnä jokaisen ulottuvilla olevia pienoivalluksia, jotka miellyttivät minua, vaikka eivät mitään syvällistä filosofiaa olekaan. Enkä minä sellaista olisi jaksanut lukeakaan, saati ymmärtänyt. Esimerkki kohdasta, jossa kerrotaan kahden ennen läheisen sisaruksen, Tarmon ja Lahjan, kasvusta erilleen:

Elämä on siitä kummallista, että se jatkuu ja tapahtuu kaikkialla ja samaan aikaan. Kaikkien ihmisten elämä jatkuu minuutti kerrallaan ja täyttyy sisällöstä ja kokemuksesta, pyrkipä siihen tai ei. Ja kun elämä jatkuu eri tahoilla, ei yhteen kietoutuneena vaan erillään, se on kuin auraisi latua kahdelle eri pellolle. Kahden ihmisen elämä ei ole enää rinnakkaista vaan täysin erillistä, yhä kauempana toisistaan.

Jonkin verran hankaluutta tuotti asemoida aikakausi 1970–1980-luvuille. Miksi näin? Vuoden 1918 sodan tai talvi-, jatko-, Lapin sotien aikaan sijoittuvat tekstit eivät ole ongelmallisia. Onko niin, että itselleni oletusaikana toimii joko nykyaika tai nuo viime vuosisadan suuret mullistukset ja MIKSI ihmeessä kukaan sijoittaisi mitään ihan tavallisille vuosikymmenille? Mutta tämä tarina tapahtuu silloin kun se tapahtuu... ja jonkin matkaa pidemmälle luettuani pääsin toteamaan, että niin vain tämäkin kirja sijoittuu (pienemmäksi) osaksi talvi- ja jatkosotaan!

Aikajanassa on sisäisiä ongelmia, mikä oli yksi syy hyvän ystäväni varsin negatiiviseen arvioon kirjasta. Yritin sovittaa Toimin sisarusparveen kuuluvan Tatun ja hänen puolisonsa Sinikan maatilan pidon aikaa toimivaksi, mutta ei se ole kunnossa. Vika voisi olla käännöksessä, vaan silloin useamman kuukauden olisi pitänyt suomentua väärin. Pariskunta sai navetan vastuulleen marraskuussa, isoveli tuli katsomaan tilannetta heti eli kesäkuussa ja teki eläinten huonosta pidosta ilmoituksen, jonka jälkeen vielä elossa olevat lehmät haettiin marraskuussa...

Vielä vaikeampaa oli saada sopimaan Siirin nuoruudesta kohtaa, jossa "keväällä jälleen sodittiin Karjalassa". Siis keväällä 1941. Ei sodittu, sillä jatkosota alkoi vasta kesäkuun lopulla. Lisäksi kirjan mukaan Siirin perhe pääsi palaamaan kotipitäjäänsä huhtikuussa, ja ihmettelemään, miten joka pelto oli täynnä kaalintaimia. Huhtikuussa! Tähän puolestaan sopisi kesäkuu, mutta oikeasti karjalaiset pääsivät palaamaan syksystä 1941 lähtien, aikaisimmillaan elokuussa.

Nuori ja aikuinen Siiri eivät vastanneet toisiaan luonteiltaan, joten nuoruuden olisi senkin puolesta voinut jättää pois, jolloin sotien aikavirheistä olisi samalla päästy. Siiri ja Pentti kohtasivat sota-aikaan, mutta mitä väliä sillä on tarinan kannalta?

Siirin ja Pentin lasten sijoittumista aikajanalle piti myös moneen kertaan ihmetellä. Muut sain kutakuinkin paikoilleen, ainoastaan Eskolle ei meinannut jäädä ajallista tilaa syntyä Riikon ja Annin väliin. Kyllä kai se lopulta löytyi, jos unohtaa Annin väitteen, että Esko oli lähes neljä vuotta Annia vanhempi. Kuitenkin välillä Siiri kertoi, että ei ollut muita lapsia kuin Elina ja Riiko, silloin kun Eskon olisi pitänyt olla jo olemassa. Toisaalla hän selittää, että Esko-vauva lähes unohtui, kun Elina ja Riiko peräperää kuolivat. Kiinnostavaa, jos kirja kertoisi Siiristä, mutta kun kirja yrittää pitää kasassa kokonaisen suurperheen tarinoita, ei hapuilua kaivata.

Ystävääni ärsyttivät myös englanninkieliset heitot pitkin kirjaa. Itseni ne laittoivat pohtimaan, kuka tässä nyt on kertoja? Kaikkitietävä, englannin nykyfraaseista pitävä tyyppi varmaankin. Syvimmät näkökulmat saadaan vanhimman tyttären Annin ja keskisarjaan kuuluvan Laurin osuuksissa, muita sisaruksia katsotaan jotenkin kauempaa. 

Anni ja Lauri ovat molemmat muuttaneet Tornionjokilaaksosta Tukholmaan niin pian kuin se on ollut mahdollista. Kenties kirjailija on alitajuisesti valinnut muutakin maailmaa nähneet peilaamaan elämäänsä lapsuudenkodin tapahtumiin ja olosuhteisiin. Sama koskee Helsinkiin kouluun muuttavaa neropatti-Tarmoa, jonka näkökulma sijoittuu kirjan loppuosaan: hänetkin kuvataan likemmältä.

Kiinnostavimmat tarinat ovat Laurilla, joka siirtyy ahtaasta pohjoisesta liberaalin Tukholman kautta vapautuneeseen Kööpenhaminaan, ja homouden kotiseudulla tuomat ongelmat muuttuvat vahvuuksiksi, sekä Helmillä, jonka aluillaan oleva MS-tauti jää lukijan kannalta pahasti kesken.

Kirja lupaili tragediaa alusta saakka, ja toinen puoliska on nimeltäänkin Murha. Se ei kyllä kutkutellut lainkaan, vaan kirjan sisältö on juuri sisarusparven luonteissa ja heidän käänteissään. 

Sivulla 363/550 pohdin, miksi kirjan nimi on Perintö, mutta ajattelin siinä vaiheessa että se viittaa Pentti-isän raivopää-geeneihin. Kirjailijan vastaus tulee sivulla 500, jolloin kirjassa on tapahtunut murha (tai itsemurha tai onnettomuus). Anni pohdiskelee, mikä on perintö. Hän jakaa perinnön kolmeen osaan, joista yksi on juuri geenit, Annin sanoin "veri jota ihminen on levittänyt ja joka virtaa muiden suonissa alenevassa polvessa". Kaksi muuta elementtiä ovat tavarat ja ihmisen tekemispääoma. Pentin tapauksessa missään näistä ei ollut kehumista. (Juuh siis, Pentti on se joka kuolee, mutta jos jonkun kuolemaa kirjassa on pohjustettu niin hänen, joten yllätys ei ole suuri.)

Pentin luonne on siis hirveä, mutta ei mitenkään epärealistinen. Tässä nuorempaan sisaruspäähän kuuluva eläinrakas Hirvo on näkijänä ja kokijana:

Hirvo huomasi odottavansa, että Pentti rupeaisi haastamaan riitaa. Isä saattoi aloittaa riidan milloin mitenkin, ja Hirvo pelkäsi eniten riitoja, jotka alkoivat tällaisesta mukavasta ja hyväntuulisesta hetkestä. Lähes huomaamattomasti hyvä tuuli liikkui hiljalleen Pentin läpi, hän näytti porisevan tyytyväisyyttä, mutta muuttui hetkessä raivokkaaksi ja hymyileväksi hulluksi, joka saattoi aivan hyvin iskeä haarukkansa jonkun käteen (kuten silloin kun Tatu oli yrittänyt ottaa vielä yhden pikkuleivän isän viisikymmenvuotisjuhlissa) tai painaa jonkun pään maitotonkkaan pinnan alle (kuten silloin kun Hirvo oli kymmenvuotiaana kaatanut maitotonkan), ja kuten muutkin Toimin sisarukset, Hirvo oli aina varautunut siihen, että tuuli saattoi kääntyä koska tahansa.

Alun hyvän vauhdin jälkeen kirja jäi jotenkin hajanaiseksi, eikä isän ja lasten suhteiden ajama tapahtumien vyyhti riittänyt sitomaan sitä kokonaisuudeksi. Kenties sisaruksia oli liikaa näkökulmahenkilöinä, ja päälle vielä Siiri-äiti ja hänen erillisnuoruutensa Karjalassa.

Tukholmalainen kirjailija, näyttelijä ja laulaja Nina Wähä (s. 1979) vietti lapsuuden kesiään äidin syntymäseuduilla Tornionjokilaaksossa, mikä selittää kirjan asetelmia. Perintö on Wähän kolmas kirja ja se sai Ruotsissa erinomaisen vastaanoton. Tänä vuonna Wähältä on ilmeistynyt uusi romaani Babetta, jota ei ilmeisesti ole vielä suomennettu.


Kustantaja: Werner Söderström Oy, Helsinki
Suomentaja: Sanna Manninen
Julkaisuvuosi: 2020 (alkuperäisteos Testamente 2019), lukemani pokkariversio 2021
Sivumäärä: 552
ISBN: 978-951-0-46737-4 (pokkari)
Alkuperäiskansi: Sara R. Acedo
Kannen kuva: Perhealbumi

Perintö oli vuoden 2022 Goodreads-lukuhaasteeni 41. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 5/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,89.

Maria Peura: Kantajat

 

Maria Peuran hieno Kantajat melkein jäi ostamatta ja lukematta takakansitekstinsä vuoksi. Teksti alkaa:
 
Sofialla on yksi päämäärä: pelastaa rakas hevonen Hilla teuraskuljetukselta. Isä on luvannut auttaa, ja jos joku, niin isä tekee mitä tahtoo.
 
Mutta eihän tämä mikään hevosenpelastuskirja ole, älkää kirjoittako niin huonoja esittelyitä! Kirja kertoo ihmisistä, joilla sattuu yhden huhtikuisen viikon aikana vuonna 1959 olemaan paljon pelissä ja peliensä vuoksi poikkeuksellisen paljon salattavaa.
 
Joihinkin kirjoihin on tupattu liikaa henkilöitä ja tapahtumia. Kantajissa on neljä kertojaa, joilla on omat painolastinsa ja viikko aikaa toimia. Määrä on täsmälleen oikea tälle kirjalle. Etenkin on sanottava, että jos kertojasuosikkini rouva Haikara, rehtorinrouva, olisi jätetty pois, ei kirja olisi nimestään huolimatta välttämättä kantanut. 
 
Rouva Haikaran lisäksi kirjassa kertojina toimivat hevosrakas teinityttö Sofia, hänen pyykkäri-äitinsä Sylvia ja isänsä, talonmies-salakuljettaja Viktor. Rouva Haikara oli kertojista ainut, jolla ei ollut lyhyen tähtäimen mullistavaa suunnitelmaa. Hän ei kenties sellaista olisi pystynyt laatimaankaan, kun aika meni kehon koossapitoon ja esimerkiksi ruumiinaukkojen taulukointiin. (Palataan rouva Haikaraan kohta tarkemmin.)
 
Sylvia sen sijaan aikoi juuri karata nuoruudenrakastettunsa kanssa, kunhan Martti vain saapuisi Sylviaa hakemaan Ruotsista, jonne tämä oli johkaantunut vuosia sitten. Mutta kuinka ollakaan, Sylvian mies Viktor vapautui samalla viikolla vankilasta ennen aikojaan ja aikoi yllättää vaimonsa epämiellyttävästi, rakastajattarensa miellyttävästi – ja odotti häntä oman todistuksensa mukaan liuta muitakin naisia kylällä. Rakkaussuhteiden ohella Viktor aikoi käynnistellä bisnekset ja voimistua, laittaa elämän taas rullaamaan. (Mutta kukaan ei saisi tietää, että jo iällä oleva Viktor oli vankeuden loppuajaksi siirretty puusavotasta lääninvankilan sisätiloihin!)
 
Sofia aikoi viedä norjanvuonohevosensa Hillan Norjan vuonoille toipumaan, kunhan isä ensin tulisi ja matkaan voitaisiin lähteä yhdessä. Sofia oli itsekin puoliksi hevonen, omasta ja isänsä mielestä, käytti vapaan aikansa oppiakseen lisää hevosista ja oli kylällä arvostettu hevosten käsittelijä. Mutta kuten rouva Haikara ei nähnyt oman mielensä poikkeavuutta, ei Sofiakaan nähnyt sitä, että Hillasta ei ollut enää matkaajaksi, eikä sitä, että isällä ei ollut aikomustakaan auttaa Hillaa.

Kuten jo vihjattiin, rouva Haikara ei pystynyt hallitsemaan mieltään eikä sitä mukaa kehoaankaan, saati rehtoria (vaikka kuinka kuunteli vesilasi korvalla koulun seinien läpi tai kulki etsimässä rehtorin suksia kylän naisasukkaiden seinustoilta). Hän kyllä yritti pysytellä "normaalina", mutta aina jokin ajatus tai raaja alkoi kulkea omia teitään. Ja kun rouva kertoili omaan tahtiinsa, lähti matto usein lukijan alta, kun rouva yhtäkkiä alkoi tunnustaa mitä (aivan kaistapäistä) ei ollut juuri nyt tai aivan viime aikoina tehnyt. Vaikka luultavasti oli.
 
Miten herkullisesti kirjailija ajoikin tilanteen siihen, että rouva Haikara tuli kertoneeksi sisäisiksi tarkoitetut ajatuksensa koulutoimentarkastajalle, joka, luojalle kiitos, olikin niin isokokoinen ja romuluinen nainen, että rouvan aiemmat epäilyt rehtorin ja tarkastajan suhteesta haihtuivat samalla sekunnilla kun tarkastaja saapui (rehtorin uskollisuuden epäilyyn muutoin oli kuitenkin edelleen vahvat perusteet). Lainaan tähän sivulta 214 esimerkin rouvan purkauksesta, jota ennen hän oli ajatellut, miten hirveällä tavalla opettajat kohtelivat heikoiksi leimaamiaan oppilaita:

– Opettajat on vampyyreita, rouva Haikara lausuu, ja nähdessään kuinka korkealle tarkastaja Hirvelän kulmakarvapensaat kohoavat, hän lisää nopeasti: – Mie viittaan siihen, miten sukkelasti net vaihoit paikkaa silloin ko elethiin vielä sitä parakkiaikaa. Ko soassa oli jokanen koulurakennus poltettu, seki, joka oli tässä ennen tätä meän uutta fiiniä rakennusta. Yks parakki oli tästä neljän kilometrin päässä ja niin net vain opettajat vuorolhan suhhautit sinne tunteja pitähmään eikä sitä varten tarttenu ees välitunteja pitentää. Jos ei vampyyreja, niin jonkulaisia yli-ihmisiä on nämät meän opettajat.
 
(Nokkela pelastusyritys ei mennyt läpi, semminkin kun tunnustuksia koulun asioista tuli runsaasti lisää.)
 
Oman lisänsä tarinaan toi Viktorin ja Sofian suhde. Koko ajan pelkäsi, oliko isällä seksuaalisia pyrkimyksiä tytärtään kohtaan. Isä leikitytti tyttärellään hevosleikkiä ja kuvaili mielessään tytärtä varsana, jo tammaksikin kasvaneena. En ole lukenut kirjailijan esikoisromaania On rakkautes ääretön (Tammi, 2001), jossa Wikipedian mukaan käsitellään insestiä ja pedofiliaa. Se meni nyt lukulistalle, ja kuvittelen, että aiemman kirjan työstäminen on pohjustanut taitavaa aiheen pinnalla liikkumista Kantajissa. 
 
Minusta isä sai puhtaat paperit, mutta se mikä jäi auki, on kirjan lopetus. Lopetukset useammin epäonnistuvat kuin onnistuvat, mutta Maria Peura jätti onnistuneesti lukijalle kertyneiden ajatusten varaan sen, miten Sofialle ja Hilla-hevoselle kävi. Myös Sylvian elämäntilanne katkaistaan hienosti kohtaan, jossa hän luulee Martin viimein tulleen (lukija tietää että Martti ei koskaan tule), mutta sen sijaan lähestyvä hahmo onkin pastori, joka ottaa osaa – Viktorin kuolemasta. Miten Sylvian elämä jatkuu? Kauanko hän odottaa Marttia?

Miten onkin niin, että suuri joukko viime aikoina lukemistani kirjoista sijoittuu Suomen ja Ruotsin pohjoiselle raja-alueelle. Nyt käsillä oleva Kantajat, Rosa Liksomin Väylä, Karin Smirnoffin Viedään äiti pohjoiseen, Nina Wähän Perintö... joista Smirnoffia lukuunottamatta kaikki peräti Tornionjokilaaksoon. Alue on nyt kirjallisesti muodissa, ja nähtäväksi jää, minne etenkin kotimaisen kaunokirjallisuuden paino seuraavaksi asettuu. Terijoelle?

Kirjan kieli ja kuvailut ovat hyvällä tavalla väkeviä. Minä elin lauseet läpi nautiskellen. Ne yhdessä rouva Haikaran mielen yllätyksellisten pompahteluiden kanssa nostivat kirjan pisteet korkealle.
 
Maria Peura (s. 1970 Pello) on kirjailija ja dramaturgi. Kantajat on hänen viides romaaninsa. Häneltä on julkaistu myös lastenruno- ja novellikokoelmat. Helsingin Sanomien arvion Kantajista voi lukea täältä.


Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki
Julkaisuvuosi: 2020
Sivumäärä: 319
ISBN: 978-951-1-35029-3
Kannen kuva: Kira Gluschkoff 
 
Kantajat oli vuoden 2022 Goodreads-lukuhaasteeni 46. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 5/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,20.

Hanna Brotherus: Ainoa kotini


Näistä huolimatta haluan lisätä, että jos joku toivoo, että kirjoittaisin hänestä lämpimämmin, hänen olisi pitänyt miettiä sitä jo kauan sitten.

Hanna Brotheruksen (s. 1968) kirjassa on monia hienoja oivalluksia ja kauniita lauseita, kuten ylle lainaamani. Mutta se ei riitä, sillä muilta osin kirja vaatii ilmeisesti poikkeuksellisen paljon samaistumista viedäkseen lukijan mukanaan. Ei minua ole koskaan haitannut lukea aivan erilaisen ja eri tavalla ajattelevan ihmisen kertomusta elämästään. Toissakertaisessa tekstissäni käsittelin Joonatan Tolan kertomusta suvustaan ja lapsuudestaan, enkä usko että Tolalla ja minulla on kovin monia yhdistäviä tekijöitä. Niitä ei tarvittu, kun kirja oli muuten kiinnostava. 

Kirjan yleistuntuma on jotenkin valittava. Se on vaarana kun kirjoittaa suoraan omasta elämästään. Romaani ei saa olla pelkkää onnea, mutta miten temppu tehdään, onkin toinen juttu. Joonatan Tola käytti mustaa huumoria. En usko, että se olisi sopinut Brotherukselle.

Brotheruksella on ollut kovia kokemuksia, kuten siskon sairaudet ja kuoleminen nuorena aikuisena, veljen syöpä, nelilapsisen perheen arjen hoitaminen, avioero. Kuitenkin moni asia on huomattavan hyvällä mallilla. On rakkautta ja läheisiä. Hän on saanut tehdä töitä valitsemallaan alalla tanssijana, koreografina ja ohjaajana. Koulutuksen ja työn vuoksi hänellä on vahva ja liikkumista rakastava keho, joka toki vanhenee kuten meillä kaikilla.

Sisarsuhteessa olisi ollut materiaalia enemmän kuin mitä kirjailija on käyttänyt. Lapsuudessa siskokset kilpailivat vanhempien huomiosta ja hankkivat taitoja, joilla voisivat päihittää toisensa. Normaali pieni kateus ja kähinä kuitenkin loppui, kun toinen sairastui syömishäiriöön. Koko perheen huomio keskittyi sairastavaan sisareen ja terveen sisaren asiat siirtyivät sivummalle. Mikä pahempaa, hän ei enää saanut olla oma itsensä, vaan häneltä edellytettiin tietynlaista rohkaisevan kannustavaa ja samalla vetäytyvää käyttäytymistä. Sisaret eriytyivät, kunnes toinen sairastui syömishäiriönsä päälle syöpään. Yhteiset tutkimus- ja hoitokäynnit ja kuoleman läsnäolo lähensivät uudestaan. 

Olisin kehottanut kirjailijaa ensimmäisessä kirjassaan kirjoittamaan kattavammin auki nämä monitasoiset vaiheet ja tunteet. Sen sijaan sisarusten suhde on pääosassa vain 13 sivun pätkässä. Ja mukaan on ahdettu kliseetä esimerkiksi näin: 

Esipuberteetin vuosina leikkimme näyttämö halkesi. Kaunis, ehjä ja turvallinen lapsuus jakaantui kahtia ja harmonia pirstoutui. Myrsky, jota olin pelännyt, iski voimalla perheeseemme. Sisko laihtui, kuukautiseni alkoivat ja niiden myötä ymmärsin, että lapsuuteni loppuu. Alkoi erkaantuminen. Vaaka, joka oli näyttänyt yhtä tasaista lukemaa summana meistä kahdesta, jakaantui kahdeksi. Aloin kompensoida ja johdattaa ukkosta perheemme sisällä pois äidin hartioilta. 

Nooh, saatan olla liiankin allerginen halkeamille, myrskyille ja ukkosille. Karikkoa tuossa ei sentään ollut. Mutta ilman kliseitäkin, kirjassa on runsaasti tylsän elämän tylsää kuvausta, tässä eletään mainitsemaani nelilapsisen perheen arkea:

Asettelin iltaisin jokaisen lapsen seuraavan päivän vaatteet pinoon. Suosin sitä, että pojilla oli keskenään samanlaiset puserot, pidin tärkeänä että ne olivat luonnonkuituiset. Halusin, ettei heidän vaatteissaan ollut isoja kuvioita tai logoja. Suurimman osan heidän vaatteistaan olin ommellut ja loput ostanut kirpputorilta. Vain alusvaatteet ja sukat ostin uusina. Olin tarkka siitä, että kaikki vaatteet olivat puhtaita ja silitettyjä.

Brotherus sortuu myös samaan kuin Hunter Biden omassa kirjassaan, eli vuodattamaan ylistystä läheistensä ominaisuuksista. Se nyt ei toimi muualla kuin onnittelu- tai hautajaispuheissa. Sivulla 133 on lähes koko sivun vievä listaus hänen neljän lapsensa piirteistä, josta muutamia poimintoja eri lapsilta: loputtoman ahkera, viisas, moneen suuntaan lahjakas, herkkä, hauska, syvällinen, karismaattinen, kiinnostunut ryhmän jäsenenä toimimisesta, voimakastahtoisin ihminen jonka tunnen. 

Kuinka objektiivinen voi äiti olla kuvauksessaan? Tai: kuinka vähän ihmisiä äiti tuntee, jos se voimakastahtoisin osuu omiin lapsiin? Onhan se mahdollista, mutta naurahdin jo tuossa karismaattisessa, sillä ikuisesti mieleeni on piirtynyt erään TV-juontajan kommentti muutaman kuukauden ikäisestä omasta vauvastaan: "Lapseni on karismaattisin ihminen jonka tunnen."

Nykyiselle rakkaalle varatut sivut olisin käyttänyt sisarsuhteeseen nekin. Yhteensitova hulluuden liaani, lentokenttä, johon laskeuduttiin eri taivailta, sielunkumppanuus, rakkaan nukkuma-asennon kuvaaminen, suru siitä yhteinen lapsi ei enää tule kyseeseen... ei ole minun teekuppiani tämä kirja mistään kohdasta.

Kirjassa lienee haettu taiteellisuutta limittämällä pidempiä lukuja, alle sivun pituisia pätkiä, kirjeitä ja Pariisissa kirjattuja päiväkirjamaisia muistoja. Ne eivät toimi rytmittäjinä, kun koko kirja on kasauma hajanaisia havaintoja ympäriämpäri kirjailijan elämästä ja ajatuksista. Ehdottamani keskittyminen sisarsuhteeseen TAI syömishäiriön jatkumoon sisaresta kirjailijaan itseensä, kirjailijasta tämän lapseen olisi jäntevöittänyt teosta.

Alun sitaatille ei tunnu olevan kirjassa katetta muuten kuin äidin kuvauksen osalta. Äitiin kirjailija ei löydä yhteyttä ja hän saa 50-vuotiaana vahvistuksen tunteelleen, että äiti ei koskaan rakastanut häntä. Sen sijaan kirjassa on kyllä muita syitä harmistua. Lapsista on kerrottu avoimesti, ja itse olisin pillastunut, jos olisin löytänyt vastaavia kohtia elämästäni äitini kirjasta. Onneksi äiti ei ehtinyt kirjoja kirjoitella.

Brotherus kertoo Seuran jutussa ajatuksiaan kirjasta ja kirjoittamisesta. Helsingin Sanomien arvostelija  suhtautui kirjaan positiivisesti. Keski-Pohjanmaan arvioija kutsuu esikoisromaania loistavaksi, Maaseudun Tulevaisuuden taas pitää sitä hienona ja moniuloitteisena. MT:n arvioija kirjoittaa: "... niissä riittää pohdittavaa itsellenikin tyttärenä, siskona, vaimona ja neljän lapsen äitinä", mikä vahvistaa arveluani siitä että juuri tämä kirja vaatii samaistumista toimiakseen.

Monet ovat kirjasta siis pitäneet, minä en. Alkuun lainaamaani lausetta siteeraten: jos Brotherus olisi toivonut, että kirjoittaisin kirjasta lämpimämmin, hänen olisi pitänyt miettiä sitä jo kauan sitten.

Kustantaja: Werner Söderström Oy, Helsinki
Julkaisuvuosi: 2021
Sivumäärä: 329
ISBN: 978-951-0-46417-5
Päällys: Martti Ruokonen
Päällyksen kuvat: iStock ja Hanna Brotherus

Ainoa kotini oli vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 46. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 1/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,59.

Joonatan Tola: Punainen planeetta

Joonatan Tolan Punaista planeettaa on aika tavalla kehuttu, enkä luettuani ihmettele miksi. Tola kertoo kirjassaan synkeän perhetarinan viihdyttävästi. Kirja perustuu tositapahtumiin, mutta kyseessä on silti romaani, kirjailijan vapauksin toteutettu kuvaus.

Kirjaa lukiessa tuli mieleen Peter Franzénin omaelämäkerrallinen esikoisromaani Tumman veden päällä (Tammi, 2010). En tee kunniaa romaanille muistelemalla sitä monta vuotta lukemisen jälkeen, sillä se mitä muistan, on ahdistus Franzénin lapsuudessaan näkemästä perheväkivallasta. Joonatan Tolan kirjassa ongelma-aikuisten häiriökäyttäytyminen ei johtunut mustasukkaisuudesta, vaan poikkeuksellisista päänsisäisistä asetuksista. Lukijalle hieman helpompaa – kokijalle ei niinkään, ja kokemukset saattavat vaatia kokonaista kirjaa purkautumistieksi.  

Tolalla pääroolin saa ensin erittäin dominoiva isoisä ja hänen jälkeensä isä tai oikeammin isän sairaus. Muut perheenjäsenet ovat statisteja näiden suurten henkien rinnalla. Isoisästä Tola pystyy kirjoittamaan vapautuneemmin, sillä he eivät ole eläneet samaan aikaan, eikä pojanpoika ole joutunut itse suoraan minkään isoisän toilauksen kohteeksi. Isästään Joonatan kirjoittaa myös humoristisesti, mutta alla on kirpeä pohjavire, joka voisi olla vielä paljon kirpeämpikin. Etäännytys on onnistunut, eikä jokaista väärintekoa pureksita. (Isä sen sijaan kävi sairautensa voimin jatkuvaa taistelua epäoikeudenmukaisuutta vastaan, oli se sitten koettua tai todellista).

Kuvittelin, että minkäänlainen ihminen ei voisi enää hämmästyttää minua kaiken puolen vuosisadan mittaan lukemani jälkeen. Joonatan Tolan isoisä Jaakko Sakari Tola (1922–1974) osoitti kuvitelmani vääräksi. Jo pelkästään hänen elämäntarinansa, pojanpojan versio siitä, on syy lukea Punainen planeetta. Esitän alla tiivistelmän niistä sadasta sivusta, joilla isoisä esittää pääroolia.

Jaakko Tola oli nopealiikkeinen neurokirurgi, joka halusi menestyä ja tehdä paljon töitä. Näillä parametreillä saa yleensä elämään vaihtelua, niin sai Jaakko Tolakin, mutta hänelle kävi vielä siten, että hän vuonna 1956 ehti sairastua polioon. Rokotukset aloitettiin Suomessa seuraavana vuonna ja polio kutakuinkin hävisi 1960-luvun alussa. Tolalle polio tuotti neliraajahalvauksen ja kuukausien tajuttomuuden. Sanomattakin on selvää, että neurokirurgin työt päättyivät. Koska kirjailija Tola on valinnut tyylilajikseen mustan huumorin, käsittelee hän sillä myös isoisän kammottavaa kohtaloa. Tässä isoisä keskustelee Auroran sairaalan ylilääkärin kanssa tilanteestaan:

"Minä kärsin polion vaikeimmasta muodosta", isoisä aloitti.

"Kyllä, ellet peräti kaikkein vaikeimmasta."

"Mutta", isoisä jatkoi, "aina tapahtuu ennustamattomia paranemisia jotka muistuttavat lähinnä ihmettä."

Ylilääkäri myönsi että ihmeitäkin tapahtui, esimerkiksi Raamatussa. Mutta se oli äärimmäisen epätodennäköistä. Oli itsensä kiduttamista odottaa ihmettä näin pitkän toipumisajan jälkeen. "Ihmeet tapahtuvat nopeasti, ei se Jeesuskaan siellä haudassa vuosia makoillut."

Eikä isoisä parantunut, mutta vahva mieli pakotti ruumiin seuraamaan perässään vielä 18 vuotta. Ja silloinkin elämän päätti sähkökatkos (lukekaa millä tavalla!) Isoisä sai palautettua kaksi sormea toimintakuntoon ja alkoi työskennellä. Ensin hänestä tuli Suomen ensimmäinen tv-ohjelmien arvostelija. Arvosteluiden tyyliin vaikutti voimakkaasti niiden luomismetodi: isoisä kirjoitti ne päässään valmiiksi ja saneli puhelimeen. Mutta puhe haittasi hapen kulkemista halvaantuneessa kehossa, joten hän nukahteli kesken lauseiden, jolloin elvytystaitoinen avustaja läpsi sanelijan hereille. 

Avustajan käyttö ei sovi ihmistyypille, jolle vapaa on vain umpihanki. Isoisä teippasi sormensa yhteen ja teetti kaksisormijärjestelmään soveltuvan kirjoituskoneen. Hän alkoi kääntää viihdekirjallisuutta, Valittujen Palojen lääketieteellisiä juttuja ja lääketeollisuuden tekstejä. Kuinkas muutenkaan, isoisä alkoi pitää ensimmäistä lääkäripalstaa aikakauslehdessä (ja lopulta kolmea), esitelmöi, kehitti apuvälineitä ja, ja, ja, ja... energiaa tuntuu olleen viiden itseni verran, eikä minulla ole yksikään raaja halvaantunut. 

Mutta ulkopuolisen on helppo ihailla. Vaimolle ja pienille lapsille tilanne on näyttäytynyt toisenlaisena. Yksi lapsista oli kirjailijan isä Mikko Tola (1954–1989), joka sai myös polion, ennen isoisää, mutta parantui siitä. Sen sijaan mieli alkoi teininä järkkyä vakavasti. Tässä kohtaa kirja leikkaa isän hoitojaksojen ja itsemurhayritysten kautta isoisän tarinasta isän tarinaan. 

Kirjan ensimmäinen osa päättyy tilanteessa, jossa isä on löytänyt rakkauden ja elämässä näyttää kuitenkin olevan toivoa. Hän avioituu viehättävän naisen kanssa ja toinen osa kertoo vähitellen kasvavan perheen... ei vaan sittenkin lähinnä isän tarinaa. 

Isä on kunnianhimoinen ja vakuuttunut taiteellisista kyvyistään, mutta hän ei ole valmis tekemään töitä. Taiteen lajit vaihtelevat äkkimenestyksen toivossa:

Näyttelyn taulut maalattiin putkeen ilman mitään ennakkovalmisteluita tai luonnoksia. Pakinakokoelman isä kirjoitti kolmessa tunnissa ja runokirjat ulostettiin yön aikana yhdeltä istumalta korjailematta jälkeenpäin säettäkään. Jälki oli sitten sen mukaista. 

Siteeraan usein Rafael Koskimiehen kirjassa Helsinki ja Härjänvatsa (Otava, 1953) olevaa lausahdusta: "Lintu, jonka ääntä ei milloinkaan kuulu, ei varmasti ole laululintu." Koskimies kannusti nuoria löytämään idulla olevat kykynsä ja kehittämään niitä sitkeästi. Joonatan Tolan isä vaikuttaa olleen Koskimiehen vertauksen vastakohta. Hänen äänensä kuului, mutta ei silti voi tietää oliko hän laululintu.

Vaimo ja lapset ovat tässäkin sukupolvessa voimakastahtoisen isän otteessa ja kaikki tapahtuu isän ehdoilla. Äiti tekee parhaansa, mutta hän päätyy oman fyysisen sairautensa vuoksi lähes liikuntakyvyttömäksi. Kummallisissa oloissa kasvavat lapset eivät välttämättä tiedä, että toisenlaistakin perhe-elämää voi olla ja ovat usein hyvin joustavia. Niin ovat Joonatan Tola ja hänen sisaruksensakin, vaikka kirjan loppua kohti he elävät jo täydessä hullunmyllyssä.

Kirja kertoo myös isän ja isoäidin suhteesta, mutta siitä ei saa isän sairauden läpi otetta. Kirjailijan valitsemassa rakenteessa suhde jää ristiriitaiseksi ja reikäiseksi, eikä valinnassa ole mitään vikaa, suhde oli luultavasti juuri sellainen. Kaksi elementtiä toistuu: isän isoäidille kirjoittamat ilkeänraivoisat viestit sekä isoäidin varakkuus vastinparinaan lähes nälkää näkevä taiteilijaperhe.

Loppua kohti isän mielentila heikkenee, osasyynä monivuotinen runsas alkoholinkäyttö. Hän menehtyy 35 (tai 34)-vuotiaana sydänkohtaukseen. Tähän päättyy kirjan kaari. Perhe on ollut sosiaalihuollon tarkkailussa, mutta vanhemmat ovat puhumalla saaneet lastensa huostaanoton vältettyä, ja se tapahtuu vasta kirjan kuvaamien tapahtumien jälkeen.

Joensuussa asuva Joonatan Tola (s. 1983) tekee suomen kielestä jatkotutkintoa Helsingin yliopistossa. Kirjassa opinnot näkyvät hyvällä tavalla, huomaamattomana osaamisena.

Selasin Joonatan Tolan Olli-sedän tiedot Wikipediasta, sillä toivoin että vähäistä aasinsiltaa käyttäen saisin kirjan laitettua Helmet-lukuhaasteen kohtaan "kirja liittyy teatteriin, oopperaan tai balettiin". No en kehdannut käyttää siltaani, mutta selvisi, että Olli Tola on ollut yksi Kake Singersin jäsenistä! 

Sen sijaan sijoitin kirjan kohtaan, jossa kirjan pitää liittyä tv-sarjaan tai elokuvaan. Arto Halonen kuvasi nimittäin aikanaan taiteilija Mikko Tolan elämästä dokumenttielokuvaa. Luetun perusteella ei ollut vaikeaa ennustaa, mitä dokumentille tapahtuisi: yhdessä vaiheessa kohde halusi, että kaikki jo kuvattu materiaali poltetaan. Dokumentin teko olisi saanut jatkua. Mikko Tolasta kuvattu dokumentti ei koskaan ilmestynyt.

Ja toinen asia, jolla ei ole merkitystä kirjan kannalta, mutta pakko taltioida blogiin: näyttelijä Pamela Tola on yksi samat kokemukset läpikäyneistä Joonatanin sisaruksista.

Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki
Julkaisuvuosi: 2021
Sivumäärä: 344
ISBN: 978-951-1-35783-4
Kansi: Tuomo Parikka
Kannen kuva: kotialbumi, kuvaaja tuntematon

Punainen planeetta oli vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 40. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 5/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 4,04.

Kirjat

Ola Rapace: Elämäni Romeona. Pakomatka 5 näytöksessä

  Ennakkoon ajattelin ruotsalaisen Ola Rapacen elämäkerran olevan ailahteleva vuodatus, jossa ainoa kiinnostava asia olisi hänen ystävyyssuh...