Kehuttu suurromaani, ja vielä puihin liittyvä, pakkohan minun tämä oli jossain vaiheessa lukea! Ostin syksyn 2022 Helsingin kirjamessuilta pokkariversion ja luin vuodenvaihteen molemmin puolin. Oli tahkeaa ja aikaa kului monta viikkoa. Teksti ei missään kohtaa imaissut mukaansa.
Annoin minä silti kirjalle Goodreadsissa 4/5, koska luonnonkuvaus oli vahvaa. Ei niin vahvaa kuin Anni Kytömäen Kultarinnassa, mutta mainitsemisen arvoista. Ja kuinkas ollakaan, Ikipuiden pokkariversion takakanteen on painettu juuri Kytömäen kehuva kommentti! (Ei kerrota, mistä se on napattu).
Ikipuut kertoo nimensä mukaisesti puista, puuyhdyskunnista, erikoisyksilöistä ja erikoisyhdyskunnista. Se kertoo puiden merkityksestä kaikelle elävälle. Ja se kertoo ihmisperäisestä tuhosta. Tietenkin se kertoo myös ihmisistä.
Kirjaan valikoidut yksittäiset ihmiset olivat hekin kaikki erikoisyksilöitä, kuten viimeiset punapuut ja amerikankastanjat. Se oli jonkin verran rasittavaa. Olisin tyytynyt ihan tavallisiin ihmisiin, jotka olisivat tempautuneet luonnonsuojelun maailmaan. Mutta ei, oli biologian tutkija, joka ensimmäisenä todisti puiden kommunikaation, oli ohjelmistoimperiumin luonut pyörätuolimies, oli kuolleista palannut järjettömän kaunis nainen, oli suoraviivaisuudestaan voimaa saava entinen sotilas. Ja niin edelleen.
Kiinnostavin henkilö oli ohjelmistoimperiumin perustaja, nuorena vammautunut ja heinäsirkkamaiseksi muodostumaksi muuttunut mies, joka eli voimakkaan mielensä ja pelimaailmansa avulla. Kirjassa on kohtaus, jossa keskustelevat sininen jumala ja kerjäläinen, toinen on edellä mainittu mies ja toinen hänen iäkäs isänsä, molemmat peliroolissa. Kummankin ruumiillinen kunto on todellisuudessa heikko, mutta pelimaailmassa he pystyvät kävelemään pitkän matkan ja ihastelemaan yhdessä peliin rakennettuja elinympäristöjä. SE oli minusta kauneinta kirjassa, vaikka kirjailija on käyttänyt paljon aikaa ja vaivaa oikean luonnon kuvaukseen ja on siinä teoreettisesti taitava.
Jotain kirjasta kertoo, että en saanut ko. kohtauksesta lainattua tähän sopivaa pätkää, joka näyttäisi mitä tarkoitan sen kauneudella. Voi olla, että omat aivoni tiivistivät sen paremmaksi kuin miten se oli kirjoitettu. Näin käy joskus kokonaiselle kirjallekin (mutta ei tälle kirjalle).
Eniten blaah-huokailuja aiheutti biologinainen. Olisin rakastanut hänen vaikeuksien kautta voittoon -tarinaansa joskus kymmenvuotiaana, kun luin Valittuja paloja ja äidin pakottamana myös ties mistä Helenkellereistä ja urheista lähetyssaarnaajista kertovia kirjoja. Mutta en enää. Biologian tohtoriksi voi tulla ihan tavallinenkin ihminen, ja useimmat ovat, ei tarvita kuulon ja puheen häiriötä, lapsuuden syrjintää ja poikkeuksellista lahjakkuutta.
Ymmärrän, että tunnollisen biologin roolihahmoa tarvittiin jakamaan puutietoa luontevasti ja samalla vähentämään painetta kaikkitietävältä kertojalta. Kaikkitietävä kertoja kirjassa kuitenkin esiintyy, välillä voimakkaampana, välillä hienovaraisemmin jättäen tilaa henkilöiden näkemälle ja kokemalle. Ratkaisu toimi hyvin.
Kirjan tarina etenee koherentisti ja se on jäsennetty puumaiseen muotoon. Juonikin kirjassa on. Kirjailijan esittelemät henkilöt eivät alkuun tunne toisiaan, mutta hän ajaa heidät pari kerrallaan yhteen. Yksi pariskunta on irrallinen yksikkö, eikä tapaa koskaan muita, mutta heidätkin sidotaan lopussa mukaan tarinaan.
Pariskuntakeskeisyys jäi mietityttämään. Miksi tässä puukirjassa tehtiin niin monta nais-miesparia ja vielä pari kertaa toistaen asetelmaa, jossa henkisesti vahva nainen veti vanavedessään käytännön asioita taitavaa miestä? Liimana oli miehen naisen kauneuteen ja ajatteluun kohdistuva ihailu. Oliko tämä jokin biologinen allegoria?
Jos kirjasta olisi jättänyt kolmasosan sivumäärästä pois, olisi se edelleen toiminut, mutta ei olisi uuvuttanut. Mutu-tuntumalla heitän, että Yhdysvalloissa sivumäärällä on merkitystä: mitä paksumpi, sen parempi. Mutulle löytyi vahvistustakin (disclaimer: kaikelle löytyy kun tarpeeksi penkoo nettiä) esimerkiksi Xlibris-kustannuspalvelun blogista. Siinä viitataan tutkimukseen, jonka mukaan bestsellereiden keskimääräinen sivumäärä kasvoi 320 sivusta 400 sivuun vuosien 1999 ja 2014 välillä. Ikipuut on peräti 649-sivuinen!
Richard Powers (s. 1957) on yhdysvaltalainen kirjailija, jolta on suomennettu useita teoksia. Ikipuut voitti vuonna 2019 Pulizer-palkinnon ja oli ehdolla myös Booker-palkintoon, kuten on ollut kaksi muutakin hänen teoksistaan.
Ikipuut suomentanut Sari Karhulahti sai käännöstyöstään vuoden 2022 Mikael Agricola -kääntäjäpalkinnon.
Kustantaja: Gummerus Kustannus Oy, Helsinki
Suomentaja: Sari Karhulahti
Julkaisuvuosi: 2021 (alkuperäisteos The overstory 2018), lukemani pokkariversio 2022
Sivumäärä: 649
ISBN: 978-951-24-3530-2 (pokkari)
Kannen tekijä ei selviä pokkariversiosta tai kustantajan nettisivuilta. Paheksun tätä yleistä käytäntöä. Kaikki kirjallinen tuotos on kyllä kreditoitu pokkariversiossakin (runot, laulut), mutta kuvitus jää helposti sivuosaan. Lisään kannen tiedot, jos muistan käydä kirjastossa tai kirjakaupassa katsomassa kovakantista versiota.
Ikipuut oli vuoden 2023 Goodreads-lukuhaasteeni 2. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 4/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 4,13.