Näytetään tekstit, joissa on tunniste Novellit. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Novellit. Näytä kaikki tekstit

Mårten Westö: Eräänlaista lämpöä

 

Tilasin kerran nettiantikvariaatin paketin täytteeksi Kjell Westön Langin. Luin sen alkuvuonna ja aloin sijoittaa vuoden 2022 Helmet-lukuhaasteeseen. Siellä on kohta "Kaksi kirjaa, joiden kirjoittajat kuuluvat samaan perheeseen tai sukuun." Ajattelin, että hyvällä lykyllä joku muukin Westö on kirjoittanut jotain. Ja näin oli, Kjellin Mårten-veli on kirjoittanut runokirjoja, tietokirjan Eremenkojen perheestä, Epätoivon toivo -nimisen kirjan nyt jo edesmenneen Christer Kihlmanin kanssa sekä tässä käsiteltävän novellikokoelman Eräänlaista lämpöä. 

Kjell-veljen Lang ei ollut kummoinen, ja olin jo raatelemassa sitä kierrätykseen, kun huomasin että se on ollut vuoden 2002 Finlandia-palkintoehdokkaana! Jos joskus kirjoitan kootusti lukemistani palkintoehdokkaista, täytyy Lang säilyttää.

Mutta Mårten Westön novelleista pidin. Olen joskus koettanut tavoitella samanlaista siistittyä ajatuksenvirtaa omissa keskeneräisissä novelleissani ja mukava huomata, että se edelleenkin miellyttää luettuna. Joissakin novelleissa Westön kirjoittama virta jatkuu alusta loppuun yhtenä, reunoilta tasattuna kappaleena, jonka mittaan hänen luomansa kertojat ehtivät puhua itsensä moneen kertaan pussiin. Esimerkki novellista Päätepysäkki:

Sitten minä selittäisin loputkin; sen, että olen ollut aina rauhaton, aivan kuin ihon alla olisi tuhat muurahaista. Minä selittäisin, että olen oikeastaan aina halunnut pysäyttää maailman, puristaa sitä niskasta, niin kuin tottelematonta pojanviikaria. Mutta että se ei onnistu, että minä olen liian levoton, että en voi istua hiljaa, niin, että kaikki minun ongelmani johtuvat, niin kuin äiti sanoi, siitä että minä en pysty olemaan yksin huoneessa. Paitsi tietenkin sellissä. Vaikka sielläkään ei mennyt erityisen hyvin. Niin kuin ei tämän pojan äidinkään kanssa. Että minä olen pahoillani siitä, että poika on joutunut kärsimään. Niin minä sanoisin. Että useimmat ihmiset ovat läpeensä turmeltuneita. Että on parasta hoitaa hommat itse. Ettei pidä koskaan luottaa kehenkään. Tällaisia juttuja minä mietin itsekseni, sillä sellaista sitä miettii, kun on liikkeessä.

Vaikka osa novelleista on pitkiä monologeja ja vaikka kirjan henkilöt ovat poikkeuksetta ikävissä tilanteissa ja/tai synkillä mielin, eivät novellit ole raskaslukuisia, koska kerronta vetää mukaansa; eihän esimerkissäkään ehdi kunnolla edes hengittää, kun miettii, minne tämä huithapeli vielä päätyy.

Koska kyseessä ovat novellit, on soveliasta myös, että lukija pudotetaan keskelle tarinaa ja kuluu jonkin aikaa, ennen kuin saa asetelmasta kiinni. Joissakin joutuu selaamaan takaisin alkuun siinä vaiheessa, kun on viimein tajunnut, kuka on kuka ja mitä tapahtuu. Mutustelu pidentää fyysisesti pienen kirjan lukunautintoa.

Kokoelman monipuolisuus paljastaa kirjailijan taidot. Novellien kertojat vaihtelevat nuoresta tytöstä nuoreen mieheen, aikuiseen naiseen tai mieheen, ja kirjailija suoriutuu eri näkökulmista erinomaisesti. Pitkien monologien seassa on novelleja, jotka koostuvat harkiten rakennetuista lyhyistä kappaleista ja joiden kertojat ajattelevat kirkkaasti. Jos ensimmäisen novellin jälkeen mietinkin, onko tässä kenties odotettavissa kokoelman verran jotain miespaasausta, karisi pelko nopeasti. Ensimmäisenä tavattu koti-isä nyt vain oli sellainen. Juu, juu, minä osaan kyllä erottaa kirjailijan ja hänen kirjoittamansa henkilöt, mutta kaikki kirjailijatkaan eivät aina tunnu osaavan.

Jokin tekstissä muistuttaa Kjell-veljen tuotantoa. Tai toisinpäin. Runoilijuus taitaa antaa myös oman vivahteensa, lauseet ovat tarkkoja ja lyhyessä muodossa ilmaistaan paljon.

Mårten Westö (s. 1967) on kouluttautunut toimittajaksi, mutta toiminut kääntäjänä ja kirjailijana. Svenska Ylen arvostelu tuoreimmasta runokirjasta vuodelta 2021 on täällä.


Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki
Suomentaja: Markku Mannila
Julkaisuvuosi: 2007 (ruotsinkielinen alkuteos En sorts värme samana vuonna)
Sivumäärä: 142
ISBN: 978-951-1-22018-3
Kansi: Timo Numminen

Eräänlaista lämpöä oli vuoden 2022 Goodreads-lukuhaasteeni 16. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 4/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,00.

Eeva Turunen: Neiti U muistelee niin sanottua ihmissuhdehistoriaansa


 

Sisareni suositteli minulle Neiti U:ta, en todellakaan tiedä miksi, sillä en itse ole likimainkaan NIIN neuroottinen kuin Eeva Turusen tarinoiden päähenkilöt. Sisar oli käynyt katsomassa myös Turusen monologinäytelmän Muutama sana Ullasta (vuodelta 2014). Itsekin menisin nyt kun olen kirjan lukenut.

Olen nettiantikvariaattien suurkäyttäjä, joten tilasin kirjan sellaisesta. Kirjailijalle ei valitettavasti koidu myynti- tai lainauskorvaustuloa antikvariaattimyynnistä, mutta on tärkeää pitää myös antikvariaatit pystyssä.  

Vaikka tilaaminen sujui vikkelään, odotteli Neiti U ihmissuhdehistorioineen lattialla erään pinon päällimmäisenä pitkään, ennen kuin ehdin aloittaa lukemisen. Ja silloinkin tavoitteena oli saada vuoden 2020 Helmet-lukuhaasteessa täytettyä kohta “kirjassa käytetään sosiaalista mediaa”. No eihän siinä perhana vieköön käytetä! Pienellä pakottamisella siirtyi Sofi Oksasen Koirapuisto kyseiseen kohtaan (päähenkilö stalkkaa facebookissa) ja laitoin Neiti U:n sen tilalle kohtaan “kirjassa kohdataan pelkoja”.

Ennen siirtelyoperaatiota toivoin hetken, että kirja sopisi kohtaan “säeromaani”. Minusta siinä on säeromaanin piirteitä, sillä kirjan seitsemästä novellista neljä on kirjoitettu hyvin ilmavasti, lyhyt pätkä tekstiä kullakin rivillä, kieliopillisista muotoseikoista välittämättä. Kirjaa kuitenkin luonnehditaan lyhytproosaksi. Hyvä niin, säeromaaniin menköön sitten Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina, josta kirjoitan kun olen saanut sen luettua.

En ole aivan varma kohdataanko pelkoja lopulta, ainakaan kovin tervehenkisesti, mutta niitä tulee esiin tiuhaa tahtia. Blogitekstiä kootessani selvisi, että Eeva Turunen (s. 1983) on arkkitehti. Se selittääkin erään novellin hyvin asiantuntevat ongelmat, jotka kasvavat päähenkilön pään sisällä uuteen mittaan.

Jos lukee kirjasta vain yhden novellin, olkoon se juuri En haluaisi tänne helmenharmaata, jossa työväenopiston projektiin valittu arkkitehti pyörii yössä unettomana toisaalta mielipahan ja toisaalta pelkojen vallassa. Mielipaha syntyi siitä, että projektin jatkotöihin oli otettu toinen suunnittelija. Syy selviää lukijalle arkkitehdin kietoutuessa yhä syvemmälle ajatuksiinsa ja lopulta koteloituessa froteelakanoihin.

Arkkitehti oli nimittäin toiminut hyvin tunnollisesti, mutta samalla unohtanut sentapaisia juttuja kuin suuren esiintymissalin akustiikan: “sitten kävi niin, että hanke eteni vauhdikkaasti ja kaikki unohtui, tai ei sentään kaikki, mutta moni asia.” Katon lumieste oli tullut valittua estetiikan, ei käytännöllisyyden perusteella. Pieteetillä vaalitut alkuperäiset värit ja osien teettäminen vanhan mallin mukaan eivät ole plussaa silloin, kun isot linjat paukkuvat.

Pelot olivat sellaisia, joita voisin itsekin keksiä yöllä unettomana, JOS olisin arkkitehti, jolla on taipumus unohdella. Kukaties laskin rei’itysprosentin väärin? Kumuloituuko kuumuus lastulevyn alle? Kiinnitettiinkö kuparipelti oikeanlaisilla niiteillä?

Näytelmäkulman esittelyssä Turusen monologia kuvataan salakavalan hauskaksi. Minulle Neiti U oli nimenomaan humoristinen kirja, vaikka novellien päähenkilöillä meni huonosti – lähes kaikilla ja lähes koko ajan. Päällimmäiset huolenaiheet, kuten arkkitehdin epäonnistunut työväenopisto tai tekniselle isännöitsijälle kerrotut huolet taloyhtiön tilasta, olivatkin oikeasti peitettä sydänsuruille, joita purettiin muun paasauksen seassa. Päähenkilö saattoi esimerkiksi keksiä entiselle rakkaalleen kadehdittavia kohtauksia uuden puolison kanssa. Niissä asuttiin kodikkaasti mutta samalla hienosti, tehtiin jännittäviä asioita ja muistettiin arvostaa toista sekä antaa tälle tilaa. 

Päähenkilöt eivät olleet kovin hyviä kahdessa viimeisessä kohdassa. Niinpä päädyttiin tällaisiin kohtauksiin:

“minä kysyn Skarabeelta: muistatko, miten istuttiin alkuun tässä sohvalla ja vain pussailtiin?

hän sanoo: en muista tuollaista

kysyn: muistatko, miten sinä sanoit, että olit aina toivonut jotakuta, jonka kanssa voisi näin pussailla, pitkään? sinä aina sanoit, että olit toivonut jotakuta juuri sellaista?

hän katsoo minua ontosti ja sanoo: ei, en muista tuollaista.”


Ankeat eriytymisen dialogit toivat hyvällä tavalla mieleen Hemingwayn novellit, joihin ihastuin lapsena ennen kuin tiesin, kuka Hemingway on, tai mikä on novelli.

Niminovellissa Neiti U muisteli hengästyttävään tahtiin menneitä poikaystäviään, joista jokainen oli jollain tavalla erikoinen. Kavalkadi oli eräänlainen Arthur Schnitzlerin Piirileikki: Neiti U tavoitteli selvästi joitakuita enemmän kuin toisia, ja jotkut tavoittelivat Neiti U:ta enemmän kuin toiset. Rivien välistä saattoi lukea, että joistakuista oli syytä hankkiutua eroon. Mutta onko monologin Ulla neiti U? Neiti U jää novellissaan ohueksi, joten vaikka pääsisi näkemään (ja etenkin kuulemaan) kehutun monologin, ei asia välttämättä selviä.

Kieli on ihastuttavimpia lukemiani, sankkanaan kieroja, kummallisia ilmaisuja, kuten “sileää elokuu-ulappaa tökkää silloin tällöin kalastusmielessä tiira.”

Ja kirsikkana kakun päällä: novelleissa käytetään kissaa tilaelementtinä.


Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Siltala, Helsinki
Julkaisuvuosi: 2018
Sivumäärä: 210
ISBN: 978-952-234-506-6
Päällys: Jussi Karjalainen

Palkinnot: Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinto parhaasta esikoisteoksesta 2018. 

Neiti U oli vuoden 2020 Goodreads-lukuhaasteeni 49. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 4/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,77. 


Kirjat

Ola Rapace: Elämäni Romeona. Pakomatka 5 näytöksessä

  Ennakkoon ajattelin ruotsalaisen Ola Rapacen elämäkerran olevan ailahteleva vuodatus, jossa ainoa kiinnostava asia olisi hänen ystävyyssuh...