Näytetään tekstit, joissa on tunniste Etelä-Amerikka. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Etelä-Amerikka. Näytä kaikki tekstit

Ilona Salomaa: Valkoinen intiaani. Tutkimusmatkailija Rafael Karstenin elämä

 

Kristiinankaupungin raatihuoneen edustalla on kesämarkkinoiden aikaan aina kirjamyyjä, jolla on tarjolla tietokirjojen jäännöseriä edullisesti. Kun markkinat yhden koronapaussivuoden jälkeen taas heinäkuussa järjestettiin, löysin myyntipöydältä neljä kiinnostavaa kirjaa viidellä eurolla kappale. Paras niistä taitaa olla nyt esittelemäni Valkoinen intiaani, joka kertoo tutkimusmatkailija Rafael Karstenin (1879–1956) elämästä.

Kirjan kirjoittaja Ilona Salomaa löysi Karstenin vahingossa, pohtiessaan 1990-luvun alussa sopivaa rajausta seminaariesitelmäänsä. Hän oli päättänyt käsitellä Etelä-Amerikan intiaaniuskontoja joltain kantilta, ja antikvariaatista löytyi Karstenin postuumisti julkaistu tutkimus Studies in the Religion of the South-American Indians East of the Andes. Salomaa ihmetteli, miksi ei ollut opinnoissa kuullut tästä tutkijasta. "Epäilemättä olin törmännyt suomalaisen tieteenhistorian unohdettuun hahmoon", kirjoittaa Salomaa alkusanoissa.

Antikvariaattilöydöllä oli pitkäaikaisia vaikutuksia Salomaan elämään. Hän laati ensimmäisen tieteellisen kirjoitelmansa Karstenista vuonna 1993, pro gradu -työn vuonna 1996 ja vuonna 2002 hän väitteli tohtoriksi Rafael Karstenista ja suomalaisen uskontotieteen kehityksestä. Seuraavana vuonna hän teki yhdessä toimittaja Rauli Virtasen kanssa tv-dokumentin Karstenin tutkimusmatkoista Itä-Ecuadorissa. Vuonna 2009 hän toimitti yhdessä Simo Muirin kanssa Karstenin elämään liittyvän teoksen Hyljättiin outouden vuoksi. Ja vuonna 2011 valmistui minulla nyt käsillä oleva kirja. Siinä Salomaa sai käytettyä kiinnostavaa, Karstenin elämään liittyvää materiaalia, jota oli tieteellisistä töistään joutunut seulomaan pois.

Itse olen innostunut tutkimusmatkakirjallisuudesta ja Salomaan kirja sopii siihen hahloon täydellisesti. Karsten ehti kaikkiaan kuuden eri tutkimusmatkan aikana viettää Etelä-Amerikassa yhteensä lähes yhdeksän vuotta! Kirja tosin keskittyy kolmeen ensimmäiseen matkaan, jotka olivat hänen tiedeuransa kannalta merkityksellisimmät.

Rafael Karsten syntyi vuonna 1879 Koivulahdessa, joka sijaitsee Vaasan naapurina ja nyttemmin kuuluu Mustasaareen. Hänen isänsä Edvin oli toiminut pari vuotta paikkakunnan kirkkoherrana (ja oli kirjailijan sanoin "monitulkintainen mies"). Koti oli hyvin uskonnollinen ja äiti toivoi pojastaankin pappia. 

Rafael Karsten valitsi kuitenkin filosofian ja Kreikan kirjallisuuden opinnot silloisessa Keisarillisessa Aleksanterin (nyk. Helsingin) yliopistossa. Hän kiinnostui yliopisto-opintojensa aikaan Edward Westermarckin ajatuksista ja luopui kristinuskosta. Kun Karsten kandidaatin tutkinnon suoritettuaan kirjoittautui opiskelemaan Vanhan testamentin eksegetiikkaa, kirkkohistoriaa ja uskonnonfilosofiaa, heräsi äidin toivo uudestaan. Mutta pojalla oli toiset tavoitteet opinnoilleen. Hän halusi tutkia uskontoja, eikä tulla yhden niistä palvelijaksi.

Viime vuosisadan ensimmäisten kuohuvien vuosien aikana Karsten ehti pakoilla keisarin kutsuntoja Lontoossa, tehdä siellä tutkimusta ja opiskella, liittyä tuoreeseen Prometheus-seuraan ja lopulta muutama viikko vuoden 1905 suurlakon jälkeen väitellä uskonnollisen palvonnan alkuperästä.

Ihailemansa Westermarckin esimerkistä Karstenille syttyi palava halu päästä Etelä-Amerikkaan tutkimusmatkalle. Mutta siihen tarvittiin rahoitus, ja vaikka apurahoja alkoi jo olla saatavilla, oli niistä kova kilpailu. Haettiin suosituksia, jännitettiin ja jos jäätiin rannalle, tuohduttiin ja oltiin kateellisia. Karsten jäi aina rannalle ja tuohtui monille kollegoilleen pitkiksi ajoiksi.

Hän ehti tällä välin tutustua Koillisväylän läpi ensimmäisenä purjehtineen A. E. Nordenskiöldin poikaan Erlandiin, joka oli antropologi ja kulttuurientutkija. Nuorempi Nordenskiöld oli myös tutkimusmatkailija ja sen verran uhkarohkea, että hänen matkoiltaan riitti hurjia sattumuksia kerrottavaksi. Päälle 30-vuotias Karsten alkoi tuntea itsensä patavanhaksi vain kaksi vuotta aiemmin syntynyttä Nordenskiöldiä kuunnellessaan. Nordenskiöld kuitenkin kannusti ystäväänsä jatkamaan ponnisteluitaan, sillä Etelä-Amerikan tutkimus tarvitsi Karstenin tapaista koulutettua uskontotieteilijää. 

Vuonna 1911 Rafael Karsten päätti lähteä matkaan omalla kustannuksellaan. Veli sai lähetellä stipendianomuksia kotimaassa. Karstenilla oli pieni dosentin palkka Helsingin yliopistolta ja kesken lähes kolme vuotta kestäneen ensimmäisen tutkimusmatkansa hän sai lopulta veljen anoman Aleksanterin stipendin. Lisäksi hän kirjoitti lehtijuttuja ja oli saanut varoja myös etnografisen esineistön hankintaan museoille.

Senaikaiset metodit eivät aivan täyttäisi nykypäivän tieteellisiä kriteereitä, mutta Karstenin tutkimustapa oli ajankohtaan nähden moderni ja hän ymmärsi esimerkiksi naisten haastattelemisen tärkeyden. Salomaa kuvaa kenttätyöperiaatteita:

Tutkimuskentällä oleva tutkija ei mielivaltaisesti asettunut intiaanien arkielämän keskelle vaan pyrki havainnoimaan heitä tietyn etäisyyden päästä. Tutkija valitsi tietyn rajatun intiaaniheimon, jota tutki mahdollisimman tiiviisti. Kaikkea ei voinut eikä pitänytkään tutkia. Tutkijan tuli viettää tarpeeksi kauan aikaa tietyn intiaaniheimon parissa. Tämä vaati parhaimmillaan vuosien sitoutumista tutkittavaan kulttuuriin. Tutkijan tuli osata tutkittavien kieltä, niin että kykeni kommunikoimaan heidän kanssaan. Tulkin käyttö ei ollut suositeltavaa [...]

Valokuvaus oli 1800-luvun lopulta lähtien avannut uusia mahdollisuuksia tutkijoille, vaikka kamerat ja tarvikkeet olivat kalliita. Valokuvat todistavat koettua, mutta ne heijastavat samalla kuvaajansa käsityksiä, Salomaan sanoin: "... hyväntahtoista eksoottisen ihmettelyä". Kirjaan valitut valokuvat ovat hienoja. Erityisesti pidin kuvasta, jossa on kaksi alastonta, terveellisen ruokavalion ja liikkuvan elämäntavan muokkaamaa nuorta miestä. Toinen on kiinnittänyt peniksensä narulla vatsaan välttääkseen vedendemonin kosketuksen, sillä miehet ovat aikeissa ylittää jokea uiden.

Tietenkin kaikki halusivat löytää jotain uutta ja sensaatiomaista, eivätkä jäädä jo julkaisseiden tutkimusmatkailijoiden varjoon. Tämä vaikutti matkasuunnitelmiin ja pakotti menemään yhä vaikeammin saavutettaviin paikkoihin. Vaikka Karsten ei ollut yhtä uhkarohkea kuin Nordenskiöld, sattui väistämättä onnettomuuksia. Kerran hän menetti Cesar-nimisen kantajansa, muistiinpanonsa (mm. cayapa-kielen sanaston) ja valokuvansa veneen haaksirikossa. Hän tunsi tuskaa omaan uskontoonsa luottaneen Cesarin kuolemasta ja oman uskonnottoman itsensä pelastumisesta. 

En esittele tutkimusmatkojen tapahtumia tämän enempää, kannattaa lukea kirja itse! On onni, että Salomaa on tehnyt pitkän Karsten-uran. Kirja on selvästi hyvin syvän perehtyneisyyden – ja toisaalta taitavan valikoinnin – tulos. En huomannut yksityiskohtaa, joka tuntuisi liialta. Mutta mutta... kiehtova kirja loppuu kesken, sillä Karsten eli vielä 27 vuotta viimeisten kirjan kuvaamien tapahtumien jälkeen. Pieni epilogi käy kolmessa sivussa läpi puuttuvan ajanjakson. Kuolemassaan Karsten seurasi isänsä jalanjälkiä, sillä hän menehtyi äkilliseen sydäninfarktiin (isä oli 72, poika 76). 

Epilogi paljastaa myös jännittävän yksityiskohdan Karstenin toiseksi viimeiseltä tutkimusmatkalta 1946–1947: matkaan lähtenyt ryhmä kohtasi monenlaisia vaikeuksia, jotka johtivat ryhmän hajoamiseen. Esimerkiksi ruotsalainen tutkija Bengt Danielsson karkasi Thor Heyerdahlin balsalauttaretkikunnan matkaan! Heyerdahlin Kon-Tiki kannattaa muuten ilman muuta lukea myös.

Päädyin jälleen kerran peilaamaaan kirjan päähenkilön elämää omiin isoiso/isoisoisovanhempiini. Ei olisi tullut kuuloonkaan opiskella ylioppilastutkintoa saati jatkaa yliopistoon, vaikka maantieteellisesti etäisyys Koivulahden ja Isojoen välillä ei ollut kovin pitkä. Kiitos heille, jotka mursivat luokkayhteiskunnan tältäkin osin. 

Sen verran yhtymäkohtaa löytyi, että Rafael Karstenin Helmi-sisar meni naimisiin Yrjö Alasen kanssa, joka puolestaan toimi Isojoella pappina 1905-1911 ja lienee näin ollen kastanut toisen isoäitini ja isoisäni. Rafael Karsten ei ilmeisesti täällä poikennut, vaikka äiti ja sisar häntä kovasti houkuttelivat kesällä 1909, kun isä-Karsten oli jo edesmennyt ja Koivulahden pappilaan oli tulossa uusi pastori.

Pohdin, onko aika ajanut kymmenen vuotta sitten tehdy kirjan otsikoinnin ohi, eli voisiko nyt julkaista kirjan nimellä Valkoinen intiaani. Kielikellon jutun perusteella ilmeisesti voisi.

Kustantaja: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki
Julkaisuvuosi: 2011
Sivumäärä: 296
ISBN: 978-952-222-288-6
Kannen suunnittelu: Anne Kaikkonen
Etukannen kuva: Museovirasto

Valkoinen intiaani oli vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 35. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 5/5. Arvostelijoita oli lisäkseni vain 1, joten keskiarvo 4,00 ei kerro mitään.

 

Bruce Chatwin: Patagonia, Patagonia


Yhdessä julkaisemattomassa novellissani – kaikki ne ovat julkaisemattomia, mutta yhdessä niistä – on mies, jolla on pakonomainen tarve lukea jokainen Tammen Keltaisen kirjaston sarjassa julkaistu kirja. Aikanaan novellia kirjoittaessani naureskelin hahmolleni. Eipä naurata enää, kun olen huomannut että lukemani kirjat kuuluvat tihenevällä tahdilla kyseiseen sarjaan. Kohta ylitetään point-of-no-return, jonka jälkeen ne on pakko lukea kaikki. Vuonna 1954 käynnistetyssä sarjassa on julkaistu jo 512 kirjan verran "parasta ajankohtaista maailmankirjallisuutta".

Helsingin kirjamessuilla oli pre-koroniaalisena vuonna 2019 myyjä, jolla oli tarjolla pääasiassa Keltaista kirjastoa. Ostin neljä kirjaa, joista nyt sain luettua Bruce Chatwinin Patagonia, Patagonian. Kirjan ostohetkellä en tiennyt siitä mitään, ja valintaan vaikuttivat kiehtova kansi sekä kaukomaaksi laskettava Patagonia, josta myöskään en tiennyt juuri mitään. Lähinnä tunsin erään pienen patagonialaisen nevan, jonka pinnanmuotojen ilmakuvakartoitusta koskevan artikkelin olin lukenut.

Luen mielelläni tutkimusmatkakirjallisuutta. Kapteeni Scott, Nansen, Shackleton, Heyerdahl ja sen sellaiset ovat tehneet tekoja, joihin en itse rohkenisi ryhtyä, mutta haluan lukea heidän kokemuksistaan ja, koska olen ihminen, onnettomuuksistaan. Ei tarvitse edes löytöretkeillä, riittää kun joku on silmät ja mieli avoinna jossakin vieraassa paikassa. Tämä joku voi olla vaikkapa lääkäri Afrikassa tai epäonnisen lääkärin vaimo Grönlannissa*. Minulle käy myös hyvä fiktio, kuten Lennart Hagerforsin Valaita Tanganjikajärvellä, joka kertoo Henry Morton Stanleyn matkasta Livingstonea etsimään. Selja Ahavan Ennen kuin mieheni katoaa -kirjassa ahmin hänen väritetyt kertomuksensa Kolumbuksen purjehduksista ja rantautumisista, ja ne voittivat kirjan dramaattisen pääasian.

Käsillä olevassa kirjassa on kyseessä englantilaisen Bruce Chatwinin (1940–1989) seikkailu Patagoniassa vuosien 1974 ja 1975 vaihteessa. Patagonia sijoittuu Etelä-Amerikan eteläiseen osaan, Argentiinan ja Chilen alueille. Chatwin oli opiskellut arkeologiaa, toiminut toimittajana ja hän tutki paimentolaiskansojen elämää matkoillaan eri puolille maailmaa. Kirjassa oli silmiinpistävää kirjoittajan laaja sivistys, josta paikkojen ja tapausten kuvaukset kumpusivat. 

Toinen piirre oli kirjoittajan kotimaan linkkautuminen moniin hänen tapaamiinsa henkilöihin: matkalla tuli vastaan skotteja, walesilaisia, englantilaisia, joilla oli vaihteleva tuntemus esi-isiensä maista. Muitakin kansallisuuksia tavattiin laaja kirjo, sillä Argentiinan ja Chilen asujamisto on muotoutunut monessa vaiheessa eikä enää muistuta lainkaan sitä, millainen se oli ennen ensimmäisten eurooppalaisten valloittajien saapumista. Espanjalaistaustaiset vallitsevat alueella, mutta eivät välttämättä kirjan kohtauksissa. Kirjailija vierailee esimerkiksi sveitsiläisen rouvan luona. Rouva oli tullut mahdollisuuksien ja tangon maahan 1930-luvulla, nainut ruotsalaisen miehen ja rakentanut tämän kanssa Malmön mallin mukaisen talon jumalan selän taakse Río Picoon. Kirjassa tulee esiin, että epäluulot toisia taustoja kohtaan ja segregaatio eivät olleet tuntemattomia myöskään 1970-luvun Patagoniassa. Missäpä olisivat?

Patagoniasta ei voi kirjoittaa mainitsematta lampaita, joita kirjailija kohtasi joka paikassa samoin kuin villapaaleja, lampaiden desinfiointialtaita ja lampaanrasvaa. Kerran kirjailija odotteli, että ohi ajaisi kuorma-auto, jonka kyytiin voisi liftata. Meni tuntikausia, kunnes kaukaisuudessa alkoi hahmottua piste. Joko nyt? Ei, vaan piste oli lammas ja lopulta kokonainen lauma. Chatwinin mukaan Patagonian lammastalous alkoi vuonna 1877 kun eräs englantilainen kauppias lauttasi sinne laumallisen verran lampaita Falklandinsaarilta. Vuosisadan vaihteen tienoilla Patagonian villaa voitiin edullisen työvoiman vuoksi dumpata maailmanmarkkinoille ja lammastilat kukoistivat. Samalla lammastalous oli yksi tekijä Patagonian alkuperäiskansojen syrjäyttäjänä. 

Lampaiden ja lampaankasvattajien ohella sivuilla vilahteli gringoja, gauchoja ja peoneja, sanoja jotka itselle ovat tuttuja vain nuorena katsotuista lännenfilmeistä. Toinen sidos lännenfilmeihin oli kuuluisa lainsuojaton Butch Cassidy (1886-?) , jonka jäljillä kirjailija liikkui jonkin aikaa. Cassidy oli paennut USA:n viranomaisia Patagonian Cholilaan, ostanut lampaita (tietenkin), ja eleli jonkin aikaa kunnon kansalaisena – kunnes hän ja uudelleen koottu osa Hurjaa joukkoa ryhtyivät ryöstelemään Etelä-Amerikan pankkeja. Kirjailija päätteli Cassidyn elämän päättyneen argentiinalaisen rajapoliisin luotiin Río Picossa, jossa oli yksinäinen hauta karjapihan nurkalla. Ilmeisesti kuitenkin todellinen paikka on aivan toisella suunnalla, Boliviassa.

Kirja sisältää valikoiman muitakin pienoiselämänkertoja. Alueen historia on niin vaiherikas, että näistä ei juuri ollut apua kokonaisuuden hahmottamiseen, semminkin kun monet elämäntarinoista koskivat Patagonian rannikoilla seilanneita kapteeneja. Kirjailijan matkan aikaan olen ollut jo olemassa, mutta en tiennyt, että tuolloin Argentiinaa hallitsi Juan Perónin kolmas vaimo Isabel Martínez de Perón. Chilen puolella vallassa oli sotilasjuntan jäsenestä tuoreeksi presidentiksi noussut Augusto Pinochet.

Kirjan lennokkain luku sijoittuu ensimmäiseksi. Vaikuttaa siltä, että se on hautunut kirjoittajan päässä pitkään ja pyrkinyt ulos sellaisenaan, lakonisen humoristisena, vapautuneesti kaahottavana ja täydellisenä. Juttu alkaa siitä, kun kirjailijan isoäidillä oli vitriinissään pala brontosauruksen nahkaa, jota pikkupoika himoitsi omakseen. Brontosaurus liittyi Patagoniaan muuttaneeseen sukulaiseen, paitsi että kyseessä ei lopulta ollutkaan brontosaurus vaan 10 000 vuotta sitten sukupuuttoon kuollut jättiläislaiskiainen, ja nahanpalakin päätyi isoäidin kuoltua vahingossa roskikseen. Patagonia säilyi kirjailijan mielessä kuitenkin aina, ja kylmän sodan aikakauden koululaisena hän valitsi sen turvapaikakseen ydinlaskeuman varalta. "Sitten Stalin kuoli ja me lauloimme kiitosvirsiä kappelissa, mutta pidin yhä Patagoniaa varalla."

Chatwin kiersi Patagoniaa liftaamalla ja kävelemällä. Kirjan puolivälissä hän oli erään Teneriffalta lähtöisin olleen isännän vieraana.

"Miksi te kävelette?" ukko kysyi. "Ettekö te osaa ratsastaa? Täkäläiset vihaavat kävelijöitä. Heidän mielestään he ovat hulluja."

"Osaan minä ratsastaa", minä sanoin, "mutta minä kävelen mieluummin. Omat jalat ovat luotettavimmat."

"Minä tunsin kerran erään italialaisen, joka sanoi samaa."
Hänen nimensä oli Garibaldi. Hän inhosi hevosia ja taloja. Hänellä oli yllään araukanialainen poncho eikä hänellä ollut laukkua. Hän käveli Boliviaan ja mutkitteli sitten alas Salmelle. Hän pystyi kävelemään kuusikymmentäviisi kilometriä päivässä ja teki töitä vain silloin kun hän tarvitsi kenkiä.

"En ole nähnyt häntä kuuteen vuoteen", ukko sanoi. "Kondorit ovat varmaan hänet syöneet."
 
Se mitä kirjassa ei käsitelty kuin yhden kirjan loppuun sijoitetun hämärän viittauksen verran oli useiden natsien pako Argentiinaan Saksan hävittyä sodan. 

Kirjan lopun Chatwin sitoo alussa esiteltyyn sukulaiseensa ja jättiläislaiskiaiseen. Lapsena kuultu tarina brontosauruksesta/laiskiaisesta oli mielikuvituksellinen, mutta todelliset tapahtumat, jotka hän kuulee mennessään paikan päälle laiskiaisen löytymispaikalle, eivät jää jälkeen. Lopulta kirjailija on luolassa, jossa muinaisista jättiläislaiskiaisista on jäljellä vain kuopallinen sontaa. "No", minä tuumin, "jos ei täällä ole nahkaa, niin onpahan ainakin iso kasa paskaa." Vaan nahkaakin löytyy sen verran, että hän saa lapsuuden haaveensa ja matkan tavoitteensa täytettyä!


*Esimerkkikirjat:
Soini, Aino: Lääkärinä hiekan ja palmujen maassa (WSOY 1953)
Ehrström, Inga: Onnellinen vuosi Grönlannissa (WSOY 1954)
Matka- ja seikkailukirjallisuus oli ennen aikaan suosittua ja WSOY julkaisi sitä 1950-luvulla kokonaisen Sininen nauha -sarjan. Näistä jälkimmäinen kuuluu Sininen nauha -sarjaan, mutta Aino Soinin kirja jostain mystisestä syystä ei, vaikka sarjassa julkaistiin 1950-luvulla peräti 47 kirjaa.



Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki
Kääntäjä: Leena Tamminen
Julkaisuvuosi: 1987 (alkuperäinen In Patagonia 1977)
Sivumäärä: 240
ISBN: 951-30-5517-5
Päällys: Markus Heikkerö

Palkinnot: Iso-Britannian kirjailijaseuran Hawthornden-palkinto 1978, Amerikan taide- ja kirjallisuusakatemian E.M. Forster -palkinto 1979


Patagonia, Patagonia
oli vuoden 2020 Goodreads-lukuhaasteeni 50. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 4/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,71.

Kirjat

Ola Rapace: Elämäni Romeona. Pakomatka 5 näytöksessä

  Ennakkoon ajattelin ruotsalaisen Ola Rapacen elämäkerran olevan ailahteleva vuodatus, jossa ainoa kiinnostava asia olisi hänen ystävyyssuh...