Tunnustan, että lurkkaan Murha.infoa 'tiedon'janossani. Olen saattanut tunnustaa aiemminkin, tai ainakin jollain alustalla, mutta tässäpä uusiksi. Olen saanut sieltä jo kaksi kirjavinkkiä, joista ensimmäinen oli Andrea Maria Schenkelin Hiljainen kylä (kertoo fiktion keinoin tunnetusta saksalaisesta murhajutusta) ja toinen on nyt käsiteltävä Jon Krakauerin Jäätäviin korkeuksiin. Tilasin Krakauerin kirjan nettiantikvariaatista, koska se on julkaistu suomeksi jo 1998.
Schenkelin kirja oli mukiinmenevä. Pidän, jos niin voi sanoa, True Crimestä, ja kirja täytti genren vaatimukset, mutta ei se nyt mikään Truman Capoten Kylmäverisesti ollut. Krakauerin kirja vuorikiipeilykatastrofista sen sijaan täytti jo lähtökohtaisesti KAKSI genretoivettani: retkikunta seikkailee ja tapahtuu kauheita. Esimerkiksi Chilen vuoden 2010 kaivosonnettomuudesta kertova Hector Tobarin 33 loukussa täytti vain jälkimmäisen (mutta kannattaa ilman muuta lukea!).
Retkikuntiin, tutkimusretkiin jne. kohdistuvasta kiinnostuksestani olen kertonut jo Patagonia Patagonia -kirjan arviossa. Sen jälkeen olen lukenut ainakin Bea Uusman Naparetki – Minun rakkaustarinani sekä Julian Sanctonin Pimeän ja jään vangit. Molemmat ovat täydellisiä, intohimoisen taustatutkimuksen, jännittävän tositarinan ja tekstillään viettelevän kirjoittajan yhdistelmästä syntyneitä trillereitä.
Jon Krakauer eroaa Uusmasta ja Sanctonista siinä, että hän kävi kokemassa trillerinsä itse. Vaikka olin jo etukäteen vakuuttunut siitä, että kyseessä on hyvä kirja, oli minulla voimakas ennakkoasenne. Siinä missä tutkimusretkeily tuntemattomille tai huonosti tunnetuille maailman alueille on ollut tietyllä tapaa perusteltua, ei minulla riitä ymmärrystä Mount Everestille harrastusmielessä kiipeäville ihmisille. He vaarantavat itsensä lisäksi seurueensa ja paikallisia ihmisiä uhkarohkeilla suorituksillaan.
Krakauer oli itsekin nuorena näitä, joiden oli vain pakko päästä kiipeämään aina edellistä vaativampaan kohteeseen. Mutta tälle retkelle hän lähti jo pahimmasta adrenaliinikoukusta vapauduttuaan, toimittajan roolissa. Tai ainakin sinnepäin: kun ulkoilulehti pyysi häntä tekemään reportaasin Mount Everestin perusleiristä, totesi Krakauer, ettei hän pysty menemään 'vain' perusleiriin (5 400 metriä mpy), jos kerran menee Himalajalle. Lehti järjesti hänet lopulta 8 848 metrissä sijaitsevalle huipulle tähtäävän seurueen jäseneksi.
Kirjan alussa on tiivis ja kiinnostava katsaus Mount Everestille kiipeämisen historiaan. Sen sijaan pieni yhteiskunnallinen puheenvuoro šerpoista kärsii samasta Valitut Palat -tyylistä, joka välillä tulee esiin muuallakin kirjassa. Esimerkkinä: Perheillä on taipumus viettää iltansa kyhjöttämällä videon ääressä katselemassa tuoreinta Schwarzenegger-opusta.
Ja voi tässä vuonna 1997 kirjoitetussa kirjassa vaistota myös suorempaa rasismia. Kirjailija on laittanut šerpat puhumaan lapsenomaisin lausein, vaikka kyse on ei-äidinkielen käyttämisestä asiakkaiden kanssa. Tuli mieleen aikoja sitten lukemani amerikkalaissotilaan kirja, muistaakseni kyseessä oli Colby Buzzellin Minun sotani (Johnny Kniga, 2005). Kirjassa sotilas kertoo heille jaetusta ohjekirjasta, jossa muistutettiin, että vaikka paikallinen puhuu huonoa englantia, ei se välttämättä tarkoita, että henkilö on tyhmä...
Pidän ylipäätään ongelmallisena asetelmaa, jossa huonommassa sosio-ekonomisessa asemassa olevat paikalliset joutuvat palvelemaan varakkaita länsimaalaisia. Näin ollen kirjailijan luontevasti kuvaamat tapahtumat eivät minulle ole lainkaan itsestäänselvyyksiä, vaan näkymiä vialliseen maailmankuvaan. Šerpat valmistelevat, kuljettavat, kantavat, tiedustelevat, jotta asiakkaalla on mahdollisimman helppoa vaarallisista olosuhteista huolimatta. Esimerkki kirjoittajan kiipeilyseurueen palveluista Mount Everestin perusleirillä 5 360 metrissä:
...Suihku oli sommiteltu kumiletkusta ja ämpäristä, jonka veden keittiöhenkilökunta kuumensi. Muutaman päivän välein paikalle ilmaantui jakkien kantamina vastaleivottua leipää ja tuoreita vihanneksia. Chhongba ja hänen kokkiapurinsa Tendi jatkoivat muinoisten retkikuntien aloittamaa brittihallinnon aikaista tapaa ja tulivat joka aamu kunkin asiakkaan telttaan tarjoilemaan makuupussissa lepäilevälle asiakkaalle höyryävän kuumaa teetä mukissa.
Toinen kuvaava esimerkki on n. 6 000 metrin korkeudessa oleva Khumbu-jäätikkövirta, joka kirjailijan mukaan on reitin teknisesti vaativin osuus. Sen kauheus tulee selväksi: virta valuu, siihen syntyy valtavia lohkareita, joiden ohi, ali ja yli pitää päästä ja toivoa että lohkare ei juuri silloin romahda. Ryhmät olivat alkaneet sopia, että joku aina valmistelee reitin muille ja saa siitä korvauksen. Tapahtumavuonna 1996 se meni näin:
... joukko Duffin palkkaamia šerpoja oli viitoittanut mutkittelevan polun seracien (jäälohkare) lomitse, virittänyt yli puolitoista kilometriä köyttä ja asentanut noin kuudetkymmenet alumiinitikkaat jäätikön rosoisen pinnan ylle.
Ja vaikka šerpat olivat ensin valmistelleet reitin oman henkensä uhalla, vaikutti pelkkä sen läpi kulkeminen sairaan mielen valinnalta kirjailijan kuvausta lukiessa. Jäätikkövirta piti vieläpä ylittää moneen kertaan, koska ihmisruumista on valmisteltava huipun korkeuksia varten tekemällä pienempiä reissuja vähän kerrallaan ylöspäin.
Jaa että mitä kirjassa sitten tapahtuu? Kauhea katastrofi, jossa yhtenä päivänä, 10.5.1996 kuolee kahdeksan vuorikiipeilijää sääolojen muuttuessa melko nopeasti (mutta ei täysin yllätyksellisesti). Lisäksi useita loukkaantuu. Kuten onnettomuuksissa usein, vaadittiin monien sattumien ketjuja, jotta tuhot pääsivät toteutumaan koko mitassaan. Tapaturmia ja läheltä piti -tilanteita oli kirjan henkilöille tapahtunut jo ennen kohtalokasta päivää, joten ekstreemi sää vain lisäsi ja vahvisti niitä. Eräs šerpa oli kuollut vuoristotautiin, eräällä kiipeilijällä oli pudonnut lohkare päälle, toinen taas oli lähtenyt 'vessareissulle' väärissä kengissä ja livennyt syöksyyn pitkin rinnettä (mikä johti myöhemmin kuolemaan). Mikään tällainen ei kuitenkaan pysäyttänyt muiden menoa. Reissusta oli maksettu ja huipulle oli päästävä.
Alkusanat vaikuttivat poikkeuksellisen rehelliseltä tilitykseltä. Kirjan luettuani jäi kuitenkin pieni epäilys omien tekojen kaunistelusta. Kukapa ei siihen syyllistyisi? Ihmisen sisäänrakennettu ominaisuus on selittää omat toimet parhain päin, ja se taitaa olla yksi edellytys sille, että selviää elämästä järjissään. Oli sitten Mount Everestin kävijä tai tasamaan tallaaja. Kirja kuitenkin nähdäkseni antoi melko rehellisen mahdollisuuden arvioida kirjoittajan tekemisiä osana yhtä kovan onnen seurueista. En usko, että olisin toiminut yhtään paremmin missään kohtaa vuorta, semminkin kun minulla ei olisi ollut kirjoittajan fyysisiä voimia ja kiipeilyosaamista. Mutta peruslähtökohtahan on, että EN OLISI LÄHTENYT vapaaehtoiseen reissuun, jossa joutuu ohittamaan muiden ongelmat, pahimmillaan jättämään kuolevat kuolemaan, varmistaakseen, että itse selviää hengissä.
Kirjan tapahtumat nostivat mieleeni äärimmäisen seikkailunhalun aikaansaaman uudemman murhenäytelmän, Titan-sukellusveneen tuhoutumisen kesäkuussa 2023. Viisi henkeä kuoli matkalla katsomaan Titanicin hylkyä, kun sukellusvene luhistui noin kolmen kilometrin syvyydessä. En olisi mennyt moiseen purkkiinkaan millään hinnalla, mutta näköjään kaikkialle riittää varakkaita ihmisiä, jotka ovat jo kokeneet kaiken muun.
Katsoin, mitä muuta Jon Krakauer on kirjoittanut ja onko tämä Yhdysvaltain Massachusettsissä vuonna 1954 syntynyt kirjailija ja vuorikiipeilijä edelleen elossa. On elossa ja kirjoittanut useita kirjoja. Hämmästyksekseni hän on kirjoittanut myös hyllyssäni olevan Under the Banner of Heaven, jonka sain vuosia sitten ystävältäni, mutta en tullut koskaan lukeneeksi alkua pidemmälle, enkä etenkään palauttaneeksi. Toisin sanoen, kirjan PITÄISI olla hyllyssäni, vaan nyt kun olisin halunnut alkaa lukea sitä, on kirja on maastoutunut jonnekin tietymättömiin. Story of my life, se tulee vastaan ehkä vuoden päästä kun etsin vimmalla jotain aivan muuta. Joka tapauksessa, kirja kertoo mormonismin fundamentaalisesta suuntauksesta ja eräästä rikoksesta (teaser, etsikäähän itse kirja hyllystänne tai kirjastosta! Tai pöllikää kaverilta.)
Kirjasta on jo vuonna 1997 tullut elokuva Murhenäytelmä Everestillä (Into thin air: Death on Everest). Sen Imdb-pisteet ovat vain 5,7/10. Harmillista, sillä kirja on hyvä.
Kustantaja: WSOY, Helsinki
Suomentaja: Liisa Paakkanen
Julkaisuvuosi: 1998 (alkuperäisteos Into Thin Air vuonna 1997)
Sivumäärä: 334
ISBN: 951-0-22940-7
Kannen kuva: Veikka Gustafsson
Päällyksen graafinen suunnittelu: Sami Kortemäki
Jäätäviin korkeuksiin oli vuoden 2024 Goodreads-lukuhaasteeni 8. kirja.
Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 5/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 4,24.