Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ihmisluonto. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Ihmisluonto. Näytä kaikki tekstit

Jon Krakauer: Jäätäviin korkeuksiin. Murhenäytelmä Mount Everestillä

Tunnustan, että lurkkaan Murha.infoa 'tiedon'janossani. Olen saattanut tunnustaa aiemminkin, tai ainakin jollain alustalla, mutta tässäpä uusiksi. Olen saanut sieltä jo kaksi kirjavinkkiä, joista ensimmäinen oli Andrea Maria Schenkelin Hiljainen kylä (kertoo fiktion keinoin tunnetusta saksalaisesta murhajutusta) ja toinen on nyt käsiteltävä Jon Krakauerin Jäätäviin korkeuksiin. Tilasin Krakauerin kirjan nettiantikvariaatista, koska se on julkaistu suomeksi jo 1998.

Schenkelin kirja oli mukiinmenevä. Pidän, jos niin voi sanoa, True Crimestä, ja kirja täytti genren vaatimukset, mutta ei se nyt mikään Truman Capoten Kylmäverisesti ollut. Krakauerin kirja vuorikiipeilykatastrofista sen sijaan täytti jo lähtökohtaisesti KAKSI genretoivettani: retkikunta seikkailee ja tapahtuu kauheita. Esimerkiksi Chilen vuoden 2010 kaivosonnettomuudesta kertova Hector Tobarin 33 loukussa täytti vain jälkimmäisen (mutta kannattaa ilman muuta lukea!).

Retkikuntiin, tutkimusretkiin jne. kohdistuvasta kiinnostuksestani olen kertonut jo Patagonia Patagonia -kirjan arviossa. Sen jälkeen olen lukenut ainakin Bea Uusman Naparetki – Minun rakkaustarinani sekä Julian Sanctonin Pimeän ja jään vangit. Molemmat ovat täydellisiä, intohimoisen taustatutkimuksen, jännittävän tositarinan ja tekstillään viettelevän kirjoittajan yhdistelmästä syntyneitä trillereitä.

Jon Krakauer eroaa Uusmasta ja Sanctonista siinä, että hän kävi kokemassa trillerinsä itse. Vaikka olin jo etukäteen vakuuttunut siitä, että kyseessä on hyvä kirja, oli minulla voimakas ennakkoasenne. Siinä missä tutkimusretkeily tuntemattomille tai huonosti tunnetuille maailman alueille on ollut tietyllä tapaa perusteltua, ei minulla riitä ymmärrystä Mount Everestille harrastusmielessä kiipeäville ihmisille. He  vaarantavat itsensä lisäksi seurueensa ja paikallisia ihmisiä uhkarohkeilla suorituksillaan. 

Krakauer oli itsekin nuorena näitä, joiden oli vain pakko päästä kiipeämään aina edellistä vaativampaan kohteeseen. Mutta tälle retkelle hän lähti jo pahimmasta adrenaliinikoukusta vapauduttuaan, toimittajan roolissa. Tai ainakin sinnepäin: kun ulkoilulehti pyysi häntä tekemään reportaasin Mount Everestin perusleiristä, totesi Krakauer, ettei hän pysty menemään 'vain' perusleiriin (5 400 metriä mpy), jos kerran menee Himalajalle. Lehti järjesti hänet lopulta 8 848 metrissä sijaitsevalle huipulle tähtäävän seurueen jäseneksi.

Kirjan alussa on tiivis ja kiinnostava katsaus Mount Everestille kiipeämisen historiaan. Sen sijaan pieni yhteiskunnallinen puheenvuoro šerpoista kärsii samasta Valitut Palat -tyylistä, joka välillä tulee esiin muuallakin kirjassa. Esimerkkinä: Perheillä on taipumus viettää iltansa kyhjöttämällä videon ääressä katselemassa tuoreinta Schwarzenegger-opusta. 

Ja voi tässä vuonna 1997 kirjoitetussa kirjassa vaistota myös suorempaa rasismia. Kirjailija on laittanut šerpat puhumaan lapsenomaisin lausein, vaikka kyse on ei-äidinkielen käyttämisestä asiakkaiden kanssa. Tuli mieleen aikoja sitten lukemani amerikkalaissotilaan kirja, muistaakseni kyseessä oli Colby Buzzellin Minun sotani (Johnny Kniga, 2005). Kirjassa sotilas kertoo heille jaetusta ohjekirjasta, jossa muistutettiin, että vaikka paikallinen puhuu huonoa englantia, ei se välttämättä tarkoita, että henkilö on tyhmä...

Pidän ylipäätään ongelmallisena asetelmaa, jossa huonommassa sosio-ekonomisessa asemassa olevat paikalliset joutuvat palvelemaan varakkaita länsimaalaisia. Näin ollen kirjailijan luontevasti kuvaamat tapahtumat eivät minulle ole lainkaan itsestäänselvyyksiä, vaan näkymiä vialliseen maailmankuvaan. Šerpat valmistelevat, kuljettavat, kantavat, tiedustelevat, jotta asiakkaalla on mahdollisimman helppoa vaarallisista olosuhteista huolimatta. Esimerkki kirjoittajan kiipeilyseurueen palveluista Mount Everestin perusleirillä 5 360 metrissä:

...Suihku oli sommiteltu kumiletkusta ja ämpäristä, jonka veden keittiöhenkilökunta kuumensi. Muutaman päivän välein paikalle ilmaantui jakkien kantamina vastaleivottua leipää ja tuoreita vihanneksia. Chhongba ja hänen kokkiapurinsa Tendi jatkoivat muinoisten retkikuntien aloittamaa brittihallinnon aikaista tapaa ja tulivat joka aamu kunkin asiakkaan telttaan tarjoilemaan makuupussissa lepäilevälle asiakkaalle höyryävän kuumaa teetä mukissa. 

Toinen kuvaava esimerkki on n. 6 000 metrin korkeudessa oleva Khumbu-jäätikkövirta, joka kirjailijan mukaan on reitin teknisesti vaativin osuus. Sen kauheus tulee selväksi: virta valuu, siihen syntyy valtavia lohkareita, joiden ohi, ali ja yli pitää päästä ja toivoa että lohkare ei juuri silloin romahda. Ryhmät olivat alkaneet sopia, että joku aina valmistelee reitin muille ja saa siitä korvauksen. Tapahtumavuonna 1996 se meni näin:

... joukko Duffin palkkaamia šerpoja oli viitoittanut mutkittelevan polun seracien (jäälohkare) lomitse, virittänyt yli puolitoista kilometriä köyttä ja asentanut noin kuudetkymmenet alumiinitikkaat jäätikön rosoisen pinnan ylle. 

Ja vaikka šerpat olivat ensin valmistelleet reitin oman henkensä uhalla, vaikutti pelkkä sen läpi kulkeminen sairaan mielen valinnalta kirjailijan kuvausta lukiessa. Jäätikkövirta piti vieläpä ylittää moneen kertaan, koska ihmisruumista on valmisteltava huipun korkeuksia varten tekemällä pienempiä reissuja vähän kerrallaan ylöspäin.

Jaa että mitä kirjassa sitten tapahtuu? Kauhea katastrofi, jossa yhtenä päivänä, 10.5.1996 kuolee kahdeksan vuorikiipeilijää sääolojen muuttuessa melko nopeasti (mutta ei täysin yllätyksellisesti). Lisäksi useita loukkaantuu. Kuten onnettomuuksissa usein, vaadittiin monien sattumien ketjuja, jotta tuhot pääsivät toteutumaan koko mitassaan. Tapaturmia ja läheltä piti -tilanteita oli kirjan henkilöille tapahtunut jo ennen kohtalokasta päivää, joten ekstreemi sää vain lisäsi ja vahvisti niitä. Eräs šerpa oli kuollut vuoristotautiin, eräällä kiipeilijällä oli pudonnut lohkare päälle, toinen taas oli lähtenyt 'vessareissulle' väärissä kengissä ja livennyt syöksyyn pitkin rinnettä (mikä johti myöhemmin kuolemaan). Mikään tällainen ei kuitenkaan pysäyttänyt muiden menoa. Reissusta oli maksettu ja huipulle oli päästävä.

Alkusanat vaikuttivat poikkeuksellisen rehelliseltä tilitykseltä. Kirjan luettuani jäi kuitenkin pieni epäilys omien tekojen kaunistelusta. Kukapa ei siihen syyllistyisi? Ihmisen sisäänrakennettu ominaisuus on selittää omat toimet parhain päin, ja se taitaa olla yksi edellytys sille, että selviää elämästä järjissään. Oli sitten Mount Everestin kävijä tai tasamaan tallaaja. Kirja kuitenkin nähdäkseni antoi melko rehellisen mahdollisuuden arvioida kirjoittajan tekemisiä osana yhtä kovan onnen seurueista. En usko, että olisin toiminut yhtään paremmin missään kohtaa vuorta, semminkin kun minulla ei olisi ollut kirjoittajan fyysisiä voimia ja kiipeilyosaamista. Mutta peruslähtökohtahan on, että EN OLISI LÄHTENYT vapaaehtoiseen reissuun, jossa joutuu ohittamaan muiden ongelmat, pahimmillaan jättämään kuolevat kuolemaan, varmistaakseen, että itse selviää hengissä.

Kirjan tapahtumat nostivat mieleeni äärimmäisen seikkailunhalun aikaansaaman uudemman  murhenäytelmän, Titan-sukellusveneen tuhoutumisen kesäkuussa 2023. Viisi henkeä kuoli matkalla katsomaan Titanicin hylkyä, kun sukellusvene luhistui noin kolmen kilometrin syvyydessä. En olisi mennyt moiseen purkkiinkaan millään hinnalla, mutta näköjään kaikkialle riittää varakkaita ihmisiä, jotka ovat jo kokeneet kaiken muun.

Katsoin, mitä muuta Jon Krakauer on kirjoittanut ja onko tämä Yhdysvaltain Massachusettsissä vuonna 1954 syntynyt kirjailija ja vuorikiipeilijä edelleen elossa. On elossa ja kirjoittanut useita kirjoja. Hämmästyksekseni hän on kirjoittanut myös hyllyssäni olevan Under the Banner of Heaven, jonka sain vuosia sitten ystävältäni, mutta en tullut koskaan lukeneeksi alkua pidemmälle, enkä etenkään palauttaneeksi. Toisin sanoen, kirjan PITÄISI olla hyllyssäni, vaan nyt kun olisin halunnut alkaa lukea sitä, on kirja on maastoutunut jonnekin tietymättömiin. Story of my life, se tulee vastaan ehkä vuoden päästä kun etsin vimmalla jotain aivan muuta. Joka tapauksessa, kirja kertoo mormonismin fundamentaalisesta suuntauksesta ja eräästä rikoksesta (teaser, etsikäähän itse kirja hyllystänne tai kirjastosta! Tai pöllikää kaverilta.)

Kirjasta on jo vuonna 1997 tullut elokuva Murhenäytelmä Everestillä (Into thin air: Death on Everest). Sen Imdb-pisteet ovat vain 5,7/10. Harmillista, sillä kirja on hyvä.


Kustantaja: WSOY, Helsinki
Suomentaja: Liisa Paakkanen
Julkaisuvuosi: 1998 (alkuperäisteos Into Thin Air vuonna 1997)
Sivumäärä: 334
ISBN: 951-0-22940-7
Kannen kuva: Veikka Gustafsson
Päällyksen graafinen suunnittelu: Sami Kortemäki


Jäätäviin korkeuksiin oli vuoden 2024 Goodreads-lukuhaasteeni 8. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 5/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 4,24.

László Krasznahorkai: Saatanatango

 


László Krasznahorkain Saatanatangoa on kehuttu ja palkittu ja Goodreads-palvelussakin lukijoiden antamien arvosanojen keskiarvo on 4,11/5. Minä en ymmärtänyt kirjan hienoutta. 

Alku ei paljastanut kirjan asetelmasta oikein mitään. Kirja vaikutti yhtä junnaavalta ja vaikeaselkoiselta kuin Imre Kerteszin Tappio. Kappalejaoton tekstierämaa on tylsää luettavaa jo teknisesti, mutta odotin, josko sisältö vetäisi mukaansa. No ei vetänyt. Dialogikin tapahtui saman puuduttavan tekstimassan sisällä ja oli pitkästyttävää.

Kirja alkaa rappeutuneella osuustilalla, josta dynaamisin väki on lähtenyt pois kyllästyttyään routaan, suu- ja sorkkatautiin, palkkojen viivästymiseen ja kaupan sulkemiseen, mutta muutama asukas on jäänyt alistuneena odottamaan jotain. Rakennukset menevät yhä huonompaan kuntoon ja ihmiset tulevat toimeen miten kuten, kuka pitämällä kapakkaa, kuka tarjoamalla tyttäriensä seksipalveluksia, kuka hoitamalla muiden kotiaskareita, kuka varastamalla. Petokset ja niiden epäilyt ovat ihmisten normaalia arkea.

Mutta yllä oleva selviää vain koko kirjan lukemalla. Esimerkiksi sivulla 55 tavattiin nuori kärkäs poika, jonka pulputtava juoruilu kokosi ensi kertaa tilannetta lukijalle ja sivulla 169 eräs kyläläinen kävi ajatuksissaan läpi rappion syntyä. 

Juoruileva poika oli lupaava parannus ja heti perään esiteltiin kiinnostava henkilöhahmo, tohtori (lääkäri), joka ei enää harjoittanut ammattiaan, vaan oli rakentanut talonsa ikkunan ääreen pesän, josta pystyi tarkkailemaan yhteisön liikkeitä. Supistettuaan elinpiirinsä tällä tavoin pienimmäksi mahdolliseksi, saattoi tohtori pitää jokaisesta naapuristaan yllä omaa muistiinpanovihkoa samalla kun poltteli tupakkaa ja nautiskeli pálinkaa.

Jokainen tuntee ihmisiä, joilla ovat asiat pääosin levällään, mutta jokin kohta pidetään kunnossa. Tohtori on erinomainen karikatyyri heistä. Tarkkailupesä oli millintarkassa järjetyksessä, mutta huoneen toiselta seinustalta alkoi tohtorin mukaan "ulkomaailma", jonne hän viskeli jätteensä. Ruokia tuova ja laskiämpäriä tyhjentävä rouva kammosi tohtorin talon hajua ja peseytyi aina kahteen kertaan kotiuduttuaan. Tohtori taas projisoi omia puutteitaan kodinhoitajaansa: 

... kaikki johtui vain siitä, että rouva istui päivät pitkät keittiössään haaveilemassa ja oli nyt sotkenut asiat mielessään. Tohtori tiesi Kránereiden keittiön ennestään, ja muisti kuinka kuumaksi tuo ahdas loukko tavattiin lämmittää, ja oli selvää että tuonkaltaiset painostavat ja pahanhajuiset pesäkolot toimivat monessa tapauksessa kasvualustana perusteettomille ja lapsellisille ajatuksille, niin että kömpelöt ja naurettavat tarpeet purkautuivat niistä toisinaan ulos.

Mutta tohtorin jättipullo pálinkaa kului yllättäen loppuun ja hän surkeasta fyysisestä kunnostaan (loukossa istuminen ja juopottelu) huolimatta pakotti itsensä kohti kapakkaa – minne ei koskaan päässyt sisälle saakka. Lukija sen sijaan pääsee, ja kirjan yksitoikkoinen jorina jatkuu virkistävän tohtori-jakson jälkeen. 

Lopulta kapakkaan kuitenkin saapuu rouva Schmidt, joka tavattiin kirjan alussa sängystä naapurinsa kanssa (ja myöhemmin juoruilevan pojan eroottisista haaveista). Ilmenee, että hän on yhteisönsä kaunotar, tai ainakin hänellä on muhkeat rinnat, ja moni muukin kyläläisistä haikailee hänen peräänsä. Rouva taas on rakastunut, ei mieheensä eikä naapuriinsa eikä poikaan, vaan jo kuolleeksi luultuun Irimiásiin, joka on toiminut tilalla konepajan päällikkönä ja on ilmeisen karismaattinen muuhun henkilögalleriaan verrattuna.

Irimiás ja hänen siipimiehensä Petrina ovat olleet jossakin pimeyden työssä (ja vankilassa tai paossa), eivätkä suinkaan kuolleita. Nyt he ovat tulossa takaisin. Yhteisö sähköistyy, muutkin kuin rouva Schmidt, joka leijailee rakastuneen naisen unelmissa, varsin kaukana rappiotilasta ja realiteeteista. 

... hän näki valoja, kirkkaasti valaistuja näyteikkunarivistöjä, muodikkaita orkestereita; kalliit alushameet, sukkahousut ja hatut ("Hatut!") liihottivat hänen silmiensä editse; pehmeitä, kosketukselle viileitä turkiksia, loisteliaita hotelleja, ylellisiä aamiaisia, suurenmoisia ostosreissuja ja illalla, ILLALLA tanssittaisiin... 

[kelaus eteenpäin] Miten hän osaisi – näin yhtäkkiä – täyttää paikkansa? Miten tuossa uudessa "oikeassa elämässä" tuli toimia? Kyllähän hän haarukkaa ja veistä osasi jotenkuten käyttää, mutta entäs ne kaikki luomivärit, puuterit ja voiteet, kuinka vastata "tuttavien tervehdykseen", kohteliaisuuksiin.

Kapakoitsija laskee kiukkuisena Irimiásin vanhan ryyppyvelan moneen kertaan. Yksi kyläläisistä on aivan varma, että Irimiás laittaa tilan jälleen kuntoon, korjaa koneet ja johtaa heidät uuteen alkuun. Mutta vaikka Irimiásia odotetaan kapakassa lähes kuudenkymmenen sivun ajan, tangoakin tanssien, ei hän aio täyttää mitään odotuksista. Hänellä on meneillään seuraava salainen tehtävä ja hän poikkeaa kylässä vain saadakseen yösijan, ruokaa ja rahaa, sekä tietenkin tiettyjä palveluksia rouva Schmidtiltä, jota hän muutoin halveksii.

Juoruileva poika paljastaa, että kylässä onkin luultua enemmän rahaa. Irimiás manipuloi ne itselleen ja saa kyläläiset jättämään kotinsa lupauksilla uudesta mallitilasta. Lähtijät rikkovat kiihkoissaan asuntonsa, ettei niihin tule irtolaisia (tajuamatta että he kohta ovat itse vailla kotia). 

Ihme ja kumma, Irimiás ei kokonaan katoa, mutta mitään mallitilaa ei ole ja hän sijoittaa kyläläiset sinne tänne eri töihin, antaa heille pienen summan "yhteisestä kassasta" eli siitä, jonka oli juuri heiltä itseltään puhaltanut, ja tekee heistä tiedonantajiaan. Ja kyläläiset ovat valmiit hyväksymään tämänkin käänteen!

Kirjassa sataa kuin elokuvassa Seitsemän. Se kantaa molemmissa teoksissa, korostaa surkeutta. Krasznahorkai tavoittaa tekstissään jatkumon rappiosta ja siihen alistumisesta, odotuksesta, toiveesta, pettymyksestä ja sen jälkeisestä tyytymisestä lähes mihin tahansa.

Kokonaisuutena jäin kuitenkin ihmettelemään, missä pihvi. En yleensä lue kirjojen kuvauksia etukäteen, mutta tuskin sekään olisi tässä auttanut. Allegoriaa itäblokin rappiotilaan ei voi olla huomaamatta, mutta ei allegorian tarvitse olla tylsä, ks. vaikka toinen Saatana-kirja, Saatana saapuu Moskovaan. 

Pilkahduksena tylsyyden seassa oli onneksi jonkin verran synkkää huumoria, etenkin tohtoria ja rouva Schmidtiä kuvattaessa, sekä kirjan lopussa, jossa Irimiás kuvaili kaikkia mukaansa lyöttäytyneitä kyläläisiä niin törkein sanankääntein, että en voinut olla tirskahtelematta.

László Krasznahorkai (s. 1954) on syntyjään unkarilainen kirjailija, joka nykyään asuu Berliinissä. Vuonna 1985 ilmestynyt Saatanatango sai runsaasti huomiota ja se on käännetty kymmenille kielille. Elokuva siitä on tehty vuonna 1994 (seitsemän ja puolen tunnin pituisen elokuvan on ohjannut Béla Tarr). Suomeksi kirja käännettiin kuitenkin vasta vuonna 2019. Vuoden 2025 lopulla sain käydä päivittämässä tänne tiedon, että Krasznahorkaille on myönnetty Nobelin kirjallisuuspalkinto!

Suomen Kuvalehden arvostelun voit lukea täältä ja Helsingin Sanomien arvostelun (kirjautuneena) täältä.

 

Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Teos, Helsinki
Suomentaja: Minnamari Pitkänen
Julkaisuvuosi: 2019 (alkuperäisteos Sátántangó 1985)
Sivumäärä: 305
ISBN: 978-951-851-937-2
Kansi: Jenni Saari

Saatanatango oli vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 28. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 2/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 4,11.  

Terhi Törmälehto: Taavi

 

Jälleen on kyse suuria saavuttaneesta isoisästä, joka ei ole ihmisenä täydellinen. Edellisen blogitekstin isoisä Sven Stolpe oli tehokas kirjailija. Terhi Törmälehdon isoisä Taavi Törmälehto oli tehokas taistelija, Mannerheim-ristin ritari nro. 41, kun mitaleita kaikkiaan myönnettiin 191:lle henkilölle. 

Haapavedellä vuonna 1922 syntynyt Taavi Törmälehto livahti 17-vuotiaana talvisotaan. Kirja näyttää talvi- ja jatkosodan tapahtumia kotona ja rintamalla Taavin, Ruusa-äidin ja pikkuveli Veikon silmien kautta. Valinta on toimiva, sillä he ovat kovin erilaisia persoonia. Kun Taavi menestyy niillä mittareilla, millä sodassa mitataan, on äiti toisaalta ylpeä, toisaalta lukee rukouksia jokaisen poikansa tappaman vastapuolen sotilaan puolesta. Veikko ihailee veljeään, mutta tietää, että ei pärjäisi samalla lailla. 

Sanon samat sanat kuin Schulmanin kirjan luettuani: en osaisi mennä isoisäni nahkoihin, vaikka ehdin hänet lapsena tuntea ja olen kuullut paljon juttuja sukulaisilta ja kyläläisiltä. Terhi Törmälehdolla oli taustoituksessa suullisen tiedon lisäksi onneksi käytettävissä Taavi Törmälehdon itsensä kirjoittama kirja Marskin ritarin tilitys vuodelta 2001 (Taavi eli vuoteen 2007 saakka).

Terhi Törmälehto kirjoittaa rohkeasti ja tekee Taavista toimintaan, myös sotatoimintaan, kiintyneen miehen, joka halveksii mieleltään heikompia ja ärsyyntyy, kun muut puhuvat kotirintamasta, siellä odottavista töistä ja perheistään. Sodassa oltiin sotimassa.

Vuonna 1940 perustetun Vapaudenristin ritarikunnan Mannerheim-ristejä myönnettiin vain jatkosodan perusteella. Sen saattoi saada erityisen urheuden, taisteluissa saavutettujen merkittävien tulosten tai ansiokkaasti johdettujen sotatoimien ansiosta. Taavi Törmälehdolle mitali myönnettiin jo marraskuussa 1941.

Kirjassa mitalin kannalta merkittäviä taisteluita ei mitenkään osoitella. Kirjailija kuvailee sotaa taitavasti milloin tekemisen ja liikkeen, milloin vaeltelevien ajatusten kautta. Loppua kohti sota käy parhaallekin taistelijalle hyvin rankaksi. On vain runsaslukuinen vihollinen, ympäriltä kuolevat aseveljet, kehoon kertyneet sirpaleet, ripuli ja nälkä:

Tonkat ovat kadonneet ja ruoantuojat ammuttu. Näissä Antrean asemissa vartioivat enää kuolleet.

Terhi Törmälehto kertoo kirjansa taustoista Seura-lehden jutussa. Hän tuli tutkimustyötä tehdessään siihen tulokseen, että isoisän sankaruus ei ollut sattumaa, vaan tämä oli oikeasti poikkeuksellinen henkilö. Päätelmää ei ole syytä epäillä, Taavi Törmälehto oli selvästi harvinaisen soveltuva puolustamaan kotimaataan. Hän haavoittui useamman kerran, mutta palasi aina rintamalle mahdollisimman nopeasti.

Valitettavasti samat ominaisuudet saattoivat olla osasyynä siihen, että Taavi Törmälehto puukotti ihmisen Göteborgissa vuonna 1967. Kirjassa kuljetetaan tätä toista tarinaa päätarinan joukossa, tosin huomattavasti lyhyemmällä aikajänteellä. 

Kirjassa kulkee sivujuonteena myös se, mitä Mannerheim-ristin saaminen merkitsi ihmiselle itselleen, mitä suvulle ja jälkipolville. Nuorena miehenä riitti ihalijoita, hännystelijöitä ja tarjoajia. Mutta kaikki eivät sentään tunnistaneet, ja kirjassa on kohtaus, jossa lukija saa tuntea myötäylpeyttä: Taavi matkustaa junan ykkösluokassa, minne hän ei sotilasarvoltaan korkeampien mielestä kuulu. Mutta konduktööri vain vilkaisee Taavin matkustusasiakirjaa, eikä tee elettäkään käskeäkseen tätä rouheaa, nuhjuista miestä toiseen tai kolmanteen luokkaan! Eikä kumpikaan selitä muille, miksi.

Terhi Törmälehto ei tehnyt kirjasta ihannoivaa ylistysteosta, vaan yhden version siitä, millainen isoisä olisi voinut olla ihmisenä. Kiitos siitä.

Terhi Törmälehto (s. 1977) on äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja ja opettajankouluttaja. Hän on lähtöisin Kainuusta, asuu Helsingissä. Törmälehto ei ole pitänyt kieleen liittyvää ammattitaitoaan vakan alla. Kirjassa on yksi kauneimmista lukemistani aluista:

Maan alta nousee naisen huuto. Se on mullan ja nauriin ja kosteiden juurien huuto, käheä ja loputon. 

Kylä kuulee huudon. Se pysähtyy sijoilleen, eikä tiedä miten jatkaa, miten olla kylä, miten kasvaa ohraa ja halata lasta, puristaa ihmisen kämmen lämpimän utareen ympärille, olla taivaalla valkea kuu. Kaikki seisahtuu. Vanhan hatara liike, vastasyntyneen liike, jään alla vesi.



Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki
Julkaisuvuosi: 2021
Sivumäärä: 298
ISBN: 978-951-1-34515-2
Kansi: Timo Numminen
Kannen kuvat: SA-Kuva

Taavi oli vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 23. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 5/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 4,25.

Pajtim Statovci: Bolla

 


Pristinassa aavistellaan vuonna 1995 Kosovon sodan tuloa. Pajtim Statovcin Bollan päähenkilö Arsim on kuitenkin joutunut jamaan, jossa yhteiskunnan ongelmat peittyvät omien alle. Hän on mennyt nuorena naimisiin perinteiden vuoksi, mutta rakastuu kirjan alussa salamana Miloš-nimiseen mieheen, joka huomaa kahvilan terassilla istuessaan. Miloš on hoikka ja eksyneen näköinen, Arsimin silmissä ihmeellisen kaunis, ja tulee onneksi samalle terassille lukemaan. 

Miehet sopivat treffit. Samana iltana vaimo kertoo odottavansa pariskunnan ensimmäistä lasta ja Arsim lyö vaimoaan ensimmäisen kerran.

Arsim ja Miloš viettävät kaiken liikenevän ajan Milošin pienessä asunnossa, rakastellen ja opiskellen, Miloš lääketiedettä ja Arsim kirjallisuutta. Arsim on albaani ja Miloš serbi, joten heidän pitäisi vihata toisiaan. Miloš pyytelee anteeksi ja Arsim vakuuttelee, ettei albaanien tilanne ole tietenkään hänen syytään.

Ensin tunsin sympatiaa pakkorakoon päätynyttä Arsimia kohtaan. On julmaa, ettei saa avoimesti olla se mikä on, vaan uskonto sanelee säännöt elämälle. Se miten Arsim kuvaa rakastettunsa ulkonäköä, miten voimakkaasti kokee eroottiset hetket ja miten kiintynyt hän on mieheen, kertoo vastustamattomasta vedosta. Vaimo on hänen silmiensä kautta nähtynä alistuva, tylsä.

Mutta mielipide alkaa muuttua mitä enemmän Arsimin ajatuksista ja teoista lukee. Odottavan vaimon hylkääminen päiviksi ja öiksi rakastetun vuoksi alkaa tuntua korostetun itsekkäältä. Kun vaimo tulee uudestaan raskaaksi – miten ihmeessä edes tulee, mitä Arsim oikein ajattelee? – hakkaa Arsim hänet taas ja menee sen jälkeen syömään kalliseen ravintolaan parantaakseen OMAA mieltään. 

Sitten kälyn perhe saa Arsimin perheen vakuutettua siitä, että kannattaa lähteä sodan alta pakoon Pristinasta ja Arsim hylkää Milošin muitta mutkitta.

Tarina jatkuu vuonna 2003 uudessa kotimaassa, jonne Arsim läheisineen on kiinnittynyt hyvin. Mutta Arsimilta puuttuu koko ajan jotain. Hän rankaisee lapsiaan (joita on jo kolme) ja kaipaa Milošia. 

Yhtenä oireena Arsim päätyy tapaamaan nuorta netti-ihastustaan ja kaikki päätyy siihen, että hän saa vankilatuomion, jota seuraa karkotus kotimaahan. Osa Arsimista iloitsee jo etukäteen siitä, että pääsee eroon perheestään ja voi kenties aloittaa uudestaan Milošin kanssa, mikäli Miloš on elossa ja löytyy. 

Ja voi, kyllä Miloš lopulta löytyy! Hän vilahtaa TV:n ohjelmassa, joka kertoo mielisairaalaan suljettujen serbien surkeista oloista. Tässä kohtaa kertomus alkoi muistuttaa Olli Jalosen Johan ja Johania, jossa  toinen kirjan nimi-Johaneista hakee mielisairaalaan joutuneen ihastuksensa pois paksuja valheita ladellen. Arsim tekee samoin ja saa Milošin haltuunsa. 

Mutta toisin kuin Jalosen luoma Johan, Arsim ei kestäkään elämää mieleltään järkkyneen kanssa, vaan hylkää Milosin uudestaan. Arsim jättää Milošin omalle vuokra-asunnolleen, lojumaan paskoissaan, ja muuttaa uuteen paikkaan aivan lähistölle. Välillä hän näkee Milošin kerjäämässä kadulla, eikä tunne mitään.

Jos lukisi vain blogitekstini tähän saakka, jäisivät sympatiat Milošin puolelle. Mutta Statovci kertoo Arsimin tarinan välissä myös Milošin tarinaa, lyhyissä kursivoiduissa pätkissä. Niistä muodostuu toisenlainen kuva Arsimin kahteen kertaan hylkäämästä rakkaasta. Ei yhtä selkeä kuin Arsimista saatu kuva, mutta vähintään yhtä karu. Jos olet lukenut kirjan, tiedät, jos et ole, lue se.

Kokonaisuutena Bolla tuo mieleen Katja Ketun Kätilön, se on samalla lailla väkevää kuvausta itsekkäästä himosta ja rumista tapahtumista himon ympärillä ja sen vuoksi. Molemmat käyttävät sotaa irrottaakseen ihmiset sivistyksen vaatimuksista.

Kirjan nimen Bolla on olento. Sille annetaan kirjan esilehdellä kolme selitystä, jotka kaikki liittyvät kirjan sisältöön.

FM Pajtim Statovci (s. 1990) on kirjoittanut myös kirjat Kissani Jugoslavia ja Tiranan sydän. Teosten käännösoikeuksia on myyty yli 15 kielialueelle. Bollan läpi kulkevana sivujuonteena Arsim haaveilee kirjan kirjoittamisesta. Siitä kertoessaan Statovci kuvaa kirjailijoille tuttuja huolia, kuten että kirjoittaminen on itsensä pakottamista sanomaan asioita, jotka muut ovat sanoneet paljon paremmin. Hänellä on epäilemättä samoja tuntemuksia, mutta tekstissä ne eivät näy, teksti kertoo sanomansa uudella, taidokkaalla tavalla.

Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki
Julkaisuvuosi: 2019
Sivumäärä: 237
ISBN: 978-951-1-31682-4
Kansi: Mirella Mäkilä

Bolla voitti vuoden 2019 kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Tätä kirjoittaessa Bolla on ehdolla myös Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon saajaksi.

Bolla oli vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 8. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 5/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 4,02.

 

Patricia Posner: Auschwitzin apteekkari

 


Aloitin perinpohjaisemman tutustumiseni ihmismielen pahuuteen lukemalla lukioaikaan William Shirerin Kolmannen valtakunnan nousu ja tuho -kirjat sekä muuta aihepiirin kirjallisuutta, mitä äitini antikvariaatin kautta sain käsiini. Hitlerin Saksa ei valitettavasti ole mikään poikkeus maailmanhistoriassa, mutta sen kauhuista on paljon dokumentoitua tietoa, josta yhä vieläkin riittää kirjoitettavaa.

Patricia Posnerin Auschwitzin apteekkari kertoo romaniansaksalaisesta Victor Capesiuksesta (s. 1907). Se kertoo myös IG Farben -konsernin opportunistisesta toiminnasta natsien valtakaudella. Asiat liittyvät toisiinsa, sillä farmasian kandidaatin tutkinnon suorittanut Capesius oli vuodesta 1934 toiminut IG Farbenin omistaman Bayer-lääkeyhtiön myyntiedustajana Romaniassa. 

Romania liittoutui Kolmannen valtakunnan kanssa vuonna 1940 (liian suoraviivaisesti ilmaistu, mutta detaljit eivät liity Capesiuksen tarinaan) ja Capesius joutui sotapalvelukseen. Se kesti kuitenkin vain hetken ja palveluspaikka oli sairaalan apteekki, joten hän pystyi kohta jatkamaan mukavan varakasta elämäänsä vaimon ja kolmen tyttären kanssa. Stalingradin taistelun jälkeen Neuvostoliitto alkoi edetä kohti Saksan hallussa olevia alueita ja Capesiuskin komennettiin Saksan armeijaan elokuussa 1943. Hänet määrättiin SS:n lääkintäasemalle Varsovaan, josta hän teki lyhyitä jaksoa farmaseuttina Sachsenhausenin ja Dachaun keskitysleireillä.

Tatuoituja ihonpalasia omaksi ilokseen kerännyt lääkäri ja eversti Enno Lolling vastasi keskitysleirien terveydenhuollosta ja hygieniasta siinä vaiheessa kun hän tapasi Capesiuksen Dachaussa. Hän lähetti Capesiuksen Auschwitziin joulukuussa 1943, sillä leirin apteekkari tarvitsi apua. Todellisuudessa apteekkari oli romahduksen partaalla jouduttuaan olemaan mukana leirin kauhuissa ja puhui avoimesti Saksan häviöstä. Hänet teloitettiin huhtikuussa 1944 ja Capesius sai hänen paikkansa. Capesius ei ollut halunnut komennusta Puolaan, jättimäiseen keskitysleirikompleksiin, mutta ylennys muutti tilanteen.

Auschwitz-Birkenaussa tuhottiin juutalaisia ja muita ei-toivottuihin ihmisryhmiin kuuluvia. Osa vangeista kelpasi ensin töihin tai lääketieteellisiin kokeisiin. IG Farbenilla oli alueella melko merkityksettömäksi jäänyt tehdas, mutta yhtiöllä ja keskitysleireillä oli muita yhteyksiä: Farbenin tilaamat lääketieteelliset kokeet vangeilla, yhtiön toimittamat lääkkeet sekä Zyklon B -myrkky. 

Joissain kokeissa piti päästä käsiksi koehenkilöiden elimiin vaurioittamatta niitä ja tällöin oli kätevintä pysäyttää sydän fenolihapolla. Fenolihapon, kuten muutkin lääketieteelliset aineet tilasi leirille Capesius, joka avusti toisinaan kokeissa. Josef Mengele oli yksi Farbenin lääkekokeita toteuttaneista lääkäreistä (lisäksi hän teki omia mielipuolisia ihmiskokeitaan).

Zyklon B:n varasto uskottiin Capesiuksen valvontaan. Hänet velvoitettiin myös osallistumaan leirille junavaunuissa saapuvien ihmisten jaotteluun työkykyisiin ja suoraan tuhottaviin. Leirille saapui jonkin verran Capesiuksen myyntiuran aikaisia liiketuttavia, jotka tunnistivat hänet ja toisinpäin, mutta sillä ei ollut merkitystä saapuvien kohtaloon.

Capesius ei katsonut olevansa vastuussa kuolemista, koska hän totteli vain määräyksiä. Samaa selitystä käytti moni muukin Kolmannen valtakunnan edustaja. Jos olisikin näin (eikä ole), niin hänellä oli muitankin syntejä kontollaan. Capesius varasti leirille saapuvien vankien arvoesineitä samalla kun toimeksi saaneena keräsi heidän laukuistaan lääkkeet. 

Vielä makaaberimpaa oli ruumiilta irrotettujen kultahampaiden joutuminen Capesiuksen käsiin. Niitä säilytettiin varkauksien varalta lääkevarastolla, mutta sen valvoja ei voinut vastustaa kiusausta vaan sulatutti kultaa omaan käyttöönsä. Uhrien kannalta on toki se ja sama, veikö arvoesineet Capesius vai natsihallinto, mutta tekijän kannalta ei ole.

Kolmannen valtakunnan loppu koitti viimein, ja brittijoukot ottivat Saksan puolelle paenneen Capesiuksen sotavangiksi toukokuussa 1945, tietämättä hänen teoistaan. Hänet vapautettiin vuoden päästä. Romanialainen tuomioistuin oli kuitenkin langettanut Capesiukselle kuolemantuomion poissaolevana, koska silminnäkijät olivat kertoneet hänen olleen mukana päättämässä Auschwitziin saapuvien kohtalosta. 

Capesius jäi Saksaan ja pyrki saamaan itselleen statuksen, jolla voisi jatkaa normaalia elämää. Mutta taas hänet tunnistettiin, ja siirrettiin (tällä kertaa vankina) Dachauhun, jota hallinnoivat Yhdysvaltojen joukot. Vangitsemiseen riitti Waffen-SS:n jäsenyys. Capesius valehteli joka lomakkeella ja kuulustelussa, erityisesti hän pimitti Auschwitzin jaksoaan, keräsi suosituksia ja todistuksia. Capesius vapautettiin jälleen elokuussa 1947: katsottiin että hänet oli pakotettu Waffen-SS:ään ja hän oli sodan aikana työskennellyt ainoastaan terveydenhuollossa. Vielä yksi syyte natsismista ja vapautus lokakuussa.

Vuonna 1950 Capesius perusti vaivihkaa oman apteekin anastamansa hammaskullan avulla. Apteekki menestyi ja Capesius eli leveästi, ainoa ongelma oli ero perheestä, joka ei päässyt pois Romaniasta. Kunnes joulukuussa 1959 hänet pidätettiin uudestaan. Auschwitzin rikoksista vastuussa olevista oli kiinnostunut moni ja raskauttavaa materiaalia oli kerätty taustalla. Nyt haluttiin nostaa syytteet tämän leirin johtoa vastaan, keitä vain oli löydettävissä.

Taas kuultiin valheita suut ja silmät täyteen. Capesiuksella oli varaa palkata hyvät asianajajat. Pahaenteiseltä vaikutti kuitenkin Israelissa käynnistynyt Adolf Eichmannin oikeudenkäynti, jonka päätteeksi hänet todettiin syylliseksi sotarikoksiin ja rikoksiin ihmisyyttä vastaan joulukuussa 1961, ja hirtettiin seuravana keväänä.

Auschwitzin syytteet valmistuivat keväällä 1963. Periaatteessa tarvittiin näyttö selvästä yhteydestä tiettyjen uhrien kuolemaan, eikä riittänyt että henkilö oli ollut osa leirin murhakoneistoa. Capesius jatkoi valehtelua ja vähättelyä ja koetti mitätöidä itäblokin puolelta tulevien todistajien sanomisia kutsumalla niitä osaksi kommunistien salaliittoa. 

Pitkän tutkintavankeuden aikana hän valitti, miten huonosti vankeja kohdeltiin, Aucshwitzin vangitkin söivät paremmin! Seksi vaimon tai tyttöystävän kanssa oli kielletty ja oli vain sopeuduttava. Turha kai mainitakaan, että tätäkin hän vertasi leiriin, jossa sentään oli ollut bordelli (mutta ei vangeille vaan vangeista koottu).

Tuomioistuin katsoi vuonna 1965 toteennäytetyksi, että Capesius oli osallistunut ainakin 8000 maanmiehensä lähettämisestä kuolemaan valikoimalla näitä ratapihalla. Hänen oli näin ollen täytynyt tietää, että kyse oli tuhoamisohjelmasta. Erityisen raskauttavaa oli murhattujen vankien omaisuuden käyttö omaksi hyödyksi. Hän sai kuitenkin vain yhdeksän vuoden tuomion, vapautui siitäkin kohta, tammikuussa 1968, ja pysyi vapaana loppuajan elämästään. 

Capesius kuoli vuonna 1985. Hän ei katunut vaan syytti edelleen kommunisteja propagandistisesta mustamaalauksesta. Hän oli noudattanut vain käskyjä. Sitäpaitsi hänen vaimonsa oli puolijuutalainen, miten hän olisi voinut osallistua juutalaisten tuhoon?

Kirja etenee yhtä täsmällisesti kuin natsit omassa tuhoamistyössään. Jos tästä aiheesta pystyy kirjoittamaan kuivahkon kirjan, niin Posner on sen tehnyt. Kuitenkin kirjassa oli jonkin verran turhaa mässäilyä keskitysleirien kauhuilla. Niistä tuskin pystyy kertomaan enää mitään uutta ja KAIKKIEN pitäisi ne tuntea ennestään. Sen sijaan kuvaukset Capesiuksen omista törkeyksistä ovat paikallaan kuvaamaan sitä, mihin juuri tämä ihminen oli valmis.

Capesiuksen, Auschwitzin johdon ja lääkärien sekä IG Farbenin johdon syyteprosessien vaiheita kuvatessaan Posner onnistuu hyvin valottamaan maailmanpolitiikan ja Saksan asenneilmapiirin muutoksia sodan loppumisen jälkeen. Samoin kuin tuomaan esiin sen, miten tiukasti syytetyt pitivät kiinni tarinoistaan ja viattomuudestaan. Onko pahempi paha sellainen, joka suoraselkäisesti tunnustaa pahuutensa, vai sellainen, joka ei myönnä mitään? En tiedä. Sen tiedän, että sama pahuus odottelee jollain prosenttiosuudella jokaisessa kansassa aikaa, jolloin olosuhteet jälleen pakottavat tai antavat mahdollisuuden kauheisiin tekoihin.

Patricia Posner on englantilaissyntyinen journalisti ja tietokirjailija, joka asuu nykyään Yhdysvalloissa. Myös hänen puolisonsa on tietokirjailija, ja Auschwitzin apteekkari sai alkunsa puolison tehdessä taustatöitä Josef Mengeleä käsittelevään teokseensa. Mengelen poika mainitsi haastattelussaan Auschwitzissa toimineen apteekkarin. Patricia Posnerin reaktio oli: "Sielläkö oli apteekkari?" ja lopputuloksena on tämä kirja.



Kustantaja: Minerva Kustannus Oy, Helsinki
Julkaisuvuosi: 2019 (alkuperäinen The pharmacist of Auschwitz. The untold story 2017)
Sivumäärä: 315
Kääntäjä: Niko Jääskeläinen
ISBN: 978-952-312-997-9 (pokkari)
Kansi: Taittopalvelu Yliveto Oy

Pokkariversiossa ei ollut kuvia, joihin kirjailija viittaa kiitoksissaan.

Auschwitzin apteekkari oli vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 7. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 3/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 4,05.

Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan

 


Kirjan ensimmäisellä sivulla tavataan kirjailija Berlioz. Sivulla 70 hänen päänsä leikkautuu irti. Saatana on kyllä kertonut, mihin Berlioz tulisi kuolemaan ja milloin, mutta lukija yllättyy nopeasta toteutuksesta. Vielä yllättyneempi on kuoleva kirjailija, joka ei ole vielä edes tajunnut, että Saatanahan se herra oli, joka juuri lyöttäytyi väkisin seuraan Moskovan Patriarkan lammilla.

Saatana saapuu Moskovaan on tähän saakka ollut yksi niistä lukuisista klassikoista, joita en ollut lukenut. Nyt ostin sen Rosebudista edullisena pokkariversiona. Hankinnan jälkeen pohdin, sopisiko Bulgakovin kirja viime vuoden Helmet-lukuhaasteen kohtaan 'vaihtoehtohistoria'. Joku haasteen Facebook-ryhmässä oli sitä mieltä, että ei sovi, koska siinä on fantasiaa ja huumoria. Fantasia ja huumori eivät toki voi pudottaa kirjaa pois mistään muusta luokasta kuin täysin totuudelliset ja vakavat kirjat. Mutta ehkä tässä sopii vaihtoehtohistoriaksi vain kirjan läpi kulkeva kertomus Jeesuksen viimeisistä hetkistä ja Pontius Pilatuksesta.

Huonosti kirjoitettu fantasia on tylsistä tylsimpää, mutta Bulgakovin teksti on aivan jotain muuta. Miten hyvin hän saa ujutettua tarinaan mukaan välillä materialisoituvan miehen ja takajaloillaan kävelevän, puhuvan kissan. Kissan pyrkiminen raitiovaunuun rahan kera toi mieleen Gogolin Nenän nenän, joka viitta harteillaan nousi ajurin vaunuihin – siinä muuten toinen esimerkki hervottomasta fantasiasta, jossa kahjous ei anna tylsyydelle tilaa. Mutta otetaanpa esimerkki Bulgakovilta. Tässä eräs henkilö näkee kissan ensi kertaa:

Ja vieläkin hullumpia asioita makuuhuoneessa oli: kultasepänlesken pehmustetulla jakkaralla lojui huolettomassa asennossa kolmaskin, kammottavan suuri musta kissa, joka piteli toisessa tassussaan votkapikaria ja toisessa haarukkaa, johon se oli ehtinyt ottaa marinoidun sienen.

Hervottomuuden ja taitavan kirjoittamisen lisäksi fantasia toimii hyvin, kun sitä tarjoillaan ensin pieninä annoksina, tapahtumina, jotka melkein voisi selittää järjellä. Läpinäkyvän miehen Berlioz tulkitsee harhanäyksi, ja Saatana esiintyy ensin professorina. Kissaa ei enää olekaan niin helppoa selittää pois, eikä yhä merkillisemmiksi käyviä tilanteita kuten Varietee-teatterin magianäytöstä, jossa mm. irtoaa toinen pää (kissan tekosia), mutta se palautetaan takaisin yleisön pyynnöstä. 

Siinä vaiheessa kun pelkkä puku allekirjoittaa kiivaasti papereita ja  viraston työntekijät laulavat pakkomielteisesti kuorolauluja tai kun alkuperäisessä nimessä esiintyvä Margarita ratsastaa ilmassa luudalla ilkosen alasti, on lukijan toleranssi kasvanut hyväksymään kulloisenkin omituisuuden. Lopulta Saatanan täydenkuun tanssiaiset menevät tuosta vain, vaikka ollaan isännän mukaan viidennessä dimensiossa ja tanssimaan saapuu väkeä eri vuosisadoilta. Tanssiaiset ovat kirjallinen ilotulitus, Kultahatun vuoden 2013 elokuvatoteutuksen tanssiaiset potenssiin 10. Vieraat vain saapuivat erikoisempaa reittiä:

Takasta työntyi kolme ruumisarkkua yksi toisensa jälkeen haljeten ja hajoten ja sitten sieltä hypähti joku mustaviittainen, jota seuraavana mustasta kidasta esiin juossut löi tikarilla selkään. Alhaalta kuului tukahtunut huuto. Sitten takasta tuli miltei mädäntynyt ruumis.

Satiiri leikittelee ihmisluonnolla. Bulgakovin satiirissa Saatana apureineen saa ihmisluonnon nurjat, mutta hyvin inhimilliset puolet esiin. Lähes kaikilla on jotain piiloteltavaa, joka paljastuu temppujen myötä. Toisaalta Saatana porukoineen järjestää kansalaisia hankaluuksiin pelkän huvittelunkin vuoksi. 

Kirjassa käytetään paljon dialogia, jolla usein ajetaan varomaton vastapuoli nurkkaan. Taidokas keskustelu käydään kissan ja Saatanan välillä, kun kissa on joutunut šakissa vääjäämättömästi häviölle ja yrittää kiemurrella itsensä tilanteesta ulos. Ensin se heittää ratsun sängyn alle ja väittää että ratsua ei enää löydy, sängyn alla on vain sammakko. Lopulta Saatana saa kissan puhuttua pois sängyn alta. Kissa on ehtinyt kullata viiksensä ja laittaa kaulaan solmukkeen sekä kerätä saivarteluvoimansa:

– Taisin kuulla väärin, mon maítre, kissa vastasi.  – Minun kuningastani ei ole šakattu.
– Toistan edelleenkin: šakki.
– Messire, väitti kissa valheellisen huolestuneella äänellä, – taidatte olla hieman väsynyt. Minun kuningastani ei ole šakattu!
– Kuningas on ruudussa g2, Woland sanoi lautaan katsomatta.
– Voi kauhistus, messire! naukui kissa vääntäen kuononsa pelokkaaseen irveen. – Siinä ruudussa ei ole kuningasta. [Koska kissa oli vaihtanut nappulat]

Yksi kirjan vahvuuksista on useamman sidosaiheen käyttö. Kertomuksen Jeesuksesta ja Pontius Pilatuksesta aloittaa Saatana, sitä jatkaa eräs mielenterveytensä menettänyt kirjailija, joka on kirjoittanut kirjan Pilatuksesta, ja tarinan loppu nähdään eri unikuvissa. Kirjailija taas on tapahtumien alkaessa valmiiksi psykiatrisella klinikalla, jonne alkaa kertyä Saatanan retkueen tempausten sekoittamaa väkeä. Kirjailijan, Mestarin, rakastettu Margarita vie tarinaa kirjan loppuosan ajan ja täydenkuun mielipuoliset tanssiaiset nähdään hänen silmiensä kautta. Merkittävä joukko Saatanan kiusaamista kansalaisista on Varietee-teatterin henkilökuntaa, ja pirun päämajana sekä tanssiaisten areenana toimii teatterin johtajan asunto.

Kirja oli pitkään kielletty Neuvostoliitossa ja ilmestyessäänkin sensuroitu. Sitä on vaikea ymmärtää, mutta ehkä kaikki keskusjohtoisuuden ja hulluuden kuvaus voitiin katsoa neuvostovastaisuudeksi. Miten kirjan synkeä huumori toimisi, jos ei tietäisi millaiset olot itänaapurissa on pahimpina neuvostoaikoina ollut? Riittäisikö kirjailijan kuvaama maailma vai vaatiiko tämä kuitenkin taustaksi todellisuuden? Minä en siihen pysty vastaamaan. Itsestäni tuntuu että kirja toimisi, vaikka sen olisi kirjoittanut ruotsalainen, mutta en saa itsestäni tabula rasa -kopiota asian varmentamiseen.

Kirjailija, toimittaja Mihail Bulgakov (1891–1940) ei ehtinyt nähdä kirjaansa julkaistuna.


Kustantaja: Werner Söderström Osakeyhtiö, Helsinki
Kääntäjä: Ulla-Liisa Heino
Julkaisuvuosi: 2005 (ensimmäinen suomennos 1960, Bulgakov alkoi kirjoittaa tekstiä vuonna 1928, alkuperäinen Мастер и Маргарита valmistui 1940, mutta julkaistiin sensuroituna kirjallisuuslehdessä vasta 1966–1967)
Sivumäärä: 608
ISBN: 978-951-0-41174-2
Pokkariversion kuva: Getty images
 

Saatana saapuu Moskovaan oli vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 2. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 5/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 4,29.

Kirjat

Ola Rapace: Elämäni Romeona. Pakomatka 5 näytöksessä

  Ennakkoon ajattelin ruotsalaisen Ola Rapacen elämäkerran olevan ailahteleva vuodatus, jossa ainoa kiinnostava asia olisi hänen ystävyyssuh...