Tartuin viimein jo vuonna 2021 julkaistuun Syyskirjaan. Minulla saattoi olla ajatus lukea se johonkin aiempien Helmet-lukuhaasteiden kohdista, mutta kirja jäi pinoon odottelemaan sopivaa mielentilaa. En ole fanitusihmisiä, joten Tove Jansson kirjan teemana ei innostanut, vaikka hänen töitään arvostankin. Johanna Venhon edelliselle oikeaan henkilöön pohjautuvalle romaanille Ensimmäinen nainen en myöskään liiemmin lämmennyt.
Mutta nyt olen vuoden verran lukenut anoppipuolen kirjajäämistöä läpi, ja siitä sattui viimeksi käteeni Janssonin Aurinkokaupunki. Se oli niin syvä ja hieno romaani, suorastaan maailmanluokan kirjallisuutta – laiskasti luonnehtien jollain tavalla hemingwaylaista henkilökuvausta ja dialogia – että luin Venhon Syyskirjan samalla vauhdilla.
Aurinkokaupunki kertoo vanhuksista, jotka ovat tulleet viettämään loppuja päiviään Floridan lämpimään. Syyskirja puolestaan sijoittuu ajallisesti vuoteen 1991, jolloin jo ikääntynyt Jansson valmistautuu lähtemään lopullisesti kesäsaareltaan. Muistojen kautta kirja kattaa koko siihenastisen elinkaaren (Jansson syntyi vuonna 1915 ja kuoli vuonna vuonna 2001).
Venhon asettuminen toisen nahkoihin toimi tässä kirjassa paremmin kuin Sylvi Kekkosena toimiminen Ensimmäisessä naisessa. (Ja sivuhuomiona, molemmat ovat onnistuneempia kuin Raija Orasen samaan tapaan rakennettu kirja Anita Välkistä, joka muistelee mökillä elämäänsä ja hokee: "Voi illu!").
Nämä kirjat ovat viime vuosina yleistynyttä
biofiktiota. Lisäksi
Syyskirjassa kiedotaan nykymuodin mukaisesti pää-elämäkertaa yhteen toisen, täysin irrallisen elämän (fokusoituneemman) tarkastelun kanssa. Tai en minä ole tutkinut asiaa systemaattisesti, voihan tällainen olla ollut tapana jo iät ajat, mutta itse huomasin metodin vasta Selja Ahavan vuonna 2017 julkaistussa kirjassa
Ennenkuin mieheni katoaa, jossa hän kertoi omasta perheestään ja samalla Kristoffer Kolumbuksen yhdestä tutkimusmatkasta. Tietenkin pitää olla aika tokkurassa, jos tuossa kohtaa ei huomaa että hei, tässä on kaksi ihan eri tarinaa! Minusta metodi on oleellisesti erilainen kuin toisensa tuntevien ja tai ainakin samaan aikaan samaa tarinaa kokevien henkilöiden näkökulmien käyttäminen (esimerkkeinä Raittilan
Canal Grande, Kinnusen
Pintti, Köngäksen
Dora, Dora, Rytisalon
Lempi, jopa Kuisman
Kerrostalossa henkilögalleria oli edes samasta korttelista.)
Tässä kirjassa nuori biologiksi opiskeleva nainen on päätynyt liikuskelemaan (köhöm, oikeastaan stalkkaamaan) Tove Janssonin ja tämän elämänkumppanin Tuulikki Pietilän mökkisaaren Klovharun liepeillä. Hänen motiivinsa eivät ole viattoman biologiset, vaan hän haluaisi saada vastauksen jo aiemmin kirjeessä kysymäänsä asiaan: miten Jansson pystyi selviämään äitinsä kuolemasta.
Biologianopiskelija-Maria on nimittäin parikymppisenä menettämässä äitiään syövälle ja kokee yhteyttä ihailemaansa Janssoniin – jonka äiti Signe Hammarsten-Jansson kuoli kun tytär oli 56-vuotias. Äidin menettäminen on kamalaa missä iässä vain, jos äiti on rakas, joten tässä on kehityskelpoinen linkki. Tove ja Signe olivat Syyskirjan mukaan hyvin läheiset, ja sama kävi ilmi Toven omaelämänkerrallisista lapsuusnovelleista kirjassa Kuvanveistäjän tytär.
Nuoresta biologianopiskelijasta kuullaan paljonkin ja pohdiskelin, oliko hänen fiktiivinen elämänsä sittenkin kiinnostavampi kuin jo tunnetun Tove Janssonin elämä tämän kirjan sivuille valikoituna ja aseteltuna. Sama koski Ahavan me vs. Kolumbus -teosta: Kolunbuksesta olisin lukenut Ahavan mielikuvituksen värittämänä mielelläni paljon enemmänkin. Ja tottavie, olen myös Ensimmäinen nainen -kirjan arviooni kirjoittanut, että toisena kertojana toimiva kuvanveistäjä Essi Renvall on onnistuneempi hahmo! (Aiempaan rakennepohdintaani liittyen: Renvall tekee kirjassa tilauksesta Sylvi Kekkosen muotokuvaa, joten hän ei täytä täysin irrallisen elämän kriteeriä). Voisiko raskas, mutta toimiva menestysromaanin metodi olla sellainen, että ei revitäkään kirjan alusta sivuja pois intensiivisyyden lisäämiseksi, vaan poistetaan aiottu päähenkilö ja jätetään toissijainen kertoja?
No en minä tästä Tove Janssonia olisi poistanut missään tapauksessa. Kirjan toinen kantava voima on Toven päähän sijoitetut ajatukset taiteilijuudesta. Ne ovat
vanhoja mutta samalla ikuisia, etenkin naistaiteilijoille. Tove Janssonilla on vieläpä käytettävissään jatkumo äidin urasta omaansa. Ja kirjailija Venholla omat kokemuksensa. Yhdessä
biologianopiskelijan historiattomuuden, hänen hetkeen sidottujen törttöilyjensä kanssa, muodostui erittäin kiinnostava kokonaisuus.
Tove Janssonin Aurinkokaupungissa on eräällä kirjeellä kohtuullinen merkitys tarinan sitojana, joskaan ei kuljettajana, koska kirje ei meinaa odotuksesta huolimatta saapua. Onkohan Venho ottanyt Syyskirjaan kirjeen ja sille samanlaisen roolin Janssonin kirjasta? Oletan niin, sillä onhan hän pohjatyönsä tehnyt. Kirjan nimi viittaa tietenkin Tove Janssonin sanoittamaan kauniiseen kappaleeseen Syyslaulu (alkup. Höstvisa), jonka on säveltänyt Erna Tauro ... ja molemmissa 'syys' viittaa suoraan vanhenemiseen.
Syyskirjaa lukiessa muistin uudestaan saman, minkä tajusin jo
novellikirjassa: Tove Janssonin äiti on se vaikea, vaikea nimi omasta
lapsuudestani. Signe Hammarsten-Jansson toimi postimerkkitaiteilijana,
pilapiirtäjänä ja kirjankansien tekijänä, ja hänen signeerauksensa oli
siinä joukossa, joita minun äitini opetteli ulkoa ryhtyessään vanhojen
postikorttien kauppiaaksi 1980-luvun alussa. Ja pitihän minunkin niitä
listoja opiskella, pakolla, samaan tyyliin kuin latinankielisiä lentäviä
lauseita. Jos olisin silloin tajunnut, että Signe H-J oli muumitaiteilijan
äiti, olisi nimi ja nimmari jäänyt helpommin päähän!
Kustantaja: WSOY, Helsinki
Julkaisuvuosi: 2021
Sivumäärä: 280
ISBN: 978-951-0-46869-2
Päällyksen maalaus: Rauha Mäkilä
Päällys: Martti Ruokonen
Syyskirja oli vuoden 2024 Goodreads-lukuhaasteeni 45. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 5/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,67.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti