Teemu Keskisarja: Kyllikki Saari. Mysteerin ihmisten historia.

 

Äiti kertoi tarinaa, joka kietoi toisen isoisäni Kyllikki Saaren suohaudalta löydettyyn rämemäntyyn. Oli tapahtunut näin: Isoisä oli kulkenut maastossa ja huomannut jonkin erikoisemman muodostuman. Hän oli vuolaissut paikalle merkiksi pienen männyn ja ajatellut joskus tutkia paikkaa lähemmin. Myöhemmin maastoa taas kerran haravoiva etsijäketju ohitti paikan ja mänty jäi seuraavan ihmettelijän käteen. Sehän katsottiin vasenkätisen vuolemaksi (totta tai ei) ja isoisä oli vasenkätinen (ainakin äidin väittämän mukaan). Aikuistuttuani uskoin isoisän osuudesta 0 %.

En ilahtunut kun keväällä huomasin historioitsija Teemu Keskisarjan olevan aiheen kimpussa, sillä toukokuussa 1953 kadonneen ja lokakuussa viimein murhattuna löytyneen Kyllikki Saaren tapaus on oman määränsä huomiota jo kärsinyt, ja paljon enemmänkin. Maailma on täynnä selvittämättömiä murhia, siirtykää seuraaviin. Mutta isojokisuus molemmilta puolin sukua velvoitti ostamaan ja lukemaan tämänkin kirjan.

Kai täällä kaikilla on Suomen kuuluisimman murhan perustuntemus, vaikka aiheesta ei minun aikanani kahvipöytäkeskusteluissa ole puhuttu. JOS asia joskus on tullut puheeksi, on yhdellä ja toisella vanhemman polven edustajalla tuntunut olevan varma tietämys murhan tekijästä. Esimerkkeinä Helsingissä ylikonstaapelina toiminut isäni, joka oli varma asiastaan, ja naapuri, joka oli yhtä varma, tekijät vain olivat heillä täysin erit. En koskaan keskittynyt näihin teorioihin, ne olivat teorioita samoin kuin historioitsija Keskisarjan kirjassaan esittämä. Erona se, että Keskisarja joutui esittämään teorian kirjan myyntiä ja julkisuutta lisätäkseen.

Keskisarja on käyttänyt pääasiallisena lähteenään Keskusrikospoliisin vuonna 2018 avaamia tutkinta-aineistoja (arkisto näyttää avautuneen oikeustoimittaja Susanna Reinbothin tietopyynnöllä). Kirja on pitkälti niiden pohjalta rakennettua selostusta.

Pääosan kirjassa saavat Kyllikki Saaren ohella ns. ojankaivajalinjan ja pastorilinjan epäillyt. Kun nyt ei tiedetä, onko oikea syyllinen kummassakaan linjassa, on varmaa että kirja repostelee aivan tarpeettomasti jo edesmenneitä henkilöitä. Joko ojankaivajia, pastoria tai molempia, läheisineen kaikkineen. Ja samalla tietenkin Kyllikki Saaren ominaisuuksia ja tekemisiä, vaikka aineisto on hyvin niukkaa ja piirtynyt kuva voi olla kuinka vääristynyt tahansa. Eihän ihminenkään ole 17-vuotiaana kuin aluillaan.

Pää- ja sivulinjoihin liittyen esitellään sellainen määrä henkilöitä ja dokumenteista poimittuja tapauksia, että perässä ei meinaa pysyä. Asiaa ei auta, että välillä kerronta on pompahtelevaa, esimerkiksi luvussa Autoilijoita ja metsäojureita on tosiaan näitä molempia, hyvin kapoisella aasinsillalla. Itselle tapahtumien paikannimet ovat tuttuja, mutta miten kiinnostavia Lellunlaaksot, Pettukylät ja Villamot ovat sellaiselle, joka ei ole täällä käynyt? (Tiedän, että Suomessa on ikävän suuri joukko ihmisiä, joille Kyllikki Saaren murha on harrastus, ja he epäilemättä osaavat paikat ulkoa.) 

Kirjailijan rouhea kirjoitustyyli ei ärsyttänyt niin paljoa kuin etukäteen pelkäsin, toki esimerkiksi n...eri-sanan ymppääminen kahteen kohtaan on provosointia, jota ei tietokirjassa kaivata. Kirjailijan onneksi epäilty pastori oli toiminut Ambomaalla lähetyssaarnaajana, joten ensimmäiselle tuli paikka kuin taivaanlahjana, mutta miksi Kuortaneen Kaarankajärveen liittyvän huhun vuoksi tavattu mies "räpläsi radiota mustana kuin n...eri ulkotöiden rusketuksesta"? Toisaalta taas kaunosieluisuuskaan ei tähän istu, esim. s. 266 lopussa: "Komisariot eivät nähneet Kyllikin sydämeen ja sieluun. Kukaan ei enää tavoittanut tyyntä ja väreilevää vedenpintaa. Rikostutkinnan vene ei pystynyt lipumaan menneisyyteen ilman tulevaisuuden tuulia. Vihjeeksi molskahti uusi iso kivi."

Sinänsä sujuvassa tekstissä on myös sisäisiä epäloogisuuksia, jotka jättävät lukijan pohtimaan kumpaa mieltä kirjoittaja nyt oikein on. Esimerkiksi Goodreadsin lukija-arvioissa oli nostettu esiin pateettinen pätkä: "... 2020-luvun liivijengiläiset ovat karitsoja verrattuna isoisoisiinsä, jotka viisi vuotta susina armeijan harmaissa katsoivat ja kylvivät kuolemaa. Sieluvauriot korjaantuivat ihmeen hyvin ilman psykiatreja ja psyykenlääkkeitä." En ymmärrä, miten historioitsija voi väittää sodasta noin, semminkin kun hän on kolme sivua aiemmin käyttänyt lähteenä erinomaista, Tieto-Finlandian saanutta Ville Kivimäen Murtuneet mielet -kirjaa (WSOY, 2013) ja kirjoittanut: "Talvisodan uhreihin kuului tuhansia tärähtäneitä, mykistyneitä, hervottomia, vapisevia ja hysteerisesti nyyhkyttäviä. Lääkäreitä ylityöllistivät 'sielusyntyiset reaktiot'". Ja myös toisen ojankaivajalinjan epäillyn kerrottiin olleen rikki.

Keskisarja johdattelee lopuksi lukijaa siihen päätelmään, että tekijä oli pastorilinjan pastori, paikkakunnalta ennen murhaa Merikarvialle muuttanut, joka oli aiemminkin käyttänyt seksuaalisesti hyväksi nuoria naisia ja jatkoi toimintaa myös uusissa toimipaikoissa. Minusta pastorin syyllisyys murhaan on kirjassa tekemällä tehty, mikä ei tietenkään sulje pois sitä, etteikö hän ole voinut olla syyllinen. Hyväksikäytöistä on selvät todisteet, mutta Saaren murhatyö ei näillä perusteluilla vielä vahvistu. Poliisien työtä moititaan ja moitittavaa siinä varmasti olikin, mutta pitää ottaa huomioon aikakausi, sen käytännöt ja rikostutkimuksen kehittymättömyys.

Ajankuvaa ovat monet kehuneet. Sen mukaan isojokiset työllistyivät alkutuotantoon, nuorisoa oli paljon, tapahtumia oli joka viikko ja eri puolilla kuntaa, myös suuria häitä joissa tanssittiin, juopoteltiin ja tapeltiin, kunnassa puukotettiin ja ammuskeltiin, keitettiin pontikkaa ja sahtia. Toki näin, tosin varmasti sitä ihan rauhallista kotielämää, peltotyötä ja navetta-askaretta oli valtaosa ajasta, jos ottaa huomioon koko asujamiston, eikä heitä joille koko ajan sattui ja tapahtui. Tämän tunnistaa kirjailijakin ja kirjoittaa: "Hyvää, kaunista ja tavallista oli runsaammin kuin pahaa. Sellaisista arkiaamuista, lauantai-illoista ja pyhistä, jotka sujuivat välikohtauksitta, ei vain syntynyt arkistolähteitä."

Jostain syystä ojankaivajalinjan kuvitukseen on otettu peräti kolme sinnepäin olevaa kuvaa, joissa siis ei ole itse epäiltyjä lainkaan, vaan sukulaisia ja muuta saman kolkan porukkaa. Näistä olisi ollut perusteltu korkeintaan yksi, se jossa on toisen epäillyn asuintalo. Mistä huomasin ryhtyä asiaa ihmettelemään? Kolmessa kuvista on mukana toisen isoäitini sisaruksia nuorina naisina eli 1920–1930-luvuilla; ajankohta ei liity murhaan, eivätkä sukulaisnaiseni.

Saatesasanoissa kirjailija kiittää haastateltuja eläväisistä kotiseutumuistoista. Lyhyessä haastattelulistassa on yksi ennen kirjailijan projektin alkamista edesmennyt pariskunta, joten eläväiset muistot on kertonut joku muu. Sisäänheitossa mainitsemani isoisä ei ollut sukunimeltään Pullila kuten erään kuulustelupoiminnan lähdeviite väittää, eikä Isojoella tyypillinen kortes-muoto sukunimessä ole mennyt oikein lähteissä (Alakorte, Kortesalo p.o. Alakortes, Kortessalo). Virheitä on kaikissa kirjoissa, etenkin omissani, näitä nyt en malttanut olla mainitsematta kun ne huomasin.

Sivuhuomiona laitan muistiin: Joku kyseli Isojoki-Seuran sivuilla, milloin kuntamme väkiluku on ollut suurimmillaan. Siihen tuli vastauksena Keskisarjan kirjan kertoma 6 800 vuonna 1952. Luku kuulostaa hyvin epäilyttävältä, sillä Suomen kunnat -tietokannan aikasarjassa se olisi ollut melkoinen pomppaus (siinä suurin oli 6 600 vuonna 1930). Ensimmäinen varsinainen väestönlaskenta antoi joulukuun 1950 lukemaksi Isojoelle 5 632. Ylisuuri luku perustuu piispantarkastuksen liitteenä olleeseen kertomukseen Isojoen seurakunnan tilasta, ja ero selittynee juuri sillä miksi oli tärkeää perustaa kattavat väestönlaskennat: kirkonkirjat eivät pysyneet maan sisäisen ja ulkopuolelle suuntautuneen muuttoliikkeen perässä.

Muista kirjaa käsitelleistä jutuista laitan linkiksi kriminologi Maria Normannin arvion Helsingin Sanomissa sekä Suomen Kuvalehden Tero Alangon artikkelin. Molemmat maksumuurin takana.

 

Kustantaja: WSOY, Helsinki
Julkaisuvuosi: 2021
Sivumäärä: 359
ISBN: 978-951-0-46709-1
Graafinen suunnittelu: Mika Tuominen
Kuvatoimitus: Kaisa Kautto

Kyllikki Saari. Mysteerin ihmisten historia oli vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 29. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 3/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,46.

László Krasznahorkai: Saatanatango

 

László Krasznahorkain Saatanatangoa on kehuttu ja palkittu ja Goodreads-palvelussakin lukijoiden antamien arvosanojen keskiarvo on 4,11/5. Minä en ymmärtänyt kirjan hienoutta. 

Alku ei paljastanut kirjan asetelmasta oikein mitään. Kirja vaikutti yhtä junnaavalta ja vaikeaselkoiselta kuin Imre Kerteszin Tappio. Kappalejaoton tekstierämaa on tylsää luettavaa jo teknisesti, mutta odotin, josko sisältö vetäisi mukaansa. No ei vetänyt. Dialogikin tapahtui saman puuduttavan tekstimassan sisällä ja oli pitkästyttävää.

Kirja alkaa rappeutuneella osuustilalla, josta dynaamisin väki on lähtenyt pois kyllästyttyään routaan, suu- ja sorkkatautiin, palkkojen viivästymiseen ja kaupan sulkemiseen, mutta muutama asukas on jäänyt alistuneena odottamaan jotain. Rakennukset menevät yhä huonompaan kuntoon ja ihmiset tulevat toimeen miten kuten, kuka pitämällä kapakkaa, kuka tarjoamalla tyttäriensä seksipalveluksia, kuka hoitamalla muiden kotiaskareita, kuka varastamalla. Petokset ja niiden epäilyt ovat ihmisten normaalia arkea.

Mutta yllä oleva selviää vain koko kirjan lukemalla. Esimerkiksi sivulla 55 tavattiin nuori kärkäs poika, jonka pulputtava juoruilu kokosi ensi kertaa tilannetta lukijalle ja sivulla 169 eräs kyläläinen kävi ajatuksissaan läpi rappion syntyä. 

Juoruileva poika oli lupaava parannus ja heti perään esiteltiin kiinnostava henkilöhahmo, tohtori (lääkäri), joka ei enää harjoittanut ammattiaan, vaan oli rakentanut talonsa ikkunan ääreen pesän, josta pystyi tarkkailemaan yhteisön liikkeitä. Supistettuaan elinpiirinsä tällä tavoin pienimmäksi mahdolliseksi, saattoi tohtori pitää jokaisesta naapuristaan yllä omaa muistiinpanovihkoa samalla kun poltteli tupakkaa ja nautiskeli pálinkaa.

Jokainen tuntee ihmisiä, joilla ovat asiat pääosin levällään, mutta jokin kohta pidetään kunnossa. Tohtori on erinomainen karikatyyri heistä. Tarkkailupesä oli millintarkassa järjetyksessä, mutta huoneen toiselta seinustalta alkoi tohtorin mukaan "ulkomaailma", jonne hän viskeli jätteensä. Ruokia tuova ja laskiämpäriä tyhjentävä rouva kammosi tohtorin talon hajua ja peseytyi aina kahteen kertaan kotiuduttuaan. Tohtori taas projisoi omia puutteitaan kodinhoitajaansa: 

... kaikki johtui vain siitä, että rouva istui päivät pitkät keittiössään haaveilemassa ja oli nyt sotkenut asiat mielessään. Tohtori tiesi Kránereiden keittiön ennestään, ja muisti kuinka kuumaksi tuo ahdas loukko tavattiin lämmittää, ja oli selvää että tuonkaltaiset painostavat ja pahanhajuiset pesäkolot toimivat monessa tapauksessa kasvualustana perusteettomille ja lapsellisille ajatuksille, niin että kömpelöt ja naurettavat tarpeet purkautuivat niistä toisinaan ulos.

Mutta tohtorin jättipullo pálinkaa kului yllättäen loppuun ja hän surkeasta fyysisestä kunnostaan (loukossa istuminen ja juopottelu) huolimatta pakotti itsensä kohti kapakkaa – minne ei koskaan päässyt sisälle saakka. Lukija sen sijaan pääsee, ja kirjan yksitoikkoinen jorina jatkuu virkistävän tohtori-jakson jälkeen. 

Lopulta kapakkaan kuitenkin saapuu rouva Schmidt, joka tavattiin kirjan alussa sängystä naapurinsa kanssa (ja myöhemmin juoruilevan pojan eroottisista haaveista). Ilmenee, että hän on yhteisönsä kaunotar, tai ainakin hänellä on muhkeat rinnat, ja moni muukin kyläläisistä haikailee hänen peräänsä. Rouva taas on rakastunut, ei mieheensä eikä naapuriinsa eikä poikaan, vaan jo kuolleeksi luultuun Irimiásiin, joka on toiminut tilalla konepajan päällikkönä ja on ilmeisen karismaattinen muuhun henkilögalleriaan verrattuna.

Irimiás ja hänen siipimiehensä Petrina ovat olleet jossakin pimeyden työssä (ja vankilassa tai paossa), eivätkä suinkaan kuolleita. Nyt he ovat tulossa takaisin. Yhteisö sähköistyy, muutkin kuin rouva Schmidt, joka leijailee rakastuneen naisen unelmissa, varsin kaukana rappiotilasta ja realiteeteista. 

... hän näki valoja, kirkkaasti valaistuja näyteikkunarivistöjä, muodikkaita orkestereita; kalliit alushameet, sukkahousut ja hatut ("Hatut!") liihottivat hänen silmiensä editse; pehmeitä, kosketukselle viileitä turkiksia, loisteliaita hotelleja, ylellisiä aamiaisia, suurenmoisia ostosreissuja ja illalla, ILLALLA tanssittaisiin... 

[kelaus eteenpäin] Miten hän osaisi – näin yhtäkkiä – täyttää paikkansa? Miten tuossa uudessa "oikeassa elämässä" tuli toimia? Kyllähän hän haarukkaa ja veistä osasi jotenkuten käyttää, mutta entäs ne kaikki luomivärit, puuterit ja voiteet, kuinka vastata "tuttavien tervehdykseen", kohteliaisuuksiin.

Kapakoitsija laskee kiukkuisena Irimiásin vanhan ryyppyvelan moneen kertaan. Yksi kyläläisistä on aivan varma, että Irimiás laittaa tilan jälleen kuntoon, korjaa koneet ja johtaa heidät uuteen alkuun. Mutta vaikka Irimiásia odotetaan kapakassa lähes kuudenkymmenen sivun ajan, tangoakin tanssien, ei hän aio täyttää mitään odotuksista. Hänellä on meneillään seuraava salainen tehtävä ja hän poikkeaa kylässä vain saadakseen yösijan, ruokaa ja rahaa, sekä tietenkin tiettyjä palveluksia rouva Schmidtiltä, jota hän muutoin halveksii.

Juoruileva poika paljastaa, että kylässä onkin luultua enemmän rahaa. Irimiás manipuloi ne itselleen ja saa kyläläiset jättämään kotinsa lupauksilla uudesta mallitilasta. Lähtijät rikkovat kiihkoissaan asuntonsa, ettei niihin tule irtolaisia (tajuamatta että he kohta ovat itse vailla kotia). 

Ihme ja kumma, Irimiás ei kokonaan katoa, mutta mitään mallitilaa ei ole ja hän sijoittaa kyläläiset sinne tänne eri töihin, antaa heille pienen summan "yhteisestä kassasta" eli siitä, jonka oli juuri heiltä itseltään puhaltanut, ja tekee heistä tiedonantajiaan. Ja kyläläiset ovat valmiit hyväksymään tämänkin käänteen!

Kirjassa sataa kuin elokuvassa Seitsemän. Se kantaa molemmissa teoksissa, korostaa surkeutta. Krasznahorkai tavoittaa tekstissään jatkumon rappiosta ja siihen alistumisesta, odotuksesta, toiveesta, pettymyksestä ja sen jälkeisestä tyytymisestä lähes mihin tahansa.

Kokonaisuutena jäin kuitenkin ihmettelemään, missä pihvi. En yleensä lue kirjojen kuvauksia etukäteen, mutta tuskin sekään olisi tässä auttanut. Allegoriaa itäblokin rappiotilaan ei voi olla huomaamatta, mutta ei allegorian tarvitse olla tylsä, ks. vaikka toinen Saatana-kirja, Saatana saapuu Moskovaan. 

Pilkahduksena tylsyyden seassa oli onneksi jonkin verran synkkää huumoria, etenkin tohtoria ja rouva Schmidtiä kuvattaessa, sekä kirjan lopussa, jossa Irimiás kuvaili kaikkia mukaansa lyöttäytyneitä kyläläisiä niin törkein sanankääntein, että en voinut olla tirskahtelematta.

László Krasznahorkai (s. 1954) on syntyjään unkarilainen kirjailija, joka nykyään asuu Berliinissä. Vuonna 1985 ilmestynyt Saatanatango sai runsaasti huomiota ja se on käännetty kymmenille kielille. Elokuva siitä on tehty vuonna 1994 (seitsemän ja puolen tunnin pituisen elokuvan on ohjannut Béla Tarr). Suomeksi kirja käännettiin kuitenkin vasta vuonna 2019.

Suomen Kuvalehden arvostelun voit lukea täältä ja Helsingin Sanomien arvostelun (kirjautuneena) täältä.

 

Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Teos, Helsinki
Suomentaja: Minnamari Pitkänen
Julkaisuvuosi: 2019 (alkuperäisteos Sátántangó 1985)
Sivumäärä: 305
ISBN: 978-951-851-937-2
Kansi: Jenni Saari

Saatanatango oli vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 28. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 2/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 4,11.