Maria Peura: Kantajat

 

Maria Peuran hieno Kantajat melkein jäi ostamatta ja lukematta takakansitekstinsä vuoksi. Teksti alkaa:

 

Sofialla on yksi päämäärä: pelastaa rakas hevonen Hilla teuraskuljetukselta. Isä on luvannut auttaa, ja jos joku, niin isä tekee mitä tahtoo.

 

Mutta eihän tämä mikään hevosenpelastuskirja ole, älkää kirjoittako niin huonoja esittelyitä! Kirja kertoo ihmisistä, joilla sattuu yhden huhtikuisen viikon aikana vuonna 1959 olemaan paljon pelissä ja peliensä vuoksi poikkeuksellisen paljon salattavaa.

 

Joihinkin kirjoihin on tupattu liikaa henkilöitä ja tapahtumia. Kantajissa on neljä kertojaa, joilla on omat painolastinsa ja viikko aikaa toimia. Määrä on täsmälleen oikea tälle kirjalle. Etenkin on sanottava, että jos kertojasuosikkini rouva Haikara, rehtorinrouva, olisi jätetty pois, ei kirja olisi nimestään huolimatta välttämättä kantanut. 

 

Rouva Haikaran lisäksi kirjassa kertojina toimivat hevosrakas teinityttö Sofia, hänen pyykkäri-äitinsä Sylvia ja isänsä, talonmies-salakuljettaja Viktor. Rouva Haikara oli kertojista ainut, jolla ei ollut lyhyen tähtäimen mullistavaa suunnitelmaa. Hän ei kenties sellaista olisi pystynyt laatimaankaan, kun aika meni kehon koossapitoon ja esimerkiksi ruumiinaukkojen taulukointiin. (Palataan rouva Haikaraan kohta tarkemmin.)

 

Sylvia sen sijaan aikoi juuri karata nuoruudenrakastettunsa kanssa, kunhan Martti vain saapuisi Sylviaa hakemaan Ruotsista, jonne tämä oli johkaantunut vuosia sitten. Mutta kuinka ollakaan, Sylvian mies Viktor vapautui samalla viikolla vankilasta ennen aikojaan ja aikoi yllättää vaimonsa epämiellyttävästi, rakastajattarensa miellyttävästi – ja odotti häntä oman todistuksensa mukaan liuta muitakin naisia kylällä. Rakkaussuhteiden ohella Viktor aikoi käynnistellä bisnekset ja voimistua, laittaa elämän taas rullaamaan. (Mutta kukaan ei saisi tietää, että jo iällä oleva Viktor oli vankeuden loppuajaksi siirretty puusavotasta lääninvankilan sisätiloihin!)

 

Sofia aikoi viedä norjanvuonohevosensa Hillan Norjan vuonoille toipumaan, kunhan isä ensin tulisi ja matkaan voitaisiin lähteä yhdessä. Sofia oli itsekin puoliksi hevonen, omasta ja isänsä mielestä, käytti vapaan aikansa oppiakseen lisää hevosista ja oli kylällä arvostettu hevosten käsittelijä. Mutta kuten rouva Haikara ei nähnyt oman mielensä poikkeavuutta, ei Sofiakaan nähnyt sitä, että Hillasta ei ollut enää matkaajaksi, eikä sitä, että isällä ei ollut aikomustakaan auttaa Hillaa.

Kuten jo vihjattiin, rouva Haikara ei pystynyt hallitsemaan mieltään eikä sitä mukaa kehoaankaan, saati rehtoria (vaikka kuinka kuunteli vesilasi korvalla koulun seinien läpi tai kulki etsimässä rehtorin suksia kylän naisasukkaiden seinustoilta). Hän kyllä yritti pysytellä "normaalina", mutta aina jokin ajatus tai raaja alkoi kulkea omia teitään. Ja kun rouva kertoili omaan tahtiinsa, lähti matto usein lukijan alta, kun rouva yhtäkkiä alkoi tunnustaa mitä (aivan kaistapäistä) ei ollut juuri nyt tai aivan viime aikoina tehnyt. Vaikka luultavasti oli.

 

Miten herkullisesti kirjailija ajoikin tilanteen siihen, että rouva Haikara tuli kertoneeksi sisäisiksi tarkoitetut ajatuksensa koulutoimentarkastajalle, joka, luojalle kiitos, olikin niin isokokoinen ja romuluinen nainen, että rouvan aiemmat epäilyt rehtorin ja tarkastajan suhteesta haihtuivat samalla sekunnilla kun tarkastaja saapui (rehtorin uskollisuuden epäilyyn muutoin oli kuitenkin edelleen vahvat perusteet). Lainaan tähän sivulta 214 esimerkin rouvan purkauksesta, jota ennen hän oli ajatellut, miten hirveällä tavalla opettajat kohtelivat heikoiksi leimaamiaan oppilaita:

– Opettajat on vampyyreita, rouva Haikara lausuu, ja nähdessään kuinka korkealle tarkastaja Hirvelän kulmakarvapensaat kohoavat, hän lisää nopeasti: – Mie viittaan siihen, miten sukkelasti net vaihoit paikkaa silloin ko elethiin vielä sitä parakkiaikaa. Ko soassa oli jokanen koulurakennus poltettu, seki, joka oli tässä ennen tätä meän uutta fiiniä rakennusta. Yks parakki oli tästä neljän kilometrin päässä ja niin net vain opettajat vuorolhan suhhautit sinne tunteja pitähmään eikä sitä varten tarttenu ees välitunteja pitentää. Jos ei vampyyreja, niin jonkulaisia yli-ihmisiä on nämät meän opettajat.

 

(Nokkela pelastusyritys ei mennyt läpi, semminkin kun tunnustuksia koulun asioista tuli runsaasti lisää.)

 

Oman lisänsä tarinaan toi Viktorin ja Sofian suhde. Koko ajan pelkäsi, oliko isällä seksuaalisia pyrkimyksiä tytärtään kohtaan. Isä leikitytti tyttärellään hevosleikkiä ja kuvaili mielessään tytärtä varsana, jo tammaksikin kasvaneena. En ole lukenut kirjailijan esikoisromaania On rakkautes ääretön (Tammi, 2001), jossa Wikipedian mukaan käsitellään insestiä ja pedofiliaa. Se meni nyt lukulistalle, ja kuvittelen, että aiemman kirjan työstäminen on pohjustanut taitavaa aiheen pinnalla liikkumista Kantajissa. 

 

Minusta isä sai puhtaat paperit, mutta se mikä jäi auki, on kirjan lopetus. Lopetukset useammin epäonnistuvat kuin onnistuvat, mutta Maria Peura jätti onnistuneesti lukijalle kertyneiden ajatusten varaan sen, miten Sofialle ja Hilla-hevoselle kävi. Myös Sylvian elämäntilanne katkaistaan hienosti kohtaan, jossa hän luulee Martin viimein tulleen (lukija tietää että Martti ei koskaan tule), mutta sen sijaan lähestyvä hahmo onkin pastori, joka ottaa osaa – Viktorin kuolemasta. Miten Sylvian elämä jatkuu? Kauanko hän odottaa Marttia?

Miten onkin niin, että suuri joukko viime aikoina lukemistani kirjoista sijoittuu Suomen ja Ruotsin pohjoiselle raja-alueelle. Nyt käsillä oleva Kantajat, Rosa Liksomin Väylä, Karin Smirnoffin Viedään äiti pohjoiseen, Nina Wähän Perintö... joista Smirnoffia lukuunottamatta kaikki peräti Tornionjokilaaksoon. Alue on nyt kirjallisesti muodissa, ja nähtäväksi jää, minne etenkin kotimaisen kaunokirjallisuuden paino seuraavaksi asettuu. Terijoelle?

Kirjan kieli ja kuvailut ovat hyvällä tavalla väkeviä. Minä elin lauseet läpi nautiskellen. Ne yhdessä rouva Haikaran mielen yllätyksellisten pompahteluiden kanssa nostivat kirjan pisteet korkealle.

 

Maria Peura (s. 1970 Pello) on kirjailija ja dramaturgi. Kantajat on hänen viides romaaninsa. Häneltä on julkaistu myös lastenruno- ja novellikokoelmat. Helsingin Sanomien arvion Kantajista voi lukea täältä.

Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki
Julkaisuvuosi: 2020
Sivumäärä: 319
ISBN: 978-951-1-35029-3
Kannen kuva: Kira Gluschkoff 

 

Kantajat oli vuoden 2022 Goodreads-lukuhaasteeni 46. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 5/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,20.