Näytetään tekstit, joissa on tunniste Henkilöhistoriallinen romaani. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Henkilöhistoriallinen romaani. Näytä kaikki tekstit

Hanna Brotherus: Ainoa kotini


Näistä huolimatta haluan lisätä, että jos joku toivoo, että kirjoittaisin hänestä lämpimämmin, hänen olisi pitänyt miettiä sitä jo kauan sitten.

Hanna Brotheruksen (s. 1968) kirjassa on monia hienoja oivalluksia ja kauniita lauseita, kuten ylle lainaamani. Mutta se ei riitä, sillä muilta osin kirja vaatii ilmeisesti poikkeuksellisen paljon samaistumista viedäkseen lukijan mukanaan. Ei minua ole koskaan haitannut lukea aivan erilaisen ja eri tavalla ajattelevan ihmisen kertomusta elämästään. Toissakertaisessa tekstissäni käsittelin Joonatan Tolan kertomusta suvustaan ja lapsuudestaan, enkä usko että Tolalla ja minulla on kovin monia yhdistäviä tekijöitä. Niitä ei tarvittu, kun kirja oli muuten kiinnostava. 

Kirjan yleistuntuma on jotenkin valittava. Se on vaarana kun kirjoittaa suoraan omasta elämästään. Romaani ei saa olla pelkkää onnea, mutta miten temppu tehdään, onkin toinen juttu. Joonatan Tola käytti mustaa huumoria. En usko, että se olisi sopinut Brotherukselle.

Brotheruksella on ollut kovia kokemuksia, kuten siskon sairaudet ja kuoleminen nuorena aikuisena, veljen syöpä, nelilapsisen perheen arjen hoitaminen, avioero. Kuitenkin moni asia on huomattavan hyvällä mallilla. On rakkautta ja läheisiä. Hän on saanut tehdä töitä valitsemallaan alalla tanssijana, koreografina ja ohjaajana. Koulutuksen ja työn vuoksi hänellä on vahva ja liikkumista rakastava keho, joka toki vanhenee kuten meillä kaikilla.

Sisarsuhteessa olisi ollut materiaalia enemmän kuin mitä kirjailija on käyttänyt. Lapsuudessa siskokset kilpailivat vanhempien huomiosta ja hankkivat taitoja, joilla voisivat päihittää toisensa. Normaali pieni kateus ja kähinä kuitenkin loppui, kun toinen sairastui syömishäiriöön. Koko perheen huomio keskittyi sairastavaan sisareen ja terveen sisaren asiat siirtyivät sivummalle. Mikä pahempaa, hän ei enää saanut olla oma itsensä, vaan häneltä edellytettiin tietynlaista rohkaisevan kannustavaa ja samalla vetäytyvää käyttäytymistä. Sisaret eriytyivät, kunnes toinen sairastui syömishäiriönsä päälle syöpään. Yhteiset tutkimus- ja hoitokäynnit ja kuoleman läsnäolo lähensivät uudestaan. 

Olisin kehottanut kirjailijaa ensimmäisessä kirjassaan kirjoittamaan kattavammin auki nämä monitasoiset vaiheet ja tunteet. Sen sijaan sisarusten suhde on pääosassa vain 13 sivun pätkässä. Ja mukaan on ahdettu kliseetä esimerkiksi näin: 

Esipuberteetin vuosina leikkimme näyttämö halkesi. Kaunis, ehjä ja turvallinen lapsuus jakaantui kahtia ja harmonia pirstoutui. Myrsky, jota olin pelännyt, iski voimalla perheeseemme. Sisko laihtui, kuukautiseni alkoivat ja niiden myötä ymmärsin, että lapsuuteni loppuu. Alkoi erkaantuminen. Vaaka, joka oli näyttänyt yhtä tasaista lukemaa summana meistä kahdesta, jakaantui kahdeksi. Aloin kompensoida ja johdattaa ukkosta perheemme sisällä pois äidin hartioilta. 

Nooh, saatan olla liiankin allerginen halkeamille, myrskyille ja ukkosille. Karikkoa tuossa ei sentään ollut. Mutta ilman kliseitäkin, kirjassa on runsaasti tylsän elämän tylsää kuvausta, tässä eletään mainitsemaani nelilapsisen perheen arkea:

Asettelin iltaisin jokaisen lapsen seuraavan päivän vaatteet pinoon. Suosin sitä, että pojilla oli keskenään samanlaiset puserot, pidin tärkeänä että ne olivat luonnonkuituiset. Halusin, ettei heidän vaatteissaan ollut isoja kuvioita tai logoja. Suurimman osan heidän vaatteistaan olin ommellut ja loput ostanut kirpputorilta. Vain alusvaatteet ja sukat ostin uusina. Olin tarkka siitä, että kaikki vaatteet olivat puhtaita ja silitettyjä.

Brotherus sortuu myös samaan kuin Hunter Biden omassa kirjassaan, eli vuodattamaan ylistystä läheistensä ominaisuuksista. Se nyt ei toimi muualla kuin onnittelu- tai hautajaispuheissa. Sivulla 133 on lähes koko sivun vievä listaus hänen neljän lapsensa piirteistä, josta muutamia poimintoja eri lapsilta: loputtoman ahkera, viisas, moneen suuntaan lahjakas, herkkä, hauska, syvällinen, karismaattinen, kiinnostunut ryhmän jäsenenä toimimisesta, voimakastahtoisin ihminen jonka tunnen. 

Kuinka objektiivinen voi äiti olla kuvauksessaan? Tai: kuinka vähän ihmisiä äiti tuntee, jos se voimakastahtoisin osuu omiin lapsiin? Onhan se mahdollista, mutta naurahdin jo tuossa karismaattisessa, sillä ikuisesti mieleeni on piirtynyt erään TV-juontajan kommentti muutaman kuukauden ikäisestä omasta vauvastaan: "Lapseni on karismaattisin ihminen jonka tunnen."

Nykyiselle rakkaalle varatut sivut olisin käyttänyt sisarsuhteeseen nekin. Yhteensitova hulluuden liaani, lentokenttä, johon laskeuduttiin eri taivailta, sielunkumppanuus, rakkaan nukkuma-asennon kuvaaminen, suru siitä yhteinen lapsi ei enää tule kyseeseen... ei ole minun teekuppiani tämä kirja mistään kohdasta.

Kirjassa lienee haettu taiteellisuutta limittämällä pidempiä lukuja, alle sivun pituisia pätkiä, kirjeitä ja Pariisissa kirjattuja päiväkirjamaisia muistoja. Ne eivät toimi rytmittäjinä, kun koko kirja on kasauma hajanaisia havaintoja ympäriämpäri kirjailijan elämästä ja ajatuksista. Ehdottamani keskittyminen sisarsuhteeseen TAI syömishäiriön jatkumoon sisaresta kirjailijaan itseensä, kirjailijasta tämän lapseen olisi jäntevöittänyt teosta.

Alun sitaatille ei tunnu olevan kirjassa katetta muuten kuin äidin kuvauksen osalta. Äitiin kirjailija ei löydä yhteyttä ja hän saa 50-vuotiaana vahvistuksen tunteelleen, että äiti ei koskaan rakastanut häntä. Sen sijaan kirjassa on kyllä muita syitä harmistua. Lapsista on kerrottu avoimesti, ja itse olisin pillastunut, jos olisin löytänyt vastaavia kohtia elämästäni äitini kirjasta. Onneksi äiti ei ehtinyt kirjoja kirjoitella.

Brotherus kertoo Seuran jutussa ajatuksiaan kirjasta ja kirjoittamisesta. Helsingin Sanomien arvostelija  suhtautui kirjaan positiivisesti. Keski-Pohjanmaan arvioija kutsuu esikoisromaania loistavaksi, Maaseudun Tulevaisuuden taas pitää sitä hienona ja moniuloitteisena. MT:n arvioija kirjoittaa: "... niissä riittää pohdittavaa itsellenikin tyttärenä, siskona, vaimona ja neljän lapsen äitinä", mikä vahvistaa arveluani siitä että juuri tämä kirja vaatii samaistumista toimiakseen.

Monet ovat kirjasta siis pitäneet, minä en. Alkuun lainaamaani lausetta siteeraten: jos Brotherus olisi toivonut, että kirjoittaisin kirjasta lämpimämmin, hänen olisi pitänyt miettiä sitä jo kauan sitten.

Kustantaja: Werner Söderström Oy, Helsinki
Julkaisuvuosi: 2021
Sivumäärä: 329
ISBN: 978-951-0-46417-5
Päällys: Martti Ruokonen
Päällyksen kuvat: iStock ja Hanna Brotherus

Ainoa kotini oli vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 46. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 1/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,59.

Johanna Venho: Ensimmäinen nainen

 

Olen viime vuosina oppinut hyväksymään kirjat, joissa kirjailija asettuu oikean henkilön nahkoihin ja kertoo tämän suulla koko tarinan tai osan siitä. Minna Rytisalon Rouva C, Heidi Köngäksen Hertta, Riitta Jalosen Kirkkaus, Rosa Liksomin Everstinna tai Jari Tervon Myyrä ovat kaikki loistavia romaaneja, kun pääsee yli totuudellisuuden vaatimuksesta. Eihän kukaan pysty kirjoittamaan edes itsestään oikein ja rehellisesti, mutta olen aiemmin ollut huolissani siitä, jääkö jotain henkilön kannalta todella tärkeää kertomatta, kun sisälle asettuva ihminen on ulkopuolinen. 

Johanna Venhon Ensimmäinen nainen kertoo Sylvi Kekkosesta Sylvi Kekkosen silmin. Olemme Venhon kanssa samanikäiset (s. 1971), joten hänellä on täsmälleen sama aikalaishistoria Sylvi Kekkosen kanssa kuin minulla eli käytännössä ei mitään. Sylvi Kekkonen menehtyi joulukuussa 1974, eikä minulla ole hänestä muistikuvaa. On varmaankin niin, että kolmivuotiaana muistiin painuvat lähinnä omaa elämää koskettavat asiat. Minulle Urho Kekkonen oli aina sinkkupresidentti ja Sylvi jäi tuntemattomaksi, nimen tasolla olemassa olleeksi.

Kirjailija, runoilija, myös toimittajana ja päätoimittajana toiminut Venho on kuitenkin tehnyt paljon pohjatyötä kirjaa laatiessaan ja hankkiutunut lähemmäs Sylviä. Johanna Venhon ajatuksia kirjastaan voi lukea esim. tästä haastattelusta. Sivuhuomautuksena: Jalosen Kirkkaudessa minua edelleen vaivaa se, että hän tunnustaa kirjan lopussa lukeneensa suuren osan Janet Framen kirjoista vasta lähetettyään käsikirjoituksen jo kustantajalle. Nimenomaan tietoisuus asiasta vaivaa, en olisi huomannut asiaa kirjaa lukiessani.

Ensimmäinen nainen pakotti heti googlaamaan muutaman keskeisen asian: milloin Sylvi Kekkonen oli syntynyt (1900), missä (Pieksämäellä), millaiseen perheeseen (isä oli pappi ja perhe muutti isän töiden perässä Lusiin, Metsäpirttiin ja Puumalaan). Lisätiedon tarve on merkki kiinnostavasta kirjasta, paitsi jos kyseessä on tietokirja, jolloin lisätiedon tarve kertoo jonkinasteisesta epäonnistumisesta.

Kirjassa Sylvi on kesällä 1966 yksinään Kekkosten mökillä Suomusjärvellä. Hän on ajatellut lukea ja sen jälkeen polttaa nipun päiväkirjojaan. Vanheneminen painaa päälle, ja huoli siitä, että joku joskus näkisi mitä henkilökohtaista hän oli päiväkirjoihin kirjoittanut. Mutta suunnitelma muuttuu, kun mökille tulee vieraaksi pari kuukautta aiemmin menehtyneen kirjailija Marja-Liisa Vartion hahmo. Heidän ystävyytensä aikana Marja-Liisa oli ollut aina äänessä, nyt hän tahtoo antaa tilaa Sylville. Oikeastaan Marja-Liisa vaatii Sylviä kertomaan syvimpiä tuntemuksiaan ja haastaa tämän näkemyksiä. 

Merkitystä on sillä, että molemmat ovat kirjailijoita, Marja-Liisa Vartio lähes neljännesvuosisadan nuorempi, mutta ehti toteuttaa itseään kirjailijana ennen kuolemaansa vain 41-vuotiaana, kun taas Sylvi Kekkonen oli ensimmäisen kirjansa aikaan ollut 49-vuotias. Nuoremman naisen heijastuma kannustaa Sylviä jatkamaan kirjoittamista rohkeasti, vanhempi Sylvi toppuuttelee omaa kirjailijuuttaan. Hän on varautunut, ei saa sanoja ulos helposti ja voimakkaan puolison energisyyskin lamaannuttaa. Urho sen kuin paukuttaa tekstiä kirjoituskoneesta ulos iltaisin, milloin ei ole työasioilla tai lietsussa.

Sylvin ajatuksissa vaihtelevat perhe, rakkaus poikiin ja Urhoon, oman elämän kulku, kirjoittaminen, elämänikäinen lukuharrastus, vanheneminen, reumasairaus ja tietenkin Urhon muut naiset, etenkin Anna-Liisa Snellman ja Anita Hallama, jotka seurasivat toisiaan Urhon pitkäaikaisina naisystävinä, ja jotka Sylvi hyvin tiesi. Sylvi tuntee pienuutta näihin komeisiin naisiin verrattuna. Fyysistä pienuutta, koska Sylvi itse on pienikokoinen ja siro. Mutta tietenkin myös pettymystä omaan riittämättömyyteensä, vaikka henkinen side Urhon kanssa on edelleen vahva.

Vaikeaa on tietää, mitä Sylvi oikeasti näistä asioista ajatteli, kun hänen jälkeensä jäi vain hajanaisia muistiinpanoja ja satunnaisia päiväkirjoja. Kirjoista ja etenkin aforismeista voi tietenkin jotain päätellä. Itse en ole Sylvi Kekkoselta mitään lukenut, joten joudun luottamaan Venhon tulkintoihin, jotka hän on siirtänyt Sylvin ajatuksiin. Ei minua Venhon Sylville kirjoittamissa ajatuksissa mikään häiritse, fiktiota, fiktiota, mutta jos hyvin sovinnainen ihminen alkaisi vaikuttaa modernilta tai toisinpäin, oltaisiin kenties jo ylitetty fiktion rajat, ellei kyseessä olisi satiirinen kuvaus. 

Toisaalta taas, jos minä olisin ollut tekijänä, ei esimerkiksi äitiys ja suhde lapsiin olisi noussut yhtä merkittäväksi, koska en niistä asioista tiedä. Venhon pohjatyöhön perustuvat ja hänestä läpi suodattuneet pohdinnat ovat varmasti enemmän kohdallaan, kuin mitä itse olisin osannut kirjoittaa. Sylvi on kirjassa ylihuolehtivainen jo aikuisista pojistaan ja tunnustaa olevansa epäoikeudenmukainen miniöilleen.

Alussa Sylvi ajaa mökille Morris Minillään, jonka presidenttipari on saanut lahjaksi kuningatar Elisabethilta, ja jonka vuoksi hän suoritti ajokokeen yli 60-vuotiaana, Urholta salaa. Perillä hän liikuskelee mökissä ja sen pihapiirissä sekä tekee pieniä kotiaskareita tai lämmittää saunaa, samalla kun aivot kertaavat taukoamatta muistoja elämän varrelta. Nämä toimet ja huopiin kääriytyminen, teen juonti tai Vartion hahmon tupakoinnin seuraaminen ovat kirjan koossa pysymisen vuoksi pakollisia, mutta eivät tuo muuten lisäarvoa.

Kuvanveistäjä Essi Renvall on otettu toiseksi kertojaksi. Hän yrittää muotoilla Sylvin päätä, mutta ei saa puettua muodoksi sitä mikä Sylvissä pinnan alla häämöttää, eikä ole mihinkään versioonsa tyytyväinen. Sylvi on hemmoteltu ja kovia kokenut, pehmeä ihminen, jonka sisällä on kuitenkin seinämä. Pidin Renvallin osioista eniten. Kirjailija oli onnistunut tavoittamaan kuvanveistäjän luomisen tuskan vakuuttavasti. Lyhyitä Renvall-osioita tehostaa kuvanveistäjän fyysinen ottelu milloin hiilipiirroksen, milloin kipsin, milloin saven kanssa.

Kontrasti kirjailijana ja kuvanveistäjänä menestyneiden naisten ja presidentin puolisoksi leimatun Sylvin välillä oli toimiva. Sylvin aikaan naisen itsenäinen uravalinta oli näennäinen. Vaikka hän sai kirjoittaa ylioppilaaksi, oli sen jälkeen edessä lähinnä naisellisia ammatteja tai avioliitto, maatalon tyttärillä emännän ura, mutta Sylvi ei ollut maatalosta. Hän tapasi Urho Kekkosen Etsivän Keskuspoliisin kansliassa työskennellessään – ikätoveri, lakitieteen ylioppilas Urho oli jo esimiesasemassa, kun taas Sylvi kirjoitti arkistokortteja. 

Ja myöhemmin Sylvi oli aina ensisijaisesti puoliso, ensin pääministerin ja loppuikänsä presidentin, mistä oli jopa haittaa hänen haaveilleen toteuttaa itseään. Pääministerin ja presidentin rouvan kirjat kyllä julkaistiin, mutta epävarmuus niiden kelvollisuudesta jäi kalvamaan. Kirjassa on hieno kohtaus, jossa Arvo Salo toteaa, että presidentin rouvan ei ole syytä enää tulla Kirjailijaliiton vuosikokouksiin, koska muut eivät tämän läsnäollessa pysty puhumaan vapautuneesti. Urhon voimakas ja sanavalmis luonne säteili joka paikkaan.

Jotain symboliikkaa lienee mökin nimessäkin, arkkitehti Aarne Ervin suunnitteleman Katerman. Eino Leinon Oterma ja Katerma -runossa Katerman kauniimpi ulkomuoto ja Oterman verevämpi nainen johtavat himoon ja veljessurmaan. Kenen tuottamaa symboliikka on, Urhon, Sylvin, arkkitehdin? Ja miksi kirjailija valitsi juuri Katerman tapahtumapaikaksi?


Kustantaja: WSOY, Helsinki
Julkaisuvuosi: 2019
Sivumäärä: 261
ISBN: 978-951-0-43570-0
Kannen suunnittelu: Satu Kontinen
Etukansi on muunnelma Åke Hellmanin Sylvi Kekkosen muotokuvasta (c) Kuvasto 

Ensimmäinen nainen oli ehdolla kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon saajaksi.

Ensimmäinen nainen oli vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 1. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 3/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,77.

 

Kirjat

Ola Rapace: Elämäni Romeona. Pakomatka 5 näytöksessä

  Ennakkoon ajattelin ruotsalaisen Ola Rapacen elämäkerran olevan ailahteleva vuodatus, jossa ainoa kiinnostava asia olisi hänen ystävyyssuh...