Näytetään tekstit, joissa on tunniste Nobelin kirjallisuuspalkinto. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Nobelin kirjallisuuspalkinto. Näytä kaikki tekstit

Mario Vargas Llosa: Vuohen juhla

 

Mario Vargas Llosan Vuohen juhla kertoo Dominikaanisen tasavallan diktaattorista Rafael Trujillosta (s.1891, k. 1961). Vuonna 1930 maansa johtoon nousseella Trujillolla oli meille Stalinin naapurivaltion asukeille kovin tuttuja lempinimiä kuten Hyväntekijä tai Uuden Isänmaan Isä. Mutta myös haukkumanimiä kuten Vuohi, mikä selittää kirjan nimen. Kutsun jatkossa Trujilloa Vuoheksi kirjan hengen mukaisesti. 

Vuohi elää kirjassa yhtä päivää, viimeistään, mutta ajatuksissaan koko elämänsä kaarta. Ja millainen kaari se onkaan! Energinen, kunnianhimoinen ja pahansisuinen mies oli kivunnut saarivaltion johtoon ja pitänyt kiinni vallastaan samoja ominaisuuksia käyttäen. Hän sai lisättyä kansansa hyvinvointia – ja sivussa tietenkin perheensä ja suosikkiensa hyvinvointia. Vuohi hankki vähitellen omistukseensa suurimman osan maansa yhtiöistä. Ja kuten yksinvaltiaille on tyypillistä, hyvinvoinnin lisäämisestä yhtäällä saivat ensin kärsiä jotkin kansanosat ja lopulta kaikki, kun vallanhimo ja vainoharhat alkoivat viedä johtajaa. 

Esimerkkinä Hyväntekijän johtamisesta oli haitilaisten joukkomurha vuonna 1937. Naapurivaltiosta tulleita ihmisiä oli suuret määrät töissä etenkin Dominikaanisen tasavallan plantaaseilla. Kirjassa Vargas Llosa näyttää tapahtuman vuosikymmeniä myöhemmin juhlaillallisilla käydyn keskustelun kautta:

–Mitä taas kuolleisiin tulee, hän sanoi leikkisästi. –Kysy keneltä tahansa tässä pöydässä istuvalta ja saat kuulla mitä erilaisimpia lukuja. Esimerkiksi sinun mielestäsi, senaattori, paljonko heitä oli?
    Henry Chirinosin tummat kasvot silisivät tyytyväisyydestä, kun Johtaja kysyi ensimmäiseksi juuri häneltä.
–Vaikea sanoa, hän viittoili kuin pitäisi puhetta. –Lukuja on liioiteltu kovasti. Korkeintaan viisi- tai kahdeksantuhatta, sanoisin.
–Kenraali Arredondo, sinähän olit noina päivinä Independenciassa kauloja katkomassa. Montako?
-–Noin kaksikymmentätuhatta, Ylhäisyys, vastasi lihava kenraari Arredondo, joka oli kuin univormunsa vanki. –Pelkästään Independencian alueella monta tuhatta. Senaattori vähättelee. Minä olin paikalla. Ainakin kaksikymmentätuhatta.
–Montako sinä tapoit itse? generalissimus laski leikkiä ja toinen naurun aalto kiiri pöytää pitkin niin että tuolit nitisivät ja kristallit helisivät.

[Keskustelu jatkuu ja muuttuu absurdiksi kertomukseksi haitilaisille maksetuista korvauksista, jotka jäivät murto-osaan sovitusta erilaisten ketkuilujen vuoksi. Wikipedian Trujillosta kertova artikkeli mainitsee 10 000 – 26 000 murhattua haitilaista.]   

Irstailu, voiman näyttäminen ja raakuudet viehättävät Vargas Llosan kuvaamaa Vuohta. Vuohi käy ajatusmonologeissaan koko lähipiirinsä läpi karkealla kielellä ja projisoi ihmisiin omia luonteenpiirteitään, tai jos niitä ei löydy, on epäileväinen. Hän ihailee ihmisiä, joita voi kutsua vaikkapa nimellä "Elävä mulkku" ja halveksuu heikkoja poikiaan, jotka eivät ole kuin hän itse. Syy on poikien äidissä, jonkun muun naisen kohdussa hänen siemenensä olisi tuottanut kunnollisia miehiä. Nukkepresidentti Balaguer puolestaan on Vuohen mielestä epäinhimillinen: ei miesten tavallisia haluja, ei pidä naisista eikä pojista, viettää siveämpää elämää kuin naapurinsa nuntius, ei tiluksia, osakkeita, säästöjä, ei ole sekaantunut juonitteluihin, ei juopottele, ei polta, ei mässäile... Joko näin, tai sitten Balaguerilla on jokin strategia, jota Vuohen vakoojat eivät vielä ole saaneet selville!

En ole tietääkseni lukenut koskaan näin erikoisesti aikaa ja näkökulmahenkilöitä vaihtavaa teosta. Vargas Llosa siirtää tapahtumat täältä tuonne usein kesken sivun, ilman minkäänlaista tekstin asettelun antamaa vihjettä. Luultavasti olin ylittänyt jo monta tällaista vaihdoskohtaa, ennen kuin huomasin ihmetellä asiaa. Tyylikeino siis toimi, mutta pohdin, olisiko se toiminut ennen nopeita leikkauksia sisältävien televisiosarjojen aikaa, eli olisiko hitaampaan rytmiin kirjoissa ja filmeissä tottunut lukija tipahtanut kyydistä. Kirjahan on kirjoitettu niinkin myöhään kuin vuonna 2000. 

Ja siitä sain vastauksen harmitteluuni, miksi ihmeessä kirja ei kuulunut aikanaan lukion oppimäärään. Kirja saa ahmimaan runsaat faktatiedot kuin vahingossa. En tiedä miten olisin paremmin saanut päähäni Dominikaanisen tasavallan historiaa ja siinä sivussa Karibian maiden 1960-luvun poliittisia asetelmia. Mutta omaan lukioaikaani kirja on ollut korkeintaan pilke Vargas Llosan silmäkulmassa.

Kirja sisältää kaksi, ellei jopa kolme, jännitettävää kertomusta. Vuohen kohtalon voi aavistaa, vaikka lähtisi lukemaan yhtä tietämättömänä kuin minä. Vuohi tapaa noutajan ensi kerran sivulla 290, salamurhaajien näkökulmasta kerrottuna. Siinä kohtaa olin hetken huolissani: voiko kirjailija jättää pois keskeisen kertojansa ja päättyvätkö herkulliset/karmeat ajatuskulut ja luonnehdinnat tähän? Mutta ei, Vuohi palautetaan kertojaksi taas yhdellä aikasiirrolla ja hän ajautuu uudestaan kohti kuolemaansa, tällä kertaa omin silmin koettua, joka toteutuu sivulla 450. Siitä eteenpäin Vuohta ei enää kuulla, vaan pääosan saavat salaliittolaiset.

Ensimmäinen oikeasti jännitettävä kertomus on senaattori Augustin Cabralin tyttären Uranian tarina, jonka draama sijoittuu Vuohen viimeisiin aikoihin, Uranian ollessa 14-vuotias. Kirja alkaa Uranian paluusta kotikaupunkiinsa 35 vuoden jälkeen. Hän kertoo muistonsa lukijalle kahdessa erässä, ensin käydessään tapaamassa halvaantunutta isäänsä, jonka pakottaa kuuntelemaan itseään. Ja sitten tätinsä ja serkkujensa luona samana iltana. Kirja päättyy Uranian päätökseen palata nopeasti Yhdysvaltoihin. En paljasta enempää.

Toinen varsinainen jännityskertomus on salaliittolaisten kohtalo. Tämä osuus on kirjallisesti kaikkein "normaalein": kerrotaan missä miehet piileskelivät murhattuaan Vuohen, mitä he ajattelivat ja miten he jäivät tai eivät jääneet kiinni. Kirjan raakuudet kuitenkin painottuvat tähän suoraviivaisen kerronnan jaksoon. Toki Vuohi oli pitkin kirjaa hekumoinut rangaistuksilla ja murhilla (YK:n naisiin kohdistuvan väkivallan lopettamisen päivää vietetään Rafael Trujillon murhauttamien Mirabalin sisarusten kuolinpäivän muistoksi 25.11.) Yksi Vuohen nautinnollinen ajatus koski ruumiiden syöttämistä haiparville, mutta se oli tosiaankin vielä jotain muuta kuin kidutusten kuvaukset. Kaikkein hellämielisimmille lukijoille en suosittele, vaikka en usko että kirjailija on joutunut liioittelemaan mitään.

Muutoin ehdoton suositus tälle nerokkaalle teokselle! Ja hetkinen, vielä pitää mainita yksi kirjan läpi kulkeva lanka: pitääkö Vuohen rakko vai ei? Kirjailija on tuonut lukijallekin pienen ilonaiheen, heikon kohdan omasta mielestään voittamattoman miehen etumukseen.

Perulainen Mario Vargas Llosa (s. 23.3.1936) on väitellyt tohtoriksi Gabriel García Márquezin tuotannosta ja kirjailijanuran lisäksi toiminut toimittajana ja poliittikkona. Vargas Llosa sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon 2010. Hänelle on myönnetty myös lukuisia muita kirjallisuuspalkintoja.


Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki
Suomentaja: Sulamit Hirvas
Julkaisuvuosi: 2002 (alkuperäisteos La fiesta del chivo 2000), lukemani Seven-pokkari* 2011
Sivumäärä: 615/607 (pokkari)
ISBN: 978-951-1-25402-7 (pokkari)
Kansi: Jussi Kaakinen

Vuohen juhla oli vuoden 2022 Goodreads-lukuhaasteeni 29. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 5/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 4,31. 

*Otava lanseerasi Seven-sarjan tammikuussa 2000. Siinä on julkaistu kotimaista ja suomennettua kaunokirjallisuutta, tietokirjoja sekä lasten- ja nuortenkirjoja.

Halldór Laxness: Islannin kello


Etsin hyllyistäni kirjaa Helmet-lukuhaasteen kohtaan 'kirja on osa kirjasarjaa'. Halldór Laxnessin Salka Valkan vieressä odotti lukemattomana saman kirjailijan Islannin kello. Ja siinä oli selkämyksessä leima, joka paljastui WSOY:n Leijona-sarjan merkiksi. En ollut kuullut sarjasta, mutta kirjapaperin takakansi kertoi, että siinä oli toistaiseksi eli vuonna 1956 julkaistu Linnan Tuntematon sotilas, Viidan Moreeni ja tämä, ja seuraavaksi oli tulossa Merenmaan Mustan kukon laulu. Tietokantahauilla löysin muutaman lisää vuodelta 1957. Sarja oli kuollut johonkin, mutta mihin? Kolme ensimmäistä ovat tunnettuja ja ne on julkaistu suomeksi jo ennen sarjan perustamista, neljäs taas never heard -luokkaa samoin kuin muut löytämäni.

Islannin kello muodostuu kolmesta osasta, jotka Laxness on julkaissut vuosina 1943–1946. Kirja on siis osa sitä runsasta materiaalia, jonka perusteella Nobel-komitea myönsi hänelle kirjallisuuspalkinnon vuonna 1955.

Minussa herätti ennakkoluuloja kirjan sijoittuminen 1600- ja 1700-lukujen taitteeseen. Vanha kirja vielä vanhemmista ajoista. Mutta kirja vei heti mukanaan. Kerronta on aikakautensa tuote ja osassa kirjaa pitkäveteistä, mutta suureksi osaksi edelleen hyvin nautinnollista epämuodikkuudesta huolimatta. Yksi tekijä kirjan lukukelpoisuuden taustalla on tekijän hallitsema hirteishuumori.

Annan esimerkin kohdasta, jossa päähenkilö Jon Hreggvidsson odottelee kuukausikaupalla mestaustaan kaivomaisessa vankilassa. Sinne tiputetaan välillä hetkeksi muita rikollisia odottelemaan omaa tuomiotaan. Erään onnettomuudet kiertyivät siihen, että hänellä ei ollut menestystä tyttöasioissa, mikä taas johtui siitä, että hänellä ei ollut lampaita. Hän oli tehnyt itselleen tuulenkita-nimisen voimakkaan taikakalun korjatakseen molemmat puutteet, mutta esivalta oli ottanut tuulenkidan pois.

— Emmekö voisi tehdä itsellemme tuulenkitaa, sanoi Jon Hreggvidsson. — Emmekö voisi piirtää kirveellä mestauspölkkyyn sen hornanloitsun ja saada tänne ensi yöksi korean ja muhevan vaimoihmisen, mieluummin kolme.

Mutta tämä loitsu ei ollut käden käänteessä tehty, siihen tarvittiin huomattavasti monipuolisempi määrä eläinkuntaa ja luonnonvoimia kuin tässä paikassa oli tarjolla: tuulenkita piirretään korpin sapella ruskean nartunnahan sisäpintaan, minkä jälkeen riimuun tiputetaan semmoisen mustan kollikissan verta, jolta puhdas impi on täydenkuun aikana hakannut pään poikki.

— Kuinka sait puhtaan immen hakkaamaan pään poikki mustalta kollikissalta? kysyi Jon Hreggvidsson.

— Siskoni sen teki, sanoi mies. — Meiltä meni kolme vuotta ennen kuin saimme korpin sappea. Mutta kun ensimmäistä yötä pidin tuulenkitaa papin tyttären kamarin katolla ja lausuin loitsusanat, niin ne tulivat heti kimppuuni, ja siinä samassa oli lehmäkin kuollut.

Jon Hreggvidsson ei odottanut mestausta aivan syyttömänä, mutta ei paljon muutenkaan. Hän on ollut oikea henkilö ja häntä koskevat oikeuskäsittelyt noudattavat todellisia asiakirjoja. Kirja kertoo islantilaisten kannalta synkästä ajasta. Tanskalaisilla kaupungeilla oli yksinoikeus käydä kauppaa Islannin kanssa ja Tanska sääteli kalastustarvikkeiden saantia rajoittaakseen islantilaisten kalastusta. Rutto ja luonnonmullistukset vaivasivat saarta ja kirjassa on koko ajan pulaa ruuasta ja yksinkertaisestakin tavarasta kuten köydestä ja nuorasta. 

Köysi mainitaan moneen otteeseen ja esimerkiksi Hreggvidssonin onnettomuudet alkavat köysivarkaudesta. Rangaistusta suorittaessaan hän tulee pilkanneeksi Tanskan kuningasta (väittää kuninkaan ottaneen jo kolmannen jalkavaimon, tällä kertaa erityisen lihavan). Pilkasta Hreggvidsson joutuu ruoskittavaksi ja tulee ruoskinnasta kotiin palatessaan kenties tappaneeksi ruoskijansa, kuninkaan pyövelin. Siitä rikoksesta hän joutuu em. kaivoselliin odottamaan mestausta, mutta pääsee viime hetkellä pakoon ja lähtee Tanskaan hoitamaan omaa asiaansa ja hänet pelastaneen jalosukuisen "vaalean neidon" rakkausasiaa. Mantereellakin mies on vähän väliä joutumassa hirteen, eikä mikään tunnu keikkuvan niin epävarmasti kuin pää Jon Hreggvidssonin harteilla.

Toisaalta aina tulee onnenkantamoinen, joka pelastaa, mutta jos mies olisi saanut elellä alun perin rauhassa, ei onnenkantamoisia olisi tarvittu. Hreggvidssonin asiaa seurataan koko kirjan läpi, vaikka välillä pääroolissa on edellä mainittu vaalea neito, Snæfridur. Neito on rakastunut Islannin oppineimpaan mieheen, Arnas Arnæukseen, mutta kun mies on kiinnostuneempi pelastamaan Islannin kulttuuria ja kunniaa Kööpenhaminasta käsin, menee Snæfridur naimisiin elostelevan junkkerin kanssa, ärsyttääkseen laamanni-isäänsä, äitiään ja piispatar-siskoaan. 

Snæfridurin avittama Hreggvidssonin pako osui käräjille, joita laamanni-isä oli pitämässä. Ja Arnas Arnæus taas päätyy ensin pelastamaan Hreggvidssonin hengen Kööpenhaminassa ja sen jälkeen Tanskan kuninkaan asettamana ajamaan epäoikeudenmukaisten tuomioiden kumoamista Islannissa, minkä seurauksena Hreggvidssonin tuomio siirtyy ja laamanni menettää kunniansa ja virkansa. 

Kohta Snæfriduria jo kaduttaa sukunsa tuhoaminen mokoman Hreggvidssonin vuoksi, ja hän alkaa puolestaan ajaa tämän tuomion lopullista täytäntöönpanoa ja aiemmin rakastamansa Arnas Arnæuksen häpäisemistä. Näiden vaiheiden kanssa kuluu kirjan mitallinen, kun valtasuhteet heiluvat ees taas.

Lopulta ei tapahdu sen vähempää kuin että Kööpenhamina palaa ja samalla valtaosa Arnæuksen keräämistä Islannin kansan kirjoituksista, Arnas ja Snæfridur tekevät sovinnon ja Jon Hreggvidsson vapautetaan vanhana miehenä lopullisesti syytteistä.

Yksi juonenkäänteitä luova moottori, surullisen humoristinen sellainen, on Snæfridurin junkkeri-miehen viinanhimo. Magnus ei jaksa keskittyä oikein mihinkään tekemiseen, paitsi juomiseen, jonka hän suorittaa hartaudella ja palaa päiväkausien retkiltään yleensä hakattuna ja osan omaisuudestaan viinaan vaihtaneena. Kartanolla käy aina ryyppyreissujen jälkeen velkojia näyttämässä viinanhuuruissa tehtyjä papereita. Lopulta Magnus ryyppää pääkartanonsa ja sen jälkeen vielä vaimonsa. Kun Magnusta alkaa lyhyen raittiuskauden jälkeen menokenkä kiinnostaa (Alivaltiosihteerin kuolematon ilmaus), toistuu sama kaava:

Heinänteon jälkeen junkkerin valtasi vielä kerran se levottomuus, joka aina oli saman asian enne, sekä entisestään lisääntynyt ylpeyden henki ja käytöksen jäykkyys. Hän oli aamuisin varhain jalkeilla, mutta mitään ei tullut tehdyksi [...]. Hän seisoi varhaisena aamuhetkenä tähyämässä kukkulalle, heti sen jälkeen hän oli jo pohjoisempana joen rannassa matkustavaisia tapaamassa; hetken perästä hänen kuultiin laulavan pari säettä porstuassa, hän noudatti itselleen ratsastuskelpoiset hevoset, tutki tarkkaan niiden kengityksen, meni pajaan ja paranteli yhtä hevosenkenkää [...] 

Kun laaksolaisnainen toi heraa, oli junkkeri poissa.

Hän katosi niinkuin linnut kuolevat, niin ettei kukaan tiennyt minne hän oli joutunut, hän ei ratsastanut kotoansa polkua pitkin tielle, vaan kiersi karjapolkuja myöten, ihmisten nukkuessa päivällisuntaan, eikä kukaan nähnyt varmasti hänen lähtevän; mutta poissa hän oli. Kirves ja vasara olivat ikkunalaudalla, missä hän oli aikonut panna paikoilleen nahkaruudun ja alkanut veistää puitteita. Nurmikolla oli lastuja.

Junkkerin kohtaloksi tulee päätyä Kööpenhaminassa kanavaan ennen kaupungin paloa. Kaikki päähenkilöt ovat nimittäin kirjan lopussa kätevästi Kööpenhaminassa erilaisten oikeusjuttujen vuoksi. 

Palataan vielä kirjassa esitettyyn Tanskan halveksuvaan asenteeseen islantilaisia kohtaan. Eräs valtioneuvos tiivisti näkemyksiä näin:

— Me täällä emme toivo islantilaisten pyydystävän enemmän kalaa kuin me voimme käyttää. Sitten taas kun me voimme käydä sotaa ruotsalaisia vastaan, he tulevat saamaan enemmän nuoraa; vieläpä koukkujakin. [...]

— Minun käsitykseni on, että olisimme Islannissa aina tarvinneet kohtuullisen tiukkaa hallintoa, jotta se irtolaissakki, joka maleksii ympäri maata, häviäisi kerta kaikkiaan, niin että ne harvat, joista johonkin on, saisivat kerjäläisten ja varkaiden häiritsemättä pyydystää sitä kalaa, jota [tanskalaisten] Komppania tarvitsee, ja valmistaa sitä traania, jota Kööpenhaminan pitää saada. [...]

— Kanslialla on todistuksia siitä, että tämä on turmeltunutta kansaa, muinoin kaikki sen parhaat miehet tappoivat toisensa, kunnes jäi jäljelle tämä joukkio kerjäläisiä, varkaita, spitaalisia, täinsyömiä henkilöitä ja juopporatteja.

Suomentaja kertoo Laxnessin huomauttaneen alkuperäisteoksessaan, että historiallisista esikuvista huolimatta kirjan henkilökuvaus, tapahtumat ja tyyli noudattavat kokonaan omia lakejaan. Suomentaja arvelee yhdeksi syyksi sen, että kirjassa on viitteitä julkaisuhetken tapahtumiin vaikkakin vanhaan kaapuun puettuna (Yhdysvaltojen vaatimat tukikohdat, itsenäistyminen vuonna 1944, tai ylipäätään pienten valtioiden kohtalot toisessa maailmansodassa).

Sivuhuomiona kirjasta löytyi erinomaisen käyttökelpoinen ilmaus. Hreggvidssonin raihnainen äiti matkaa kauas kotiseudultaan anoakseen poikansa säästämistä mestaukselta. Matkalla hän näkee monenmoista kulkijaa: 

Lisäksi täällä oli paljon muunkinlaista väkeä, eritoten sellaisia, joiden kohtalona oli että heidän etsimänsä kala oli aina toisella puolen tunturia, ja sen tähden heidän elämänsä oli lakkaamatonta matkaa.

Halldór Laxness (s. 1902, k. 1998) oli syntyessään nimeltään Halldór Guðjónsson. Hän otti toisen etunimen (Kiljan) irlantilaisen pyhimyksen mukaan käännyttyään katolilaiseksi. Sukunimekseen hän otti lapsuuden asuinpaikkansa.

Kustantaja: Werner Söderström Oy, Porvoo/Helsinki
Suomentaja: Kristiina Kivivuori, runot Kirsi Kunnas
Julkaisuvuosi: 1956 (alkuperäisteokset Islandsklukkan 1943, Hid ljósa man 1944, Eldur í Kaupinhafn 1946, suomenksi ensimmäisen kerran 1949)
Sivumäärä: 370
ISBN: -
 

Islannin kello oli vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 33. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 3/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,89.   

László Krasznahorkai: Saatanatango

 


László Krasznahorkain Saatanatangoa on kehuttu ja palkittu ja Goodreads-palvelussakin lukijoiden antamien arvosanojen keskiarvo on 4,11/5. Minä en ymmärtänyt kirjan hienoutta. 

Alku ei paljastanut kirjan asetelmasta oikein mitään. Kirja vaikutti yhtä junnaavalta ja vaikeaselkoiselta kuin Imre Kerteszin Tappio. Kappalejaoton tekstierämaa on tylsää luettavaa jo teknisesti, mutta odotin, josko sisältö vetäisi mukaansa. No ei vetänyt. Dialogikin tapahtui saman puuduttavan tekstimassan sisällä ja oli pitkästyttävää.

Kirja alkaa rappeutuneella osuustilalla, josta dynaamisin väki on lähtenyt pois kyllästyttyään routaan, suu- ja sorkkatautiin, palkkojen viivästymiseen ja kaupan sulkemiseen, mutta muutama asukas on jäänyt alistuneena odottamaan jotain. Rakennukset menevät yhä huonompaan kuntoon ja ihmiset tulevat toimeen miten kuten, kuka pitämällä kapakkaa, kuka tarjoamalla tyttäriensä seksipalveluksia, kuka hoitamalla muiden kotiaskareita, kuka varastamalla. Petokset ja niiden epäilyt ovat ihmisten normaalia arkea.

Mutta yllä oleva selviää vain koko kirjan lukemalla. Esimerkiksi sivulla 55 tavattiin nuori kärkäs poika, jonka pulputtava juoruilu kokosi ensi kertaa tilannetta lukijalle ja sivulla 169 eräs kyläläinen kävi ajatuksissaan läpi rappion syntyä. 

Juoruileva poika oli lupaava parannus ja heti perään esiteltiin kiinnostava henkilöhahmo, tohtori (lääkäri), joka ei enää harjoittanut ammattiaan, vaan oli rakentanut talonsa ikkunan ääreen pesän, josta pystyi tarkkailemaan yhteisön liikkeitä. Supistettuaan elinpiirinsä tällä tavoin pienimmäksi mahdolliseksi, saattoi tohtori pitää jokaisesta naapuristaan yllä omaa muistiinpanovihkoa samalla kun poltteli tupakkaa ja nautiskeli pálinkaa.

Jokainen tuntee ihmisiä, joilla ovat asiat pääosin levällään, mutta jokin kohta pidetään kunnossa. Tohtori on erinomainen karikatyyri heistä. Tarkkailupesä oli millintarkassa järjetyksessä, mutta huoneen toiselta seinustalta alkoi tohtorin mukaan "ulkomaailma", jonne hän viskeli jätteensä. Ruokia tuova ja laskiämpäriä tyhjentävä rouva kammosi tohtorin talon hajua ja peseytyi aina kahteen kertaan kotiuduttuaan. Tohtori taas projisoi omia puutteitaan kodinhoitajaansa: 

... kaikki johtui vain siitä, että rouva istui päivät pitkät keittiössään haaveilemassa ja oli nyt sotkenut asiat mielessään. Tohtori tiesi Kránereiden keittiön ennestään, ja muisti kuinka kuumaksi tuo ahdas loukko tavattiin lämmittää, ja oli selvää että tuonkaltaiset painostavat ja pahanhajuiset pesäkolot toimivat monessa tapauksessa kasvualustana perusteettomille ja lapsellisille ajatuksille, niin että kömpelöt ja naurettavat tarpeet purkautuivat niistä toisinaan ulos.

Mutta tohtorin jättipullo pálinkaa kului yllättäen loppuun ja hän surkeasta fyysisestä kunnostaan (loukossa istuminen ja juopottelu) huolimatta pakotti itsensä kohti kapakkaa – minne ei koskaan päässyt sisälle saakka. Lukija sen sijaan pääsee, ja kirjan yksitoikkoinen jorina jatkuu virkistävän tohtori-jakson jälkeen. 

Lopulta kapakkaan kuitenkin saapuu rouva Schmidt, joka tavattiin kirjan alussa sängystä naapurinsa kanssa (ja myöhemmin juoruilevan pojan eroottisista haaveista). Ilmenee, että hän on yhteisönsä kaunotar, tai ainakin hänellä on muhkeat rinnat, ja moni muukin kyläläisistä haikailee hänen peräänsä. Rouva taas on rakastunut, ei mieheensä eikä naapuriinsa eikä poikaan, vaan jo kuolleeksi luultuun Irimiásiin, joka on toiminut tilalla konepajan päällikkönä ja on ilmeisen karismaattinen muuhun henkilögalleriaan verrattuna.

Irimiás ja hänen siipimiehensä Petrina ovat olleet jossakin pimeyden työssä (ja vankilassa tai paossa), eivätkä suinkaan kuolleita. Nyt he ovat tulossa takaisin. Yhteisö sähköistyy, muutkin kuin rouva Schmidt, joka leijailee rakastuneen naisen unelmissa, varsin kaukana rappiotilasta ja realiteeteista. 

... hän näki valoja, kirkkaasti valaistuja näyteikkunarivistöjä, muodikkaita orkestereita; kalliit alushameet, sukkahousut ja hatut ("Hatut!") liihottivat hänen silmiensä editse; pehmeitä, kosketukselle viileitä turkiksia, loisteliaita hotelleja, ylellisiä aamiaisia, suurenmoisia ostosreissuja ja illalla, ILLALLA tanssittaisiin... 

[kelaus eteenpäin] Miten hän osaisi – näin yhtäkkiä – täyttää paikkansa? Miten tuossa uudessa "oikeassa elämässä" tuli toimia? Kyllähän hän haarukkaa ja veistä osasi jotenkuten käyttää, mutta entäs ne kaikki luomivärit, puuterit ja voiteet, kuinka vastata "tuttavien tervehdykseen", kohteliaisuuksiin.

Kapakoitsija laskee kiukkuisena Irimiásin vanhan ryyppyvelan moneen kertaan. Yksi kyläläisistä on aivan varma, että Irimiás laittaa tilan jälleen kuntoon, korjaa koneet ja johtaa heidät uuteen alkuun. Mutta vaikka Irimiásia odotetaan kapakassa lähes kuudenkymmenen sivun ajan, tangoakin tanssien, ei hän aio täyttää mitään odotuksista. Hänellä on meneillään seuraava salainen tehtävä ja hän poikkeaa kylässä vain saadakseen yösijan, ruokaa ja rahaa, sekä tietenkin tiettyjä palveluksia rouva Schmidtiltä, jota hän muutoin halveksii.

Juoruileva poika paljastaa, että kylässä onkin luultua enemmän rahaa. Irimiás manipuloi ne itselleen ja saa kyläläiset jättämään kotinsa lupauksilla uudesta mallitilasta. Lähtijät rikkovat kiihkoissaan asuntonsa, ettei niihin tule irtolaisia (tajuamatta että he kohta ovat itse vailla kotia). 

Ihme ja kumma, Irimiás ei kokonaan katoa, mutta mitään mallitilaa ei ole ja hän sijoittaa kyläläiset sinne tänne eri töihin, antaa heille pienen summan "yhteisestä kassasta" eli siitä, jonka oli juuri heiltä itseltään puhaltanut, ja tekee heistä tiedonantajiaan. Ja kyläläiset ovat valmiit hyväksymään tämänkin käänteen!

Kirjassa sataa kuin elokuvassa Seitsemän. Se kantaa molemmissa teoksissa, korostaa surkeutta. Krasznahorkai tavoittaa tekstissään jatkumon rappiosta ja siihen alistumisesta, odotuksesta, toiveesta, pettymyksestä ja sen jälkeisestä tyytymisestä lähes mihin tahansa.

Kokonaisuutena jäin kuitenkin ihmettelemään, missä pihvi. En yleensä lue kirjojen kuvauksia etukäteen, mutta tuskin sekään olisi tässä auttanut. Allegoriaa itäblokin rappiotilaan ei voi olla huomaamatta, mutta ei allegorian tarvitse olla tylsä, ks. vaikka toinen Saatana-kirja, Saatana saapuu Moskovaan. 

Pilkahduksena tylsyyden seassa oli onneksi jonkin verran synkkää huumoria, etenkin tohtoria ja rouva Schmidtiä kuvattaessa, sekä kirjan lopussa, jossa Irimiás kuvaili kaikkia mukaansa lyöttäytyneitä kyläläisiä niin törkein sanankääntein, että en voinut olla tirskahtelematta.

László Krasznahorkai (s. 1954) on syntyjään unkarilainen kirjailija, joka nykyään asuu Berliinissä. Vuonna 1985 ilmestynyt Saatanatango sai runsaasti huomiota ja se on käännetty kymmenille kielille. Elokuva siitä on tehty vuonna 1994 (seitsemän ja puolen tunnin pituisen elokuvan on ohjannut Béla Tarr). Suomeksi kirja käännettiin kuitenkin vasta vuonna 2019. Vuoden 2025 lopulla sain käydä päivittämässä tänne tiedon, että Krasznahorkaille on myönnetty Nobelin kirjallisuuspalkinto!

Suomen Kuvalehden arvostelun voit lukea täältä ja Helsingin Sanomien arvostelun (kirjautuneena) täältä.

 

Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Teos, Helsinki
Suomentaja: Minnamari Pitkänen
Julkaisuvuosi: 2019 (alkuperäisteos Sátántangó 1985)
Sivumäärä: 305
ISBN: 978-951-851-937-2
Kansi: Jenni Saari

Saatanatango oli vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 28. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 2/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 4,11.  

Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina

 


Pitkään aikaan en ole lukenut romaania, jonka alku olisi heti koukuttanut kunnolla, mutta Kazuo Ishiguron kirja Ole luonani aina onnistui tehtävässä. Koetin etsiä hyvää suomennosta termille 'narrative hook', mutta sen sijaan että olisin löytänyt hakemani, löysin toisen, elokuviin liitetyn termin 'cold start', jossa katsoja tiputetaan kylmiltään keskelle tapahtumia. Ole luonani aina voisi kuulua myös tähän luokkaan.

Ensimmäisellä sivulla käy ilmi, että päähenkilö on jonkinlainen valvoja. Hän valvoo ihmisiä, joita kutsutaan luovuttajiksi. Ja on hyvä valvoja, sillä hänen luovuttajansa toipuvat nopeasti. Vaikka kokonaisuus paljastuu hiljalleen kirjan mittaan, on vihjeistä arvattavissa, että ruumiinosista on kyse. 

Jonkinlainen kamala maailma on siis kyseessä. Antiutopia, sanotaan takakannen kehuvassa sitaatissa. En tiennyt, miten antiutopia eroaa dystopiasta, mutta googlettamalla löysin vastauksiksi mm. "dystopia on pieleen mennyt utopia", "anti-utopia on tarkoitettu sellaiseksi" ja "anti-utopiassa ihmiset kuvittelevat elävänsä utopiassa".

Koukun veto tyssäsi kuitenkin kohta, kun siirryttiin yli vuosikymmen ajassa taapäin, seuraamaan päähenkilön ja hänen ikätovereidensa elämää erikoisessa sisäoppilaitoksessa. Sisätarina toi mieleeni Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin tai Elif Shafakin Eevan kolme tytärtä, tosin käsillä olevassa kirjassa oppilaat olivat nuorempia ja kouluunsa sidottuja (kahdessa muussa ollaan collegessa tai yliopistossa). Nuorten kaveruussuhteet, kiintymiset, pettymiset, juonittelut ja arvoasteikot ovat kaikissa keskeisiä, mutta Ishiguron tarinassa ne eivät jaksaneet kiinnostaa. Harmi, sillä ne vievät valtaosan suomennoksen 394 sivusta.

Minäkertoja kertoo tapahtumista laveasti ja yksityiskohtia unohtamatta. Kirjailija on tavoittanut taidokkaan rönsypuhujan tyylin, jossa päähenkilö hyppii ajassa ees taas, lähtee yhä uusille poluille, mutta palaa takaisin kertomaan sitä mitä alun perin oli aikonut. Vai palaako? En jaksanut välittää, enkä pohtia mitä kerronnan tyylin oli tarkoitus päähenkilöstä kertoa. Tarinaa se ei palvellut. 

Teksti kulki esimerkiksi näin:

En muista, tapahtuiko tämä ennen tuntia vai sen jälkeen enkä kuinka täynnä luokka oli. Muistan, että minulla oli kirjoja käsissäni ja että aurinko heitti kirkkaan valoläiskän pulpetinkansille, joiden päällä Ruth ja muut istuivat juttelemassa, kun lähestyin heitä.

Tai näin:

En saa mieleeni, mitä Tommylla oli päällään – todennäköisesti rähjäinen jalkapallopaita, joita hän käytti kylmälläkin säällä – mutta minulla itselläni oli varmasti punaruskea vetoketjullinen verryttelytakki, jonka olin hankkinut kirpputorilta ykkössenioreissa.

Vanha sääntö sanoo, että jos kirjassa näytetään punaruskea vetoketjullinen verryttelytakki, on sitä myöhemmin käytettävä tukehduttamaan tai kuristamaan joku, tai sen pitää löytyä ruumiin ylle käärittynä. Turha luulo! Verryttelytakkia ei tavata uudestaan. Sen sijaan satoja uusia yksityiskohtia kyllä.

Sekään ei riittänyt, että nuorille varatusta kaameasta kohtalosta tippui tietoa keskustelu kerrallaan, kun oma mielikuvitus oli täyttänyt aukot jo alussa. Olisin itse viipynyt pidempään luovuttajien kokemuksissa, siinä että parhaimmat selvisivät neljänteen luovutukseen saakka, mutta moni "tuli päätökseen" jo toisen tai jopa ensimmäisen luovutuksen jälkeen. Väliajat toivuttiin ja heti kun kuntoa taas riitti, oli edessä uusi operaatio. Luovuttajat tuntuivat hyväksyvän kohtalonsa, anti-utopiassa kun elivät.

Mutta eivät kaikki. Kun nuoret siirrettiin pois koulusta ja he alkoivat valmistautua luovutusten alkamiseen, alkoi kiertää huhu, että jos kaksi luovuttajaksi kasvatettua oli todella, todella rakastuneita, he voisivat saada lykkäystä luovutusten aloittamiseen. Kun vain tietäisi mistä lykkäystä anottaisiin. 

Luovuttajat saivat alkuun toimia valvojina. Päähenkilö sai jostain syystä toimia valvojana vuosikausia ja siinä roolissa hän tapasi uudestaan kaksi omaa luokkakaveriaan. Toisen kanssa jatkui vanha ystävyyspeli, toiseen, superluovuttajaan hän rakastui. Rakastunut pari päätti kaikesta kyynisyydestään huolimatta kokeilla huhun todenperäisyyttä. Mitä menetettävää heillä oli? 

Huhuun kietoutui kaikki koulussa aikanaan nuuskittu tieto, salaperäinen Madame ja taideaineille annettu suunnaton paino (tämä oli luovutusten ohella jännittävin sivujuonne kirjassa: miksi ihmeessä lapset käyttivät kaiken tarmonsa kehittääkseen itseään luovissa lajeissa? Saatte lukea itse.) Vaan huhu oli huhu, lykkäyksiä ei ollut olemassa. He olivat klooneja, joiden kanssa normaali maailma ei halunnut olla missään muussa tekemisissä, kuin käyttää heidän elimiään. Superluovuttaja jatkoi kohti viimeistä luovutustaan ja päähenkilö ensimmäistään.

Ishiguro (s. 1954) on Japanissa syntynyt, mutta valtaosan ikäänsä Englannissa asunut kirjailija. Nobelin kirjallisuuspalkinnon hän sai vuonna 2017. Minun pitää lukea muutama muu hänen kirjoistaan, jotta ymmärrän palkinnon syyt. Tästä kirjasta olisin pitänyt teininä enemmän.


Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki
Kääntäjä: Helene Bützow
Julkaisuvuosi: 2005 (alkuperäinen Never let me go samana vuonna)
Sivumäärä: 394
ISBN: 978-951-31-3195-1
Päällys: Timo Mänttäri

Ole luonani aina oli vuoden 2020 Goodreads-lukuhaasteeni 54. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 3/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,82. 

Kirja on Tammen Keltaisen kirjaston nro 367.

Toni Morrison: Jazz

 

Tunnustan, että yhdysvaltalainen Toni Morrison oli minulle aivan tuntematon kirjailija ennen kuin keväällä 2019 luin Paratiisin. En muista, mistä sytyke ensimmäiseen Morrisoniin tuli, mutta heti oli selvää, että se ei jäisi viimeiseksi. Valitettavasti Morrison kuoli jo saman vuoden elokuussa (elämänkaari 1931–2019). Romaanit kuitenkin jäivät pysyväksi muistoksi. Kustannustoimittajana ja luovan kirjallisuuden professorina toiminut Morrison sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1993.

Juuri nyt minut sai tarttumaan Jazz-nimiseen Morrisonin kirjaan tieto, että kirjassa voisi olla epäluotettava kertoja. Se on vuoden 2020 Helmet-lukuhaasteen yksi kohta. Harmillinen kohta sikäli, että asiaa ei voi tietää ennen kuin on kirjaa lukenut ainakin jonkin matkaa, tai, jos saa etukäteistietoa epäluotettavuudesta, pilaa se osan kirjan ideasta. 

Epäluotettava kertoja on kiehtova keksintö. Jossain kohtaa lukija tajuaa, että kirjan tarinaa eteenpäin vievä henkilö ei ole voinut puhua totta. Se voi tapahtua aivan kirjan lopussa, kuten... no enpäs annakaan esimerkkiä. Elokuvista uskallan mainita Epäillyt (The Usual Suspects, 1995). Joskus kertoja voi vaikuttaa epäilyttävältä aivan alusta. Yleensä kirjat ovat fiktion luokassa, mutta Helmet-lukuhaasteessa useampi osallistuja mainitsi laittaneensa Carl-Johan Vallgrenin kirjoittaman Mikael Persbrandt – Muistini mukaan tähän kohtaan. Tässä tapauksessa noheva lukija huomaa vinkin jo kirjan nimessä.

Aihe on kaikkea muuta kuin yksiselitteinen, joten siitä on poikinut runsaasti kirjallisuustieteellistä tutkimusta, josta maallikko ei välttämättä ymmärrä hölkäsen pöläystä. Koska Jazzin epäluotettava kertoja ei hypännyt suoraan silmille, luin muutaman kirjaa koskevan tekstin ja totesin että joo-o, epäluotettava on, mutta eri tavoin kuin olin odottanut. Katsotaan asiaa vähän päästä uudestaan, nyt sisällön kimppuun.

Wikipediasta selviää, että Jazz on Morrisonin afroamerikkalaisista kertovan dantelaisen trilogian keskimmäinen osa. Sarjan aloittaa Minun kansani, minun rakkaani ja päättää Paratiisi. Minä en kykene arvioimaan kirjoja afroamerikkalaisten historian kantilta, vaan joudun pitäytymään pintapuolisemmissa teemoissa kuten ihmiset, heidän suhteensa ja menetyksensä.

Pidin kirjasta vähemmän kuin muista toistaiseksi lukemistani Morrisoneista. Se oli tapahtumiltaan suppeampi ja kirjassa liikutaan enemmän mikrotasolla, muutaman ihmisen elämässä ja ajatuksissa, ei kokonaisissa yhteisöissä tai sukukronikoissa. Lisäksi tietoa annostellaan pala kerrallaan sekavassa järjestyksessä. Toisaalta sen jälkeen kun sain Jazzin yhtenä viime viikon yönä kello 2 loppuun, ovat tapahtumat ja henkilöt pyörineet mielessäni, joten niissä on kuin onkin ollut jotain syvempää piilotettuna.

Päähenkilöt ovat 18-vuotias orpotyttö Dorcas, 50-vuotias myyntiedustaja Joe sekä Joen vaimo Violet, joka on taitava laittamaan hiuksia. Joe rakastuu Dorcasiin ensisilmäyksellä ja saa tämän ryhtymään kanssaan suhteeseen. 

Kirjan ensimmäisellä sivulla käy ilmi, että Joe on ampunut Dorcasin, koska rakkaus teki hänet niin surulliseksi ja onnelliseksi. Samalla ensimmäisellä sivulla käy ilmi myös, että Violet kävi Dorcasin hautajaisissa viiltelemässä tämän kasvot. Kiihkeä vauhti ei jatku pidempään, vaan kertoja, tuo epäluotettava, alkaa ottaa tarinaa haltuunsa.

Jatkossa hypellään nykyhetkessä, joka on vuoden 1926 Harlem, ja kaikkien päähenkilöiden nuoruuksissa. Violet ja Joe ovat kotoisin samalta puuvillaseudulta ja tavanneet, kun Joe putosi pähkinäpuusta melkein Violetin päälle. Molempien nuoruus oli ollut karu. Joen äiti oli metsässä asuva villi nainen, jota Joe ei nähnyt enää syntymänsä jälkeen. Hän etsi äitiään henkisesti koko ikänsä. Violetin isä oli mukana aktivistitoiminnassa ja joutui olemaan maan alla. Äiti pärjäili lasten kanssa miten kuten, kunnes perheen irtaimisto ulosotettiin. Silloin Violetin äiti pyysi apuun oman äitinsä ja hyppäsi muutaman vuoden päästä kaivoon.

Joen ja Violetin suvut kudotaan yhteen pitkällä tarinalla kultakutrisesta pojasta. He eivät itse tiedä yhteydestä mitään, mutta sillä on merkitystä päätarinan kannalta. Joe olisi syntynyt jonnekin aivan muualle, kenties metsään, ellei Violetin mummon hoitama kultakutrinen poika olisi poiminut Joen äitiä matkaansa. Kultakutri oli menossa kostamaan oletetulle isälleen, josta oli juuri saanut kuulla. Koston tarvetta lisäsi se, että isä oli musta, vaikka äiti ja kultakutri itse valkoisia. Kultakutrin ja Joen tajuttoman, raskaana olevan äidin saapuminen kultakutrin isän talolle kerrotaan kahteen kertaan, hieman eri yksityiskohdin. 

Tämän pitäisi viimeistään herättää ajatus siitä, että kertojalla ei kaikki ole kunnossa. Ja asiasta enemmän luettuani opin, että juuri tarinassa hyppeleminen, asioiden selittäminen uudestaan eri tavalla, näkökulmien vaihtaminen (vaikka kertoja ei vaihdu), ikään kuin tarinassa mukana oleminen, vaikka koskaan ei selviäkään miten – nämä kaikki muodostavat epäluotettavuuden. Kertoja tekeytyy minäkertojaksi, mutta kuka hän on? Kaikki ja ei kukaan.

Päähenkilöt ovat nuorina muuttaneet etsimään onneaan Harlemiin. Kaupunki oli jotain aivan muuta kuin etelän puuvillaseudut, se antoi jopa 1900-luvun alun mustille uudenlaista vapautta. Anonymiteetin, mahdollisuuden tienata ja saada välttämättömät tarvikkeet kulman takaa. Kertoja käyttää paljon vaivaa kaupungin kuvaukseen, tuottaen laveaa pulputusta, joka ei tunnu liittyvän mihinkään. Kenties kertoja haluaa perustella päähenkilöiden tekoja kaupungin ominaisuuksilla, sen pysähtymättömällä rytmillä ja huumalla.

Petetty vaimo Violet oli sekopäinen jo ennen kuin Joe-puoliso ampuu tyttöystävänsä. Tai sitten hän ei ollut, kertoja ei päässyt itsensä kanssa yksimielisyyteen. Joka tapauksessa hän oli yrittänyt varastaa vauvan, lihotti kuumeisesti takapuoltaan ja puhui välillä omasta mielestäänkin kummia. 

Dramaattisten tapahtumien jälkeen Violet päästää lintukokoelmansa vapaaksi ikkunasta ja tuppautuu väkisin Dorcaksen tädin ystäväksi, kuullakseen lisää tytöstä, joka olisi ikänsä puolesta voinut olla hänen oma tyttärensä ja joka (Violetin näkökulmasta) vietteli hänen miehensä. Violetin ja Joen olohuoneeseen ilmestyy ammutun Dorcasin valokuva, jota molemmat erikseen hiipivät öisin katselemaan. 

Miksi Joe ei ole vankilassa vaan kotona itkemässä Dorcasin menettämistä? Hän ei saanut ampumisesta syytettä, koska kukaan ei oikeastaan nähnyt ampumista, eikä "täti halunnut haaskata rahaa avuttomiin asianajajiin tai naureskeleviin poliiseihin". Musta mies ampuu mustan tyttöystävänsä, mitä sitten?

Vasta aivan lopuksi selviää, että Dorcaksella oli uusi, omanikäinen ja ihana poikaystävä, jonka olemassaoloa Joe aavisteli ja liikkui mustasukkaisena Dorcaksen jäljillä. Ampumiskohtauksesta saadaan kuulla, että Dorcas olisi toipunupt haavasta (luoti meni olkapäähän), mutta ei halunnut mennä sairaalaan illalla, vaan odottaa aamuun. Hän jopa kielsi ystäväänsä soittamasta ambulanssia. 

Joe sai siis lopussa yllättävää taustatukea kertojalta, myös siinä mielessä, että kertoja lisäsi Dorcasin kuvaan tahroja. Dorcas mittasi ihmisiä näiden ulkonäön kautta. Joe täytti hyvännäköisyysvaatimukset, vaikka olikin vanha. Dorcas piti salailusta ja oli suhteessa osin jännityksen vuoksi, osin koska omanikäiset, hyvännäköiset pojat eivät olleet kovin kiinnostuneita hänestä. Kun oikeanlainen poikaystävä viimein löytyi, antoi Dorcas tälle Joelta saamiaan lahjoja.

Kirjan mieleenpainuvin teema on Joen kokema hylkäämisen pelko. Se on yleisinhimillinen ja Joella vielä voimakkaampi kuin normaalisti. Äiti oli hylännyt vauvana, isästä ei ollut tietoa, ja nyt kun hänellä oli käsissään jotain nuorta ja kaunista, oli hän vaarassa joutua taas hylätyksi. Rakkauden kohteen ampuminen on järjetön ratkaisu, mutta Joe ei keksinyt muuta tapaa pysäyttää tilanne ja säilöä onnellinen tunnelma ikiajoiksi.

"Hän muistaa muistonsa Dorcasista: kuinka hän Violetin vieressä pääsi uneen ajattelemalla tyttöä. Hän pahoittelee Dorcasin kuolemaa, suree sitä syvästi, mutta pahoittelee enemmän mahdollisuutta, ettei hänen muistinsa pystyisi loihtimaan esiin sitä hellyyttä. Ja hän tietää sen haalistuvan haalistumistaan, koska se alkoi haalistua jo sinä päivänä kun hän etsi Dorcasin käsiinsä." 

***

Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki
Kääntäjä: Seppo Loponen
Julkaisuvuosi: 1993 (alkuperäinen Jazz 1992)
Sivumäärä: 223
ISBN: 951-31-0104-5
Päällyksen kuva-aihe: Henri Matisse, "La Sieste" (linoleikkaus) (c) Sukkession H. Matisse; Suunnittelu: Mistral

Palkinnot: Jazzin saamia palkintoja en löytänyt, kirjailijan oma Nobel kuitenkin saatu kohta ilmestymisen jälkeen. Nobelin kirjallisuuspalkinnon lisäksi Morrison on voittanut Pulizer-palkinnon ja Barack Obama on myöntänyt hänelle Vapauden mitalin. 

Kaikki Morrisonilta suomennetut teokset on julkaistu Tammen Keltainen kirjasto -sarjassa. Jazz on sarjassa nro 264.

Jazz oli vuoden 2020 Goodreads-lukuhaasteeni 51. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 4/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,83.  

Esimerkiksi Goodreadsista voi katsoa listan kirjoista, joita käyttäjät ovat luettuaan laittaneet Unreliable narrator -luokkaan.

Kirjat

Ola Rapace: Elämäni Romeona. Pakomatka 5 näytöksessä

  Ennakkoon ajattelin ruotsalaisen Ola Rapacen elämäkerran olevan ailahteleva vuodatus, jossa ainoa kiinnostava asia olisi hänen ystävyyssuh...