Serhii Plokhy: Tšernobyl: Ydinkatastrofin historia

Edellisessä bloggauksessa Saatana saapui Moskovaan. Tässä hän saapui Ukrainan Tšernobyliin aamuyöllä 26.4.1986 hallitsemattoman ydinkatastrofin hahmossa. Kirjat liittyvät toisiinsa muutenkin valitettavan läheisesti. Bulgakov kritisoi satiirisssaan neuvostoyhteiskunnan piirteitä, jotka vaikuttivat myös Tšernobylissä. 

Epäluottamus toisiin ja oman vihreän oksan suojelu johtivat huonoon organisaatiokulttuuriin alatasolta ylätasolle, ja koko onnettomuus olisi todennäköisesti järkevämmissä oloissa vältetty tai ainakin sen jälkihoito olisi tehty nopeammin. Asiaa kuvaa valitettavan hyvin se, että kesällä 1985 ydinturmia koskevaa sensuuria oli nimenomaisesti kiristetty. Tšernobylhän ei ollut Neuvostoliiton ensimmäinen ydinonnettomuus, vaan niitä oli tapahtunut voimaloissa ja ydinkokeiden yhteydessä. Suurin onnettomuus se oli.

"Missä olit kun?" on kysymys, joka liitetään järisyttäviin tapauksiin: kun JFK ammuttiin, kun Neil Armstrong astui kuun kamaralle, kun Olof Palme ammuttiin, kun autolautta Estonia upposi, kun tapahtui 9/11-isku. Tšernobyl kuuluu itseoikeutetusti tähän sarjaan, mutta paikalla olleita lukuunottamatta kukaan ei voinut panna tarkalleen merkille, missä oli, sillä asiasta tiedottamisella ei pidetty kiirettä. Ei lähiseudun asukkaille, ei kansalaisille, ei ulkomaille.

Ruotsin Forsmarkin ydinvoimalan insinööri havaitsi kohonneet säteilytasot 28.4. aamulla ja tästä käynnistyivät selvitykset, jotka johtivat nopeasti päätelmään, että Neuvostoliitossa oli tapahtunut jotain. Neuvostoviranomaiset kuitenkin kiistivät kaiken ja myönsivät vasta illalla, kansainvälisen painostuksen jälkeen, että päästöt olivat lähtöisin Tšernobylistä. Tässä vaiheessa onnettomuuden alkuhetkestä oli kulunut lähes kolme vuorokautta, ja ruotsalaisten havainnostakin jo 12 tuntia!

Neuvostoliitossa vallitsivat yltiöoptimistiset tuotantotavoitteet ja niistä jälkeen jäämistä ei katsottu hyvällä. Ydinvoima oli yksi välineistä, joilla Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liitto piti piiskata yhä parempiin tuotantosuorituksiin. Juuri onnettomuuden alla maaliskuussa pidettiin Moskovassa NKP:n 27. puoluekokous, jossa avainsanana oli nopeuttaminen, ja yksi nopeuttamisen kohde oli ydinreaktoreiden rakentaminen. 

Puoluekokous sai kuulla mitä halusikin: reaktoreiden rakentamisaikataulu oli kiristettävissä seitsemästä vuodesta viiteen. Tšernobylissä oli parhaillaan valmistumassa viides reaktori, joka oli jo pahasti jäljessä. Se aiheutti paineita ydinvoimalan johtajalle sekä voimalan rakentamisesta vastaavalle johtajalle. 

Nelosreaktoriin oli tulossa aikataulun mukainen korjausseisokki, jonka aikana testattaisiin myös eri järjestelmien toimivuuttaa. Yksi kokeista liittyi höyryturbiinin hätäseisautukseen: miten jäähdytysainetta saataisiin pumpattua ylikuumentuneeseen reaktoriin, vaikka sähköntuotanto olisi jo pysähdyksissä. Koe oli monimutkainen, mutta sitä oli valmisteltu pitkään, ja siihen suhtauduttiin luottavaisin mielin. 

Reaktorityyppiin liittyi kuitenkin tekninen heikkous, joka oli neuvostostandardien mukaisesti pimitetty, vaikka se oli vuonna 1975 aiheuttanut pienemmän onnettomuuden Sosnovyi Borin voimalassa Leningradin (ja Suomen) lähellä. Lisäksi Tšernobylin kokeen aikataulu viivästyi tuntikausia, sillä Kiovan alueen sähköverkon päämaja vaati sähköntuotannon jatkamista. Vuoroon ehtivät vaihtua  henkilöt, joiden oli ollut tarkoitus tarkkailla jo pysäytettyä reaktoria, ei toteuttaa vaativaa pysäytystä.

Pysäytys meni hirvittävällä tavalla pieleen ja seuraukset ovat kaikille päällisin puolin tuttuja, joten tältä osin kehotan lisätiedosta kiinnostuneita tutustumaan kirjaan. Paikalla olleet voimalan käyttäjät ja palomiehet reagoivat räjähdykseen ja tulipaloon parhaan kykynsä mukaan, henkensä kaupalla.

Alkujärkytyksen jälkeen asiantuntijoiden piti keksiä, miten säteily saataisiin vähenemään ja miten pohjaveden saastuminen tai mahdollinen reaktorin sydämen jatkoräjähdys estettäisiin. Tehtiin päätöksiä kovassa paineessa, eivätkä kaikki olleet jälkikäteen arvioituna oikeita. Reaktoriin heti alkuun pumpattu vesi lisäsi uuden, voimakkaan räjähdyksen vaaraa. Hiekan pudottaminen reaktorin päälle saattoi kiihdyttää kuumenemista ja helikopterilentäjät uhrasivat terveytensä kenties turhaan. 

Paineessa olivat hallintoihmisetkin, mutta eri tavalla. Heille oli liian vaarallista ottaa vastuuta rajuista suojetutoimista, joten niitä viivytettiin viimeiseen saakka. Toiveena oli, että vahinko ei ollut kovin vakava eikä laaja, ja vahvistusharha auttoi uskomaan mitä haluttiin. Evakuoidaanko lähin kaupunki? Eei, siitä nousisi paniikki ja jouduttaisiin tunnustamaan jotain. Evakuoidaanko laajempi alue? Sama vastaus. Tiedotetaanko paikallisille, kansalaisille tai ulkomaille? Noh, tämäkin kanta tiedetään, mutta lopulta kaikki askelet jouduttiin ottamaan, pakolla ja liian myöhään. 

Pieleen mennyttä höyryturbiinikoetta valmisteltaessa moni odotteli jo tulevaa vapaapäivien sarjaa. Yksi niistä oli Neuvostoliiton poliittisen kalenterin tärkeimpiä, kansainvälinen työläisten solidaarisuuden päivä eli tuttavallisemmin Vappu. Vapunpäivän paraatien lähestyessä lähestyivät Ukrainan pääkaupunkia Kiovaa myös korkeammat säteilypitoisuudet. Kiovan paraatipaikka sijaitsi laaksossa, ja paikallisia valtaapitäviä hieman epäilytti juhlan järjestäminen. Ukrainan pääministeri sai kuulla ydinvoimasta vastaavasta ministeriöstä Moskovasta: "Miksi hössötätte? Tulen sulkemaan reaktorinne perseelläni." Paraati pidettiin, ja pokka, mutta energia-alan edustajien koroke oli tyhjä.

Suurimpia säteilyannoksia saaneita voimalan työntekijöitä ja palonsammuttajia vietiin Moskovaan hoitoon. Heidän kuolemansa muutama viikko onnettomuudesta oli kuitenkin ongelma. Plokhy kirjoittaa: "Enää ei kannettu huolta säteilyn vaan säteilysairauteen kuolevia koskevien uutisten leviämisestä". Kuolleet haudattiin vaivihkaa, jotta tieto ei tavoittaisi ulkomaisia kirjeenvaihtajia tai neuvostoyleisöä.

Huolta oli kaikilla hallinnon tasoilla, ylimpänä NKP:n pääsihteeri Mihail Gorbatšov, joka ikäväkseen huomasi, että hänen kansainvälinen arvostuksensa alkoi heikentyä onnettomuuden ja salailun mukana. Säteily liikkui vaikka informaatio ei.

Neuvostoliitossa virheiden seuraamukset vaihtelivat aikakausittain, mutta 1980-luvullakaan ei kannattanut tunnustaa mitään, ja jos virheet tulivat esiin, kuten tässä hyvin näkyvästi, niitä kannatti yrittää siirtää muiden vastuulle. Kesäkuussa 1987 aloitettiin oikeudenkäynti voimalan johtajaa ja johtavia insinöörejä sekä vuoropäälliköitä vastaan, niitä heistä jotka olivat vielä hengissä. 

Luettiin ankaria kymmenen vuoden vankeusrangaistuksia, sillä poliittinen linja oli, että henkilökunta oli aiheuttanut onnettomuuden. Reaktorityyppiä ei ollut varaa ottaa pois käytöstä, joten siinä ei virallisesti ollut vikaa. Reaktoreihin tehtiin kuitenkin vaivihkaa muutoksia. Tšernobylin ehjänä säilyneet reaktorit otettiin uudestaan käyttöön, kunhan nelosreaktori oli saatu suljettua valtavaan betoniruumisarkkuun.

Itselleni suurin järkytys tuli alkupuolella kirjaa. En ollut tajunnut, että Tšernobylin voimala oli niin nuori: ensimmäinen reaktori oli kytketty sähköverkkoon vasta syyskuussa 1977 ja nelosyksikkö oli ollut käytössä vasta kaksi ja puoli vuotta onnettomuuden tapahtuessa. Suomessa onnettomuus johti karjan laidunruokinnan hetkelliseen rajoittamiseen ja marjojen ja sienten käytön rajoittamiseen. Ydinvoimavastaisuuden kasvulla oli suuri vaikutus Suomen ydinvoimahankkeisiin.

Kirjan kirjoittaja Serhii Plokhy (s. 1957) on ukrainalais-amerikkalainen historiantutkija, joka on erikoistunut Ukrainan, Itä-Euroopan ja kylmän sodan historiaan. Kirjan keskiössä on näin ollen Ukraina ja sen hallinnon toiminta tai toimimattomuus. Ydinvoimala oli yleisliittolaisessa hallinnossa, mutta Ukrainalle lankesi iso vastuu jälkitoimista. Onnettomuus kosketti pahimmin Ukrainaa ja Valko-Venäjää, ja erinomaisena parina tälle kirjalle suosittelen valkovenäläisen Nobel-kirjailijan Svetlana Aleksijevitšin kirjaa Tšernobylistä nousee rukous, joka kertoo turman uhrien kokemuksista. 

Ukrainassa ja Valko-Venäjällä onnettomuus johti suorien ympäristö- ja terveysvaikutusten lisäksi kansalaisten aktivoitumiseen ja edesauttoi niiden itsenäistymistä vuonna 1991. Kuten niin monesta asiasta, tästäkin voi sanoa, että sama energia joka käytettiin salailuun olisi kannattanut käyttää asioiden hoitamiseen!

Kirja on vetävästi kirjoitettu. Muutaman toiston huomasin ja joitakin kummallisuuksia käännöksen lauseissa. Hän- ja tämä-sanojen käyttö onnahteli siellä täällä. Kuvaliite käsitti neljä sivua tuhruisia mustavalkoisia kuvia, jotka olisi aivan hyvin voinut jättää pois. 

 

Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki
Kääntäjä: Kyösti Karvonen ja Seppo Raudaskoski
Julkaisuvuosi: 2020 (alkuperäinen Chernobyl: The History of a Nuclear Catastrophe 2018)
Sivumäärä: 441 (sis. viitteet)
ISBN: 978-951-1-35968-5
Kansi: Ei tietoa tekijästä
Palkinnot: The Baillie Gifford Prize for Non-Fiction (2018)

Tšernobyl vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 3. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 5/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 4,23.

Serhii Plokhy toimii nykyään professorina Harvardin yliopistossa Yhdysvalloissa.

Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan

 

Kirjan ensimmäisellä sivulla tavataan kirjailija Berlioz. Sivulla 70 hänen päänsä leikkautuu irti. Saatana on kyllä kertonut, mihin Berlioz tulisi kuolemaan ja milloin, mutta lukija yllättyy nopeasta toteutuksesta. Vielä yllättyneempi on kuoleva kirjailija, joka ei ole vielä edes tajunnut, että Saatanahan se herra oli, joka juuri lyöttäytyi väkisin seuraan Moskovan Patriarkan lammilla.

Saatana saapuu Moskovaan on tähän saakka ollut yksi niistä lukuisista klassikoista, joita en ollut lukenut. Nyt ostin sen Rosebudista edullisena pokkariversiona. Hankinnan jälkeen pohdin, sopisiko Bulgakovin kirja viime vuoden Helmet-lukuhaasteen kohtaan 'vaihtoehtohistoria'. Joku haasteen Facebook-ryhmässä oli sitä mieltä, että ei sovi, koska siinä on fantasiaa ja huumoria. Fantasia ja huumori eivät toki voi pudottaa kirjaa pois mistään muusta luokasta kuin täysin totuudelliset ja vakavat kirjat. Mutta ehkä tässä sopii vaihtoehtohistoriaksi vain kirjan läpi kulkeva kertomus Jeesuksen viimeisistä hetkistä ja Pontius Pilatuksesta.

Huonosti kirjoitettu fantasia on tylsistä tylsimpää, mutta Bulgakovin teksti on aivan jotain muuta. Miten hyvin hän saa ujutettua tarinaan mukaan välillä materialisoituvan miehen ja takajaloillaan kävelevän, puhuvan kissan. Kissan pyrkiminen raitiovaunuun rahan kera toi mieleen Gogolin Nenän nenän, joka viitta harteillaan nousi ajurin vaunuihin – siinä muuten toinen esimerkki hervottomasta fantasiasta, jossa kahjous ei anna tylsyydelle tilaa. Mutta otetaanpa esimerkki Bulgakovilta. Tässä eräs henkilö näkee kissan ensi kertaa:

Ja vieläkin hullumpia asioita makuuhuoneessa oli: kultasepänlesken pehmustetulla jakkaralla lojui huolettomassa asennossa kolmaskin, kammottavan suuri musta kissa, joka piteli toisessa tassussaan votkapikaria ja toisessa haarukkaa, johon se oli ehtinyt ottaa marinoidun sienen.

Hervottomuuden ja taitavan kirjoittamisen lisäksi fantasia toimii hyvin, kun sitä tarjoillaan ensin pieninä annoksina, tapahtumina, jotka melkein voisi selittää järjellä. Läpinäkyvän miehen Berlioz tulkitsee harhanäyksi, ja Saatana esiintyy ensin professorina. Kissaa ei enää olekaan niin helppoa selittää pois, eikä yhä merkillisemmiksi käyviä tilanteita kuten Varietee-teatterin magianäytöstä, jossa mm. irtoaa toinen pää (kissan tekosia), mutta se palautetaan takaisin yleisön pyynnöstä. 

Siinä vaiheessa kun pelkkä puku allekirjoittaa kiivaasti papereita ja  viraston työntekijät laulavat pakkomielteisesti kuorolauluja tai kun alkuperäisessä nimessä esiintyvä Margarita ratsastaa ilmassa luudalla ilkosen alasti, on lukijan toleranssi kasvanut hyväksymään kulloisenkin omituisuuden. Lopulta Saatanan täydenkuun tanssiaiset menevät tuosta vain, vaikka ollaan isännän mukaan viidennessä dimensiossa ja tanssimaan saapuu väkeä eri vuosisadoilta. Tanssiaiset ovat kirjallinen ilotulitus, Kultahatun vuoden 2013 elokuvatoteutuksen tanssiaiset potenssiin 10. Vieraat vain saapuivat erikoisempaa reittiä:

Takasta työntyi kolme ruumisarkkua yksi toisensa jälkeen haljeten ja hajoten ja sitten sieltä hypähti joku mustaviittainen, jota seuraavana mustasta kidasta esiin juossut löi tikarilla selkään. Alhaalta kuului tukahtunut huuto. Sitten takasta tuli miltei mädäntynyt ruumis.

Satiiri leikittelee ihmisluonnolla. Bulgakovin satiirissa Saatana apureineen saa ihmisluonnon nurjat, mutta hyvin inhimilliset puolet esiin. Lähes kaikilla on jotain piiloteltavaa, joka paljastuu temppujen myötä. Toisaalta Saatana porukoineen järjestää kansalaisia hankaluuksiin pelkän huvittelunkin vuoksi. 

Kirjassa käytetään paljon dialogia, jolla usein ajetaan varomaton vastapuoli nurkkaan. Taidokas keskustelu käydään kissan ja Saatanan välillä, kun kissa on joutunut šakissa vääjäämättömästi häviölle ja yrittää kiemurrella itsensä tilanteesta ulos. Ensin se heittää ratsun sängyn alle ja väittää että ratsua ei enää löydy, sängyn alla on vain sammakko. Lopulta Saatana saa kissan puhuttua pois sängyn alta. Kissa on ehtinyt kullata viiksensä ja laittaa kaulaan solmukkeen sekä kerätä saivarteluvoimansa:

– Taisin kuulla väärin, mon maítre, kissa vastasi.  – Minun kuningastani ei ole šakattu.
– Toistan edelleenkin: šakki.
– Messire, väitti kissa valheellisen huolestuneella äänellä, – taidatte olla hieman väsynyt. Minun kuningastani ei ole šakattu!
– Kuningas on ruudussa g2, Woland sanoi lautaan katsomatta.
– Voi kauhistus, messire! naukui kissa vääntäen kuononsa pelokkaaseen irveen. – Siinä ruudussa ei ole kuningasta. [Koska kissa oli vaihtanut nappulat]

Yksi kirjan vahvuuksista on useamman sidosaiheen käyttö. Kertomuksen Jeesuksesta ja Pontius Pilatuksesta aloittaa Saatana, sitä jatkaa eräs mielenterveytensä menettänyt kirjailija, joka on kirjoittanut kirjan Pilatuksesta, ja tarinan loppu nähdään eri unikuvissa. Kirjailija taas on tapahtumien alkaessa valmiiksi psykiatrisella klinikalla, jonne alkaa kertyä Saatanan retkueen tempausten sekoittamaa väkeä. Kirjailijan, Mestarin, rakastettu Margarita vie tarinaa kirjan loppuosan ajan ja täydenkuun mielipuoliset tanssiaiset nähdään hänen silmiensä kautta. Merkittävä joukko Saatanan kiusaamista kansalaisista on Varietee-teatterin henkilökuntaa, ja pirun päämajana sekä tanssiaisten areenana toimii teatterin johtajan asunto.

Kirja oli pitkään kielletty Neuvostoliitossa ja ilmestyessäänkin sensuroitu. Sitä on vaikea ymmärtää, mutta ehkä kaikki keskusjohtoisuuden ja hulluuden kuvaus voitiin katsoa neuvostovastaisuudeksi. Miten kirjan synkeä huumori toimisi, jos ei tietäisi millaiset olot itänaapurissa on pahimpina neuvostoaikoina ollut? Riittäisikö kirjailijan kuvaama maailma vai vaatiiko tämä kuitenkin taustaksi todellisuuden? Minä en siihen pysty vastaamaan. Itsestäni tuntuu että kirja toimisi, vaikka sen olisi kirjoittanut ruotsalainen, mutta en saa itsestäni tabula rasa -kopiota asian varmentamiseen.

Kirjailija, toimittaja Mihail Bulgakov (1891–1940) ei ehtinyt nähdä kirjaansa julkaistuna.

Kustantaja: Werner Söderström Osakeyhtiö, Helsinki
Kääntäjä: Ulla-Liisa Heino
Julkaisuvuosi: 2005 (ensimmäinen suomennos 1960, Bulgakov alkoi kirjoittaa tekstiä vuonna 1928, alkuperäinen Мастер и Маргарита valmistui 1940, mutta julkaistiin sensuroituna kirjallisuuslehdessä vasta 1966–1967)
Sivumäärä: 608
ISBN: 978-951-0-41174-2
Pokkariversion kuva: Getty images
 

Saatana saapuu Moskovaan oli vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 2. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 5/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 4,29.

Johanna Venho: Ensimmäinen nainen

 

Olen viime vuosina oppinut hyväksymään kirjat, joissa kirjailija asettuu oikean henkilön nahkoihin ja kertoo tämän suulla koko tarinan tai osan siitä. Minna Rytisalon Rouva C, Heidi Köngäksen Hertta, Riitta Jalosen Kirkkaus, Rosa Liksomin Everstinna tai Jari Tervon Myyrä ovat kaikki loistavia romaaneja, kun pääsee yli totuudellisuuden vaatimuksesta. Eihän kukaan pysty kirjoittamaan edes itsestään oikein ja rehellisesti, mutta olen aiemmin ollut huolissani siitä, jääkö jotain henkilön kannalta todella tärkeää kertomatta, kun sisälle asettuva ihminen on ulkopuolinen. 

Johanna Venhon Ensimmäinen nainen kertoo Sylvi Kekkosesta Sylvi Kekkosen silmin. Olemme Venhon kanssa samanikäiset (s. 1971), joten hänellä on täsmälleen sama aikalaishistoria Sylvi Kekkosen kanssa kuin minulla eli käytännössä ei mitään. Sylvi Kekkonen menehtyi joulukuussa 1974, eikä minulla ole hänestä muistikuvaa. On varmaankin niin, että kolmivuotiaana muistiin painuvat lähinnä omaa elämää koskettavat asiat. Minulle Urho Kekkonen oli aina sinkkupresidentti ja Sylvi jäi tuntemattomaksi, nimen tasolla olemassa olleeksi.

Kirjailija, runoilija, myös toimittajana ja päätoimittajana toiminut Venho on kuitenkin tehnyt paljon pohjatyötä kirjaa laatiessaan ja hankkiutunut lähemmäs Sylviä. Johanna Venhon ajatuksia kirjastaan voi lukea esim. tästä haastattelusta. Sivuhuomautuksena: Jalosen Kirkkaudessa minua edelleen vaivaa se, että hän tunnustaa kirjan lopussa lukeneensa suuren osan Janet Framen kirjoista vasta lähetettyään käsikirjoituksen jo kustantajalle. Nimenomaan tietoisuus asiasta vaivaa, en olisi huomannut asiaa kirjaa lukiessani.

Ensimmäinen nainen pakotti heti googlaamaan muutaman keskeisen asian: milloin Sylvi Kekkonen oli syntynyt (1900), missä (Pieksämäellä), millaiseen perheeseen (isä oli pappi ja perhe muutti isän töiden perässä Lusiin, Metsäpirttiin ja Puumalaan). Lisätiedon tarve on merkki kiinnostavasta kirjasta, paitsi jos kyseessä on tietokirja, jolloin lisätiedon tarve kertoo jonkinasteisesta epäonnistumisesta.

Kirjassa Sylvi on kesällä 1966 yksinään Kekkosten mökillä Suomusjärvellä. Hän on ajatellut lukea ja sen jälkeen polttaa nipun päiväkirjojaan. Vanheneminen painaa päälle, ja huoli siitä, että joku joskus näkisi mitä henkilökohtaista hän oli päiväkirjoihin kirjoittanut. Mutta suunnitelma muuttuu, kun mökille tulee vieraaksi pari kuukautta aiemmin menehtyneen kirjailija Marja-Liisa Vartion hahmo. Heidän ystävyytensä aikana Marja-Liisa oli ollut aina äänessä, nyt hän tahtoo antaa tilaa Sylville. Oikeastaan Marja-Liisa vaatii Sylviä kertomaan syvimpiä tuntemuksiaan ja haastaa tämän näkemyksiä. 

Merkitystä on sillä, että molemmat ovat kirjailijoita, Marja-Liisa Vartio lähes neljännesvuosisadan nuorempi, mutta ehti toteuttaa itseään kirjailijana ennen kuolemaansa vain 41-vuotiaana, kun taas Sylvi Kekkonen oli ensimmäisen kirjansa aikaan ollut 49-vuotias. Nuoremman naisen heijastuma kannustaa Sylviä jatkamaan kirjoittamista rohkeasti, vanhempi Sylvi toppuuttelee omaa kirjailijuuttaan. Hän on varautunut, ei saa sanoja ulos helposti ja voimakkaan puolison energisyyskin lamaannuttaa. Urho sen kuin paukuttaa tekstiä kirjoituskoneesta ulos iltaisin, milloin ei ole työasioilla tai lietsussa.

Sylvin ajatuksissa vaihtelevat perhe, rakkaus poikiin ja Urhoon, oman elämän kulku, kirjoittaminen, elämänikäinen lukuharrastus, vanheneminen, reumasairaus ja tietenkin Urhon muut naiset, etenkin Anna-Liisa Snellman ja Anita Hallama, jotka seurasivat toisiaan Urhon pitkäaikaisina naisystävinä, ja jotka Sylvi hyvin tiesi. Sylvi tuntee pienuutta näihin komeisiin naisiin verrattuna. Fyysistä pienuutta, koska Sylvi itse on pienikokoinen ja siro. Mutta tietenkin myös pettymystä omaan riittämättömyyteensä, vaikka henkinen side Urhon kanssa on edelleen vahva.

Vaikeaa on tietää, mitä Sylvi oikeasti näistä asioista ajatteli, kun hänen jälkeensä jäi vain hajanaisia muistiinpanoja ja satunnaisia päiväkirjoja. Kirjoista ja etenkin aforismeista voi tietenkin jotain päätellä. Itse en ole Sylvi Kekkoselta mitään lukenut, joten joudun luottamaan Venhon tulkintoihin, jotka hän on siirtänyt Sylvin ajatuksiin. Ei minua Venhon Sylville kirjoittamissa ajatuksissa mikään häiritse, fiktiota, fiktiota, mutta jos hyvin sovinnainen ihminen alkaisi vaikuttaa modernilta tai toisinpäin, oltaisiin kenties jo ylitetty fiktion rajat, ellei kyseessä olisi satiirinen kuvaus. 

Toisaalta taas, jos minä olisin ollut tekijänä, ei esimerkiksi äitiys ja suhde lapsiin olisi noussut yhtä merkittäväksi, koska en niistä asioista tiedä. Venhon pohjatyöhön perustuvat ja hänestä läpi suodattuneet pohdinnat ovat varmasti enemmän kohdallaan, kuin mitä itse olisin osannut kirjoittaa. Sylvi on kirjassa ylihuolehtivainen jo aikuisista pojistaan ja tunnustaa olevansa epäoikeudenmukainen miniöilleen.

Alussa Sylvi ajaa mökille Morris Minillään, jonka presidenttipari on saanut lahjaksi kuningatar Elisabethilta, ja jonka vuoksi hän suoritti ajokokeen yli 60-vuotiaana, Urholta salaa. Perillä hän liikuskelee mökissä ja sen pihapiirissä sekä tekee pieniä kotiaskareita tai lämmittää saunaa, samalla kun aivot kertaavat taukoamatta muistoja elämän varrelta. Nämä toimet ja huopiin kääriytyminen, teen juonti tai Vartion hahmon tupakoinnin seuraaminen ovat kirjan koossa pysymisen vuoksi pakollisia, mutta eivät tuo muuten lisäarvoa.

Kuvanveistäjä Essi Renvall on otettu toiseksi kertojaksi. Hän yrittää muotoilla Sylvin päätä, mutta ei saa puettua muodoksi sitä mikä Sylvissä pinnan alla häämöttää, eikä ole mihinkään versioonsa tyytyväinen. Sylvi on hemmoteltu ja kovia kokenut, pehmeä ihminen, jonka sisällä on kuitenkin seinämä. Pidin Renvallin osioista eniten. Kirjailija oli onnistunut tavoittamaan kuvanveistäjän luomisen tuskan vakuuttavasti. Lyhyitä Renvall-osioita tehostaa kuvanveistäjän fyysinen ottelu milloin hiilipiirroksen, milloin kipsin, milloin saven kanssa.

Kontrasti kirjailijana ja kuvanveistäjänä menestyneiden naisten ja presidentin puolisoksi leimatun Sylvin välillä oli toimiva. Sylvin aikaan naisen itsenäinen uravalinta oli näennäinen. Vaikka hän sai kirjoittaa ylioppilaaksi, oli sen jälkeen edessä lähinnä naisellisia ammatteja tai avioliitto, maatalon tyttärillä emännän ura, mutta Sylvi ei ollut maatalosta. Hän tapasi Urho Kekkosen Etsivän Keskuspoliisin kansliassa työskennellessään – ikätoveri, lakitieteen ylioppilas Urho oli jo esimiesasemassa, kun taas Sylvi kirjoitti arkistokortteja. 

Ja myöhemmin Sylvi oli aina ensisijaisesti puoliso, ensin pääministerin ja loppuikänsä presidentin, mistä oli jopa haittaa hänen haaveilleen toteuttaa itseään. Pääministerin ja presidentin rouvan kirjat kyllä julkaistiin, mutta epävarmuus niiden kelvollisuudesta jäi kalvamaan. Kirjassa on hieno kohtaus, jossa Arvo Salo toteaa, että presidentin rouvan ei ole syytä enää tulla Kirjailijaliiton vuosikokouksiin, koska muut eivät tämän läsnäollessa pysty puhumaan vapautuneesti. Urhon voimakas ja sanavalmis luonne säteili joka paikkaan.

Jotain symboliikkaa lienee mökin nimessäkin, arkkitehti Aarne Ervin suunnitteleman Katerman. Eino Leinon Oterma ja Katerma -runossa Katerman kauniimpi ulkomuoto ja Oterman verevämpi nainen johtavat himoon ja veljessurmaan. Kenen tuottamaa symboliikka on, Urhon, Sylvin, arkkitehdin? Ja miksi kirjailija valitsi juuri Katerman tapahtumapaikaksi?

Kustantaja: WSOY, Helsinki
Julkaisuvuosi: 2019
Sivumäärä: 261
ISBN: 978-951-0-43570-0
Kannen suunnittelu: Satu Kontinen
Etukansi on muunnelma Åke Hellmanin Sylvi Kekkosen muotokuvasta (c) Kuvasto 

Ensimmäinen nainen oli ehdolla kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon saajaksi.

Ensimmäinen nainen oli vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 1. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 3/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,77.

 

Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina

 

Pitkään aikaan en ole lukenut romaania, jonka alku olisi heti koukuttanut kunnolla, mutta Kazuo Ishiguron kirja Ole luonani aina onnistui tehtävässä. Koetin etsiä hyvää suomennosta termille 'narrative hook', mutta sen sijaan että olisin löytänyt hakemani, löysin toisen, elokuviin liitetyn termin 'cold start', jossa katsoja tiputetaan kylmiltään keskelle tapahtumia. Ole luonani aina voisi kuulua myös tähän luokkaan.

Ensimmäisellä sivulla käy ilmi, että päähenkilö on jonkinlainen valvoja. Hän valvoo ihmisiä, joita kutsutaan luovuttajiksi. Ja on hyvä valvoja, sillä hänen luovuttajansa toipuvat nopeasti. Vaikka kokonaisuus paljastuu hiljalleen kirjan mittaan, on vihjeistä arvattavissa, että ruumiinosista on kyse. 

Jonkinlainen kamala maailma on siis kyseessä. Antiutopia, sanotaan takakannen kehuvassa sitaatissa. En tiennyt, miten antiutopia eroaa dystopiasta, mutta googlettamalla löysin vastauksiksi mm. "dystopia on pieleen mennyt utopia", "anti-utopia on tarkoitettu sellaiseksi" ja "anti-utopiassa ihmiset kuvittelevat elävänsä utopiassa".

Koukun veto tyssäsi kuitenkin kohta, kun siirryttiin yli vuosikymmen ajassa taapäin, seuraamaan päähenkilön ja hänen ikätovereidensa elämää erikoisessa sisäoppilaitoksessa. Sisätarina toi mieleeni Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin tai Elif Shafakin Eevan kolme tytärtä, tosin käsillä olevassa kirjassa oppilaat olivat nuorempia ja kouluunsa sidottuja (kahdessa muussa ollaan collegessa tai yliopistossa). Nuorten kaveruussuhteet, kiintymiset, pettymiset, juonittelut ja arvoasteikot ovat kaikissa keskeisiä, mutta Ishiguron tarinassa ne eivät jaksaneet kiinnostaa. Harmi, sillä ne vievät valtaosan suomennoksen 394 sivusta.

Minäkertoja kertoo tapahtumista laveasti ja yksityiskohtia unohtamatta. Kirjailija on tavoittanut taidokkaan rönsypuhujan tyylin, jossa päähenkilö hyppii ajassa ees taas, lähtee yhä uusille poluille, mutta palaa takaisin kertomaan sitä mitä alun perin oli aikonut. Vai palaako? En jaksanut välittää, enkä pohtia mitä kerronnan tyylin oli tarkoitus päähenkilöstä kertoa. Tarinaa se ei palvellut. 

Teksti kulki esimerkiksi näin:

En muista, tapahtuiko tämä ennen tuntia vai sen jälkeen enkä kuinka täynnä luokka oli. Muistan, että minulla oli kirjoja käsissäni ja että aurinko heitti kirkkaan valoläiskän pulpetinkansille, joiden päällä Ruth ja muut istuivat juttelemassa, kun lähestyin heitä.

Tai näin:

En saa mieleeni, mitä Tommylla oli päällään – todennäköisesti rähjäinen jalkapallopaita, joita hän käytti kylmälläkin säällä – mutta minulla itselläni oli varmasti punaruskea vetoketjullinen verryttelytakki, jonka olin hankkinut kirpputorilta ykkössenioreissa.

Vanha sääntö sanoo, että jos kirjassa näytetään punaruskea vetoketjullinen verryttelytakki, on sitä myöhemmin käytettävä tukehduttamaan tai kuristamaan joku, tai sen pitää löytyä ruumiin ylle käärittynä. Turha luulo! Verryttelytakkia ei tavata uudestaan. Sen sijaan satoja uusia yksityiskohtia kyllä.

Sekään ei riittänyt, että nuorille varatusta kaameasta kohtalosta tippui tietoa keskustelu kerrallaan, kun oma mielikuvitus oli täyttänyt aukot jo alussa. Olisin itse viipynyt pidempään luovuttajien kokemuksissa, siinä että parhaimmat selvisivät neljänteen luovutukseen saakka, mutta moni "tuli päätökseen" jo toisen tai jopa ensimmäisen luovutuksen jälkeen. Väliajat toivuttiin ja heti kun kuntoa taas riitti, oli edessä uusi operaatio. Luovuttajat tuntuivat hyväksyvän kohtalonsa, anti-utopiassa kun elivät.

Mutta eivät kaikki. Kun nuoret siirrettiin pois koulusta ja he alkoivat valmistautua luovutusten alkamiseen, alkoi kiertää huhu, että jos kaksi luovuttajaksi kasvatettua oli todella, todella rakastuneita, he voisivat saada lykkäystä luovutusten aloittamiseen. Kun vain tietäisi mistä lykkäystä anottaisiin. 

Luovuttajat saivat alkuun toimia valvojina. Päähenkilö sai jostain syystä toimia valvojana vuosikausia ja siinä roolissa hän tapasi uudestaan kaksi omaa luokkakaveriaan. Toisen kanssa jatkui vanha ystävyyspeli, toiseen, superluovuttajaan hän rakastui. Rakastunut pari päätti kaikesta kyynisyydestään huolimatta kokeilla huhun todenperäisyyttä. Mitä menetettävää heillä oli? 

Huhuun kietoutui kaikki koulussa aikanaan nuuskittu tieto, salaperäinen Madame ja taideaineille annettu suunnaton paino (tämä oli luovutusten ohella jännittävin sivujuonne kirjassa: miksi ihmeessä lapset käyttivät kaiken tarmonsa kehittääkseen itseään luovissa lajeissa? Saatte lukea itse.) Vaan huhu oli huhu, lykkäyksiä ei ollut olemassa. He olivat klooneja, joiden kanssa normaali maailma ei halunnut olla missään muussa tekemisissä, kuin käyttää heidän elimiään. Superluovuttaja jatkoi kohti viimeistä luovutustaan ja päähenkilö ensimmäistään.

Ishiguro (s. 1954) on Japanissa syntynyt, mutta valtaosan ikäänsä Englannissa asunut kirjailija. Nobelin kirjallisuuspalkinnon hän sai vuonna 2017. Minun pitää lukea muutama muu hänen kirjoistaan, jotta ymmärrän palkinnon syyt. Tästä kirjasta olisin pitänyt teininä enemmän.

Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki
Kääntäjä: Helene Bützow
Julkaisuvuosi: 2005 (alkuperäinen Never let me go samana vuonna)
Sivumäärä: 394
ISBN: 978-951-31-3195-1
Päällys: Timo Mänttäri

Ole luonani aina oli vuoden 2020 Goodreads-lukuhaasteeni 54. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 3/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,82. 

Kirja on Tammen Keltaisen kirjaston nro 367.