Näytetään tekstit, joissa on tunniste Rakkaus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Rakkaus. Näytä kaikki tekstit

Ola Rapace: Elämäni Romeona. Pakomatka 5 näytöksessä

 

Ennakkoon ajattelin ruotsalaisen Ola Rapacen elämäkerran olevan ailahteleva vuodatus, jossa ainoa kiinnostava asia olisi hänen ystävyyssuhteensa itsemurhaan päätyneeseen Wallander-elokuvien kollegaan, Linda Wallanderia näytelleeseen 'Tikuun'. Kirjan nimeen nostettu Romeokin viittaa kepeyteen ja romanssiin. Ostin kirjan silti, ja ihan täyteen hintaan, koska miksipä ei. Olenhan lukenut myös Timo T. A. Mikkosen 35-vuotiaana kirjoittaman Takana loistava tulevaisuus -kirjan ja monta enemmän puolustelukirjojen kuin elämäkertojen luokkaan kuuluvaa sepustusta. 

Ensimmäinen yllätys Rapacen kirjassa oli, että kaverihan on minun ikäiseni, eikä siis enää nuori mies tilittämässä vasta alkuun päässyttä elämäänsä. Ja toinen, että kirja oli odotettua vetävämpi ja Rapace mahdollisesti ihan varteenotettava kirjoittaja – riippuen tietenkin toimitustyön määrästä.

Koska en juuri koskaan lue takakansia (ne eivät kerro mitään kirjan hengestä, toisin kuin sivujen nopea selailu), huomasin vasta pitkälle luettuani, että ONHAN tämäkin puolustelukirja! Kun en myöskään seuraa Ruotsin juoruja, en tiennyt, että Rapace on ollut kotimaassaan jonkinmoisten syytösten kohteena. Takakanteen on poimittu kirjasta mehiläisenkokoisin kirjaimin: 

Tämä kirja ei ole anteeksipyyntö. En halua puolustella itseäni tai häikäilemättömiä valintojani. Kirjoitin yrittääkseni ymmärtää.

Häikäilemättömät valinnat ovat ihmiselle tyypillisiä, mutta kyllä Rapacella taitaa niitä olla hieman normaalia enemmän. Mitäs niitä puolustelemaan, tehty mikä tehty. 

(Ruotsin julkkisjuoruista olisi käynyt selville myös, että Rapace on ollut naimisissa Stig Larssonin Millennium-sarjan filmatisoinnin päähenkilö Noomi Rapacen kanssa. No kävisi se ilmi sukunimestäkin, mutta itse asiassa en ole katsonut koko sarjaa, koska en pitänyt ensimmäisestä – ja viimeisestä – sarjan kirjasta, jonka luin.) 

Luin muutama vuosi sitten Mikael Persbrandtin elämäkerran Muistini mukaan. Se oli melko vetävä ja melko tunnustava, toki tunnustukset pidettiin tietyissä rajoissa. Rapacen kirjalla on monta linkkiä Persbrandtin kirjaan: molemmat miehet ovat komeita ruotsalaisia näyttelijöitä JA Rapace innostui näyttelijän urasta käytyään äitinsä kanssa katsomassa näytelmän, jossa Persbrandt oli roolissa. Parasta on, että Rapace ei ollut lainkaan teatteri-ihmisiä sitä ennen! 

Molemmat myös ovat käyttäneet kaikenlaisia aineita ja kaataneet monia naisia, kirjojensakin mukaan. Molempien kirjasta jää vaikutelma, että on kerrottu paljon, mutta ei kaikkea, eikä kaikki kerrottukaan pidä täysin paikkaansa. Persbrandtin kirja oli huomattavasti laajempi, mutta en keksi miksi. Se ei kuitenkaan tuntunut junnaavalta, mihin voi olla syynä se, että se on rehellisesti toisen kirjoittajan (Carl-Johan Vallgren) työtä, kun taas Rapace on ilmeisesti kirjoittanut itse ja teksti vain editoitu. 

Ja nyt kun näyttää, että olisin puhumassa itseäni ristiin, kerron, että hyvän kirjoittajan vaikutelma jäi suunnilleen ensimmäiseen lukuun. Prologissa viitattiin myös kirjoittajan isoisään kiinnostusta herättävästi, mutta asiaan ei koskaan palattu. Muutoin teksti muuttui kliseiseksi ja kerronta pinnalliseksi (siis voi olla paljastava vaikka on pinnallinen, 7 päivää -lehden tapaan).

Kirjoittaja on impulsiivinen, muutaman lukemani jääkiekkoilijahahmon tapaan. Se ei menettelisi, elleivät he olisi komeita ja ennestään ihaillulla alalla. Noin 2/3 luettuani jatkuva ihastuminen aina uuteen maailman kauneimpaan naiseen alkoi kyllästyttää. Samoin käy seksin, rakastelun, nus- tai naimisen toistelulle. Kai sitä on toisteltava, koska, kuten kirjoittaja meille kertoo: 

Seksi on kaiken keskiössä, työ toissijaista. Paneminen tulee aina ensin, se käy minulle nyt selväksi. Hyväksyn asian, vastaan tappeleminen on turhaa. 

Aina on myös käsillä uusi, suurin-ikinä-tilaisuus, jonka voi taas tavalla tai toisella sössiä, yleensä ulkoisia tekijöitä syyttäen. Napapiirin sankareita lainaten, aina tulee pari muuttujaa. Loppupuolella kirjaa päähenkilö pääsee päärooliin Canal+:n Section Zero -sarjaan. Kaikki alkaa ohjaajan kanssa keskustelulla, näin:

Sarja kuvataan kuuden kuukauden aikana Bulgariassa, mutta se yksityiskohta unohtuu minulta sekunnissa, käsikirjoitus on taikaa. Tunnin keskusteltuamme olen menetetty tapaus, valmis kuolemaan kapteenini puolesta. 

Ja päättyy: 

Alan juoda töissä, jotta saisin hiottua särmiä ja kestettyä alennustilaa. Yritän selviytyä kotiinpaluuseen asti pysyttelemällä kuoressani ja pikku hiprakassa. Saamme kuvaukset valmiiksi, mutta lopputulos on tyhjää, kylmää ja yhdentekevää. 

Nimien vaihtaminen liittyy samaan oireyhtymään nojatuolipsykologi-minäni mielestä. Hän syntyi Pär Ola Norellina ja on tätä kirjoitettaessa Sonny Ola Rapace Jawo. Voitte itse googlata noita muita muutoksia, mutta Rapace tuli siitä kun ihanimman (sillä kertaa) naisen kanssa oltiin menty juuri naimisiin, matkattu Pariisiin, selattiin sanakirjaa ja päätettiin ryhtyä Rapaceiksi.

Jotain kertoo myös sellaisten osaamisalueiden, kuin moottoripyörällä ajaminen ja tappelu, ihannoiva korostaminen. Hän osaa tehdä itse moottoripyörästunttinsa ja merkittävä moottoripyöräilijä, 98 metrin maailmanennätyshypyn hypännyt Robbie Madison, maailman paras lajissaan, sanoo päähenkilölle: 

En sanoisi näin kelle tahansa, mutta sinä osaat tämän, ystäväni. Olemme ajaneet yhdessä niin paljon, että tiedän että hoidat homman. Sinulla on kunnossa sekä pää että tekniikka, joten lakkaapa nyt vapisemasta ja purkita tämä kohtaus, niin pääsemme joskus oluelle. 

Varsinaista selittelyä tarvittiin kohdassa, missä hän oli bilettänyt hyvin nuorten naisten kanssa maaseututalollaan ja joko heittänyt naiset tylysti ulos pakkaseen tai sitten toiminut jotenkin ymmärrettävästi. En tekisi mitään päätelmiä suuntaan tai toiseen tässä kirjassa kerrotun perusteella.  Ja mitä tarkoittaa, kun päähenkilö tapaa ännännen kauneimman katseen ikinä, Julianaksi nimeämänsä naisen, joka on horoskoopiltaan kauris ja aivan liian nuori? Joo tajuan mitä horoskoopit ovat, mutta onko liian nuori liian nuori keski-ikäiselle vai laillisessa mielessä? Kenties tällä kertaa ensimmäistä.

Ehkä pitäisi lukea jotain muutakin ruotsin taide-elämästä. Viime vuosina lukemieni kirjojen luomat henkilökuvat Persbrandtista, Rapacesta, Alex Schulmanin isoisästä sekä Jussi Björlingistä ovat varsin erikoisia, usemmiten sarjassa viina, huumeet, naiset, toki Schulmanin isoisällä vain mustasukkaisuus ja itsevaltius, mutta riittävän painavana. Rapace ja Persbrandt antavat ruotsalaisesta näyttelyskenestä huuruisen kuvan myös monien muiden osalta. Rapace kertoo esimerkiksi ensimmäisestä teatteriroolistaan Kustaa III:ssa, jonka kuningas oli koko ajan huonossa kunnossa tai nukahteli, ilmeisesti aineiden vaikutuksesta:

Torsten on toisessa ulottuvuudessa. Yksikään hänen suustaan tuleva sana ei ole käsikirjoituksesta, ja hänen liikehdintänsä näyttämöllä rajoittuun sen keskellä olevalla sängyllä makoiluun ja meille muille heilutteluun. Kuningas käskee meidän tanssia, osa tottelee. Esityksen on tarkoitus kestää väliajan kanssa kolme tuntia, mutta kärsimme sen sijaan viiden tunnin nöyryytyksen. Esitykset lakkautetaan samana iltana. 

Palaan bloggauksen alkuun. Suomen Kuvalehdessä 8/2025 oli arvio Samuli Putron kirjasta otsikolla Mies tunnustaa. Pohjustukseksi oli otettu muitakin tunnustuskirjoja. Rapacen kirja voisi myös olla Mies tunnustaa -sarjaa, mutta sopisiko sittenkin paremmin Mies puolustautuu ja rahastaa? Kirjan lopussa käy nimittäin ilmi, että se oli tarkoitettu täyttämään koronasta (ja ehkä toilailuistakin) johtuvaa rahanpuutetta.

Mutta entä sitten toisen Wallander-näyttelijän murheellinen kohtalo? Kyllä Rapace 'Tikun' asian käsittelee kauniisti ja samalla raadollisesti. Poiminnat Wallander-sarjan tuotannosta sisältä nähtynä vaikuttavat kokemuksiini, kun katson sarjan uusintoja. Toki myös Persbrandtin kirja vaikutti siihen, miten nykyään katson Beck-sarjan jaksoja, joissa hän oli mukana. 

Tekninen moite: kirjasta ei käy ilmi ruotsinkielisen alkuperäisteoksen nimeä. Myös kannen suunnittelija pitää käydä katsomassa kustantajan sivuilta.


Kustantaja: WSOY, Helsinki
Suomentaja: Jonja Rajala
Julkaisuvuosi: 2021 (alkuperäisteos Romeo (min flykt i fem akter) samana vuonna)
Sivumäärä: 156
ISBN: 978-951-0-47230-9
Kannen kuva: Maria Östlin
Kannen suunnittelija: Jessica Carenfelt


Elämäni Romeona oli vuoden 2024 Goodreads-lukuhaasteeni 43. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 2/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 2,86.

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia

 

Teen monia asioita systemaattisesti, mutta tapa ei ulotu siihen, miten luen kirjailijoiden teoksia. Ellei kyse ole tiukan kronologisesta sarjasta kuten Elena Ferranten Napoli, luen mitä sattuu käteen osumaan. Joten nyt luin Pajtim Statovcin esikoisromaanin Kissani Jugoslavia aloitettuani viime vuonna Bollasta. 

Toinen kirja peräjälkeen paljastaa, että Statovci tottavie osaa kuvata miesten välistä erotiikkaa. Ihailin Bollassa päähenkilön kiihkeitä ajatuksia rakkaastaan. Kissani Jugoslavia alkaa kahden ennestään tuntemattoman miehen värisyttävällä kohtauksella. Useimmiten erotiikka on kirjoitettuna vaivaannuttavaa, mutta Statovcin tekstissä ei ole tästä tietoakaan. 

Kirjassa seurataan alkukohtauksen nuorta miestä sekä nuorta kosovolaista naista, joka kirjan edetessä paljastuu nuoren miehen äidiksi. Nuori mies elää nykyaikaa, naisen tarina alkaa vuodesta 1980. Naisen tarina on tärkeä, mutta se jää limittäin kerrotun pojan tarinan alle. Naiset eivät näissä kahdessa lukemassani Statovcissa ole toimijoita, vaan automaatteja, työmyyriä, jotka alistuvat ja toteuttavat perinnettään. Hyväksyn kirjailijan valinnan.

Hyväksyn myös sen, että Statovci tässä kirjassa siirtää albaaniperheen Suomeen jo ennen varsinaisen Kosovon sodan alkamista. Näin hän säästyy perheen kuljettamiselta sodan läpi ja kirjassa sota tulee esiin vain televisiossa ja sukulaisten kohtaloiden kautta. Vielä radikaalimmin teki Anni Kytömäki Kultarinnassa: hän siirsi päähenkilön Lappiin tekemään luontohavaintoja viestiyhteyksien saavuttamattomiin koko vuoden 1918 sodan ajaksi.

Ensimmäisellä neljänneksellä kirjaan tulee mukaan kissa, joka minulle oli kuin Bulgakovin Saatana-satiirista hypänyt. Ja jos en olisi lukenut Saatana saapui Moskovaan -kirjaa, en olisi kiinnostunut kahdella jalalla kävelevästä ja puhuvasta fantasiakissasta, vaikka se on ilmoitettu jo nimessä ja kansikuvassa. Kissa tavataan homobaarissa, mutta yllättävää kyllä, kissa inhoaa homoja. Ei homoseksuaalisuutta, vaan homoja. Etenkin naismaisia homoja. Mutta kuitenkin myös miesten välistä seksiä. Ja mistä tämä inho oli tullut?

Kissa vakuutti, etteivät sen puheet homoista perustuneet mihinkään kuulopuheisiin, vaan omakohtaisiin kokemuksiin, sillä se oli kerran tavannut kaksi homoa. Kissa oli ollut lounasravintolan vessassa tupeeraamassa rehevää turkkiaan, kun kaksi homomiestä oli saartanut sen: kissan mukaan miehet olivat marssineet sen molemmille puolille ja osoitelleet sen komeita kylkiä ja kiiltävää häntää kuin mitäkin lihanpaloja, ja kissa oli tuntenut olonsa niin esineellistetyksi, että se oli joutunut keskeyttämään tupeerauspuuhansa ja peittämään suloiset kurvinsa.

Kissa on kaikin puolin ristiriitainen, ja päähenkilön kämpille muutettuaan se paljastuu kauheaksi – vaativaksi ja ilkeäksi – ja kuitenkin päähenkilö rakastaa sitä. Tulkitsin, että kissa eli vain nuoren miehen pään sisällä ja lienee ollut oireilua oman homoseksuaalisuuden keskeneräisestä hyväksynnästä. Vaikka mies oli elänyt valtaosan elämästään vapaassa länsimaassa, olivat synnyinseudun ja perheen perinteet väistämättä jossain mielen pohjalla. Samaan oireiluun liittäisin käärmeen, jonka mies oli hankkinut ennen kuin kissa astui hänen elämäänsä. Käärme oli todellinen, mutta heijasti sekin uskoakseni miehen sisintä. Vai miksi muuten käärmeitä ikänsä pelännyt mies ottaisi kuristajakäärmeen asumaan kotiinsa? Lopussa mies ja käärme ottavat raa'asti yhteen, ja jotain muuttuu miehen maailmassa. 

(Ilta-Sanomien Statovcista kertovassa jutussa vuodelta 2019 esiintyy tulkinta kissasta revittynä Jugoslaviana ja myös poiminta kirjailijan mietteistä, joissa mainitaan seksuaalisuus. Jokainen lukija on kuitenkin oikeutettu näkemään kirjassa sen, mitä kirja juuri hänelle kertoo.)

Päähenkilön äidin tarina kulki siis pojan tarinan välissä. Se oli kliseisempi ja konkreettisempi: nuori kaunis tyttö oli sidottuna kotikyläänsä ja kotiinsa. Hän päätyi naimisiin kylän liepeillä sattumalta tapaamansa komean miehen kanssa. Jotain ihastusta oli, mutta perinne vaikutti enemmän, eikä tytöllä ollut todellisia vaihtoehtoja. Isä lupasi hänet tälle miehelle, joka oli hyvästä suvusta ja opiskeli yliopistossa. Kaikki tiesivät, että mies oli kotoisin paikasta, joka tunnettiin vanhoillisuudesta, väkivaltaisista miehistä ja onnettomista naisista. Tyttö pohti, että ei tulisi sellaista menoa katselemaan, vaan ennemmin kuolisi tai tappaisi miehensä.

Mutta kaikki alkoi mennä pieleen heti varsinaisena hääpäivänä. Aviomies tuli itse hakemaan tytön uuteen kotipaikkaansa, vaikkei niin tehty, vaan sukulaismiehet toimivat aina hakijoina. Ajomatkalla hän löi vaimoaan ensimmäisen kerran. Ja kaiken kukkuraksi häiden jälkeisenä aamuna nuorikolle kerrottiin, että Jugoslavian johtaja Tito oli kuollut. Häiden juhlinta vaihtui epätietoiseen arkeen. 

Mitä suurinta symboliikkaa tässäkin, ja jos nuoren onnen nopea kääntyminen väkivaltaiseksi avioliitoksi olikin kliseinen, käytti Statovci pitkällisiä häävalmisteluita ja -seremonioita taitavasti  kuvatakseen yhteisön dynamiikkaa. 

Ylempänä kerroin, että nainen jälleen kerran alistui. Hän ei tappanut itseään eikä väkivaltaista miestään, hänestä tuli äiti, hän seurasi miestään Suomeen, eli vaatimattomissa oloissa, ja vasta vanhemmalla iällä pääsi tilanteeseen, jossa sai ajatella vain itseään. Mutta ilman äitiä ei olisi ollut pojan tarinaa. Ne vaativat toisensa ja tekivät yhdessä kirjasta väkevän.

Kissani Jugoslavia on parhaimpia lukemiani esikoisromaaneja. Ei ihme, että se voitti Helsingin Sanomien vuoden parhaalle esikoiskirjalle tarkoitetun kirjallisuuspalkinnon vuonna 2014. Myös kirjan nimi ja kansi ovat poikkeuksellisen onnistuneita, ja kansi voitti Grafian Vuoden huiput -palkinnon julkaisugrafiikan sarjassa. Perusteluissa kerrotaan kannesta asioita, joita kirjaan tarttuva lukija ei voi tietää: "Kannessa balkanilaisen ohjaajan Emir Kusturican elokuvien hulluus. Ylivedossa esiintyy sodassa tuhottu kotikylä Podujevo. Kannen värit heijastavat kirjan tunnelmaa."

Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki
Julkaisuvuosi: 2014
Sivumäärä: 286
ISBN: 978-951-1-26978-6 (pokkariversio)
Kansi: Jaakko Ollikainen

Kissani Jugoslavia oli vuoden 2022 Goodreads-lukuhaasteeni 6. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 5/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,72.

Hanna Brotherus: Ainoa kotini


Näistä huolimatta haluan lisätä, että jos joku toivoo, että kirjoittaisin hänestä lämpimämmin, hänen olisi pitänyt miettiä sitä jo kauan sitten.

Hanna Brotheruksen (s. 1968) kirjassa on monia hienoja oivalluksia ja kauniita lauseita, kuten ylle lainaamani. Mutta se ei riitä, sillä muilta osin kirja vaatii ilmeisesti poikkeuksellisen paljon samaistumista viedäkseen lukijan mukanaan. Ei minua ole koskaan haitannut lukea aivan erilaisen ja eri tavalla ajattelevan ihmisen kertomusta elämästään. Toissakertaisessa tekstissäni käsittelin Joonatan Tolan kertomusta suvustaan ja lapsuudestaan, enkä usko että Tolalla ja minulla on kovin monia yhdistäviä tekijöitä. Niitä ei tarvittu, kun kirja oli muuten kiinnostava. 

Kirjan yleistuntuma on jotenkin valittava. Se on vaarana kun kirjoittaa suoraan omasta elämästään. Romaani ei saa olla pelkkää onnea, mutta miten temppu tehdään, onkin toinen juttu. Joonatan Tola käytti mustaa huumoria. En usko, että se olisi sopinut Brotherukselle.

Brotheruksella on ollut kovia kokemuksia, kuten siskon sairaudet ja kuoleminen nuorena aikuisena, veljen syöpä, nelilapsisen perheen arjen hoitaminen, avioero. Kuitenkin moni asia on huomattavan hyvällä mallilla. On rakkautta ja läheisiä. Hän on saanut tehdä töitä valitsemallaan alalla tanssijana, koreografina ja ohjaajana. Koulutuksen ja työn vuoksi hänellä on vahva ja liikkumista rakastava keho, joka toki vanhenee kuten meillä kaikilla.

Sisarsuhteessa olisi ollut materiaalia enemmän kuin mitä kirjailija on käyttänyt. Lapsuudessa siskokset kilpailivat vanhempien huomiosta ja hankkivat taitoja, joilla voisivat päihittää toisensa. Normaali pieni kateus ja kähinä kuitenkin loppui, kun toinen sairastui syömishäiriöön. Koko perheen huomio keskittyi sairastavaan sisareen ja terveen sisaren asiat siirtyivät sivummalle. Mikä pahempaa, hän ei enää saanut olla oma itsensä, vaan häneltä edellytettiin tietynlaista rohkaisevan kannustavaa ja samalla vetäytyvää käyttäytymistä. Sisaret eriytyivät, kunnes toinen sairastui syömishäiriönsä päälle syöpään. Yhteiset tutkimus- ja hoitokäynnit ja kuoleman läsnäolo lähensivät uudestaan. 

Olisin kehottanut kirjailijaa ensimmäisessä kirjassaan kirjoittamaan kattavammin auki nämä monitasoiset vaiheet ja tunteet. Sen sijaan sisarusten suhde on pääosassa vain 13 sivun pätkässä. Ja mukaan on ahdettu kliseetä esimerkiksi näin: 

Esipuberteetin vuosina leikkimme näyttämö halkesi. Kaunis, ehjä ja turvallinen lapsuus jakaantui kahtia ja harmonia pirstoutui. Myrsky, jota olin pelännyt, iski voimalla perheeseemme. Sisko laihtui, kuukautiseni alkoivat ja niiden myötä ymmärsin, että lapsuuteni loppuu. Alkoi erkaantuminen. Vaaka, joka oli näyttänyt yhtä tasaista lukemaa summana meistä kahdesta, jakaantui kahdeksi. Aloin kompensoida ja johdattaa ukkosta perheemme sisällä pois äidin hartioilta. 

Nooh, saatan olla liiankin allerginen halkeamille, myrskyille ja ukkosille. Karikkoa tuossa ei sentään ollut. Mutta ilman kliseitäkin, kirjassa on runsaasti tylsän elämän tylsää kuvausta, tässä eletään mainitsemaani nelilapsisen perheen arkea:

Asettelin iltaisin jokaisen lapsen seuraavan päivän vaatteet pinoon. Suosin sitä, että pojilla oli keskenään samanlaiset puserot, pidin tärkeänä että ne olivat luonnonkuituiset. Halusin, ettei heidän vaatteissaan ollut isoja kuvioita tai logoja. Suurimman osan heidän vaatteistaan olin ommellut ja loput ostanut kirpputorilta. Vain alusvaatteet ja sukat ostin uusina. Olin tarkka siitä, että kaikki vaatteet olivat puhtaita ja silitettyjä.

Brotherus sortuu myös samaan kuin Hunter Biden omassa kirjassaan, eli vuodattamaan ylistystä läheistensä ominaisuuksista. Se nyt ei toimi muualla kuin onnittelu- tai hautajaispuheissa. Sivulla 133 on lähes koko sivun vievä listaus hänen neljän lapsensa piirteistä, josta muutamia poimintoja eri lapsilta: loputtoman ahkera, viisas, moneen suuntaan lahjakas, herkkä, hauska, syvällinen, karismaattinen, kiinnostunut ryhmän jäsenenä toimimisesta, voimakastahtoisin ihminen jonka tunnen. 

Kuinka objektiivinen voi äiti olla kuvauksessaan? Tai: kuinka vähän ihmisiä äiti tuntee, jos se voimakastahtoisin osuu omiin lapsiin? Onhan se mahdollista, mutta naurahdin jo tuossa karismaattisessa, sillä ikuisesti mieleeni on piirtynyt erään TV-juontajan kommentti muutaman kuukauden ikäisestä omasta vauvastaan: "Lapseni on karismaattisin ihminen jonka tunnen."

Nykyiselle rakkaalle varatut sivut olisin käyttänyt sisarsuhteeseen nekin. Yhteensitova hulluuden liaani, lentokenttä, johon laskeuduttiin eri taivailta, sielunkumppanuus, rakkaan nukkuma-asennon kuvaaminen, suru siitä yhteinen lapsi ei enää tule kyseeseen... ei ole minun teekuppiani tämä kirja mistään kohdasta.

Kirjassa lienee haettu taiteellisuutta limittämällä pidempiä lukuja, alle sivun pituisia pätkiä, kirjeitä ja Pariisissa kirjattuja päiväkirjamaisia muistoja. Ne eivät toimi rytmittäjinä, kun koko kirja on kasauma hajanaisia havaintoja ympäriämpäri kirjailijan elämästä ja ajatuksista. Ehdottamani keskittyminen sisarsuhteeseen TAI syömishäiriön jatkumoon sisaresta kirjailijaan itseensä, kirjailijasta tämän lapseen olisi jäntevöittänyt teosta.

Alun sitaatille ei tunnu olevan kirjassa katetta muuten kuin äidin kuvauksen osalta. Äitiin kirjailija ei löydä yhteyttä ja hän saa 50-vuotiaana vahvistuksen tunteelleen, että äiti ei koskaan rakastanut häntä. Sen sijaan kirjassa on kyllä muita syitä harmistua. Lapsista on kerrottu avoimesti, ja itse olisin pillastunut, jos olisin löytänyt vastaavia kohtia elämästäni äitini kirjasta. Onneksi äiti ei ehtinyt kirjoja kirjoitella.

Brotherus kertoo Seuran jutussa ajatuksiaan kirjasta ja kirjoittamisesta. Helsingin Sanomien arvostelija  suhtautui kirjaan positiivisesti. Keski-Pohjanmaan arvioija kutsuu esikoisromaania loistavaksi, Maaseudun Tulevaisuuden taas pitää sitä hienona ja moniuloitteisena. MT:n arvioija kirjoittaa: "... niissä riittää pohdittavaa itsellenikin tyttärenä, siskona, vaimona ja neljän lapsen äitinä", mikä vahvistaa arveluani siitä että juuri tämä kirja vaatii samaistumista toimiakseen.

Monet ovat kirjasta siis pitäneet, minä en. Alkuun lainaamaani lausetta siteeraten: jos Brotherus olisi toivonut, että kirjoittaisin kirjasta lämpimämmin, hänen olisi pitänyt miettiä sitä jo kauan sitten.

Kustantaja: Werner Söderström Oy, Helsinki
Julkaisuvuosi: 2021
Sivumäärä: 329
ISBN: 978-951-0-46417-5
Päällys: Martti Ruokonen
Päällyksen kuvat: iStock ja Hanna Brotherus

Ainoa kotini oli vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 46. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 1/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,59.

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu


Sisko Savonlahden vuonna 2018 ilmestynyt esikoisromaani Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu on sopiva valinta kesäpäivään: kirja on sujuvasti kirjoitettu ja viihdyttävä, eikä vaadi ajattelua. Kepeäksikin voisi sanoa, mutta päähenkilö ei elä kepeää elämää, vaan velloo rakkaus- ja taloushuolissa. 

Lehtijuttuja silmäillessäni sain käsityksen, että tämä on ja ei ole genreltään Chick litiä, josta olen aiemmin arvioinut Henriikka Rönkkösen Bikinirajatapauksen. Savonlahden päähenkilö deittailee (ehkä ei pitäisi), kuluttaa rahaa sikäli kun sitä on, sekä on merkkitietoinen. Mutta hän ei ole "voimaantunut", mikä tuntuu olevan yksi genren kriteereistä. 

Ehkä sitten näin. Itsekin liitin tämän enemmän Eeva Turusen Neiti U:sta kirjoittamaan kirjaan, sillä päähenkilöt ovat samalla tapaa naiiveja ja pakkomielteisiä. Jopa siinä määrin, että tuntuu että tätä tyyliä on nyt hetkeksi tullut tarpeeksi. Mutta ei, Savonlahden kirja kannattaa ilman muuta lukea.

Blogin taustatyö kertoi myös, että tämä on autofiktiota! Miten minä sitten kehtaan kirjoittaa, että päähenkilö on kuin Anssi Kelan Milla, jonka pitää ryhdistäytyä ja päästä eroon tilanteista, joissa aamulla sängystä löytyy alaston mies, jonka olkaan on tatuoitu Jack Nicholson. (Ja juuri kun olin kirjoittamassa, että ei KENENKÄÄN miehen olassa voi lukea Jack Nicholson, löysin jutun josta selviää että tämä on viittaus edesmenneeseen muusikko Zarkus Poussaan).

Kirjan päähenkilö on tapahtumien aikaan noin 35-vuotias ja kantavana teemana on ex-poikaystävän kaipuu. Takaumien kautta kerrotaan, miten poikaystävä oli löytynyt, mitä treffeillä oli tapahtunut ja millaista oli olla yhdessä sitten kun seurusteltiin. Päähenkilö on niitä ihmisiä, jotka kuvittelevat yhteisen tulevaisuuden hyvin yksityiskohtaisesti suunnilleen ensimmäisen tunnin sisään tutustumisesta. 

Esimerkiksi kun päähenkilö lähtee opinto- ja muilla lainarahoilla New Yorkiin toipumaan pettymyksistä ja tapaa baarissa mukavan Billy-nimisen miehen, pohtii hän paluumatkalla jo seuraavia seikkoja: Puhuisimmeko Billyn kanssa lapsillemme enemmän suomea vai englantia? Miten vanhempani suhtautuisivat päätökseeni viettää loppuelämäni New Yorkissa? Jos he eivät jaksaisi matkustaa, syntyisikö niin vahva side, että he haluaisivat osallistua lastemme elämän tukemiseen? Jaksaisiko Billy leikkiä töiden jälkeen lasten kanssa? (Tarpeetonta varmaan sanoa, että Billystä ei kuulu enää koskaan mitään.)

Mieshuolien/haaveiden lisäksi päähenkilöllä on alussa mainitsemiani taloushuolia. Hän on freelancer-toimittaja, mutta elää pääasiassa toimeentulotuella ja suvulta sekä kavereilta laintuilla rahoilla. Syynä on ammatillinen umpikuja. Hän on kasvanut ulos nuortenlehdistä ja muoti- ja kauneuslehdistä, mutta ei voi kirjoittaa vauva- ja perhelehtiin, koska ei tiedä niiden aihepiireistä mitään. Uusien asioiden opettelu ei kiinnosta tai ainakin aina tulee jotain tärkeämpää: pyykit, suihku, verkkopankissa käynti, Messenger-viesti. Samasta syystä päähenkilö ei saa haettua muutakaan työtä, josta saisi säännöllistä palkkaa.

Päähenkilö on sipsi- ja valkosipulidippiriippuvainen. Tämä kirjan läpi kulkeva lanka on hauska ja kyllä kirjassa muutakin huumoria on. En todennäköisesti huomannut kaikkea ensilukemalla, eikä kirja kuulu niihin, jotka luetaan toistamiseen. Omat asiansa holtittomasti hoitava nainen on esimerkiksi saanut Spotifyltä sähköpostin, jossa sanotaan jotain luottokortista. Kaveri auttaa tulkitsemaan viestin ja sanoo, että äitisi luottokortti on varmaan vanhentunut. Nainen ei missään nimessä aio hyväksyä sitä, että joutuisi kuuntelemaan musiikin seassa mainoksia ja ajaa itsensä tuohtumukseen: olisi kai ollut äidin asia päivittää uudet luottokorttitiedot kaikkiin mahdollisiin paikkoihin!

Myös kohtaus luvusta "Kuulen kaikkien aikojen tippurikesästä" vaatii tarkkaavaisuutta, ettei huumori mene ohi. Päähenkilö tapaa kaverinsa Samulin Karhupuistossa.

Kysyn, haluaako hän kävellä Hakaniemen rantaan.

"Kävellään vaan", Samuli vastaa.

Ulkona ei ole erityisen lämmintä mutta eittämättä ihan kelvollinen sää istua terassilla, jos siihen sattuu paistamaan aurinko, kuten Oivan terassille paistaa.

Niin siis, jos Karhupuistosta päätyy Oivan terassille, ei ole suhteellisesti mitaten päässyt lähellekään Hakaniemen rantaa, ennen kuin baari kaappasi kaverukset huomaansa...

Kirjan luvut ovat hyvin lyhyitä ja niillä on edellämainitun kaltaiset napakat nimet, jotka voisi lukea omana tarinanaan. Ja kyllä minä sitten tykkään kirjan nimestä. Näin siinä viittauksen Pekka Ruuskan kappaleeseen Ehkä tänä iltana, enkä kirjan luettuani ollut eri mieltä itseni kanssa:

Jo tuhannesko perjantai
saman krouvin lattialla 
kuluu samaa toivomalla
saman peilipallon alla:

Ehkä tänään
ehkä tänä iltana
hän tulee odottamatta
ehkä tänä iltana
hän ottaa ja vie.

Toivo on aina siinä toisessa, joka tulee ja vie, ja joka olisi syy syödä vähemmän sipsejä, siivota –  ja ryhdistäytyä. 

Ystävät, jotka esiintyvät tarinassa, jäävät etäisiksi hahmoiksi siitä huolimatta, että heidät on esitelty kirjan alussa. Ehkä esittelyt olisi voinut jättää pois, koska ne eivät sitouttaneet lukijaa eivätkä edistäneet tarinaa. Antaa päähenkilön tilittää taas yhdelle satunnaiselle ystävälle, josta ei tarvitse enempää tietää.

Sisko Savonlahti (s. 1982) on koulutukseltaan medianomi ja toimii vapaana toimittajana (podcast, kolumneja) sekä nyttemmin myös kirjailijana. Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu oli ilmestymisvuonnaan ehdolla Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Vuonna 2019 Savonlahti sai Gummeruksen myöntämän Kalle Päätalo -kirjallisuuspalkinnon. 

Ylen tekemän haastattelun kirjan ilmestymisvuodelta voit lukea tästä.

Kustantaja: Gummerus Kustannus Oy
Julkaisuvuosi: 2018 (pokkari 2019)
Sivumäärä: 304
ISBN: 978-951-24-1541-0 (pokkari)
Kannen suunnittelu: Hilla Semeri

Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu oli vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 25. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 4/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,03.

Ritva Hellsten: Raija


Tietenkin oli luettava kirja, joka on nimeltään lähes Reija eli Raija. No, oli muitakin syitä, kuten kirjasta lukemani positiiviset arviot. Mutta ensimmäisen kerran kiinnostuin kirjan Raijasta eli kirjailija Raija Siekkisestä (o.s. Hellsten 1953–2004) Märta Tikkasen toissa vuonna ilmestyneen kirjekirjan Pakko yrittää kir... perusteella. Tikkanen mainitsi arvostamansa kirjailijan, joka oli kuollut dramaattisesti. Koska Tikkasen kirja on edellen lainassa sisarellani, joka sen kyllä on ostanutkin, kävin Akateemisessa kirjakaupassa katsomassa, mitä siinä tarkalleen sanottiin. En löytänyt kuin alkuperäiskielisen version, mutta ehkä parempi niin:

Min finska författarfavorit, Raija Siekkinen, har dött, 50 år gammal, hittad in sin utbrända lägenhet in Kotka den 7.2. Har varit deprimerad, druckit för mycket också. En mästerlig novellist, hennes senaste samling kom i höstas men har inte recenterats förrän idag, samma dag nekrologen ingick, man fragt sich alltså vilka sambanden är med den egendomliga brand.

Tuossahan se tuli, koko tragedia: lahjakas kirjailija, masentunut, päihdehakuinen, löytyi tulipalon jäljiltä kuolleena asunnossaan Kotkassa helmikuun alussa vain 50-vuotiaana. Syksyllä ilmestynyttä viimeisintä novellikokoelmaa ei vieläkään ollut arvosteltu Helsingin Sanomissa MUTTA arvostelu ilmestyi samana päivänä kuin muistokirjoitus.

Raijan on kirjoittanut Raija Siekkisen isosisko Ritva Hellsten. Hän on valinnut kirjansa ajanjaksoksi sisarensa viimeisen vuoden, maaliskuusta 2003 helmikuuhun 2004. Takaumilla käydään katsomassa, miten Raija on päätynyt nykyiseen tilanteeseensa. Kirjoittaminen on kovaa ja huonosti tuottavaa työtä, miessuhteet ovat olleet eri tavoin epäonnisia ja lapsuudessakin on ollut jotain vikaa, mikä ei kuitenkaan kirjasta tarkemmin selviä. Luinko hutiloiden, vai ohitanko isä ja äiti eivät ymmärrä -viittaukset sisäisin olankohautuksin?

Kirjassa Ritva asettuu Raijan ajatuksiin ja kertoo tämän näkökulmasta tarinaa. Emme taas voi tietää, mitä mieltä Raija olisi itse ollut syntyneestä kuvasta, mutta ulkopuolisen lukijan näkökulmasta lopputulos on onnistunut. Käytettävissä on ollut päiväkirjoja ja kirjeitä ja Ritva esiintyy kirjassa itsekin, Tuuli-nimisenä. Yhdessä koetut asiat ja käydyt keskustelut ovat hänen kannaltaan ensi käden tietoa. Toinen sisar liittyy myös läheisesti Raijan tarinaan, mutta ei hyvässä mielessä (tahallinen teaser minulta, kannattaa lukea kirja!)

Raija Hellsten opiskeli Helsingin yliopistossa kotimaista kirjallisuutta, kansanrunoutta ja filosofiaa, toimi kirjastovirkailijana ja Kymenlaakson maakuntamuseon tutkijana, kunnes vuonna 1984 ryhtyi vapaaksi kirjailijaksi kirjailijanimellä Raija Siekkinen.

Kaikkein eniten maailmassa Raija halusi kirjoittaa, mutta opinnot piti valita siten, että niistä saisi elannon, kun ei vielä tiennyt kantaisiko kirjoittaminen koskaan. Myös ensimmäinen aviomies – kirjassa Jussiksi nimetty hahmo – kirjoitti, ja Raijan oli noudatettava Jussin sääntöjä ja tunnusteltava tämän mielialoja. Jussi oli nopea kirjoittaja, Raija hidas ja epävarma itsestään. Hän osallistui kuitenkin opiskeluaikanaan kustantamon novellikilpailuun ja pääsi novelleillaan mukaan kokoelmaan.

Mutta nyt seurasi uusia ongelmia. Raija oli kirjoittanut "läheltä ja tarkasti", mikä sai osan läheisistä suutuksiin tai hämmennyksiin. Anoppi sanoi, että asiat eivät menneet kuten novelleissa väitettiin. Tuuli (eli Ritva) ja hänen miehensä olivat kirjassa myös tunnistettavia, eivät mairittelevasti. Jussi jatkoi oman kirjansa naputtamista synkkänä, suljetun oven takana.

Mutta hän oli kirjoittanut mitä oli nähnyt. Oli otettava riski, vaikka se merkitsisi ihmissuhteiden uhraamista. Elämä oli asettanut hänet tälle paikalle, tarkkailemaan, näkemään; eivätkä ihmiset pidä siitä, että heidät nähdään.

Kirjoja tuli lisää, vielä kahdeksan novellikokoelmaa, kolme romaania, neljä lastenkirjaa ja näytelmä. Kuten alussa tuli esiin, elämä kirjailijana oli kuitenkin henkisesti rankkaa ja pääosan aikaa rahallisesti niukkaa. Viimeisen vuoden kuvauksessa korostuvat väsymys, runsas viininkulutus, rahapula. Raijan terveys ei ollut hääppöinen ja silloinen mies totesi: "Olet kuin keskitysleirin vangit". Novellikokoelman valmistuminen oli kestänyt jo neljä vuotta, paljon pidempään kuin kustantajalle oli tullut luvattua. Ja kun Kalliisti ostetut päivät sitten lopulta ilmestyi, tuli uusi murhe:

Joskus hän nousi jo aamuyöllä, kun kuuli lehden kolahtavan eteisen lattialle, selasi esiin kulttuurisivut, silmäsi nopeasti: ei mitään. 

Kirjan ilmestymisestä oli kaksi kuukautta eikä arvostelua kuulunut. Lähtiessään Sisiliaan hän oli ollut varma, että arvostelu ilmestyisi vielä hänen matkalla ollessaan. 

En käsitä, hän puuskahti ääneen, tuskastuneena, viskasi lehden syrjään, sytytti tupakan. Huono kirja? Mahdotonta.

Tämä tilanne oli sijoitettu marraskuuhun 2003. Raija Siekkinen kuoli helmikuun 2004 alussa. Tulipalo sai alkunsa ilmeisesti tupakasta. Synkästä lopusta huolimatta tai juuri sen vuoksi on huomattava, että hän sai Kalevi Jäntin palkinnon (1983), Otavan lastenkirjapalkinnon (1985), Kirjallisuuden valtionpalkinnon (1984 ja 1992), Kymen läänin taidepalkinnon (1992), Runeberg-palkinnon (1993) ja Eino Leino palkinnon (1998). Hän oli myös Finlandia-palkintoehdokkaana (1991).

Kun kirjan pääteemana on kirjailijan tarve kirjoittaa teoksia, joita luetaan ja joilla on merkitystä, tunnen häpeää siitä, että en ole lukenut Raija Siekkisen kirjoista ainuttakaan, mutta nyt olen lukenut ja kehun hänen isosiskonsa kirjoittamaa kirjaa. Joka oli myös Finlandia-palkintoehdokkaana. Hämmentävää on, että sen lisäksi että Raija Siekkisenkin kirja on ollut ehdokkaana, on Joel Haahtela käsitellyt Raija Siekkisen elämää myös Finlandia-ehdokkaana (2010) olleessa kirjassaan Katoamispiste!

Ritva Hellsten ei suuntautunut alun perin kirjailijaksi, vaan hänen esikoisromaaninsa Orvot ilmestyi vasta vuonna 2014. Sisarusten kuolemansairaasta äidistä kertova Lea on vuodelta 2018. Näiden lisäksi Hellsten on julkaissut runokokoelman. Syntymäkaupunkiinsa Kotkaan palannut Hellsten on toiminut kirjallisuuden kääntäjänä, kieltenopettajana ja kirjallisuuskriitikkona.

Raija liittyy lähiaikoina lukemieni etunimikirjojen joukkoon: Mona-Liisa, Taavi, Raija. Kirjoittajina toimittajasta Mona-Liisa Nousiaisen ystäväksi muuttunut henkilö (Laura Arffman), Taavi Törmälehdon lapsenlapsi ja nyt tässä sisar. Etunimi kenties vaatii jonkinlaista läheisyyttä. Vai tuleeko mieleen muunlaisia etunimikirjoja, jotka kertovat oikeista ihmisistä? Tarmo Uusivirrasta Tare-nimisen kirjan tehnyt Simo Rantalainenkin tunsi Taren henkilökohtaisesti. Äkkiseltään muistellen vain Heidi Köngäksen Hertta (Hertta Kuusisesta) täyttää kriteerin, että kirjailija ei ole tuntenut kohdettaan. Samoin Huovisen Joe-setä, mutta se onkin jo fiktiivis-humoristinen kertomus diktaattorista.

Suomen Kulttuurirahastolla on nimikkorahasto Raija-Liisa Hellsten-Laineelle. Se on tarkoitettu naispuolisten novellistien ja lyyrikkojen tukemiseen. Poimin osan elämäkertatiedoista rahaston esitteestä. Nimistä mainittakoon, että Raija-Liisa Hellsten avioitui Tapani Siekkisen kanssa, mistä kirjalijanimeen tuli Siekkinen. Hellsten-Laine hänestä tuli avioiduttuaan Tarmo Teuvo Tapani Laineen kanssa.

Yhtenä lähteenä käyttämäni Yle:n juttu kirjan synnystä on tässä. Suomen Kuvalehden arvion voit lukea tästä, mikäli sinulla on lehden digiversion tunnukset.

Kustantaja: Aviador Kustannus
Julkaisuvuosi: 2020
Sivumäärä: 265
ISBN: 978-952-7347-30-0
Kansi ja taitto: Jonna Nisu

Raija oli vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 24. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 5/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,66.

Alex Schulman: Polta nämä kirjeet

 

Otavan kirjailijaesittely kertoo, että Alex Schulman on ruotsalainen toisen polven julkkis. Mutta eihän hän ole toisen polven julkkis, vaan ties kuinka monennen. Isoisä Sven Stolpe oli aikanaan tuottoisa ja tunnettu kirjailija, toimittaja ja kriitikko. Isoäidin isä Hans von Euler-Chelpin sai kemian Nobelin vuonna 1929. 

Minä en tiennyt mitään Schulmanista ryhtyessäni lukemaan hänen kirjaansa Polta nämä kirjeet, jossa Schulman etsii sisäiselle vihalleen selitystä sukunsa menneisyydestä. Kirjaa oli kehuttu, mutta en ollut varma kuinka kiinnostavaa tekstiä tältä pohjalta voi syntyä. Intohimoa ja mustasukkaisuutta nyt on suvussa kuin suvussa.

Vaan ei yleensä tässä määrin! Tuli mieleen vuosituhannen vaihteessa esitetty TV-sarja Dr. Becker. Yhdessä jaksossa tohtori tapaa lukioaikaisen ihastuksensa, jolla on siinä vaiheessa elämää jo kaikenlaista taustallaan. Vaikka tohtori Becker alkuun lohduttaa moneen kertaan: "Everyone has baggage", ei hänkään lopulta kestä sitä, miten paljon henkisiä kantamuksia naisen säkkiin on ehtinyt kertyä. Samanlainen megamättösäkki piileksii Schulmanin suvussa.

Alex Schulman menee kirjan alkupuolella tapaamaan terapeuttia, joka on erikoistunut perhekarttoihin. Perhekarttaan kirjataan lähisukulaiset ja heidän elämänkohtalonsa. Sen jälkeen piirretään suora viiva niiden sukulaisten välille, joilla on mutkattomat välit. Ja siksakviiva mutkallisiin suhteisiin. 

Karttaa katsoessaa Schulman tajuaa ensimmäisen kerran selkeästi, että isän puoli on suoran viivan aluetta, mutta äidin puoli pelkkää söhryä. Hän tietenkin muistaa, miten äiti, enot ja tädit olivat jatkuvissa riidoissa tai välit kokonaan poikki, ja serkuksetkin jäivät toisilleen etäisiksi. Mutta terapeutti kehottaa katsomaan karttaa vielä uudestaan, ja Schulman tajuaa, että vihan piikkilangat johtavat hänen isoisäänsä, Sven Stolpeen. Schulman tiivistää:

Stolpe pilasi lastensa elämän monin tavoin. Ja myrkky valui jälkipolviin. Me kaikki opimme vihaamaan toisiamme ja maailmaa.

Schulman alkaa selvittää, mikä isoisän oikein oli. Vuonna 1996 kuollut Stolpe oli lapsenlapsensa muistikuvissa toisaalta hassu vaari, joka kertoi ja josta kerrottiin jännittäviä pikku tarinoita, toisaalta arvaamaton raivopää, jonka seurassa piti käyttäytyä varoen. Hän vihasi monia ihmisiä, osaa lähes koko elämänsä ajan. Isoäiti oli hiljainen ja sovitteleva.

Ja nyt on iloa siitä, että vaari kirjoitti ja kirjoitti ja kirjoitti, tutkimuksia, esseitä, romaaneja ja yli 7 000 kirjettä, joista hän säästi kopiot. Hänestä on tehty elämäkertakin. Schulman ei ole aiemmin lukenut vaariltaan tai vaaristaan mitään, mutta aloittaa nyt vaarin romaaneista. Niissä Schulman havaitsee nopeasti toistuvan kaavan: tunnollinen mies rakastuu ja menee naimisiin, mutta vaimo onkin uskoton. Mies tuhoutuu. Schulman ei voi keksiä muuta selitystä kuin että vaari on kirjoittanut itsestään ja mummosta.

Tutkimustyö arkistoissa paljastaa, että vuonna 1932 tapahtui jotain, jonka jälkeen ennestäänkin hapan ihminen muuttui vielä happamammaksi. Minä en saisi selville yhtäkään tapahtumaa tai ajatusta isovanhempieni elämästä vuonna 1932, mutta kuten sanottu, Schulmanin lähtöasetelma on toinen. Hän päätyy nopeasti siihen, että mummolla on ollut suhde toisen kuuluisan ruotsalaisen kulttuurihenkilön, Olof Lagercranzin kanssa!

Tässä kohtaa täytyy mainita kirjan rakenteesta. Schulman on vuoroin nykyajassa tekemässä tutkimustaan, vuoroin seurataan Karin ja Sven Stolpea sekä Olof Lagercranzia heidän viettäessä kesää samassa kirjailijaresidenssissä. Miten hienosti Schulman tuo viivästellen esiin isoäidin historian. Alistunut vanhus herää henkiin voimakkaana nuorena naisena, joka uskaltaa rakastua toiseen mieheen. (Ja tästä rakkauden kesästäkin on uskomatonta kyllä jäljellä kirjeenvaihtoa sekä Lagercranzin monisatasivuinen päiväkirja).

Mutta huonostihan siinä käy. Sven Stolpe on poikkeuksellisen omistushaluinen, eikä päästä Karinia otteestaan, vaikka – kuten käy ilmi – hän halveksii tätä jo ennestään. Auto-onnettomuus, jossa molemmat loukkaantuvat vakavasti, vakuuttaa Karinille, että hänellä ei ole vaihtoehtoja. Stolpen pariskunta on yhdessä Svenin kuolemaan saakka, Lagercranz jää rakastamaan ilman mahdollisuutta enää tavata Karinia. Schulman kirjoittaa:

Seurasi vuosikymmenen mittainen viha, ahdistus, kaipaus. Nainen oli kahden miehen keskellä, jotka taistelivat hänestä koko ikänsä ja pitivät taistosta ääntä lehtien palstoilla ja olivat aina sitä mieltä, että heillä oli yksinoikeus puhua asiasta, kuvailla millainen nainen oli ja mitä hän oli tehnyt. Toinen vertasi häntä koko ikänsä kukkivaan ruusuun, joka oli kaikkia muita kauniimpi [...] ja toinen kuvaili häntä yhä uudelleen kevytmieliseksi, epäreiluksi, petolliseksi ja häpeälliseksi.

Voi Karin! Lukijana olisin toivonut hänelle onnea, lapsenlapsen kirjoittaman kirjan sijaan. Mutta kirja on kuitenkin erinomainen ja kaikki etukäteiset ennakkoluuloni karisivat alkusivuilla. Jännitteen loppuun saakka säilyttävän rakenteen ohella Schulman on osannut eläytyä 1930-luvun nuoriin päähenkilöihin. Uskon, että ilman Lagercranzin päiväkirjaa ja kirjeitä tämä olisi ollut huomattavan vaikeaa, mutta ei kirjailija toistele niitä, vaan sulattelee ja rakentaa ne uudestaan ajatuksiksi ja teoiksi.

Alex Schulman (s. 1976) on kirjoittanut jo kolme sukuunsa pohjautuvaa romaania. Tässä kirjassa ei rönsyillä isovanhempien ulkopuolelle, vaan käsitellään äitiä sisarusparvineen sen verran kuin isoisän tuhoisan vaikutuksen kuvaaminen vaatii. Esimerkiksi isän rooli ruotsalaisessa kulttuurielämässä (suomenruotsalainen Allan Schulman oli TV-tuottaja ja toimittaja) ei tule lainkaan esiin. Vaatii kurinalaisuutta pitää tarina näin tiiviisti pääasiassa.

Kustantaja: Nemo
Suomentaja: Jaana Nikula
Julkaisuvuosi: 2020 (alkuperäisteos Bränn alla mina brev 2018)
Sivumäärä: 277
ISBN: 978-951-1-35978-4
Kansi: Sigge Eklund

Polta nämä kirjeet oli vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 21. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 5/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,98. 

Pajtim Statovci: Bolla

 


Pristinassa aavistellaan vuonna 1995 Kosovon sodan tuloa. Pajtim Statovcin Bollan päähenkilö Arsim on kuitenkin joutunut jamaan, jossa yhteiskunnan ongelmat peittyvät omien alle. Hän on mennyt nuorena naimisiin perinteiden vuoksi, mutta rakastuu kirjan alussa salamana Miloš-nimiseen mieheen, joka huomaa kahvilan terassilla istuessaan. Miloš on hoikka ja eksyneen näköinen, Arsimin silmissä ihmeellisen kaunis, ja tulee onneksi samalle terassille lukemaan. 

Miehet sopivat treffit. Samana iltana vaimo kertoo odottavansa pariskunnan ensimmäistä lasta ja Arsim lyö vaimoaan ensimmäisen kerran.

Arsim ja Miloš viettävät kaiken liikenevän ajan Milošin pienessä asunnossa, rakastellen ja opiskellen, Miloš lääketiedettä ja Arsim kirjallisuutta. Arsim on albaani ja Miloš serbi, joten heidän pitäisi vihata toisiaan. Miloš pyytelee anteeksi ja Arsim vakuuttelee, ettei albaanien tilanne ole tietenkään hänen syytään.

Ensin tunsin sympatiaa pakkorakoon päätynyttä Arsimia kohtaan. On julmaa, ettei saa avoimesti olla se mikä on, vaan uskonto sanelee säännöt elämälle. Se miten Arsim kuvaa rakastettunsa ulkonäköä, miten voimakkaasti kokee eroottiset hetket ja miten kiintynyt hän on mieheen, kertoo vastustamattomasta vedosta. Vaimo on hänen silmiensä kautta nähtynä alistuva, tylsä.

Mutta mielipide alkaa muuttua mitä enemmän Arsimin ajatuksista ja teoista lukee. Odottavan vaimon hylkääminen päiviksi ja öiksi rakastetun vuoksi alkaa tuntua korostetun itsekkäältä. Kun vaimo tulee uudestaan raskaaksi – miten ihmeessä edes tulee, mitä Arsim oikein ajattelee? – hakkaa Arsim hänet taas ja menee sen jälkeen syömään kalliseen ravintolaan parantaakseen OMAA mieltään. 

Sitten kälyn perhe saa Arsimin perheen vakuutettua siitä, että kannattaa lähteä sodan alta pakoon Pristinasta ja Arsim hylkää Milošin muitta mutkitta.

Tarina jatkuu vuonna 2003 uudessa kotimaassa, jonne Arsim läheisineen on kiinnittynyt hyvin. Mutta Arsimilta puuttuu koko ajan jotain. Hän rankaisee lapsiaan (joita on jo kolme) ja kaipaa Milošia. 

Yhtenä oireena Arsim päätyy tapaamaan nuorta netti-ihastustaan ja kaikki päätyy siihen, että hän saa vankilatuomion, jota seuraa karkotus kotimaahan. Osa Arsimista iloitsee jo etukäteen siitä, että pääsee eroon perheestään ja voi kenties aloittaa uudestaan Milošin kanssa, mikäli Miloš on elossa ja löytyy. 

Ja voi, kyllä Miloš lopulta löytyy! Hän vilahtaa TV:n ohjelmassa, joka kertoo mielisairaalaan suljettujen serbien surkeista oloista. Tässä kohtaa kertomus alkoi muistuttaa Olli Jalosen Johan ja Johania, jossa  toinen kirjan nimi-Johaneista hakee mielisairaalaan joutuneen ihastuksensa pois paksuja valheita ladellen. Arsim tekee samoin ja saa Milošin haltuunsa. 

Mutta toisin kuin Jalosen luoma Johan, Arsim ei kestäkään elämää mieleltään järkkyneen kanssa, vaan hylkää Milosin uudestaan. Arsim jättää Milošin omalle vuokra-asunnolleen, lojumaan paskoissaan, ja muuttaa uuteen paikkaan aivan lähistölle. Välillä hän näkee Milošin kerjäämässä kadulla, eikä tunne mitään.

Jos lukisi vain blogitekstini tähän saakka, jäisivät sympatiat Milošin puolelle. Mutta Statovci kertoo Arsimin tarinan välissä myös Milošin tarinaa, lyhyissä kursivoiduissa pätkissä. Niistä muodostuu toisenlainen kuva Arsimin kahteen kertaan hylkäämästä rakkaasta. Ei yhtä selkeä kuin Arsimista saatu kuva, mutta vähintään yhtä karu. Jos olet lukenut kirjan, tiedät, jos et ole, lue se.

Kokonaisuutena Bolla tuo mieleen Katja Ketun Kätilön, se on samalla lailla väkevää kuvausta itsekkäästä himosta ja rumista tapahtumista himon ympärillä ja sen vuoksi. Molemmat käyttävät sotaa irrottaakseen ihmiset sivistyksen vaatimuksista.

Kirjan nimen Bolla on olento. Sille annetaan kirjan esilehdellä kolme selitystä, jotka kaikki liittyvät kirjan sisältöön.

FM Pajtim Statovci (s. 1990) on kirjoittanut myös kirjat Kissani Jugoslavia ja Tiranan sydän. Teosten käännösoikeuksia on myyty yli 15 kielialueelle. Bollan läpi kulkevana sivujuonteena Arsim haaveilee kirjan kirjoittamisesta. Siitä kertoessaan Statovci kuvaa kirjailijoille tuttuja huolia, kuten että kirjoittaminen on itsensä pakottamista sanomaan asioita, jotka muut ovat sanoneet paljon paremmin. Hänellä on epäilemättä samoja tuntemuksia, mutta tekstissä ne eivät näy, teksti kertoo sanomansa uudella, taidokkaalla tavalla.

Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki
Julkaisuvuosi: 2019
Sivumäärä: 237
ISBN: 978-951-1-31682-4
Kansi: Mirella Mäkilä

Bolla voitti vuoden 2019 kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Tätä kirjoittaessa Bolla on ehdolla myös Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon saajaksi.

Bolla oli vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 8. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 5/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 4,02.

 

Johanna Venho: Ensimmäinen nainen

 

Olen viime vuosina oppinut hyväksymään kirjat, joissa kirjailija asettuu oikean henkilön nahkoihin ja kertoo tämän suulla koko tarinan tai osan siitä. Minna Rytisalon Rouva C, Heidi Köngäksen Hertta, Riitta Jalosen Kirkkaus, Rosa Liksomin Everstinna tai Jari Tervon Myyrä ovat kaikki loistavia romaaneja, kun pääsee yli totuudellisuuden vaatimuksesta. Eihän kukaan pysty kirjoittamaan edes itsestään oikein ja rehellisesti, mutta olen aiemmin ollut huolissani siitä, jääkö jotain henkilön kannalta todella tärkeää kertomatta, kun sisälle asettuva ihminen on ulkopuolinen. 

Johanna Venhon Ensimmäinen nainen kertoo Sylvi Kekkosesta Sylvi Kekkosen silmin. Olemme Venhon kanssa samanikäiset (s. 1971), joten hänellä on täsmälleen sama aikalaishistoria Sylvi Kekkosen kanssa kuin minulla eli käytännössä ei mitään. Sylvi Kekkonen menehtyi joulukuussa 1974, eikä minulla ole hänestä muistikuvaa. On varmaankin niin, että kolmivuotiaana muistiin painuvat lähinnä omaa elämää koskettavat asiat. Minulle Urho Kekkonen oli aina sinkkupresidentti ja Sylvi jäi tuntemattomaksi, nimen tasolla olemassa olleeksi.

Kirjailija, runoilija, myös toimittajana ja päätoimittajana toiminut Venho on kuitenkin tehnyt paljon pohjatyötä kirjaa laatiessaan ja hankkiutunut lähemmäs Sylviä. Johanna Venhon ajatuksia kirjastaan voi lukea esim. tästä haastattelusta. Sivuhuomautuksena: Jalosen Kirkkaudessa minua edelleen vaivaa se, että hän tunnustaa kirjan lopussa lukeneensa suuren osan Janet Framen kirjoista vasta lähetettyään käsikirjoituksen jo kustantajalle. Nimenomaan tietoisuus asiasta vaivaa, en olisi huomannut asiaa kirjaa lukiessani.

Ensimmäinen nainen pakotti heti googlaamaan muutaman keskeisen asian: milloin Sylvi Kekkonen oli syntynyt (1900), missä (Pieksämäellä), millaiseen perheeseen (isä oli pappi ja perhe muutti isän töiden perässä Lusiin, Metsäpirttiin ja Puumalaan). Lisätiedon tarve on merkki kiinnostavasta kirjasta, paitsi jos kyseessä on tietokirja, jolloin lisätiedon tarve kertoo jonkinasteisesta epäonnistumisesta.

Kirjassa Sylvi on kesällä 1966 yksinään Kekkosten mökillä Suomusjärvellä. Hän on ajatellut lukea ja sen jälkeen polttaa nipun päiväkirjojaan. Vanheneminen painaa päälle, ja huoli siitä, että joku joskus näkisi mitä henkilökohtaista hän oli päiväkirjoihin kirjoittanut. Mutta suunnitelma muuttuu, kun mökille tulee vieraaksi pari kuukautta aiemmin menehtyneen kirjailija Marja-Liisa Vartion hahmo. Heidän ystävyytensä aikana Marja-Liisa oli ollut aina äänessä, nyt hän tahtoo antaa tilaa Sylville. Oikeastaan Marja-Liisa vaatii Sylviä kertomaan syvimpiä tuntemuksiaan ja haastaa tämän näkemyksiä. 

Merkitystä on sillä, että molemmat ovat kirjailijoita, Marja-Liisa Vartio lähes neljännesvuosisadan nuorempi, mutta ehti toteuttaa itseään kirjailijana ennen kuolemaansa vain 41-vuotiaana, kun taas Sylvi Kekkonen oli ensimmäisen kirjansa aikaan ollut 49-vuotias. Nuoremman naisen heijastuma kannustaa Sylviä jatkamaan kirjoittamista rohkeasti, vanhempi Sylvi toppuuttelee omaa kirjailijuuttaan. Hän on varautunut, ei saa sanoja ulos helposti ja voimakkaan puolison energisyyskin lamaannuttaa. Urho sen kuin paukuttaa tekstiä kirjoituskoneesta ulos iltaisin, milloin ei ole työasioilla tai lietsussa.

Sylvin ajatuksissa vaihtelevat perhe, rakkaus poikiin ja Urhoon, oman elämän kulku, kirjoittaminen, elämänikäinen lukuharrastus, vanheneminen, reumasairaus ja tietenkin Urhon muut naiset, etenkin Anna-Liisa Snellman ja Anita Hallama, jotka seurasivat toisiaan Urhon pitkäaikaisina naisystävinä, ja jotka Sylvi hyvin tiesi. Sylvi tuntee pienuutta näihin komeisiin naisiin verrattuna. Fyysistä pienuutta, koska Sylvi itse on pienikokoinen ja siro. Mutta tietenkin myös pettymystä omaan riittämättömyyteensä, vaikka henkinen side Urhon kanssa on edelleen vahva.

Vaikeaa on tietää, mitä Sylvi oikeasti näistä asioista ajatteli, kun hänen jälkeensä jäi vain hajanaisia muistiinpanoja ja satunnaisia päiväkirjoja. Kirjoista ja etenkin aforismeista voi tietenkin jotain päätellä. Itse en ole Sylvi Kekkoselta mitään lukenut, joten joudun luottamaan Venhon tulkintoihin, jotka hän on siirtänyt Sylvin ajatuksiin. Ei minua Venhon Sylville kirjoittamissa ajatuksissa mikään häiritse, fiktiota, fiktiota, mutta jos hyvin sovinnainen ihminen alkaisi vaikuttaa modernilta tai toisinpäin, oltaisiin kenties jo ylitetty fiktion rajat, ellei kyseessä olisi satiirinen kuvaus. 

Toisaalta taas, jos minä olisin ollut tekijänä, ei esimerkiksi äitiys ja suhde lapsiin olisi noussut yhtä merkittäväksi, koska en niistä asioista tiedä. Venhon pohjatyöhön perustuvat ja hänestä läpi suodattuneet pohdinnat ovat varmasti enemmän kohdallaan, kuin mitä itse olisin osannut kirjoittaa. Sylvi on kirjassa ylihuolehtivainen jo aikuisista pojistaan ja tunnustaa olevansa epäoikeudenmukainen miniöilleen.

Alussa Sylvi ajaa mökille Morris Minillään, jonka presidenttipari on saanut lahjaksi kuningatar Elisabethilta, ja jonka vuoksi hän suoritti ajokokeen yli 60-vuotiaana, Urholta salaa. Perillä hän liikuskelee mökissä ja sen pihapiirissä sekä tekee pieniä kotiaskareita tai lämmittää saunaa, samalla kun aivot kertaavat taukoamatta muistoja elämän varrelta. Nämä toimet ja huopiin kääriytyminen, teen juonti tai Vartion hahmon tupakoinnin seuraaminen ovat kirjan koossa pysymisen vuoksi pakollisia, mutta eivät tuo muuten lisäarvoa.

Kuvanveistäjä Essi Renvall on otettu toiseksi kertojaksi. Hän yrittää muotoilla Sylvin päätä, mutta ei saa puettua muodoksi sitä mikä Sylvissä pinnan alla häämöttää, eikä ole mihinkään versioonsa tyytyväinen. Sylvi on hemmoteltu ja kovia kokenut, pehmeä ihminen, jonka sisällä on kuitenkin seinämä. Pidin Renvallin osioista eniten. Kirjailija oli onnistunut tavoittamaan kuvanveistäjän luomisen tuskan vakuuttavasti. Lyhyitä Renvall-osioita tehostaa kuvanveistäjän fyysinen ottelu milloin hiilipiirroksen, milloin kipsin, milloin saven kanssa.

Kontrasti kirjailijana ja kuvanveistäjänä menestyneiden naisten ja presidentin puolisoksi leimatun Sylvin välillä oli toimiva. Sylvin aikaan naisen itsenäinen uravalinta oli näennäinen. Vaikka hän sai kirjoittaa ylioppilaaksi, oli sen jälkeen edessä lähinnä naisellisia ammatteja tai avioliitto, maatalon tyttärillä emännän ura, mutta Sylvi ei ollut maatalosta. Hän tapasi Urho Kekkosen Etsivän Keskuspoliisin kansliassa työskennellessään – ikätoveri, lakitieteen ylioppilas Urho oli jo esimiesasemassa, kun taas Sylvi kirjoitti arkistokortteja. 

Ja myöhemmin Sylvi oli aina ensisijaisesti puoliso, ensin pääministerin ja loppuikänsä presidentin, mistä oli jopa haittaa hänen haaveilleen toteuttaa itseään. Pääministerin ja presidentin rouvan kirjat kyllä julkaistiin, mutta epävarmuus niiden kelvollisuudesta jäi kalvamaan. Kirjassa on hieno kohtaus, jossa Arvo Salo toteaa, että presidentin rouvan ei ole syytä enää tulla Kirjailijaliiton vuosikokouksiin, koska muut eivät tämän läsnäollessa pysty puhumaan vapautuneesti. Urhon voimakas ja sanavalmis luonne säteili joka paikkaan.

Jotain symboliikkaa lienee mökin nimessäkin, arkkitehti Aarne Ervin suunnitteleman Katerman. Eino Leinon Oterma ja Katerma -runossa Katerman kauniimpi ulkomuoto ja Oterman verevämpi nainen johtavat himoon ja veljessurmaan. Kenen tuottamaa symboliikka on, Urhon, Sylvin, arkkitehdin? Ja miksi kirjailija valitsi juuri Katerman tapahtumapaikaksi?


Kustantaja: WSOY, Helsinki
Julkaisuvuosi: 2019
Sivumäärä: 261
ISBN: 978-951-0-43570-0
Kannen suunnittelu: Satu Kontinen
Etukansi on muunnelma Åke Hellmanin Sylvi Kekkosen muotokuvasta (c) Kuvasto 

Ensimmäinen nainen oli ehdolla kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon saajaksi.

Ensimmäinen nainen oli vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 1. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 3/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,77.

 

Toni Morrison: Jazz

 

Tunnustan, että yhdysvaltalainen Toni Morrison oli minulle aivan tuntematon kirjailija ennen kuin keväällä 2019 luin Paratiisin. En muista, mistä sytyke ensimmäiseen Morrisoniin tuli, mutta heti oli selvää, että se ei jäisi viimeiseksi. Valitettavasti Morrison kuoli jo saman vuoden elokuussa (elämänkaari 1931–2019). Romaanit kuitenkin jäivät pysyväksi muistoksi. Kustannustoimittajana ja luovan kirjallisuuden professorina toiminut Morrison sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1993.

Juuri nyt minut sai tarttumaan Jazz-nimiseen Morrisonin kirjaan tieto, että kirjassa voisi olla epäluotettava kertoja. Se on vuoden 2020 Helmet-lukuhaasteen yksi kohta. Harmillinen kohta sikäli, että asiaa ei voi tietää ennen kuin on kirjaa lukenut ainakin jonkin matkaa, tai, jos saa etukäteistietoa epäluotettavuudesta, pilaa se osan kirjan ideasta. 

Epäluotettava kertoja on kiehtova keksintö. Jossain kohtaa lukija tajuaa, että kirjan tarinaa eteenpäin vievä henkilö ei ole voinut puhua totta. Se voi tapahtua aivan kirjan lopussa, kuten... no enpäs annakaan esimerkkiä. Elokuvista uskallan mainita Epäillyt (The Usual Suspects, 1995). Joskus kertoja voi vaikuttaa epäilyttävältä aivan alusta. Yleensä kirjat ovat fiktion luokassa, mutta Helmet-lukuhaasteessa useampi osallistuja mainitsi laittaneensa Carl-Johan Vallgrenin kirjoittaman Mikael Persbrandt – Muistini mukaan tähän kohtaan. Tässä tapauksessa noheva lukija huomaa vinkin jo kirjan nimessä.

Aihe on kaikkea muuta kuin yksiselitteinen, joten siitä on poikinut runsaasti kirjallisuustieteellistä tutkimusta, josta maallikko ei välttämättä ymmärrä hölkäsen pöläystä. Koska Jazzin epäluotettava kertoja ei hypännyt suoraan silmille, luin muutaman kirjaa koskevan tekstin ja totesin että joo-o, epäluotettava on, mutta eri tavoin kuin olin odottanut. Katsotaan asiaa vähän päästä uudestaan, nyt sisällön kimppuun.

Wikipediasta selviää, että Jazz on Morrisonin afroamerikkalaisista kertovan dantelaisen trilogian keskimmäinen osa. Sarjan aloittaa Minun kansani, minun rakkaani ja päättää Paratiisi. Minä en kykene arvioimaan kirjoja afroamerikkalaisten historian kantilta, vaan joudun pitäytymään pintapuolisemmissa teemoissa kuten ihmiset, heidän suhteensa ja menetyksensä.

Pidin kirjasta vähemmän kuin muista toistaiseksi lukemistani Morrisoneista. Se oli tapahtumiltaan suppeampi ja kirjassa liikutaan enemmän mikrotasolla, muutaman ihmisen elämässä ja ajatuksissa, ei kokonaisissa yhteisöissä tai sukukronikoissa. Lisäksi tietoa annostellaan pala kerrallaan sekavassa järjestyksessä. Toisaalta sen jälkeen kun sain Jazzin yhtenä viime viikon yönä kello 2 loppuun, ovat tapahtumat ja henkilöt pyörineet mielessäni, joten niissä on kuin onkin ollut jotain syvempää piilotettuna.

Päähenkilöt ovat 18-vuotias orpotyttö Dorcas, 50-vuotias myyntiedustaja Joe sekä Joen vaimo Violet, joka on taitava laittamaan hiuksia. Joe rakastuu Dorcasiin ensisilmäyksellä ja saa tämän ryhtymään kanssaan suhteeseen. 

Kirjan ensimmäisellä sivulla käy ilmi, että Joe on ampunut Dorcasin, koska rakkaus teki hänet niin surulliseksi ja onnelliseksi. Samalla ensimmäisellä sivulla käy ilmi myös, että Violet kävi Dorcasin hautajaisissa viiltelemässä tämän kasvot. Kiihkeä vauhti ei jatku pidempään, vaan kertoja, tuo epäluotettava, alkaa ottaa tarinaa haltuunsa.

Jatkossa hypellään nykyhetkessä, joka on vuoden 1926 Harlem, ja kaikkien päähenkilöiden nuoruuksissa. Violet ja Joe ovat kotoisin samalta puuvillaseudulta ja tavanneet, kun Joe putosi pähkinäpuusta melkein Violetin päälle. Molempien nuoruus oli ollut karu. Joen äiti oli metsässä asuva villi nainen, jota Joe ei nähnyt enää syntymänsä jälkeen. Hän etsi äitiään henkisesti koko ikänsä. Violetin isä oli mukana aktivistitoiminnassa ja joutui olemaan maan alla. Äiti pärjäili lasten kanssa miten kuten, kunnes perheen irtaimisto ulosotettiin. Silloin Violetin äiti pyysi apuun oman äitinsä ja hyppäsi muutaman vuoden päästä kaivoon.

Joen ja Violetin suvut kudotaan yhteen pitkällä tarinalla kultakutrisesta pojasta. He eivät itse tiedä yhteydestä mitään, mutta sillä on merkitystä päätarinan kannalta. Joe olisi syntynyt jonnekin aivan muualle, kenties metsään, ellei Violetin mummon hoitama kultakutrinen poika olisi poiminut Joen äitiä matkaansa. Kultakutri oli menossa kostamaan oletetulle isälleen, josta oli juuri saanut kuulla. Koston tarvetta lisäsi se, että isä oli musta, vaikka äiti ja kultakutri itse valkoisia. Kultakutrin ja Joen tajuttoman, raskaana olevan äidin saapuminen kultakutrin isän talolle kerrotaan kahteen kertaan, hieman eri yksityiskohdin. 

Tämän pitäisi viimeistään herättää ajatus siitä, että kertojalla ei kaikki ole kunnossa. Ja asiasta enemmän luettuani opin, että juuri tarinassa hyppeleminen, asioiden selittäminen uudestaan eri tavalla, näkökulmien vaihtaminen (vaikka kertoja ei vaihdu), ikään kuin tarinassa mukana oleminen, vaikka koskaan ei selviäkään miten – nämä kaikki muodostavat epäluotettavuuden. Kertoja tekeytyy minäkertojaksi, mutta kuka hän on? Kaikki ja ei kukaan.

Päähenkilöt ovat nuorina muuttaneet etsimään onneaan Harlemiin. Kaupunki oli jotain aivan muuta kuin etelän puuvillaseudut, se antoi jopa 1900-luvun alun mustille uudenlaista vapautta. Anonymiteetin, mahdollisuuden tienata ja saada välttämättömät tarvikkeet kulman takaa. Kertoja käyttää paljon vaivaa kaupungin kuvaukseen, tuottaen laveaa pulputusta, joka ei tunnu liittyvän mihinkään. Kenties kertoja haluaa perustella päähenkilöiden tekoja kaupungin ominaisuuksilla, sen pysähtymättömällä rytmillä ja huumalla.

Petetty vaimo Violet oli sekopäinen jo ennen kuin Joe-puoliso ampuu tyttöystävänsä. Tai sitten hän ei ollut, kertoja ei päässyt itsensä kanssa yksimielisyyteen. Joka tapauksessa hän oli yrittänyt varastaa vauvan, lihotti kuumeisesti takapuoltaan ja puhui välillä omasta mielestäänkin kummia. 

Dramaattisten tapahtumien jälkeen Violet päästää lintukokoelmansa vapaaksi ikkunasta ja tuppautuu väkisin Dorcaksen tädin ystäväksi, kuullakseen lisää tytöstä, joka olisi ikänsä puolesta voinut olla hänen oma tyttärensä ja joka (Violetin näkökulmasta) vietteli hänen miehensä. Violetin ja Joen olohuoneeseen ilmestyy ammutun Dorcasin valokuva, jota molemmat erikseen hiipivät öisin katselemaan. 

Miksi Joe ei ole vankilassa vaan kotona itkemässä Dorcasin menettämistä? Hän ei saanut ampumisesta syytettä, koska kukaan ei oikeastaan nähnyt ampumista, eikä "täti halunnut haaskata rahaa avuttomiin asianajajiin tai naureskeleviin poliiseihin". Musta mies ampuu mustan tyttöystävänsä, mitä sitten?

Vasta aivan lopuksi selviää, että Dorcaksella oli uusi, omanikäinen ja ihana poikaystävä, jonka olemassaoloa Joe aavisteli ja liikkui mustasukkaisena Dorcaksen jäljillä. Ampumiskohtauksesta saadaan kuulla, että Dorcas olisi toipunupt haavasta (luoti meni olkapäähän), mutta ei halunnut mennä sairaalaan illalla, vaan odottaa aamuun. Hän jopa kielsi ystäväänsä soittamasta ambulanssia. 

Joe sai siis lopussa yllättävää taustatukea kertojalta, myös siinä mielessä, että kertoja lisäsi Dorcasin kuvaan tahroja. Dorcas mittasi ihmisiä näiden ulkonäön kautta. Joe täytti hyvännäköisyysvaatimukset, vaikka olikin vanha. Dorcas piti salailusta ja oli suhteessa osin jännityksen vuoksi, osin koska omanikäiset, hyvännäköiset pojat eivät olleet kovin kiinnostuneita hänestä. Kun oikeanlainen poikaystävä viimein löytyi, antoi Dorcas tälle Joelta saamiaan lahjoja.

Kirjan mieleenpainuvin teema on Joen kokema hylkäämisen pelko. Se on yleisinhimillinen ja Joella vielä voimakkaampi kuin normaalisti. Äiti oli hylännyt vauvana, isästä ei ollut tietoa, ja nyt kun hänellä oli käsissään jotain nuorta ja kaunista, oli hän vaarassa joutua taas hylätyksi. Rakkauden kohteen ampuminen on järjetön ratkaisu, mutta Joe ei keksinyt muuta tapaa pysäyttää tilanne ja säilöä onnellinen tunnelma ikiajoiksi.

"Hän muistaa muistonsa Dorcasista: kuinka hän Violetin vieressä pääsi uneen ajattelemalla tyttöä. Hän pahoittelee Dorcasin kuolemaa, suree sitä syvästi, mutta pahoittelee enemmän mahdollisuutta, ettei hänen muistinsa pystyisi loihtimaan esiin sitä hellyyttä. Ja hän tietää sen haalistuvan haalistumistaan, koska se alkoi haalistua jo sinä päivänä kun hän etsi Dorcasin käsiinsä." 

***

Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki
Kääntäjä: Seppo Loponen
Julkaisuvuosi: 1993 (alkuperäinen Jazz 1992)
Sivumäärä: 223
ISBN: 951-31-0104-5
Päällyksen kuva-aihe: Henri Matisse, "La Sieste" (linoleikkaus) (c) Sukkession H. Matisse; Suunnittelu: Mistral

Palkinnot: Jazzin saamia palkintoja en löytänyt, kirjailijan oma Nobel kuitenkin saatu kohta ilmestymisen jälkeen. Nobelin kirjallisuuspalkinnon lisäksi Morrison on voittanut Pulizer-palkinnon ja Barack Obama on myöntänyt hänelle Vapauden mitalin. 

Kaikki Morrisonilta suomennetut teokset on julkaistu Tammen Keltainen kirjasto -sarjassa. Jazz on sarjassa nro 264.

Jazz oli vuoden 2020 Goodreads-lukuhaasteeni 51. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 4/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,83.  

Esimerkiksi Goodreadsista voi katsoa listan kirjoista, joita käyttäjät ovat luettuaan laittaneet Unreliable narrator -luokkaan.

Kirjat

Ola Rapace: Elämäni Romeona. Pakomatka 5 näytöksessä

  Ennakkoon ajattelin ruotsalaisen Ola Rapacen elämäkerran olevan ailahteleva vuodatus, jossa ainoa kiinnostava asia olisi hänen ystävyyssuh...