Anni Kytömäki: Kultarinta

 

"Tekotaiteellinen", luonnehti ystäväni Kultarintaa. Päätin silti kokeilla, kun kirja oli Suomalaisen Kirjakaupan kolme pokkaria 15 eurolla -tarjouspöydällä. Ja minut kirja imaisi mukaansa ensimmäisiltä sivuilta lähtien, enkä ehtinyt huomata tekotaiteellisuuden häivähdystäkään. Paksuhan tämä on kuin faan, mutta kun kirja on hyvä, on paksuus vain plussaa.

Kirja kertoo vauraassa perheessä varttuneesta Erikistä, joka ei tunne senaattori-isänsä maailmankuvaa omakseen, vaan päätyy rakastamaan työläisnaista ja luontoa. 

Juoniselostuksessa ei kannata edetä yhtään pidemmälle mainitsematta metsää, jonka sisään ja ympärille kirja on rakennettu. Erik kasvaa sukukartanossa, jota ympäröivät sankat metsäalueet. Äidin maagiset kertomukset, joita isän palkkaamat paikalliset hakkuumiehet vahvistavat, saavat Erikin pelkäämään metsää lapsena. Ylioppilaana hän kuitenkin vaihtaa lääketieteen kasvi- ja eläintieteeseen ja koluaa rantoja ja metsiä lintuja havainnoimassa. Isä on tällä välin siirtynyt kokopäiväiseksi liikemieheksi. Hän ostelee isänniltä metsiä suurten yhtiöiden bulvaanina ja varmaan omaankin lukuunsa.

Rakkausromaani tämä ei ole, sillä naisten kanssa Erik on onneton suhari. Hän rakastuu opiskeluaikanaan Helsingissä pyykkäri-Lidiaan, mutta luokkaero ja ujous estävät tunteiden kertomisen. Erik osallistuu isänsä mieliksi metsänostohommiin ja yrittää päästä samalla pakoon Lidiaa koskevia ajatuksia. Eihän ostoista mitään tule, sillä Erik ei halua koskemattomia salometsiä kaadattaa. 

Tässä vaiheessa kirjailija järjestää Erikin metsänvartijan sijaiseksi erämaahan viideksi kuukaudeksi, alkaen Venäjän lokakuun vallankumouksesta (marraskuussa 1917) ja päättyen siihen kun valkoiset ovat jo saaneet niskaotteen sisällissodassa. Kirjailija saa ylitettyä monimutkaiset tapahtumat sillä, että pöllämystynyt Erik lukee jälkikäteen saamiaan isän kirjeitä ja sanomalehtiä. Suomi on itsenäistynyt hänen hiihdelleessään kairoja ja sen jälkeen veljet ovat tappaneet veljiä, Erikin edelleen hiihdellessä ja kirjatessa luontohavaintojaan.

Punaisten puolella ollut Lidia selviää sisällissodasta hengissä ja Erik saa hänet kumppanikseen. Mitään pitkää onnea ei ole tiedossa, sillä pitkään kytenyt tuberkuloosi saa Lidiasta otteen hänen synnytettyään Malla-tyttären. Erikin äiti päätyi aikanaan alkoholistiparantolan kautta hautaan, ja parantolassa Lidiakin viettää loppuelämänsä. Erikillä on nyt pieni lapsi, mielenkiintoinen työ yliopistolla, hiljalleen pois riutuva vaimo ja murheellinen mieli, jota hän alkaa vähitellen hoitaa alkoholilla.

Tulee uusi rakkaus, jonka kanssa Erik toimii yhtä kömpelösti kuin ensimmäisen. Taas tarvitaan alkoholia lievittämään kaipuuta ja lopulta Erik tulee ottaneeksi Mallan mukaan viinanhakureissulle, joka päättyy autokolariin ja pidätykseen. Hän menettää omaisuutensa ja Mallan huoltajuuden ja päätyy itse hoitolaitokseen.

Näillä tienoin kertoja vaihtuu liukumalla Erikistä Mallaan. Kirjan kaksi osaa on nimetty isän ja tyttären mukaan, mutta Malla alkaa kertoa jo Erikin osan loppupuolella pieniä jaksoja, samoin Erik jatkaa Mallalle varatussa osassa.

Malla kasvaa lapsesta teiniksi vieraiden ihmisten kodissa, eikä koskaan sopeudu osaansa. Kasvattivanhemmat tarkoittavat omalla tavallaan hyvää, mutta se hyvä ei ollut sen ajan eikä varsinkaan tämän ajan mittapuiden mukaan lapsen edun mukaista. Olin syvästi Mallan puolella, kun hänet pakotettiin vaihtamaan koko nimensä ja unohtamaan isänsä. Ja kun kasvattiäiti heitti rangaistuksena yhden kiiltokuvan turmelemisesta kaikki Mallan kiiltokuvat tulipesään, en ihmetellyt miksi Malla päätti illalla sulkea oman huoneensa pellit liian aikaisin ja kävi lähellä kuolemaa. 

Malla kituu kymmenen vuotta väärässä paikassa ja isä saman ajan mielenterveysparantolassa (häntä ei päästetä takaisin siviiliin epämääräisten syiden varjolla). Mutta kirjan lopussa Malla pakenee ja löytää isänsä.

Tarina etenee vetävästi ja murheellisista tapahtumista huolimatta koko ajan on toiveikas olo: ehkä asiat vielä järjestyisivät. Vaikka ne eivät useimmiten järjestyneetkään. Erikin isän kuolemaansa saakka kestänyt pitkämielisyys täysin erilaista poikaansa kohtaan toi kirjaan positiivista sävyä, samoin kuin Erikiä ja Mallaa vaikeuksienkin keskellä yhdistänyt rakkaus luontoon. Lisäksi ihmiset ja paikat kietoutuivat toisiinsa jännittävällä ja jotenkin lohdullisella tavalla yli ajan, mistä en anna yhtään esimerkkiä, koska se on koettava itse lukien.

Kuvaaminen on yksi Kytömäen lahjoista. Alkupäässä on hieno elokuvamainen kohtaus, jossa Erik on pikkupoika ja ujuttautunut isän ja äidin, pääasiassa äidin, illallisia salakuuntelemaan pöydän alle. Pöytä vetää 30 henkeä ja poika pystyy istumaan sen alla siten, etteivät kenenkään jalat osu häneen. Näkymättömistä kuvatut tapahtumat perustuvat äänien muuttumiseen ja liikkumiseen sekä pojan näkemään käsien peliin pöytäliinan suojassa.

Mutta merkittävintä tässä kirjassa on luonnonkuvaus. Anni Kytömäki on koulutukseltaan luontokartoittaja ja se näkyy niin metsän nostamisessa keskiöön kuin metsän kuvailussa. Metsänhoitajan koulutuksen saaneena oli nautinnollista lukea metsään sijoitettuja kohtauksia  – kerrankin joku tuntee kasveja ja kiinnittää niiden kiehtoviin yksityiskohtiin huomiota! Metsän ja suon parhaat puolet tulevat kirjassa täyteläisinä esiin ja nuoruuden pitkien maastotyökesien tuoksu- ja sävymaailmat palasivat mieleen Kytömäen tekstiä lukiessa. Yhdessä välissä Erikillä oli tehtävänä luetteloida sammalia museon kokoelmissa, työ jota minäkin olisin halunnut tehdä.

Myös dialogi toimii hienosti. Miten sitä taitoa saisi levitettyä ja nostettua muitakin idealtaan hyviä kirjoja keskinkertaisista loistaviksi? Yhtä sujuvasti kuin kirjoittaa dialogia, vaihtaa Kytömäki Mallan kerronnan  kolmannesta persoonasta ensimmäiseen ja Erikin toisinpäin siinä vaiheessa kun kertojien painotus vaihtuu. Myös orpopoika Joel ja kaksi karhua saavat kertoa omia osuuksiaan. (Vai onko jälkimmäinen karhu sittenkin Joel?)

Pari päivää kirjan lukemisen jälkeenkin hämmästelen, miten tämä voi olla esikoiskirja.

Kustantaja: Gummerus Kustannus Oy, Helsinki
Julkaisuvuosi: 2014
Sivumäärä: 644
ISBN: 978-951-24-0067-6 (pokkariversio)
Kansi: Sanna-Reeta Meilahti

Kultarinta oli ilmestymisvuonnaan Finlandia-palkintoehdokas sekä Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon ehdokas. Kirja sai samana vuonna, Blogistanian Finlandian ja oli yksi Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon saajista. Seuraavana vuonna Kultarinnalle myönnettiin Kaarlen palkinto ja Tulenkantaja-palkinto.

Kytömäen toinen romaani Kivitasku (2017) on ollut suuren suosion kohteena ja voittanut niinikään Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon. Kytömäen kolmas romaani, vuonna 2020 ilmestynyt Margarita, sai kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon. 

Kultarinta oli vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 15. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 5/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 4.38.

 

Laura Honkasalo: Sinun lapsesi eivät ole sinun

 

Laura Honkasalon jo kaksikymmentä vuotta sitten julkaistu Sinun lapsesi eivät ole sinun kuuluu porraskäytävän ikkunalaudalta löytämieni kirjojen kasvavaan joukkoon. 

Kirja lähtee liikkeelle kömpelösti kuvatessaan nuoren opiskelijanaisen paluuta vaihto-oppilasvuoden jälkeen Helsinkiin. Rytmi ja tunnelma muuttuvat onneksi kohta, kun siirrytään päähenkilö-Nellin nuoruudesta hänen taistolaiseen lapsuuteensa. Honkasalon luoma lapsihahmo on eläväinen, lapsesta kasvavan opiskelijan hahmo taas ei herätä kiinnostusta.

Lapsen näkökulmasta kirjoitetussa osuudessa Honkasalo paljastuu suorastaan humoristiksi. Sama kommervenkki oli Saara Turusen Rakkaudenhirviössä (2015, Tammi): lapsen kautta kerrottu osa kirjaa oli loistava, loppuosa kummallinen. Honkasalon kirjassa Nelli-tytön lapsuus kannattelee valtaosan kirjaa, mutta lopussa päädytään lukioajan kautta takaisin nykyaikaan ja kirja himmenee jälleen. 

Taistolaisuus on mennyt Nellillä luihin ja ytimiin, hän on vanhurskaampi kuin aikuiset kommunistit. Siitä saa rakennettua yhteentörmäyksiä muun maailman kanssa. Ja perheen sisälläkin. Aatteen ja huumorin yhdistelmästä on alla pieni esimerkki. Kohtauksessa äiti tulee poikkeuksellisesti lukemaan iltasatua Nellille ja Juri-veljelle, kun yleensä asialla on isä:

Kun me makasimme sängyissämme, äiti alkoi etsiä luettavaa.

"Eihän täällä ole kuin jotain avaruuskirjoja", hän sanoi.

"Meistä tulee isona kosmonautteja", Juri sanoi.

"Jaa. No enpä kyllä haluaisi, että lapseni ovat avauudessa", äiti sanoi. "Se on liian kaukana. Eikö täällä ole satukirjoja?"

"On siellä Sinikukkainen puhvelinvasa", sanoin ja Juri teki oksennusääniä.

"Sinikakkainen puhvelinpaska."

(Tietenkin Sinikukkainen puhvelinvasakin oli opettavainen ja kertoi Vietnamin sodasta).

Lapsuusmuistossa oli bonuksena, että olen täsmälleen saman ajan lapsi Helsingistä, ja Honkasalon (s. 1970) kuvailemat leikit, vaatteet ja ruuat nostivat esiin jo unohtuneita muistoja. Nellin ei-kommunistisen kaverin barbilauman ja Ken-nuken pitämät kammottavat ryhmähäät jäivät omassa lapsuudessa kokematta, mutta en pystynyt tyrskimättä lukemaan, vaikka paheksuinkin leikkiä syvästi.

Mutta mikä ihme oli lankkuleipä? Perheen isä teki sitä kirjassa helppona jämäruokana, lapset inhosivat, ja olisin inhonnut itsekin. Leipää uunipellille, kostutus maidolla, päälle eilisen liharuuan loppu ja perunamuusia! Nelli haaveili kaverinsa äidin ruuista, esimerkiksi kermaisesta jauhelihakastikkeesta, jonka päälle sai pursottaa ketsuppia. 

Heillä ei ketsuppia ollut, koska se oli amerikkalaista, meillä panostettiin muuten vain askeettisuuteen ja pahaan makuun, kuten jänteistä koostuvaan karjalanpaistiin. Lankkuleipä olisi saattanut olla kova kilpailija. Ja molemmissa perheissä on kerrottu, että kehitysmaiden lapset olisivat onnellisia kun saisivat mitä tahansa ruokaa.

Poliittiselta kannalta meidän perheemme oli kuitenkin vastakkainen päähenkilön perheen kanssa. Vappumarssit olivat kauhistus ja äänestämällä laitettiin hiekkaa kommunismin rattaisiin. Ihmissuhteet, ne ovat kuitenkin yhtä vaikeita, edustaa mitä aatesuuntaa hyvänsä.

Honkasalon kirjassa 1970-luku väikkyy onnellisena, perhe oli kasassa, isällä ja äidillä paljon samanhenkisiä ystäviä, juhlittiin ja oltiin ystäväporukan kanssa yhtä suurta perhettä. Paras kaveri sai olla kesämökillä pitkät ajat Nellin seurana. Äidin vanhempien luona tuli kuitenkin aina riitaa, sillä ukki oli menestynyt yrittäjä, jonka käsitykset ihmisyydestä ja ihmisen velvollisuuksista olivat hyvin voimakkaita ja tietenkin vastasuuntaisia tyttärensä kanssa.

Mutta isän ja äidin näkemyksetkään eivät lopulta olleet niin harmoniset, kuin miltä näytti. Äiti teki valtavasti vapaaehtoistyötä perheen kustannuksella. Isän mielestä maailman asioiden murehtimisen sijaan olisi välillä voinut katsoa lähemmäs. Hän alkoi etääntyä aatteesta, lähti lopulta Kanadaan opettamaan ja jäi sinne. Ensimmäisenä aatteesta luopui kuitenkin Juri-veli, joka alkoi jo nuorena hävetä perhettään. 

Nykyaikaan sijoittuvassa kehystarinassa isä tulee Kanadasta käymään, tapaa tytärtään kahviloissa ja ravintoloissa ja käy perheen mökilläkin. Molemmat vanhemmat ovat luopuneet taistolaisuudesta ja vähättelevät sen merkitystä elämässään. Isä katuu ja sanoo menneensä joukon mukana. Äidillä ja uudella miehellä on arkkitehtitoimisto ja taistolaisuus on äidillekin jo kaukainen asia. Hän ei halua enää muuttaa maailmaa, sillä aina joku pettää.

Päähenkilö on niin marinoitu aatteeseen, että ei täysin ymmärrä vanhempiaan. Äidille Nelli on antanut uuden miehen jo anteeksi, mutta taistolaisuudesta luopuminen on toinen juttu. Isän kanssa ei ala muutenkaan synkata vuosien eron jälkeen. Isän lähtö oli aikanaan liian kova isku, että sen jäljet korjattaisiin vain ilmestymällä takaisin.

Näissä kohtauksissa on ideaa, jännitettä, mutta Nellin lukio- ja yliopistoaikaisten kaverisuhteiden ja suhdekokeilujen kuvailun olisi voinut jättää pois. Jos kirjassa olisi vain lapsuus, josta lopussa pompattaisiin nuoruuteen ja isän paluuseen, voisi kirja toimia paremmin. Isä saisi dialogissa ja dialogin rivien välissä selittää lapsen kertomuksesta jääneet aukot. Ja äiti voisi kumota kaiken.

Kirjan nimi viittaa Kristiina Halkolan esittämään lauluun, jonka sanat ja nimi puolestaan ovat Markku Lahtelan suomennos libanonilaisen runoilijan Kahlil Gibranin runosta. Myös Arja Saijonmaa on esittänyt kappaletta. Annikki Setälän suomennosversio alkaa: "Teidän lapsenne eivät ole teidän".

Ikätoverini Laura Honkasalo on ammateiltaan kirjailija, toimittaja ja kääntäjä. 

Kustantaja: Gummerus Kustannus Oy, Helsinki
Julkaisuvuosi: 2001
Sivumäärä: 396
ISBN:  951-20-5989-4
Kansi: Liisa Holm

Sinun lapsesi eivät ole sinun sai ilmestymisvuonnaan Kalle Päätalo -palkinnon.

Sinun lapsesi eivät ole sinun oli vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 13. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 3/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,58.

Henriikka Rönkkönen: Bikinirajatapaus

Voi kauhistus, kirjoitin äsken suihkussa päässäni pitkän pätkän blogin aloitusta pohjautuen siihen faktaan, että valitsin Henriikka Rönkkösen Bikinirajatapauksen, koska pidin vuonna 2017 esitetystä Riisutut-TV-sarjasta ja etenkin siinä olleesta reippaasta nuoresta sinkkunaisesta. Mutta olen sekoittanut kaksi kaunista naista, kirjailija Rönkkösen ja Riisutut-sarjassa nähdyn Henrika Vehmaisen! Heillä on lähes 10 vuotta ikäeroakin, mutta ei se minun aikajanallani ole merkittävä. Lisäksi Henrikan ranskanbulldogin nimi Röhnö alkaa samoilla kirjaimilla kuin kirjailija-Henriikan sukunimi, mikä seikka myös puolustuksekseni luettakoon.

Kiitos kuuluu siis Henrikalle, että luin Henriikan kirjan! Bikinirajatapaus oli mukava välipala kaiken vakavamman ja paksumman kirjallisuuden keskellä. Aloitin kirjan eilen illalla ja lopetin tänä aamuna. 

Kirja koostuu blogimaisista luvuista, jotka käsittelevät sinkkuutta, deittailua, seksiä, miehiä, ihmissuhteita ja elämänkulkua. Kertojahenkilö on ja ei ole huolissaan seitsemän vuotta jatkuneesta sinkkuudestaan, joka toki sisältää runsaasti edellä mainittuja deittailua, seksiä, miehiä. Sisällöstä ja vähän tyylistäkin tulee mieleen Sex and the cityn Carrie, joka kirjoittaa samoja asioita käsitteleviä kolumneja päivälehteen. Henriikan tarinat ovat maanläheisempiä, eikä muoti ole minkäänlaisessa osassa kertojan elämässä. 

Kirjan alkupuolella jouduin lukemaan muutaman kohdan useaan kertaan, enkä vieläkään päässyt selville, argumentoiko kertoja itsensä nurin. Esimerkiksi pohdinta, joka alkaa "Selluliittimuhkuranikaan eivät vaivaa minua enää", on hetken kuluttua vaiheessa "En voi sietää sitä, että olen oppinut pitämään reisirasvaani ällöttävänä".  

Mutta pääosan kirjaa teksti oli oikein sujuvaa ja hauskaa sekä verbaalisesti että kahjojen sattumusten vuoksi. Seksistä Rönkkönen kirjoittaa taitavasti ja itselleni kirjan parasta antia olivat seksikohtaukset, joissa Tinderissä toisensa löytäneet "Erkki" ja "Kerttu" yrittivät sopia toisilleen seksuaalisesti, mutta eihän siitä mitään tullut, tai niinikään Tinderissä tavanneet Prinsessa ja Prinssi vetävät himoissaan läpi seksiaktin pitkän eron jälkeen, vaikka Prinsessan kuukautiset yllättävät molemmat (Prinsessan jo treffipäivän aamulla ja Prinssin kun hän hikisen ja pitkän bussimatkan jälkeen pääsee viimein Prinsessan kämpille).

Kertojan elämässä vuorottelevat erilaiset Tinder-Petterit ja Tinder-Joosepit, mutta myös kaupasta bongattu komea Pekka, työpaikan Lauri ja lomamatkalla tavattu surffiopettaja-Sunan. Kahta viimeistä kertoja ensin tavoittelee ja sitten pakenee – Laurin hän kuitenkin olisi halunnut, mutta uskoi lopulta horoskoopia ja irtisanoutui työstä, jossa Lauria oli pakko tavata. 

Miessuhteiden kuvaus on uskottavaa, vaikkakin liioiteltua, ja liiottelun vuoksi kuvaus on hyvin viihdyttävää. Kirjan loppupuolen pohdinnat kertojan omasta kehittymisestä ihmisenä ovat vähintään self-help-oppaiden tasoa. Ei sillä että olisin yhtään lukenut, mutta jos olisin, niin tällaisia ne varmaan olisivat. 

Ronskius ei haittaa minua, mutta vessa-asiointien kuvaamisesta en ole koskaan pitänyt. Ehkä ne tuovat tähän sopivaa säröä, vaikka itse en olisi ensimmäistäkään kakkakohtausta kirjoittanut.

Onko kirjan kertoja Henriikka vai fiktiivinen nainen? Sillä ei ole mitään väliä, mutta lukijana tulee silti miettineeksi, onko tämä tapaus tosiaan tapahtunut kirjailijalle, jollekin hänen tutulleen vai ainoastaan mielikuvitusnaiselle.

Kirjan tyyliin sopien kirjoitin bloggauksenkin yhdeltä istumalta, vaikka hieno assosiaationi Riisutut-sarjaan murenikin kuin päähenkilön miessuhteet.

Helmet-lukuhaasteen sopivaan kohtaan sijoittaminen tuntui ensin vaikealta, mutta googlettaminen paljasti, että Rönkkönen (s. 1984) on valmistunut äidinkielen ja kirjallisuuden opettajaksi ja kirja käy kohtaan "kirjan on kirjoittanut opettaja". Tosin Rönkkönen toimii nykyään seksuaaliterapeuttina ja kirjailijana. Esikoinen Mielikuvituspoikaystävä ja muita sinkkuelämän perusasioita ilmestyi vuonna 2016, käsillä oleva kirja vuonna 2018 ja uusin Määmatka ja muita sinkkuelämän ihmeitä kesällä 2020. Kirjo on myyty yhteensä yli 170 000 kappaletta. 

 

Kustantaja: Atena Kustannus Oy, Jyväskylä
Julkaisuvuosi: 2018
Sivumäärä: 176
ISBN: 978-952-1-300-522-8 (pokkariversio)
Kansi: Sanna Mander

Bikinirajatapaus oli vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 12. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 3/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 2,76.

 

Pajtim Statovci: Bolla

 

Pristinassa aavistellaan vuonna 1995 Kosovon sodan tuloa. Pajtim Statovcin Bollan päähenkilö Arsim on kuitenkin joutunut jamaan, jossa yhteiskunnan ongelmat peittyvät omien alle. Hän on mennyt nuorena naimisiin perinteiden vuoksi, mutta rakastuu kirjan alussa salamana Miloš-nimiseen mieheen, joka huomaa kahvilan terassilla istuessaan. Miloš on hoikka ja eksyneen näköinen, Arsimin silmissä ihmeellisen kaunis, ja tulee onneksi samalle terassille lukemaan. 

Miehet sopivat treffit. Samana iltana vaimo kertoo odottavansa pariskunnan ensimmäistä lasta ja Arsim lyö vaimoaan ensimmäisen kerran.

Arsim ja Miloš viettävät kaiken liikenevän ajan Milošin pienessä asunnossa, rakastellen ja opiskellen, Miloš lääketiedettä ja Arsim kirjallisuutta. Arsim on albaani ja Miloš serbi, joten heidän pitäisi vihata toisiaan. Miloš pyytelee anteeksi ja Arsim vakuuttelee, ettei albaanien tilanne ole tietenkään hänen syytään.

Ensin tunsin sympatiaa pakkorakoon päätynyttä Arsimia kohtaan. On julmaa, ettei saa avoimesti olla se mikä on, vaan uskonto sanelee säännöt elämälle. Se miten Arsim kuvaa rakastettunsa ulkonäköä, miten voimakkaasti kokee eroottiset hetket ja miten kiintynyt hän on mieheen, kertoo vastustamattomasta vedosta. Vaimo on hänen silmiensä kautta nähtynä alistuva, tylsä.

Mutta mielipide alkaa muuttua mitä enemmän Arsimin ajatuksista ja teoista lukee. Odottavan vaimon hylkääminen päiviksi ja öiksi rakastetun vuoksi alkaa tuntua korostetun itsekkäältä. Kun vaimo tulee uudestaan raskaaksi – miten ihmeessä edes tulee, mitä Arsim oikein ajattelee? – hakkaa Arsim hänet taas ja menee sen jälkeen syömään kalliseen ravintolaan parantaakseen OMAA mieltään. 

Sitten kälyn perhe saa Arsimin perheen vakuutettua siitä, että kannattaa lähteä sodan alta pakoon Pristinasta ja Arsim hylkää Milošin muitta mutkitta.

Tarina jatkuu vuonna 2003 uudessa kotimaassa, jonne Arsim läheisineen on kiinnittynyt hyvin. Mutta Arsimilta puuttuu koko ajan jotain. Hän rankaisee lapsiaan (joita on jo kolme) ja kaipaa Milošia. 

Yhtenä oireena Arsim päätyy tapaamaan nuorta netti-ihastustaan ja kaikki päätyy siihen, että hän saa vankilatuomion, jota seuraa karkotus kotimaahan. Osa Arsimista iloitsee jo etukäteen siitä, että pääsee eroon perheestään ja voi kenties aloittaa uudestaan Milošin kanssa, mikäli Miloš on elossa ja löytyy. 

Ja voi, kyllä Miloš lopulta löytyy! Hän vilahtaa TV:n ohjelmassa, joka kertoo mielisairaalaan suljettujen serbien surkeista oloista. Tässä kohtaa kertomus alkoi muistuttaa Olli Jalosen Johan ja Johania, jossa  toinen kirjan nimi-Johaneista hakee mielisairaalaan joutuneen ihastuksensa pois paksuja valheita ladellen. Arsim tekee samoin ja saa Milošin haltuunsa. 

Mutta toisin kuin Jalosen luoma Johan, Arsim ei kestäkään elämää mieleltään järkkyneen kanssa, vaan hylkää Milosin uudestaan. Arsim jättää Milošin omalle vuokra-asunnolleen, lojumaan paskoissaan, ja muuttaa uuteen paikkaan aivan lähistölle. Välillä hän näkee Milošin kerjäämässä kadulla, eikä tunne mitään.

Jos lukisi vain blogitekstini tähän saakka, jäisivät sympatiat Milošin puolelle. Mutta Statovci kertoo Arsimin tarinan välissä myös Milošin tarinaa, lyhyissä kursivoiduissa pätkissä. Niistä muodostuu toisenlainen kuva Arsimin kahteen kertaan hylkäämästä rakkaasta. Ei yhtä selkeä kuin Arsimista saatu kuva, mutta vähintään yhtä karu. Jos olet lukenut kirjan, tiedät, jos et ole, lue se.

Kokonaisuutena Bolla tuo mieleen Katja Ketun Kätilön, se on samalla lailla väkevää kuvausta itsekkäästä himosta ja rumista tapahtumista himon ympärillä ja sen vuoksi. Molemmat käyttävät sotaa irrottaakseen ihmiset sivistyksen vaatimuksista.

Kirjan nimen Bolla on olento. Sille annetaan kirjan esilehdellä kolme selitystä, jotka kaikki liittyvät kirjan sisältöön.

FM Pajtim Statovci (s. 1990) on kirjoittanut myös kirjat Kissani Jugoslavia ja Tiranan sydän. Teosten käännösoikeuksia on myyty yli 15 kielialueelle. Bollan läpi kulkevana sivujuonteena Arsim haaveilee kirjan kirjoittamisesta. Siitä kertoessaan Statovci kuvaa kirjailijoille tuttuja huolia, kuten että kirjoittaminen on itsensä pakottamista sanomaan asioita, jotka muut ovat sanoneet paljon paremmin. Hänellä on epäilemättä samoja tuntemuksia, mutta tekstissä ne eivät näy, teksti kertoo sanomansa uudella, taidokkaalla tavalla.

Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki
Julkaisuvuosi: 2019
Sivumäärä: 237
ISBN: 978-951-1-31682-4
Kansi: Mirella Mäkilä

Bolla voitti vuoden 2019 kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Tätä kirjoittaessa Bolla on ehdolla myös Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnon saajaksi.

Bolla oli vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 8. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 5/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 4,02.