Näytetään tekstit, joissa on tunniste Käännetty tietokirjallisuus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Käännetty tietokirjallisuus. Näytä kaikki tekstit

Ola Rapace: Elämäni Romeona. Pakomatka 5 näytöksessä

 

Ennakkoon ajattelin ruotsalaisen Ola Rapacen elämäkerran olevan ailahteleva vuodatus, jossa ainoa kiinnostava asia olisi hänen ystävyyssuhteensa itsemurhaan päätyneeseen Wallander-elokuvien kollegaan, Linda Wallanderia näytelleeseen 'Tikuun'. Kirjan nimeen nostettu Romeokin viittaa kepeyteen ja romanssiin. Ostin kirjan silti, ja ihan täyteen hintaan, koska miksipä ei. Olenhan lukenut myös Timo T. A. Mikkosen 35-vuotiaana kirjoittaman Takana loistava tulevaisuus -kirjan ja monta enemmän puolustelukirjojen kuin elämäkertojen luokkaan kuuluvaa sepustusta. 

Ensimmäinen yllätys Rapacen kirjassa oli, että kaverihan on minun ikäiseni, eikä siis enää nuori mies tilittämässä vasta alkuun päässyttä elämäänsä. Ja toinen, että kirja oli odotettua vetävämpi ja Rapace mahdollisesti ihan varteenotettava kirjoittaja – riippuen tietenkin toimitustyön määrästä.

Koska en juuri koskaan lue takakansia (ne eivät kerro mitään kirjan hengestä, toisin kuin sivujen nopea selailu), huomasin vasta pitkälle luettuani, että ONHAN tämäkin puolustelukirja! Kun en myöskään seuraa Ruotsin juoruja, en tiennyt, että Rapace on ollut kotimaassaan jonkinmoisten syytösten kohteena. Takakanteen on poimittu kirjasta mehiläisenkokoisin kirjaimin: 

Tämä kirja ei ole anteeksipyyntö. En halua puolustella itseäni tai häikäilemättömiä valintojani. Kirjoitin yrittääkseni ymmärtää.

Häikäilemättömät valinnat ovat ihmiselle tyypillisiä, mutta kyllä Rapacella taitaa niitä olla hieman normaalia enemmän. Mitäs niitä puolustelemaan, tehty mikä tehty. 

(Ruotsin julkkisjuoruista olisi käynyt selville myös, että Rapace on ollut naimisissa Stig Larssonin Millennium-sarjan filmatisoinnin päähenkilö Noomi Rapacen kanssa. No kävisi se ilmi sukunimestäkin, mutta itse asiassa en ole katsonut koko sarjaa, koska en pitänyt ensimmäisestä – ja viimeisestä – sarjan kirjasta, jonka luin.) 

Luin muutama vuosi sitten Mikael Persbrandtin elämäkerran Muistini mukaan. Se oli melko vetävä ja melko tunnustava, toki tunnustukset pidettiin tietyissä rajoissa. Rapacen kirjalla on monta linkkiä Persbrandtin kirjaan: molemmat miehet ovat komeita ruotsalaisia näyttelijöitä JA Rapace innostui näyttelijän urasta käytyään äitinsä kanssa katsomassa näytelmän, jossa Persbrandt oli roolissa. Parasta on, että Rapace ei ollut lainkaan teatteri-ihmisiä sitä ennen! 

Molemmat myös ovat käyttäneet kaikenlaisia aineita ja kaataneet monia naisia, kirjojensakin mukaan. Molempien kirjasta jää vaikutelma, että on kerrottu paljon, mutta ei kaikkea, eikä kaikki kerrottukaan pidä täysin paikkaansa. Persbrandtin kirja oli huomattavasti laajempi, mutta en keksi miksi. Se ei kuitenkaan tuntunut junnaavalta, mihin voi olla syynä se, että se on rehellisesti toisen kirjoittajan (Carl-Johan Vallgren) työtä, kun taas Rapace on ilmeisesti kirjoittanut itse ja teksti vain editoitu. 

Ja nyt kun näyttää, että olisin puhumassa itseäni ristiin, kerron, että hyvän kirjoittajan vaikutelma jäi suunnilleen ensimmäiseen lukuun. Prologissa viitattiin myös kirjoittajan isoisään kiinnostusta herättävästi, mutta asiaan ei koskaan palattu. Muutoin teksti muuttui kliseiseksi ja kerronta pinnalliseksi (siis voi olla paljastava vaikka on pinnallinen, 7 päivää -lehden tapaan).

Kirjoittaja on impulsiivinen, muutaman lukemani jääkiekkoilijahahmon tapaan. Se ei menettelisi, elleivät he olisi komeita ja ennestään ihaillulla alalla. Noin 2/3 luettuani jatkuva ihastuminen aina uuteen maailman kauneimpaan naiseen alkoi kyllästyttää. Samoin käy seksin, rakastelun, nus- tai naimisen toistelulle. Kai sitä on toisteltava, koska, kuten kirjoittaja meille kertoo: 

Seksi on kaiken keskiössä, työ toissijaista. Paneminen tulee aina ensin, se käy minulle nyt selväksi. Hyväksyn asian, vastaan tappeleminen on turhaa. 

Aina on myös käsillä uusi, suurin-ikinä-tilaisuus, jonka voi taas tavalla tai toisella sössiä, yleensä ulkoisia tekijöitä syyttäen. Napapiirin sankareita lainaten, aina tulee pari muuttujaa. Loppupuolella kirjaa päähenkilö pääsee päärooliin Canal+:n Section Zero -sarjaan. Kaikki alkaa ohjaajan kanssa keskustelulla, näin:

Sarja kuvataan kuuden kuukauden aikana Bulgariassa, mutta se yksityiskohta unohtuu minulta sekunnissa, käsikirjoitus on taikaa. Tunnin keskusteltuamme olen menetetty tapaus, valmis kuolemaan kapteenini puolesta. 

Ja päättyy: 

Alan juoda töissä, jotta saisin hiottua särmiä ja kestettyä alennustilaa. Yritän selviytyä kotiinpaluuseen asti pysyttelemällä kuoressani ja pikku hiprakassa. Saamme kuvaukset valmiiksi, mutta lopputulos on tyhjää, kylmää ja yhdentekevää. 

Nimien vaihtaminen liittyy samaan oireyhtymään nojatuolipsykologi-minäni mielestä. Hän syntyi Pär Ola Norellina ja on tätä kirjoitettaessa Sonny Ola Rapace Jawo. Voitte itse googlata noita muita muutoksia, mutta Rapace tuli siitä kun ihanimman (sillä kertaa) naisen kanssa oltiin menty juuri naimisiin, matkattu Pariisiin, selattiin sanakirjaa ja päätettiin ryhtyä Rapaceiksi.

Jotain kertoo myös sellaisten osaamisalueiden, kuin moottoripyörällä ajaminen ja tappelu, ihannoiva korostaminen. Hän osaa tehdä itse moottoripyörästunttinsa ja merkittävä moottoripyöräilijä, 98 metrin maailmanennätyshypyn hypännyt Robbie Madison, maailman paras lajissaan, sanoo päähenkilölle: 

En sanoisi näin kelle tahansa, mutta sinä osaat tämän, ystäväni. Olemme ajaneet yhdessä niin paljon, että tiedän että hoidat homman. Sinulla on kunnossa sekä pää että tekniikka, joten lakkaapa nyt vapisemasta ja purkita tämä kohtaus, niin pääsemme joskus oluelle. 

Varsinaista selittelyä tarvittiin kohdassa, missä hän oli bilettänyt hyvin nuorten naisten kanssa maaseututalollaan ja joko heittänyt naiset tylysti ulos pakkaseen tai sitten toiminut jotenkin ymmärrettävästi. En tekisi mitään päätelmiä suuntaan tai toiseen tässä kirjassa kerrotun perusteella.  Ja mitä tarkoittaa, kun päähenkilö tapaa ännännen kauneimman katseen ikinä, Julianaksi nimeämänsä naisen, joka on horoskoopiltaan kauris ja aivan liian nuori? Joo tajuan mitä horoskoopit ovat, mutta onko liian nuori liian nuori keski-ikäiselle vai laillisessa mielessä? Kenties tällä kertaa ensimmäistä.

Ehkä pitäisi lukea jotain muutakin ruotsin taide-elämästä. Viime vuosina lukemieni kirjojen luomat henkilökuvat Persbrandtista, Rapacesta, Alex Schulmanin isoisästä sekä Jussi Björlingistä ovat varsin erikoisia, usemmiten sarjassa viina, huumeet, naiset, toki Schulmanin isoisällä vain mustasukkaisuus ja itsevaltius, mutta riittävän painavana. Rapace ja Persbrandt antavat ruotsalaisesta näyttelyskenestä huuruisen kuvan myös monien muiden osalta. Rapace kertoo esimerkiksi ensimmäisestä teatteriroolistaan Kustaa III:ssa, jonka kuningas oli koko ajan huonossa kunnossa tai nukahteli, ilmeisesti aineiden vaikutuksesta:

Torsten on toisessa ulottuvuudessa. Yksikään hänen suustaan tuleva sana ei ole käsikirjoituksesta, ja hänen liikehdintänsä näyttämöllä rajoittuun sen keskellä olevalla sängyllä makoiluun ja meille muille heilutteluun. Kuningas käskee meidän tanssia, osa tottelee. Esityksen on tarkoitus kestää väliajan kanssa kolme tuntia, mutta kärsimme sen sijaan viiden tunnin nöyryytyksen. Esitykset lakkautetaan samana iltana. 

Palaan bloggauksen alkuun. Suomen Kuvalehdessä 8/2025 oli arvio Samuli Putron kirjasta otsikolla Mies tunnustaa. Pohjustukseksi oli otettu muitakin tunnustuskirjoja. Rapacen kirja voisi myös olla Mies tunnustaa -sarjaa, mutta sopisiko sittenkin paremmin Mies puolustautuu ja rahastaa? Kirjan lopussa käy nimittäin ilmi, että se oli tarkoitettu täyttämään koronasta (ja ehkä toilailuistakin) johtuvaa rahanpuutetta.

Mutta entä sitten toisen Wallander-näyttelijän murheellinen kohtalo? Kyllä Rapace 'Tikun' asian käsittelee kauniisti ja samalla raadollisesti. Poiminnat Wallander-sarjan tuotannosta sisältä nähtynä vaikuttavat kokemuksiini, kun katson sarjan uusintoja. Toki myös Persbrandtin kirja vaikutti siihen, miten nykyään katson Beck-sarjan jaksoja, joissa hän oli mukana. 

Tekninen moite: kirjasta ei käy ilmi ruotsinkielisen alkuperäisteoksen nimeä. Myös kannen suunnittelija pitää käydä katsomassa kustantajan sivuilta.


Kustantaja: WSOY, Helsinki
Suomentaja: Jonja Rajala
Julkaisuvuosi: 2021 (alkuperäisteos Romeo (min flykt i fem akter) samana vuonna)
Sivumäärä: 156
ISBN: 978-951-0-47230-9
Kannen kuva: Maria Östlin
Kannen suunnittelija: Jessica Carenfelt


Elämäni Romeona oli vuoden 2024 Goodreads-lukuhaasteeni 43. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 2/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 2,86.

Jon Krakauer: Jäätäviin korkeuksiin. Murhenäytelmä Mount Everestillä

Tunnustan, että lurkkaan Murha.infoa 'tiedon'janossani. Olen saattanut tunnustaa aiemminkin, tai ainakin jollain alustalla, mutta tässäpä uusiksi. Olen saanut sieltä jo kaksi kirjavinkkiä, joista ensimmäinen oli Andrea Maria Schenkelin Hiljainen kylä (kertoo fiktion keinoin tunnetusta saksalaisesta murhajutusta) ja toinen on nyt käsiteltävä Jon Krakauerin Jäätäviin korkeuksiin. Tilasin Krakauerin kirjan nettiantikvariaatista, koska se on julkaistu suomeksi jo 1998.

Schenkelin kirja oli mukiinmenevä. Pidän, jos niin voi sanoa, True Crimestä, ja kirja täytti genren vaatimukset, mutta ei se nyt mikään Truman Capoten Kylmäverisesti ollut. Krakauerin kirja vuorikiipeilykatastrofista sen sijaan täytti jo lähtökohtaisesti KAKSI genretoivettani: retkikunta seikkailee ja tapahtuu kauheita. Esimerkiksi Chilen vuoden 2010 kaivosonnettomuudesta kertova Hector Tobarin 33 loukussa täytti vain jälkimmäisen (mutta kannattaa ilman muuta lukea!).

Retkikuntiin, tutkimusretkiin jne. kohdistuvasta kiinnostuksestani olen kertonut jo Patagonia Patagonia -kirjan arviossa. Sen jälkeen olen lukenut ainakin Bea Uusman Naparetki – Minun rakkaustarinani sekä Julian Sanctonin Pimeän ja jään vangit. Molemmat ovat täydellisiä, intohimoisen taustatutkimuksen, jännittävän tositarinan ja tekstillään viettelevän kirjoittajan yhdistelmästä syntyneitä trillereitä.

Jon Krakauer eroaa Uusmasta ja Sanctonista siinä, että hän kävi kokemassa trillerinsä itse. Vaikka olin jo etukäteen vakuuttunut siitä, että kyseessä on hyvä kirja, oli minulla voimakas ennakkoasenne. Siinä missä tutkimusretkeily tuntemattomille tai huonosti tunnetuille maailman alueille on ollut tietyllä tapaa perusteltua, ei minulla riitä ymmärrystä Mount Everestille harrastusmielessä kiipeäville ihmisille. He  vaarantavat itsensä lisäksi seurueensa ja paikallisia ihmisiä uhkarohkeilla suorituksillaan. 

Krakauer oli itsekin nuorena näitä, joiden oli vain pakko päästä kiipeämään aina edellistä vaativampaan kohteeseen. Mutta tälle retkelle hän lähti jo pahimmasta adrenaliinikoukusta vapauduttuaan, toimittajan roolissa. Tai ainakin sinnepäin: kun ulkoilulehti pyysi häntä tekemään reportaasin Mount Everestin perusleiristä, totesi Krakauer, ettei hän pysty menemään 'vain' perusleiriin (5 400 metriä mpy), jos kerran menee Himalajalle. Lehti järjesti hänet lopulta 8 848 metrissä sijaitsevalle huipulle tähtäävän seurueen jäseneksi.

Kirjan alussa on tiivis ja kiinnostava katsaus Mount Everestille kiipeämisen historiaan. Sen sijaan pieni yhteiskunnallinen puheenvuoro šerpoista kärsii samasta Valitut Palat -tyylistä, joka välillä tulee esiin muuallakin kirjassa. Esimerkkinä: Perheillä on taipumus viettää iltansa kyhjöttämällä videon ääressä katselemassa tuoreinta Schwarzenegger-opusta. 

Ja voi tässä vuonna 1997 kirjoitetussa kirjassa vaistota myös suorempaa rasismia. Kirjailija on laittanut šerpat puhumaan lapsenomaisin lausein, vaikka kyse on ei-äidinkielen käyttämisestä asiakkaiden kanssa. Tuli mieleen aikoja sitten lukemani amerikkalaissotilaan kirja, muistaakseni kyseessä oli Colby Buzzellin Minun sotani (Johnny Kniga, 2005). Kirjassa sotilas kertoo heille jaetusta ohjekirjasta, jossa muistutettiin, että vaikka paikallinen puhuu huonoa englantia, ei se välttämättä tarkoita, että henkilö on tyhmä...

Pidän ylipäätään ongelmallisena asetelmaa, jossa huonommassa sosio-ekonomisessa asemassa olevat paikalliset joutuvat palvelemaan varakkaita länsimaalaisia. Näin ollen kirjailijan luontevasti kuvaamat tapahtumat eivät minulle ole lainkaan itsestäänselvyyksiä, vaan näkymiä vialliseen maailmankuvaan. Šerpat valmistelevat, kuljettavat, kantavat, tiedustelevat, jotta asiakkaalla on mahdollisimman helppoa vaarallisista olosuhteista huolimatta. Esimerkki kirjoittajan kiipeilyseurueen palveluista Mount Everestin perusleirillä 5 360 metrissä:

...Suihku oli sommiteltu kumiletkusta ja ämpäristä, jonka veden keittiöhenkilökunta kuumensi. Muutaman päivän välein paikalle ilmaantui jakkien kantamina vastaleivottua leipää ja tuoreita vihanneksia. Chhongba ja hänen kokkiapurinsa Tendi jatkoivat muinoisten retkikuntien aloittamaa brittihallinnon aikaista tapaa ja tulivat joka aamu kunkin asiakkaan telttaan tarjoilemaan makuupussissa lepäilevälle asiakkaalle höyryävän kuumaa teetä mukissa. 

Toinen kuvaava esimerkki on n. 6 000 metrin korkeudessa oleva Khumbu-jäätikkövirta, joka kirjailijan mukaan on reitin teknisesti vaativin osuus. Sen kauheus tulee selväksi: virta valuu, siihen syntyy valtavia lohkareita, joiden ohi, ali ja yli pitää päästä ja toivoa että lohkare ei juuri silloin romahda. Ryhmät olivat alkaneet sopia, että joku aina valmistelee reitin muille ja saa siitä korvauksen. Tapahtumavuonna 1996 se meni näin:

... joukko Duffin palkkaamia šerpoja oli viitoittanut mutkittelevan polun seracien (jäälohkare) lomitse, virittänyt yli puolitoista kilometriä köyttä ja asentanut noin kuudetkymmenet alumiinitikkaat jäätikön rosoisen pinnan ylle. 

Ja vaikka šerpat olivat ensin valmistelleet reitin oman henkensä uhalla, vaikutti pelkkä sen läpi kulkeminen sairaan mielen valinnalta kirjailijan kuvausta lukiessa. Jäätikkövirta piti vieläpä ylittää moneen kertaan, koska ihmisruumista on valmisteltava huipun korkeuksia varten tekemällä pienempiä reissuja vähän kerrallaan ylöspäin.

Jaa että mitä kirjassa sitten tapahtuu? Kauhea katastrofi, jossa yhtenä päivänä, 10.5.1996 kuolee kahdeksan vuorikiipeilijää sääolojen muuttuessa melko nopeasti (mutta ei täysin yllätyksellisesti). Lisäksi useita loukkaantuu. Kuten onnettomuuksissa usein, vaadittiin monien sattumien ketjuja, jotta tuhot pääsivät toteutumaan koko mitassaan. Tapaturmia ja läheltä piti -tilanteita oli kirjan henkilöille tapahtunut jo ennen kohtalokasta päivää, joten ekstreemi sää vain lisäsi ja vahvisti niitä. Eräs šerpa oli kuollut vuoristotautiin, eräällä kiipeilijällä oli pudonnut lohkare päälle, toinen taas oli lähtenyt 'vessareissulle' väärissä kengissä ja livennyt syöksyyn pitkin rinnettä (mikä johti myöhemmin kuolemaan). Mikään tällainen ei kuitenkaan pysäyttänyt muiden menoa. Reissusta oli maksettu ja huipulle oli päästävä.

Alkusanat vaikuttivat poikkeuksellisen rehelliseltä tilitykseltä. Kirjan luettuani jäi kuitenkin pieni epäilys omien tekojen kaunistelusta. Kukapa ei siihen syyllistyisi? Ihmisen sisäänrakennettu ominaisuus on selittää omat toimet parhain päin, ja se taitaa olla yksi edellytys sille, että selviää elämästä järjissään. Oli sitten Mount Everestin kävijä tai tasamaan tallaaja. Kirja kuitenkin nähdäkseni antoi melko rehellisen mahdollisuuden arvioida kirjoittajan tekemisiä osana yhtä kovan onnen seurueista. En usko, että olisin toiminut yhtään paremmin missään kohtaa vuorta, semminkin kun minulla ei olisi ollut kirjoittajan fyysisiä voimia ja kiipeilyosaamista. Mutta peruslähtökohtahan on, että EN OLISI LÄHTENYT vapaaehtoiseen reissuun, jossa joutuu ohittamaan muiden ongelmat, pahimmillaan jättämään kuolevat kuolemaan, varmistaakseen, että itse selviää hengissä.

Kirjan tapahtumat nostivat mieleeni äärimmäisen seikkailunhalun aikaansaaman uudemman  murhenäytelmän, Titan-sukellusveneen tuhoutumisen kesäkuussa 2023. Viisi henkeä kuoli matkalla katsomaan Titanicin hylkyä, kun sukellusvene luhistui noin kolmen kilometrin syvyydessä. En olisi mennyt moiseen purkkiinkaan millään hinnalla, mutta näköjään kaikkialle riittää varakkaita ihmisiä, jotka ovat jo kokeneet kaiken muun.

Katsoin, mitä muuta Jon Krakauer on kirjoittanut ja onko tämä Yhdysvaltain Massachusettsissä vuonna 1954 syntynyt kirjailija ja vuorikiipeilijä edelleen elossa. On elossa ja kirjoittanut useita kirjoja. Hämmästyksekseni hän on kirjoittanut myös hyllyssäni olevan Under the Banner of Heaven, jonka sain vuosia sitten ystävältäni, mutta en tullut koskaan lukeneeksi alkua pidemmälle, enkä etenkään palauttaneeksi. Toisin sanoen, kirjan PITÄISI olla hyllyssäni, vaan nyt kun olisin halunnut alkaa lukea sitä, on kirja on maastoutunut jonnekin tietymättömiin. Story of my life, se tulee vastaan ehkä vuoden päästä kun etsin vimmalla jotain aivan muuta. Joka tapauksessa, kirja kertoo mormonismin fundamentaalisesta suuntauksesta ja eräästä rikoksesta (teaser, etsikäähän itse kirja hyllystänne tai kirjastosta! Tai pöllikää kaverilta.)

Kirjasta on jo vuonna 1997 tullut elokuva Murhenäytelmä Everestillä (Into thin air: Death on Everest). Sen Imdb-pisteet ovat vain 5,7/10. Harmillista, sillä kirja on hyvä.


Kustantaja: WSOY, Helsinki
Suomentaja: Liisa Paakkanen
Julkaisuvuosi: 1998 (alkuperäisteos Into Thin Air vuonna 1997)
Sivumäärä: 334
ISBN: 951-0-22940-7
Kannen kuva: Veikka Gustafsson
Päällyksen graafinen suunnittelu: Sami Kortemäki


Jäätäviin korkeuksiin oli vuoden 2024 Goodreads-lukuhaasteeni 8. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 5/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 4,24.

Hunter Biden: Kauniita asioita

 

Tässäpä kirja, jota ei olisi julkaistu, jos sen olisi kirjoittanut joku muu kuin Yhdysvaltain istuvan presidentin Joe Bidenin poika. Tai ehkä olisi julkaistu sen politiikan lähihistoriaa sisältävien osien vuoksi, mutta niitä osioita ei olisi syntynyt, jos kirjoittajan isä ei olisi ollut Barack Obaman varapresidentti ja Donald Trumpin kilpailija vuoden 2020 presidentinvaaleissa. 

Toki Joe Bidenin ura Yhdysvaltain valtakunnan tason politiikassa ulottuu 1970-luvun alkuun, joten vuonna 1970 syntynyt Hunter Biden on tuntenut merkittäviä poliitikkoja pienestä pitäen. Politiikan taustat eivät kuitenkaan pääse kirjan keskiöön, vaan siinä on Hunterin päihdeongelma, joka teki hänestä ensin toimintakykyisen alkoholistin, sitten katkaisuhoitojen ja crack-putkien välissä heiluvan vähemmän toimintakykyisen narkomaanin. Ja juopottelusta ja huumesekoiluista on kirjoitettu kiinnostavampia kirjoja.

Esimerkiksi Mikael Persbrandtin elämästä kertova Muistini mukaan sisältää aineiden käyttöä, uuden rakkauden ja riippuvuudesta paranemisen. Sekään ei ollut kirjallisesti kovin korkeatasoinen, mutta jos näistä lukee vain jomman kumman, suosittelen Persbrandtia, joka sai monessa kohtaa ällistymään. Biden sekoili samalla tasolla, mutta ei kirjoita yhtä vetävästi kuin Persbrandtin kirjan kirjoittanut Carl-Johan Vallgren. Voipi myös olla että isän tuore, vuosikymmeniä odotettu presidenttiys on pakottanut jättämään tarkemmat tapahtumakuvailut pois.

Ahmin lapsena Valittuja paloja ja ensimmäinen asia, joka Hunter Bidenin kirjaa lukiessa pyrkii mieleen, on sen valitutpalatmainen tyyli. Reipasta, simppeliä, valmiiksi pureksittua. Teot ovat älyttömän typeriä tai mielettömän hauskoja, joku osaa mestarillisesti jotain, toinen taas on hauskin ihminen jonka kirjoittaja tuntee. Naurettavaksi pakollinen positiivisuus muuttuu siinä vaiheessa, kun "hauskin tuntemani ihminen" on ikänsä huumeita käyttänyt crack-diileri Rhea, joka asettui Hunterin luo asumaan tämän yhden putken aikana. Edes kirjailijan veli Beau ei yllä Rhean tasolle, vaikka saa sivukaupalla suitsutusta tähän tyyliin:

Hän oli myös älyttömän hauska, ja hänellä oli järkyttävän hyvä huumorintaju. Hän saattoi piikitellä, muttei koskaan ilkeästi. Hän oli kilpailuhenkinen muttei liian – hän ei ollut mikään idiootti. 

...

Enemmän kuin mitään muuta Beau oli hauska. Hän sai pohjattoman tylsätkin asiat tuntumaan huippuhetkiltä. Hän rakasti musiikkia ja autolla ajamista ja yleensä yhdisti nuo kaksi lempiasiaa.

Kirjassa toimivinta on sen nimi Kauniita asioita, jolle saadaan perustelu kirjan alkupäässä. Beau (s. 1969), Hunter ja Naomi (s. 1971) Biden olivat vuonna 1972 äitinsä Neilian kanssa autokolarissa, josta selviytyivät vain veljekset Beau ja Hunter. Heistä tuli poikkeuksellisen läheiset. Kun politiikassa menestynyt Beau sairastui aivosyöpään päälle 40-vuotiaana, toisteli hän usein sanoja beautiful things. Hän aikoi parantua ja omistaa elämänsä (sekä Hunterin elämän) maailman rajattoman kauneuden kehittämiselle ja arvostamiselle. 

Toisin kuitenkin kävi, Beau kuoli vuonna 2015, ja Hunterin crack-sekoilut ja juopottelu pahenivat.

Hunterin Beauhun kohdistama palvonta on ymmärrettävää, mutta kirjassa se ei toimi. Rakkaan veljen hautajaiset ovat kohta, joka olisi pitänyt kirjoittaa jonkun muun tai jättää se kokonaan pois. Hyppelin yli. Lopussa on taas uuden rakkauden ja perheen, vanhan perheen ja lopullisesti raittiin elämän ylistystä. Sama reaktio. Hautajaisista kertoessaan Hunter lainaa pitkiä pätkiä omasta puheestaan, ja editorilla olisi ollut punakynän paikka vaikkapa kohdassa, jossa hän puhuu veljensä lapsille näin:

Ja kuten Valerie-täti oli tukena isällenne ja minulle ja meillä oli Jimmy-setä, Frankie-setä, Mike-eno, John-eno, Mom-Mom ja Da-Da, teilläkin on Ashley-täti, Liz-täti, Kathleen-täti, Poppy ja Mimi, Nana ja Pop. Me ympäröimme teidät samalla suuren suurella rakkaudella. Sama rakkaus, joka teki isästänne ja minusta meidät, tekee myös teistä teidät.

Krooh-pyyh vaan kaikille tädeille, sedille ja Mom-Momeille. Ja miten tuollaisten rakkauspurskautusten jälkeen kuitenkin voi käydä niin, että Hunter ryhtyy suhteeseen edesmenneen veljensä vaimon kanssa... ja painostaa vielä isänsä antamaan hyväksynnän? (Beaun vaimo ei kuitenkaan ole kirjassa kehuttu uusi rakkaus, vaan Hunter löysi Melissan, joka ensi treffien päätteeksi hoiti miestä monta päivää kuiville.)

Selitykseksi ja puolustuspuheeksi tarkoitettu kirja toimii itseään vastaan. Hunter Bidenistä ei muodostu hyvää kuvaa, vaan kuva läheisiään hyväksikäyttävästä ja itsekkäästä ihmisestä. Onko rakkautta ollut tarjolla liikaa, jolloin siihen on voinut nojautua kerran toisensa jälkeen?

Mikään lukemistani puolustus/selittelykirjoista ei ole onnistunut poistamaan epäilyksiä kirjan päähenkilön tekemisistä. Tässä tapauksessa minulla ei edes ollut mitään kantaa Hunter Bidenin Ukrainayhteyksiin. Seurasin toki presidentinvaalien kuohuntaa, mutta ehdokkaiden lapsia koskeviin sivujuonteisiin en uhrannut montaa ajatusta. Hunter Bidenin selittelyn jälkeen kanta hänen toimistaan Ukrainassa kääntyi negatiivisen puolelle.


Kustantaja: Werner Söderström Osakeyhtiö, Helsinki
Suomentaja: Jade Haapasalo
Julkaisuvuosi: 2021 (alkuperäisteos Beautiful things 2021)
Sivumäärä: 271
ISBN: 978-951-0-47713-7
Kannen suunnittelu: John Vairo Jr
Kannen valokuva: Bidenin perheen kotialbumi

Kauniita asioita oli vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 41. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 2/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 4,05.

James Wyllie: Hakaristirouvat

 

Suomen kieli harvoin voittaa muut kätevyydessä, mutta brittikirjailija James Wyllieltä suomennetun kirjan Hakaristirouvat nimessä on osuvuutta, jota ei ole tavoitettu kieliversioissa Nazi wives, Nazisternas fruar, Femmes de nazis... Saksankielistä versiota en löytänyt, siellä taitaa olla mitta täynnä synkeän menneisyyden käsittelyä aina uudesta kulmasta.

Mutta johtavien natsien rouvat on kiinnostava näkökulma. Wyllie tarkastelee kirjassaan Adolf Hitlerin (s. 1889), Hermann Göringin (s. 1893), Joseph Goebbelsin (s. 1897), Heinrich Himmlerin (s. 1900), Reinhard Heydrichin (s. 1904), Rudolf Hessin (s. 1894) ja Martin Bormannin (s. 1900) vaimoja ja valikoimaa muita naisia. Kansallissosialismissa naiselle oli varattu rooli vain kodin hoitajana ja äitinä – mikäli täytti rotukriteerit. Naisen ei kuulunut olla näkyvillä eikä nainen voinut nousta puolueessa viralliseen asemaan. Monet vaimoista olivat kuitenkin olleet kansallissosialismin ja Hitlerin kannattajia yhtä pitkään kuin miehensä, jotkut pidempäänkin.
  • Rudolf Hess kuuli Hitleriä ensi kertaa vuonna 1920 ja vaikuttui. Tyttöystävä Ilse Pröhl (s. 1900) meni mukaan seuraavaan kokoukseen ja vaikuttui itsekin.
  • Gerda Buchin (s. 1909) isä Walter liittyi kansallissosialistiseen puolueeseen vuonna 1922 ja Hitleristä tuli koko perheen tuttu. Martin Bormann liittyi puolueeseen vasta vuonna 1927 ja tutustui sitä kautta Gerdaan.
  • Ruotsalainen Carin von Fock (s. 1888) tutustui vuonna 1920 ensimmäisen maailmansodan lentäjäveteraani Hermann Göringiin. Göring liittyi puolueeseen vuonna 1922 ja pari avioitui seuraavana vuonna. Carinin menehdyttyä sydäninfarktiin Göring alkoi vuonna 1932 tapailla näyttelijätär Emmy Sonnemannia (s. 1893).
  • Lina von Ostenista (s. 1911) tuli kansallissosialismin kannattaja teininä isoveljensä esimerkkiä seuraten. Puolueeseen hän liittyi vuonna 1930 ja tapasi samana vuonna laivastoupseeri Reinhard Heydrichin, joka ei ollut alun perin politiikasta kiinnostunut.
  • Margarete Boden (s. 1893) tutustui vuonna 1927 junassa vierustoverinaan matkustaneeseen Heinrich Himmleriin, joka oli ollut puolueen jäsen vuodesta 1923.
  • Vasta eronnut Magda Quandt (o.s. Ritcshel, s. 1901) tapasi Joseph Goebbelsin vuonna 1930, kun ystävät houkuttelivat tekemisen puutteessa olevan Magdan kansallissosialistien tilaisuuteen. Magda innostui puoluetapahtumasta ja Goebbelsin kiihkeästä retoriikasta. Vielä ihastuneempi Magda oli seuraavana vuonna tapaamaansa Hitleriin.

Hitlerin naissuhteet olivat toisenlaisia. Hän kaltoinkohteli miljoonien tuhoamiensa ihmisten lisäksi myös niitä nuoria naisia, jotka ovat jääneet historiaan hänen tunnetuimpina rakastettuinaan. Sisarpuolen tytär Geli Raubal teki itsemurhan 23-vuotiaana ja Eva Braun yritti itsemurhaa kahdesti ennen kuin teki sen lopulta yhdessä Hitlerin kanssa ollessaan 33-vuotias. Hitler katsoi että kansakunta tarvitsi hänet täysipainoisesti, eikä avioliitto tullut kyseeseen kuin vasta päivää ennen kaksoisitsemurhaa huhtikuussa 1945. En mene näihin kompleksisiin kohtaloihin pidemmälle, vaan jatkan ylle listaamieni naisten pohdintaa.

Listan rouvista siis ainoastaan Göringin rouvat Carin ja Emmy sekä Himmlerin rouva Margarete olivat ensisijaisesti ryhtyneet puolisoiksi ja mahdolliset kansallissosialistiset ajattelumallit tulivat kun alettiin elää yhteistä elämää. Carin Göring innostui Hitleristä heti asetuttuaan Saksaan. Käytyään tapaamassa Hitleriä vankilassa vuoden 1923 epäonnistuneen vallankaappausyrityksen jälkeen hän kirjoitti: "Hän on nero, täynnä rakkautta ja totuutta ja palavaa uskoa". Carin edisti natsiaatetta koko loppuelämänsä. Emmyn aatteellisuudesta ei saa selvyyttä, mutta hänen on täytynyt vähintäänkin sulkea silmänsä aktiivisesti. Margarete Himmlerin kerrotaan olleen kasvuympäristönsä mukaisesti rasistinen ja juutalaisvastainen, mutta kansallissosialismi aatteena ei ilmeisesti saanut häntä samalla voimalla sytytettyä kuin monet muut.

Vaimojen lisäksi kirjassa käsiteltiin jonkin verran miesten muita naissuhteita. Puoluekanslian päällikkö ja Hitlerin sihteeri Martin Bormann oli kiinnostunut kaikista naisista, mutta rakastui vuonna 1943 vakavammin näyttelijätär Manja Behrensiin. Yhdeksän lapsen äiti Gerda olisi hyväksynyt toisen vaimon ja kannatti muutenkin sitä, että terveille, arvokkaille miehille annettaisiin lain nojalla oikeus kahteen vaimoon. Behrensille kolmen liitto oli kuitenkin liikaa ja hän meni mieluummin asetehtaaseen töihin. 

Sisäministeri, Gestapon ja SS:n päällikkö Heinrich Himmler taas sai kaksi lasta rakastajattarensa Hedwig Potthastin kanssa. Ero Margaretesta ei tullut kyseeseen, sillä SS-miehen rooliin kuului avioliitossa eläminen ja avioeroon tarvittiin lupa – Himmleriltä. Propagandaministeri Joseph Goebbelsilla oli suhteita näyttelijättärien kanssa, ja tšekkiläisen Lída Baarován kanssa suhde eteni hyvin vakavaksi, kunnes Hitler keskeytti Goebbelsin pariskunnan eroaikeet. Lopulta vuonna 1939 Baarová karkotettiin takaisin Tšekkoslovakiaan ja hänen elokuvansa vedettiin pois levityksestä.

Minulle kirjassa oli merkittävintä sen antama kuva vaimojen aikaisesta ja lujasta sitoutumisesta  natsiaatteeseen. Ja kuitenkin, kun tilinpäätöksen aika tuli, vain Magda Goebbels oli valmis kuolemaan aatteen mukana. Goebbelsin pariskunta surmasi tai surmautti kuusi lastaan ja itsensä Hitlerin Berliinin-bunkkerissa huhtikuussa 1945. 

Gerda Bormannille sota oli ollut valon ja pimeyden välistä kamppailua. Ei voinut mitenkään olla historian tarkoitus, että juutalainen tekisi itsestään maailman herran. Hän pakeni lapsineen Tiroliin, mutta kuoli keväällä 1946 munasarjasyöpään. Martin Bormann oli kuollut jo yrittäessään paeta Berliinistä Hitlerin kuoleman jälkeen. 

Emmy Göring tuki miestään Nürnbergin oikeudenkäyntien ajan tämän itsemurhaan saakka vuonna 1946 (entinen varakansleri ja ilmailuministeri Hermann Göring olisi mestattu seuraavana päivänä). Hän ei voinut käsittää, miten sellaista miestä, joka oli antanut niin paljon muille, joka oli säteillyt ymmärtämystä ja joka oli ollut itse hurskaus ja hyvyys ja myötätunnon ja uskollisuuden ilmentymä, oli voitu kohdella niin tylysti. Hän joutui itsekin vankilaan odottamaan omaa tuomiotaan, mutta piti asiantilaa kohtuuttomana. Vuonna 1947 hän kirjoitti ministerille olleensa täysin epäpoliittinen. Ei kai naista voinut rangaista siitä, että hän oli rakastanut miestään ja ollut onnellisesti naimisissa? Hän sai lopulta vuoden tuomion ja osa hänen varoistaan takavarikoitiin. Tuomiota pidettiin liian lievänä kaiken pöyhkeän elämän jälkeen. Emmy eli vuoteen 1973 saakka.

Ilse Hessillä ja Lina Heydrichillä oli esittää huojentavia asianhaaroja: kansallissosialistisen puolueen varajohtaja Rudolf Hess teki oma-aloitteisen neuvottelulennon Iso-Britanniaan keväällä 1941, ennen kuin juutalaisten kansanmurhasta ("lopullinen ratkaisu") oli tehty virallista päätöstä, ja jäi sinne vangiksi Nürnbergin oikeudenkäynteihin saakka, Prahan teurastajan lempinimen saanut SS-kenraali, keskusturvallisuusviraston ensimmäinen päällikkö ja Böömin ja Määrin vt. protektori Reinhard Heydrich taas surmattiin keväällä 1942 protektoraatissaan.

Ilse Hess vapautettiinkin kaikista syytteistä vuonna 1948, vaikka hän oli vuosikaudet ja vuosikymmenet omistautunut Hitlerille. Hän keskittyi taistelemaan saadakseen puolisonsa vapautettua, mutta ei onnistunut. Rudolf Hess teki vuonna 1987 itsemurhan vankeudessa, Ilse Hess kuoli vuonna 1995.

Sen sijaan Linan etsintäkuuluttivat Prahan viranomaiset rikoksista ihmisyyttä vastaan. Hänelle tuomittiin poissaolevana elinkautinen ja pakkotyötä. Nimenomaan hänen omista rikoksistaan, sillä hän oli näännyttänyt tilallaan työskenteleviä vankeja nälkään ja käskenyt SS-vartijoita lyömään näitä. Britit ehtivät kuitenkin saada Linan kiinni ennen muita ja sijoittivat hänet luokkaan "myötäilijät", eikä hänelle tuomittu lainkaan vankeutta. Hän valitti silti tuomiostaan ja vuonna 1951 hänet luokiteltiin syytteistä vapautetuksi ja hän sai pitää omaisuutensa. Eikä siinä kaikki, vaan hän nosti useita oikeusjuttuja saadakseen leskeneläkettä taistelussa kaatuneen kenraalin leskenä, ja onnistui! Lina eli vuoteen 1985 saakka.

Margarete Himmler vetosi tietämättömyyteen ja sanoi olevansa pelkkä nainen, joka ei ymmärrä politiikkaa ja korosti, että oli nähnyt miestään hyvin vähän sodan aikaan. Hänen syyllisyysluokkansa vaihtui oikeudenkäynnistä toiseen, ensin vähemmän syylliset, sitten myötäilijät ja lopulta syylliset, mikä merkitsi puolisoon liittyvän omaisuuden menetystä, rahavarojen takavarikointia ja äänioikeuden menetystä. Mutta myös Margarete kehtasi taistella vuosikaudet oikeudesta lesken- ja valtioneläkkeeseen, joihin hän mielestään oli oikeutettu. Hän kuoli vuonna 1967.

Himmlerin toisen keskeisen naisen, Hedwigin, natsitaustaa ei edes tutkittu ja hänet päästettiin heti vapaaksi. Hedwigillä oli Himmlerin kanssa seurustellessaan ollut ihmisen luista tehtyjä huonekaluja ja ihmisen nahalla päällystettyjä juhlapainoksia kirjoista, mutta hän väitti loppuun saakka, että ei ollut tiennyt mitään Himmlerin tekemisistä sodan aikaan.

Kirjan loppupuolella mainittiin ohimennen Lina Heydrichin lyhyt avioliitto suomalaisen teatteriohjaajan kanssa. Minulta oli mennyt tällainen asia täysin ohi, vaikka se ei ole ollut mikään salaisuus. Lina avioitui vuonna 1965 Otto Mannisen ja Anni Swanin pojan Mauno Mannisen kanssa ja he olivat aviossa Mannisen kuolemaan saakka vuonna 1969, vaikka varsinainen yhteiselo loppui jo paljon aiemmin (linkki Seura-lehden juttuun vuodelta 2016).

Otetaan viimeinen kommetti tältä suomalaisten miniältä, joka valitti sitä miten ihmiset suhtautuivat hänen puolisonsa (Heydrichin, ei Mannisen) tekoihin. Linan mukaan tuon ajan päätöksiä oli helppo tuomita nykyisistä mukavista oloista käsin. Mutta natsijohtohan eli itse erittäin mukavissa oloissa ihmisyyden vastaisia päätöksiä ja tekoja tehdessään!

James Wyllie on kirjailija, käsikirjoittaja ja tuottaja. Hän on kirjoittanut muun muassa Hermann Göringistä ja tämän veljestä sekä ensimmäisen maailmansodan koodinmurtajista, mutta muita hänen kirjoistaan ei ole suomennettu. Syytä olisi.

Hakaristirouvat on sujuvasti kirjoitettu ja näkökulmassaan pitäytyvä (natsiaiheessa olisi valtavat mahdollisuudet ja houkutukset rönsytä). Kohtuullisen kronologinen esitys kuitenkin aiheutti sen, että perheestä toiseen hypeltiin välillä niin tiuhaan, että en meinannut pysyä perässä. "Mitä, Lina, eikös Bormannin vaimo ollut Gerda, ahaa, siirryttiin jo eteenpäin!" Rouvia ei samasta syystä olisi mahtunut yhtään enempää mukaan tarkempaan tarkasteluun, vaan oli hyvä päätös pitäytyä valituissa.

Wyllie pohjaa suuren osan henkilöiden mietteistä suoraan kirjeisiin ja muihin lähteisiin. Jonkin verran häiritsi uskollinen siteeraus, jolloin valtaosa kappaleesta saattoi olla sitaateissa ja muutama sana niistä ulkona. Kohdat olisi yhtä hyvin voinut kirjoittaa vapaammin, ilman sitaatteja, ja lähde viime kädessä todistaa, että asiaa ei ole sävelletty omasta päästä. Suomennoksessa osui silmään muutama kansankielisyys kuten "heitettiin pellolle" tai "SS-köriläät". Jos alkuperäinen teksti näin vaatii, niin sitten kelvatkoot suomennoksessakin.


Kustantaja: Atena Kustannus, Jyväskylä
Suomentaja: Tähti Schmidt
Julkaisuvuosi: 2020 (alkuperäisteos Nazi wives 2019)
Sivumäärä: 360
ISBN: 978-952-300-661-4
Kansi: Kalervo Sammalvehrä

Hakaristirouvat oli vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 20. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 5/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,87.

Thomas Pettersson: Epätodennäköinen murhaaja

 


Näin vastikään Twitterissä väitteen, että vuosi 2001 olisi ollut kaikkien aikojen uutisvuosi, perusteina mm. Lahden doping-skandaali ja 9/11-iskut. Oma mieleni alkoi välittömästi vängätä vastaan ja esitti lonkalta vuotta 1986, jos lähimenneisyydessä pysytään. 

Silloin sitä vasta tapahtuikin: tammikuussa tuhoutui Challenger, helmikuussa murhattiin Olof Palme, huhtikuussa käynnistyi Tšernobylin katastrofi, toukokuussa kuoli Henri Toivonen kartanlukijoineen, heinäkuussa prinssi Andrew ja Sarah Ferguson avioituivat, elokuussa koettiin Mikkelin panttivankidraama ja Kekkosen kuolema, syykuussa romahti New Yorkin pörssi, marraskuussa hyväksyttiin naispappeus ja joulukuussa Suomeen saatiin kolmas TV-kanava.

Toimittaja Thomas Petterssonin (s. 1957) kirja Epätodennäköinen murhaaja kertoo yhdestä vuoden 1986 suurtapauksesta, Olof Palmen murhasta, ja miehestä, jonka Ruotsin pääsyyttäjä viimein vuonna 2020 nimesi murhaajaksi. Kyseessä oli Skandia-miehenäkin tunnettu Stig Engström, jota moni oli epäillyt syylliseksi alusta lähtien, mutta joka oli siivottu syrjään poliisin tutkimuksista monien yhteensattumien vuoksi. 

Pettersson kiinnostui Palmen murhasta vuonna 2006 erään sähköpostin perusteella. Hän penkoi Palmeen liittyviä asioita ja pääsi Engströmin jäljille vuonna 2007 luettuaan niin ikään toimittajana toimineen Sven Anérin kirjan Palmen murhasta. (Anér kirjoitti tapauksesta useita kirjoja ja Wikipedian mukaan hän julkaisi lähes vuosikymmenen ajan Palme-uutisia, joissa kritisoi murhatutkimusta.)

Pantuaan murhasta kertyneen datan järjestykseen Pettersson päätyi itsekin siihen, että ei ollut muuta sopivaa murhaajaa kuin vakuutusyhtiö Skandian graafikkona toiminut, oikeistolaisesti suuntautunut ja elämässään pettynyt Engström. Hän sopi eri silminnäkijöiden kuvauksiin murhaajasta, hän oli omankin kertomuksensa mukaan ollut paikalla, keitään muita murhaajaksi sopineita ei ollut paikalla nähty – vaikka yhdessä  vaiheessa tapauskertomuksista etsimällä etsittiin havaintoja mahdollisista kurdeista (niitä ei ollut eikä tullut).

Kurdien vastarintaliike PKK:hon liittyvä tutkintahaara oli yksi monista motiivien perusteella syntyneistä, sillä Palme (s. 1927) herätti vihaa Ruotsissa ja ulkomailla. Joidenkin mukaan hän oli pettänyt yläluokkaisen taustansa ryhtymällä sosiaalidemokraatiksi, toisten mukaan hän oli edennyt puolueessa liian nopeasti, kolmansien mukaan hän oli maanpetturi, joka myötäili Neuvostoliittoa... Lisäksi Palme tuomitsi jo varhain Etelä-Afrikan apartheidhallinnon sekä Portugalin ja Ranskan siirtomaasodat ja USA:n sodan Vietnamissa. Myöhemmin hän vastusti kylmää sotaa ja ydinasevarustelua. Samalla hän oli aseviejämaan pääministeri, joka edesauttoi ruotsalaisten aseiden myyntiä, katsantokannasta riippuen vääriin maihin, mutta jonka toiveet Iranin ja Irakin sodan lopettamisesta osuivat aseteollisuuteen.

Kaikista näistä tutkintahaaroista tuli vesiperä. Syyllisimmäksi keksittiin alkoholisoitunut pikkurikollinen Christer Pettersson ja hänen kanssaan edettiin käräjäoikeuteen saakka vuonna 1989, sillä Lisbeth Palme oli osoittanut miehen useiden muiden joukosta. Kirjassa on kuva ryhmätunnistuksen asetelmasta, jossa Pettersson on keskimmäisenä miesten välissä, ainoana jolla on vaaleat kengät, ja muut on poimittu poliisiaseman läheisistä virastoista. Rouva Palme oli etukäteen kuullut, että murhasta epäilty sekakäyttäjä oli haettu kuulusteltavaksi. Miehet nähtyään hän oli sanonut: "Näkeehän sen, kuka on alkoholisti." 

Todisteet olivat niin heikot, että Petterssonin syyte hylättiin hovioikeudessa. Älyttömintä on, että yksi murhan silminnäkijöistä TIESI Petterssonin ennestään, ja pystyi varmasti sanomaan, että ei ollut nähnyt tuttavaansa murhapaikalla lainkaan. Syyllisyydellä spekulointi jatkui ja Pettersson pääsi leimasta eroon vasta kuollessaan vuonna 2004.

Mutta nyt murhapaikalle 28.2.1986. Lisbeth ja Olof Palme olivat olleet myöhäisillan elokuvissa ja olivat elokuvan jälkeen päättäneet palata kotiin kävellen. Sveavägenillä heitä lähestyi takaapäin mies, joka kello 23:21 ampui Olofia kuolettavasti ja Lisbethiä selkää raapaisten. Murhaaja juoksi pois paikalta, ylös toiselle katutasolle johtavia portaita ja katosi lopullisesti. Silminnäkijät ryntäsivät yksi kerrallaan paikalle, osa samalla kadulla kävelleitä, osa autosta tapauksen nähneitä. Elvyttämään ryhtyivät nuori nainen ja mies. Taksinkuljettajat soittivat apua ja poliisi saapui muutaman minuutin kuluttua. Lisbeth oli sokissa, ja muilla kesti tovi tajuta, että uhri oli maan pääministeri. 

Stig Engström oli leimannut itsensä ulos työpaikaltaan Skandia-talossa kello 23:20, mutta leimauslaite edisti minuutin. Murha tapahtui aivan lähellä Skandia-taloa. Hänellä oli sellainen vartalonmalli,  lipallinen talvilakki, puolipituinen talvitakki sekä rannelaukku, joita todistajat kuvailivat. Engström palasi jonkin aikaa tapahtuman jälkeen työpaikalleen järkyttyneenä ja antoi esimmäisen kertomuksensa vartijoille: Olof Palme oli ammuttu, hän oli nähnyt tapauksen ja antanut tietoja poliisille.

Kun tietoa alkoi tulla lisää, hän ryhtyi muuttamaan kertomustaan. Ensin hän oli ollut auttamassa uhria, sitten hän olikin juossut poliisin perään kertomaan, että häntä oltiin virheellisesti sekoittamassa murhaajaan, seuraavaksi hän olikin jo juossut murhaajan perään. Kukaan muu paikalla olleista, poliisit mukaan lukien, ei kuitenkaan ollut nähnyt Engströmiä. Sen sijaan moni oli tosiaan nähnyt Engströmin tuntomerkkeihin sopivan murhaajan. 

Engström otti itse yhteyttä poliisiin, koska häntä ei oikeasti ollut rekisteröity tapahtumapaikalla. Häntä ei muuttuvien ja kokonaiskuvaan sopimattomien kertomusten vuoksi otettu tosissaan, joten hän järjesti itse rekonstruktion SVT:n Rapport -ohjelmassa, ja pääsi asemoimaan itsensä sopiviin – ei murhaajan vaan silminnäkijän – paikkoihin sekä pukeutumaan sinnepäin, mutta ei samoin kuin murhailtana.

Stig Engström poistettiin murhatutkinnasta vuoden päästä tapahtumasta. Ikäviä sattumia olivat, että systemaattinen ja Engströmistäkin kiinnostunut väkivaltaosaston tutkintapäällikkö Arne Irvell jäi eläkkeelle jo toukokuussa 1986, ensimmäiseen piirroskuvaan päätyi virheellisesti "etelämaalaisen" näköinen mies, kurdilinja vei mennessään silloin kun jäljet olisivat vielä olleet kuumia, Engströmiä päädyttiin pitämään vain patologisena valehtelijana eikä omien tekojensa peittelijänä ja lisäksi jotkut epäilivät, että hänellä olisi ollut suhde juuri sen silminnäkijämiehen kanssa, joka pystyi sanomaan että ainakaan Christer Pettersson ei ollut murhapaikalla. 

Poliisi avasi Engström-tutkintalinjan uudestaan vuonna 2017, kun uutena pääsyyttäjänä aloitti Krister Petersson. Tai oikeastaan tutkintaan tuli uusi alku ja se päätyi pian siihen, että Engströmiä ei olisi pitänyt koskaan poistaa tutkinnasta. Kirjailija Pettersson oli vuosien mittaan ollut yhteydessä Palme-ryhmään, pyytänyt ja antanut tietoja. Ei ole selvää, miten paljon hänen sinnikäs työnsä vaikutti tilanteessa. (Kuten sanottu, moni epäili samaa miestä, ja vuonna 2016 julkaistiin omakustannekirja samasta lähtökohdasta, Petterssonin kirjan ensimmäinen versio taas 2018.) Kirjailijan pitkä urakka sai kuitenkin kunniakkaan lopun kun Engström viimein nimettiin murhaajaksi.

Mitä itse kirjaan tulee, sen ulkoasu on karu, mutta onneksi teksti vie lukijaa. Epätodennäköinen murhaaja alkaa askel askelelta etenevällä murhaillan kuvauksella. Sellaiseen saa parhaimmillaan ladattua niin paljon enemmän kuin elokuvassa: mitä kukin osallisista tekee, miksi ja millaisessa mielen- ja ruumiintilassa. Nämä ovat niitä kohtia, joissa huomaan lukevani samaa lausetta moneen kertaan, viivyttäen tihenevää jännitystä.

Hävettää nautiskella sivuista, kun kyseessä on oikea, kammottava murhatapaus. Olen esittänyt paheksuntani mässäilevää True crime -kirjallisuutta kohtaan silloin kun on tarkoitus rahastaa ruumiilla. Mutta Palmen tapaukseen kietoutuu niin paljon politiikkaa ja epäonnistunutta tutkintaa, että kirja on paikallaan, varsinkin näin hyvin kirjoitettu ja tukevasti taustoitettu kirja.

Pettersson on jäsennellyt kirjan toimiviksi luvuiksi. Eri tutkintahaaroja esitellään tarpeeksi, mutta ei liian pitkällisesti. Epävarmuudet omissa spekulaatioissa tuodaan esiin, eikä niitä jäädä pönkittämään.

Mutta menittekö jo nimissä sekaisin? Elmo-kirjan lukeneet muistavat kohtauksen, jossa maaotteluselostajan mukaan ruotsalaisia edustaa Andersson, Svensson tai Karlsson. Tässä kirjassa mennään Petterssoneilla, joka sattuu olemaan sekä kirjailijan että ainoan Palmen murhasta koskaan tuomitun sukunimi. Ja murhatutkinnan sulki lopulta pääsyyttäjä Krister Petersson!


Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki
Suomentaja: Petri Stenman
Julkaisuvuosi: 2021 (alkuperäisteos Osannolika mördaren samana vuonna vuoden 2018 versiosta täydennettynä versiona)
Sivumäärä: 318
ISBN: 978-951-1-39150-0
Kannen kuva: Göran Ärnbäck/Expressen/TT

Epätodennäköinen murhaaja oli vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 18. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 5/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,74. 

Patricia Posner: Auschwitzin apteekkari

 


Aloitin perinpohjaisemman tutustumiseni ihmismielen pahuuteen lukemalla lukioaikaan William Shirerin Kolmannen valtakunnan nousu ja tuho -kirjat sekä muuta aihepiirin kirjallisuutta, mitä äitini antikvariaatin kautta sain käsiini. Hitlerin Saksa ei valitettavasti ole mikään poikkeus maailmanhistoriassa, mutta sen kauhuista on paljon dokumentoitua tietoa, josta yhä vieläkin riittää kirjoitettavaa.

Patricia Posnerin Auschwitzin apteekkari kertoo romaniansaksalaisesta Victor Capesiuksesta (s. 1907). Se kertoo myös IG Farben -konsernin opportunistisesta toiminnasta natsien valtakaudella. Asiat liittyvät toisiinsa, sillä farmasian kandidaatin tutkinnon suorittanut Capesius oli vuodesta 1934 toiminut IG Farbenin omistaman Bayer-lääkeyhtiön myyntiedustajana Romaniassa. 

Romania liittoutui Kolmannen valtakunnan kanssa vuonna 1940 (liian suoraviivaisesti ilmaistu, mutta detaljit eivät liity Capesiuksen tarinaan) ja Capesius joutui sotapalvelukseen. Se kesti kuitenkin vain hetken ja palveluspaikka oli sairaalan apteekki, joten hän pystyi kohta jatkamaan mukavan varakasta elämäänsä vaimon ja kolmen tyttären kanssa. Stalingradin taistelun jälkeen Neuvostoliitto alkoi edetä kohti Saksan hallussa olevia alueita ja Capesiuskin komennettiin Saksan armeijaan elokuussa 1943. Hänet määrättiin SS:n lääkintäasemalle Varsovaan, josta hän teki lyhyitä jaksoa farmaseuttina Sachsenhausenin ja Dachaun keskitysleireillä.

Tatuoituja ihonpalasia omaksi ilokseen kerännyt lääkäri ja eversti Enno Lolling vastasi keskitysleirien terveydenhuollosta ja hygieniasta siinä vaiheessa kun hän tapasi Capesiuksen Dachaussa. Hän lähetti Capesiuksen Auschwitziin joulukuussa 1943, sillä leirin apteekkari tarvitsi apua. Todellisuudessa apteekkari oli romahduksen partaalla jouduttuaan olemaan mukana leirin kauhuissa ja puhui avoimesti Saksan häviöstä. Hänet teloitettiin huhtikuussa 1944 ja Capesius sai hänen paikkansa. Capesius ei ollut halunnut komennusta Puolaan, jättimäiseen keskitysleirikompleksiin, mutta ylennys muutti tilanteen.

Auschwitz-Birkenaussa tuhottiin juutalaisia ja muita ei-toivottuihin ihmisryhmiin kuuluvia. Osa vangeista kelpasi ensin töihin tai lääketieteellisiin kokeisiin. IG Farbenilla oli alueella melko merkityksettömäksi jäänyt tehdas, mutta yhtiöllä ja keskitysleireillä oli muita yhteyksiä: Farbenin tilaamat lääketieteelliset kokeet vangeilla, yhtiön toimittamat lääkkeet sekä Zyklon B -myrkky. 

Joissain kokeissa piti päästä käsiksi koehenkilöiden elimiin vaurioittamatta niitä ja tällöin oli kätevintä pysäyttää sydän fenolihapolla. Fenolihapon, kuten muutkin lääketieteelliset aineet tilasi leirille Capesius, joka avusti toisinaan kokeissa. Josef Mengele oli yksi Farbenin lääkekokeita toteuttaneista lääkäreistä (lisäksi hän teki omia mielipuolisia ihmiskokeitaan).

Zyklon B:n varasto uskottiin Capesiuksen valvontaan. Hänet velvoitettiin myös osallistumaan leirille junavaunuissa saapuvien ihmisten jaotteluun työkykyisiin ja suoraan tuhottaviin. Leirille saapui jonkin verran Capesiuksen myyntiuran aikaisia liiketuttavia, jotka tunnistivat hänet ja toisinpäin, mutta sillä ei ollut merkitystä saapuvien kohtaloon.

Capesius ei katsonut olevansa vastuussa kuolemista, koska hän totteli vain määräyksiä. Samaa selitystä käytti moni muukin Kolmannen valtakunnan edustaja. Jos olisikin näin (eikä ole), niin hänellä oli muitankin syntejä kontollaan. Capesius varasti leirille saapuvien vankien arvoesineitä samalla kun toimeksi saaneena keräsi heidän laukuistaan lääkkeet. 

Vielä makaaberimpaa oli ruumiilta irrotettujen kultahampaiden joutuminen Capesiuksen käsiin. Niitä säilytettiin varkauksien varalta lääkevarastolla, mutta sen valvoja ei voinut vastustaa kiusausta vaan sulatutti kultaa omaan käyttöönsä. Uhrien kannalta on toki se ja sama, veikö arvoesineet Capesius vai natsihallinto, mutta tekijän kannalta ei ole.

Kolmannen valtakunnan loppu koitti viimein, ja brittijoukot ottivat Saksan puolelle paenneen Capesiuksen sotavangiksi toukokuussa 1945, tietämättä hänen teoistaan. Hänet vapautettiin vuoden päästä. Romanialainen tuomioistuin oli kuitenkin langettanut Capesiukselle kuolemantuomion poissaolevana, koska silminnäkijät olivat kertoneet hänen olleen mukana päättämässä Auschwitziin saapuvien kohtalosta. 

Capesius jäi Saksaan ja pyrki saamaan itselleen statuksen, jolla voisi jatkaa normaalia elämää. Mutta taas hänet tunnistettiin, ja siirrettiin (tällä kertaa vankina) Dachauhun, jota hallinnoivat Yhdysvaltojen joukot. Vangitsemiseen riitti Waffen-SS:n jäsenyys. Capesius valehteli joka lomakkeella ja kuulustelussa, erityisesti hän pimitti Auschwitzin jaksoaan, keräsi suosituksia ja todistuksia. Capesius vapautettiin jälleen elokuussa 1947: katsottiin että hänet oli pakotettu Waffen-SS:ään ja hän oli sodan aikana työskennellyt ainoastaan terveydenhuollossa. Vielä yksi syyte natsismista ja vapautus lokakuussa.

Vuonna 1950 Capesius perusti vaivihkaa oman apteekin anastamansa hammaskullan avulla. Apteekki menestyi ja Capesius eli leveästi, ainoa ongelma oli ero perheestä, joka ei päässyt pois Romaniasta. Kunnes joulukuussa 1959 hänet pidätettiin uudestaan. Auschwitzin rikoksista vastuussa olevista oli kiinnostunut moni ja raskauttavaa materiaalia oli kerätty taustalla. Nyt haluttiin nostaa syytteet tämän leirin johtoa vastaan, keitä vain oli löydettävissä.

Taas kuultiin valheita suut ja silmät täyteen. Capesiuksella oli varaa palkata hyvät asianajajat. Pahaenteiseltä vaikutti kuitenkin Israelissa käynnistynyt Adolf Eichmannin oikeudenkäynti, jonka päätteeksi hänet todettiin syylliseksi sotarikoksiin ja rikoksiin ihmisyyttä vastaan joulukuussa 1961, ja hirtettiin seuravana keväänä.

Auschwitzin syytteet valmistuivat keväällä 1963. Periaatteessa tarvittiin näyttö selvästä yhteydestä tiettyjen uhrien kuolemaan, eikä riittänyt että henkilö oli ollut osa leirin murhakoneistoa. Capesius jatkoi valehtelua ja vähättelyä ja koetti mitätöidä itäblokin puolelta tulevien todistajien sanomisia kutsumalla niitä osaksi kommunistien salaliittoa. 

Pitkän tutkintavankeuden aikana hän valitti, miten huonosti vankeja kohdeltiin, Aucshwitzin vangitkin söivät paremmin! Seksi vaimon tai tyttöystävän kanssa oli kielletty ja oli vain sopeuduttava. Turha kai mainitakaan, että tätäkin hän vertasi leiriin, jossa sentään oli ollut bordelli (mutta ei vangeille vaan vangeista koottu).

Tuomioistuin katsoi vuonna 1965 toteennäytetyksi, että Capesius oli osallistunut ainakin 8000 maanmiehensä lähettämisestä kuolemaan valikoimalla näitä ratapihalla. Hänen oli näin ollen täytynyt tietää, että kyse oli tuhoamisohjelmasta. Erityisen raskauttavaa oli murhattujen vankien omaisuuden käyttö omaksi hyödyksi. Hän sai kuitenkin vain yhdeksän vuoden tuomion, vapautui siitäkin kohta, tammikuussa 1968, ja pysyi vapaana loppuajan elämästään. 

Capesius kuoli vuonna 1985. Hän ei katunut vaan syytti edelleen kommunisteja propagandistisesta mustamaalauksesta. Hän oli noudattanut vain käskyjä. Sitäpaitsi hänen vaimonsa oli puolijuutalainen, miten hän olisi voinut osallistua juutalaisten tuhoon?

Kirja etenee yhtä täsmällisesti kuin natsit omassa tuhoamistyössään. Jos tästä aiheesta pystyy kirjoittamaan kuivahkon kirjan, niin Posner on sen tehnyt. Kuitenkin kirjassa oli jonkin verran turhaa mässäilyä keskitysleirien kauhuilla. Niistä tuskin pystyy kertomaan enää mitään uutta ja KAIKKIEN pitäisi ne tuntea ennestään. Sen sijaan kuvaukset Capesiuksen omista törkeyksistä ovat paikallaan kuvaamaan sitä, mihin juuri tämä ihminen oli valmis.

Capesiuksen, Auschwitzin johdon ja lääkärien sekä IG Farbenin johdon syyteprosessien vaiheita kuvatessaan Posner onnistuu hyvin valottamaan maailmanpolitiikan ja Saksan asenneilmapiirin muutoksia sodan loppumisen jälkeen. Samoin kuin tuomaan esiin sen, miten tiukasti syytetyt pitivät kiinni tarinoistaan ja viattomuudestaan. Onko pahempi paha sellainen, joka suoraselkäisesti tunnustaa pahuutensa, vai sellainen, joka ei myönnä mitään? En tiedä. Sen tiedän, että sama pahuus odottelee jollain prosenttiosuudella jokaisessa kansassa aikaa, jolloin olosuhteet jälleen pakottavat tai antavat mahdollisuuden kauheisiin tekoihin.

Patricia Posner on englantilaissyntyinen journalisti ja tietokirjailija, joka asuu nykyään Yhdysvalloissa. Myös hänen puolisonsa on tietokirjailija, ja Auschwitzin apteekkari sai alkunsa puolison tehdessä taustatöitä Josef Mengeleä käsittelevään teokseensa. Mengelen poika mainitsi haastattelussaan Auschwitzissa toimineen apteekkarin. Patricia Posnerin reaktio oli: "Sielläkö oli apteekkari?" ja lopputuloksena on tämä kirja.



Kustantaja: Minerva Kustannus Oy, Helsinki
Julkaisuvuosi: 2019 (alkuperäinen The pharmacist of Auschwitz. The untold story 2017)
Sivumäärä: 315
Kääntäjä: Niko Jääskeläinen
ISBN: 978-952-312-997-9 (pokkari)
Kansi: Taittopalvelu Yliveto Oy

Pokkariversiossa ei ollut kuvia, joihin kirjailija viittaa kiitoksissaan.

Auschwitzin apteekkari oli vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 7. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 3/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 4,05.

Serhii Plokhy: Tšernobyl: Ydinkatastrofin historia


Edellisessä bloggauksessa Saatana saapui Moskovaan. Tässä hän saapui Ukrainan Tšernobyliin aamuyöllä 26.4.1986 hallitsemattoman ydinkatastrofin hahmossa. Kirjat liittyvät toisiinsa muutenkin valitettavan läheisesti. Bulgakov kritisoi satiirisssaan neuvostoyhteiskunnan piirteitä, jotka vaikuttivat myös Tšernobylissä. 

Epäluottamus toisiin ja oman vihreän oksan suojelu johtivat huonoon organisaatiokulttuuriin alatasolta ylätasolle, ja koko onnettomuus olisi todennäköisesti järkevämmissä oloissa vältetty tai ainakin sen jälkihoito olisi tehty nopeammin. Asiaa kuvaa valitettavan hyvin se, että kesällä 1985 ydinturmia koskevaa sensuuria oli nimenomaisesti kiristetty. Tšernobylhän ei ollut Neuvostoliiton ensimmäinen ydinonnettomuus, vaan niitä oli tapahtunut voimaloissa ja ydinkokeiden yhteydessä. Suurin onnettomuus se oli.

"Missä olit kun?" on kysymys, joka liitetään järisyttäviin tapauksiin: kun JFK ammuttiin, kun Neil Armstrong astui kuun kamaralle, kun Olof Palme ammuttiin, kun autolautta Estonia upposi, kun tapahtui 9/11-isku. Tšernobyl kuuluu itseoikeutetusti tähän sarjaan, mutta paikalla olleita lukuunottamatta kukaan ei voinut panna tarkalleen merkille, missä oli, sillä asiasta tiedottamisella ei pidetty kiirettä. Ei lähiseudun asukkaille, ei kansalaisille, ei ulkomaille.

Ruotsin Forsmarkin ydinvoimalan insinööri havaitsi kohonneet säteilytasot 28.4. aamulla ja tästä käynnistyivät selvitykset, jotka johtivat nopeasti päätelmään, että Neuvostoliitossa oli tapahtunut jotain. Neuvostoviranomaiset kuitenkin kiistivät kaiken ja myönsivät vasta illalla, kansainvälisen painostuksen jälkeen, että päästöt olivat lähtöisin Tšernobylistä. Tässä vaiheessa onnettomuuden alkuhetkestä oli kulunut lähes kolme vuorokautta, ja ruotsalaisten havainnostakin jo 12 tuntia!

Neuvostoliitossa vallitsivat yltiöoptimistiset tuotantotavoitteet ja niistä jälkeen jäämistä ei katsottu hyvällä. Ydinvoima oli yksi välineistä, joilla Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liitto piti piiskata yhä parempiin tuotantosuorituksiin. Juuri onnettomuuden alla maaliskuussa pidettiin Moskovassa NKP:n 27. puoluekokous, jossa avainsanana oli nopeuttaminen, ja yksi nopeuttamisen kohde oli ydinreaktoreiden rakentaminen. 

Puoluekokous sai kuulla mitä halusikin: reaktoreiden rakentamisaikataulu oli kiristettävissä seitsemästä vuodesta viiteen. Tšernobylissä oli parhaillaan valmistumassa viides reaktori, joka oli jo pahasti jäljessä. Se aiheutti paineita ydinvoimalan johtajalle sekä voimalan rakentamisesta vastaavalle johtajalle. 

Nelosreaktoriin oli tulossa aikataulun mukainen korjausseisokki, jonka aikana testattaisiin myös eri järjestelmien toimivuuttaa. Yksi kokeista liittyi höyryturbiinin hätäseisautukseen: miten jäähdytysainetta saataisiin pumpattua ylikuumentuneeseen reaktoriin, vaikka sähköntuotanto olisi jo pysähdyksissä. Koe oli monimutkainen, mutta sitä oli valmisteltu pitkään, ja siihen suhtauduttiin luottavaisin mielin. 

Reaktorityyppiin liittyi kuitenkin tekninen heikkous, joka oli neuvostostandardien mukaisesti pimitetty, vaikka se oli vuonna 1975 aiheuttanut pienemmän onnettomuuden Sosnovyi Borin voimalassa Leningradin (ja Suomen) lähellä. Lisäksi Tšernobylin kokeen aikataulu viivästyi tuntikausia, sillä Kiovan alueen sähköverkon päämaja vaati sähköntuotannon jatkamista. Vuoroon ehtivät vaihtua  henkilöt, joiden oli ollut tarkoitus tarkkailla jo pysäytettyä reaktoria, ei toteuttaa vaativaa pysäytystä.

Pysäytys meni hirvittävällä tavalla pieleen ja seuraukset ovat kaikille päällisin puolin tuttuja, joten tältä osin kehotan lisätiedosta kiinnostuneita tutustumaan kirjaan. Paikalla olleet voimalan käyttäjät ja palomiehet reagoivat räjähdykseen ja tulipaloon parhaan kykynsä mukaan, henkensä kaupalla.

Alkujärkytyksen jälkeen asiantuntijoiden piti keksiä, miten säteily saataisiin vähenemään ja miten pohjaveden saastuminen tai mahdollinen reaktorin sydämen jatkoräjähdys estettäisiin. Tehtiin päätöksiä kovassa paineessa, eivätkä kaikki olleet jälkikäteen arvioituna oikeita. Reaktoriin heti alkuun pumpattu vesi lisäsi uuden, voimakkaan räjähdyksen vaaraa. Hiekan pudottaminen reaktorin päälle saattoi kiihdyttää kuumenemista ja helikopterilentäjät uhrasivat terveytensä kenties turhaan. 

Paineessa olivat hallintoihmisetkin, mutta eri tavalla. Heille oli liian vaarallista ottaa vastuuta rajuista suojetutoimista, joten niitä viivytettiin viimeiseen saakka. Toiveena oli, että vahinko ei ollut kovin vakava eikä laaja, ja vahvistusharha auttoi uskomaan mitä haluttiin. Evakuoidaanko lähin kaupunki? Eei, siitä nousisi paniikki ja jouduttaisiin tunnustamaan jotain. Evakuoidaanko laajempi alue? Sama vastaus. Tiedotetaanko paikallisille, kansalaisille tai ulkomaille? Noh, tämäkin kanta tiedetään, mutta lopulta kaikki askelet jouduttiin ottamaan, pakolla ja liian myöhään. 

Pieleen mennyttä höyryturbiinikoetta valmisteltaessa moni odotteli jo tulevaa vapaapäivien sarjaa. Yksi niistä oli Neuvostoliiton poliittisen kalenterin tärkeimpiä, kansainvälinen työläisten solidaarisuuden päivä eli tuttavallisemmin Vappu. Vapunpäivän paraatien lähestyessä lähestyivät Ukrainan pääkaupunkia Kiovaa myös korkeammat säteilypitoisuudet. Kiovan paraatipaikka sijaitsi laaksossa, ja paikallisia valtaapitäviä hieman epäilytti juhlan järjestäminen. Ukrainan pääministeri sai kuulla ydinvoimasta vastaavasta ministeriöstä Moskovasta: "Miksi hössötätte? Tulen sulkemaan reaktorinne perseelläni." Paraati pidettiin, ja pokka, mutta energia-alan edustajien koroke oli tyhjä.

Suurimpia säteilyannoksia saaneita voimalan työntekijöitä ja palonsammuttajia vietiin Moskovaan hoitoon. Heidän kuolemansa muutama viikko onnettomuudesta oli kuitenkin ongelma. Plokhy kirjoittaa: "Enää ei kannettu huolta säteilyn vaan säteilysairauteen kuolevia koskevien uutisten leviämisestä". Kuolleet haudattiin vaivihkaa, jotta tieto ei tavoittaisi ulkomaisia kirjeenvaihtajia tai neuvostoyleisöä.

Huolta oli kaikilla hallinnon tasoilla, ylimpänä NKP:n pääsihteeri Mihail Gorbatšov, joka ikäväkseen huomasi, että hänen kansainvälinen arvostuksensa alkoi heikentyä onnettomuuden ja salailun mukana. Säteily liikkui vaikka informaatio ei.

Neuvostoliitossa virheiden seuraamukset vaihtelivat aikakausittain, mutta 1980-luvullakaan ei kannattanut tunnustaa mitään, ja jos virheet tulivat esiin, kuten tässä hyvin näkyvästi, niitä kannatti yrittää siirtää muiden vastuulle. Kesäkuussa 1987 aloitettiin oikeudenkäynti voimalan johtajaa ja johtavia insinöörejä sekä vuoropäälliköitä vastaan, niitä heistä jotka olivat vielä hengissä. 

Luettiin ankaria kymmenen vuoden vankeusrangaistuksia, sillä poliittinen linja oli, että henkilökunta oli aiheuttanut onnettomuuden. Reaktorityyppiä ei ollut varaa ottaa pois käytöstä, joten siinä ei virallisesti ollut vikaa. Reaktoreihin tehtiin kuitenkin vaivihkaa muutoksia. Tšernobylin ehjänä säilyneet reaktorit otettiin uudestaan käyttöön, kunhan nelosreaktori oli saatu suljettua valtavaan betoniruumisarkkuun.

Itselleni suurin järkytys tuli alkupuolella kirjaa. En ollut tajunnut, että Tšernobylin voimala oli niin nuori: ensimmäinen reaktori oli kytketty sähköverkkoon vasta syyskuussa 1977 ja nelosyksikkö oli ollut käytössä vasta kaksi ja puoli vuotta onnettomuuden tapahtuessa. Suomessa onnettomuus johti karjan laidunruokinnan hetkelliseen rajoittamiseen ja marjojen ja sienten käytön rajoittamiseen. Ydinvoimavastaisuuden kasvulla oli suuri vaikutus Suomen ydinvoimahankkeisiin.

Kirjan kirjoittaja Serhii Plokhy (s. 1957) on ukrainalais-amerikkalainen historiantutkija, joka on erikoistunut Ukrainan, Itä-Euroopan ja kylmän sodan historiaan. Kirjan keskiössä on näin ollen Ukraina ja sen hallinnon toiminta tai toimimattomuus. Ydinvoimala oli yleisliittolaisessa hallinnossa, mutta Ukrainalle lankesi iso vastuu jälkitoimista. Onnettomuus kosketti pahimmin Ukrainaa ja Valko-Venäjää, ja erinomaisena parina tälle kirjalle suosittelen valkovenäläisen Nobel-kirjailijan Svetlana Aleksijevitšin kirjaa Tšernobylistä nousee rukous, joka kertoo turman uhrien kokemuksista. 

Ukrainassa ja Valko-Venäjällä onnettomuus johti suorien ympäristö- ja terveysvaikutusten lisäksi kansalaisten aktivoitumiseen ja edesauttoi niiden itsenäistymistä vuonna 1991. Kuten niin monesta asiasta, tästäkin voi sanoa, että sama energia joka käytettiin salailuun olisi kannattanut käyttää asioiden hoitamiseen!

Kirja on vetävästi kirjoitettu. Muutaman toiston huomasin ja joitakin kummallisuuksia käännöksen lauseissa. Hän- ja tämä-sanojen käyttö onnahteli siellä täällä. Kuvaliite käsitti neljä sivua tuhruisia mustavalkoisia kuvia, jotka olisi aivan hyvin voinut jättää pois. 

 

Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki
Kääntäjä: Kyösti Karvonen ja Seppo Raudaskoski
Julkaisuvuosi: 2020 (alkuperäinen Chernobyl: The History of a Nuclear Catastrophe 2018)
Sivumäärä: 441 (sis. viitteet)
ISBN: 978-951-1-35968-5
Kansi: Ei tietoa tekijästä
Palkinnot: The Baillie Gifford Prize for Non-Fiction (2018)

Tšernobyl vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 3. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 5/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 4,23.

Serhii Plokhy toimii nykyään professorina Harvardin yliopistossa Yhdysvalloissa.

Kirjat

Ola Rapace: Elämäni Romeona. Pakomatka 5 näytöksessä

  Ennakkoon ajattelin ruotsalaisen Ola Rapacen elämäkerran olevan ailahteleva vuodatus, jossa ainoa kiinnostava asia olisi hänen ystävyyssuh...