Ola Rapace: Elämäni Romeona. Pakomatka 5 näytöksessä

 

Ennakkoon ajattelin ruotsalaisen Ola Rapacen elämäkerran olevan ailahteleva vuodatus, jossa ainoa kiinnostava asia olisi hänen ystävyyssuhteensa itsemurhaan päätyneeseen Wallander-elokuvien kollegaan, Linda Wallanderia näytelleeseen 'Tikuun'. Kirjan nimeen nostettu Romeokin viittaa kepeyteen ja romanssiin. Ostin kirjan silti, ja ihan täyteen hintaan, koska miksipä ei. Olenhan lukenut myös Timo T. A. Mikkosen 35-vuotiaana kirjoittaman Takana loistava tulevaisuus -kirjan ja monta enemmän puolustelukirjojen kuin elämäkertojen luokkaan kuuluvaa sepustusta. 

Ensimmäinen yllätys Rapacen kirjassa oli, että kaverihan on minun ikäiseni, eikä siis enää nuori mies tilittämässä vasta alkuun päässyttä elämäänsä. Ja toinen, että kirja oli odotettua vetävämpi ja Rapace mahdollisesti ihan varteenotettava kirjoittaja – riippuen tietenkin toimitustyön määrästä.

Koska en juuri koskaan lue takakansia (ne eivät kerro mitään kirjan hengestä, toisin kuin sivujen nopea selailu), huomasin vasta pitkälle luettuani, että ONHAN tämäkin puolustelukirja! Kun en myöskään seuraa Ruotsin juoruja, en tiennyt, että Rapace on ollut kotimaassaan jonkinmoisten syytösten kohteena. Takakanteen on poimittu kirjasta mehiläisenkokoisin kirjaimin: 

Tämä kirja ei ole anteeksipyyntö. En halua puolustella itseäni tai häikäilemättömiä valintojani. Kirjoitin yrittääkseni ymmärtää.

Häikäilemättömät valinnat ovat ihmiselle tyypillisiä, mutta kyllä Rapacella taitaa niitä olla hieman normaalia enemmän. Mitäs niitä puolustelemaan, tehty mikä tehty. 

(Ruotsin julkkisjuoruista olisi käynyt selville myös, että Rapace on ollut naimisissa Stig Larssonin Millennium-sarjan filmatisoinnin päähenkilö Noomi Rapacen kanssa. No kävisi se ilmi sukunimestäkin, mutta itse asiassa en ole katsonut koko sarjaa, koska en pitänyt ensimmäisestä – ja viimeisestä – sarjan kirjasta, jonka luin.) 

Luin muutama vuosi sitten Mikael Persbrandtin elämäkerran Muistini mukaan. Se oli melko vetävä ja melko tunnustava, toki tunnustukset pidettiin tietyissä rajoissa. Rapacen kirjalla on monta linkkiä Persbrandtin kirjaan: molemmat miehet ovat komeita ruotsalaisia näyttelijöitä JA Rapace innostui näyttelijän urasta käytyään äitinsä kanssa katsomassa näytelmän, jossa Persbrandt oli roolissa. Parasta on, että Rapace ei ollut lainkaan teatteri-ihmisiä sitä ennen! 

Molemmat myös ovat käyttäneet kaikenlaisia aineita ja kaataneet monia naisia, kirjojensakin mukaan. Molempien kirjasta jää vaikutelma, että on kerrottu paljon, mutta ei kaikkea, eikä kaikki kerrottukaan pidä täysin paikkaansa. Persbrandtin kirja oli huomattavasti laajempi, mutta en keksi miksi. Se ei kuitenkaan tuntunut junnaavalta, mihin voi olla syynä se, että se on rehellisesti toisen kirjoittajan (Carl-Johan Vallgren) työtä, kun taas Rapace on ilmeisesti kirjoittanut itse ja teksti vain editoitu. 

Ja nyt kun näyttää, että olisin puhumassa itseäni ristiin, kerron, että hyvän kirjoittajan vaikutelma jäi suunnilleen ensimmäiseen lukuun. Prologissa viitattiin myös kirjoittajan isoisään kiinnostusta herättävästi, mutta asiaan ei koskaan palattu. Muutoin teksti muuttui kliseiseksi ja kerronta pinnalliseksi (siis voi olla paljastava vaikka on pinnallinen, 7 päivää -lehden tapaan).

Kirjoittaja on impulsiivinen, muutaman lukemani jääkiekkoilijahahmon tapaan. Se ei menettelisi, elleivät he olisi komeita ja ennestään ihaillulla alalla. Noin 2/3 luettuani jatkuva ihastuminen aina uuteen maailman kauneimpaan naiseen alkoi kyllästyttää. Samoin käy seksin, rakastelun, nus- tai naimisen toistelulle. Kai sitä on toisteltava, koska, kuten kirjoittaja meille kertoo: 

Seksi on kaiken keskiössä, työ toissijaista. Paneminen tulee aina ensin, se käy minulle nyt selväksi. Hyväksyn asian, vastaan tappeleminen on turhaa. 

Aina on myös käsillä uusi, suurin-ikinä-tilaisuus, jonka voi taas tavalla tai toisella sössiä, yleensä ulkoisia tekijöitä syyttäen. Napapiirin sankareita lainaten, aina tulee pari muuttujaa. Loppupuolella kirjaa päähenkilö pääsee päärooliin Canal+:n Section Zero -sarjaan. Kaikki alkaa ohjaajan kanssa keskustelulla, näin:

Sarja kuvataan kuuden kuukauden aikana Bulgariassa, mutta se yksityiskohta unohtuu minulta sekunnissa, käsikirjoitus on taikaa. Tunnin keskusteltuamme olen menetetty tapaus, valmis kuolemaan kapteenini puolesta. 

Ja päättyy: 

Alan juoda töissä, jotta saisin hiottua särmiä ja kestettyä alennustilaa. Yritän selviytyä kotiinpaluuseen asti pysyttelemällä kuoressani ja pikku hiprakassa. Saamme kuvaukset valmiiksi, mutta lopputulos on tyhjää, kylmää ja yhdentekevää. 

Nimien vaihtaminen liittyy samaan oireyhtymään nojatuolipsykologi-minäni mielestä. Hän syntyi Pär Ola Norellina ja on tätä kirjoitettaessa Sonny Ola Rapace Jawo. Voitte itse googlata noita muita muutoksia, mutta Rapace tuli siitä kun ihanimman (sillä kertaa) naisen kanssa oltiin menty juuri naimisiin, matkattu Pariisiin, selattiin sanakirjaa ja päätettiin ryhtyä Rapaceiksi.

Jotain kertoo myös sellaisten osaamisalueiden, kuin moottoripyörällä ajaminen ja tappelu, ihannoiva korostaminen. Hän osaa tehdä itse moottoripyörästunttinsa ja merkittävä moottoripyöräilijä, 98 metrin maailmanennätyshypyn hypännyt Robbie Madison, maailman paras lajissaan, sanoo päähenkilölle: 

En sanoisi näin kelle tahansa, mutta sinä osaat tämän, ystäväni. Olemme ajaneet yhdessä niin paljon, että tiedän että hoidat homman. Sinulla on kunnossa sekä pää että tekniikka, joten lakkaapa nyt vapisemasta ja purkita tämä kohtaus, niin pääsemme joskus oluelle. 

Varsinaista selittelyä tarvittiin kohdassa, missä hän oli bilettänyt hyvin nuorten naisten kanssa maaseututalollaan ja joko heittänyt naiset tylysti ulos pakkaseen tai sitten toiminut jotenkin ymmärrettävästi. En tekisi mitään päätelmiä suuntaan tai toiseen tässä kirjassa kerrotun perusteella.  Ja mitä tarkoittaa, kun päähenkilö tapaa ännännen kauneimman katseen ikinä, Julianaksi nimeämänsä naisen, joka on horoskoopiltaan kauris ja aivan liian nuori? Joo tajuan mitä horoskoopit ovat, mutta onko liian nuori liian nuori keski-ikäiselle vai laillisessa mielessä? Kenties tällä kertaa ensimmäistä.

Ehkä pitäisi lukea jotain muutakin ruotsin taide-elämästä. Viime vuosina lukemieni kirjojen luomat henkilökuvat Persbrandtista, Rapacesta, Alex Schulmanin isoisästä sekä Jussi Björlingistä ovat varsin erikoisia, usemmiten sarjassa viina, huumeet, naiset, toki Schulmanin isoisällä vain mustasukkaisuus ja itsevaltius, mutta riittävän painavana. Rapace ja Persbrandt antavat ruotsalaisesta näyttelyskenestä huuruisen kuvan myös monien muiden osalta. Rapace kertoo esimerkiksi ensimmäisestä teatteriroolistaan Kustaa III:ssa, jonka kuningas oli koko ajan huonossa kunnossa tai nukahteli, ilmeisesti aineiden vaikutuksesta:

Torsten on toisessa ulottuvuudessa. Yksikään hänen suustaan tuleva sana ei ole käsikirjoituksesta, ja hänen liikehdintänsä näyttämöllä rajoittuun sen keskellä olevalla sängyllä makoiluun ja meille muille heilutteluun. Kuningas käskee meidän tanssia, osa tottelee. Esityksen on tarkoitus kestää väliajan kanssa kolme tuntia, mutta kärsimme sen sijaan viiden tunnin nöyryytyksen. Esitykset lakkautetaan samana iltana. 

Palaan bloggauksen alkuun. Suomen Kuvalehdessä 8/2025 oli arvio Samuli Putron kirjasta otsikolla Mies tunnustaa. Pohjustukseksi oli otettu muitakin tunnustuskirjoja. Rapacen kirja voisi myös olla Mies tunnustaa -sarjaa, mutta sopisiko sittenkin paremmin Mies puolustautuu ja rahastaa? Kirjan lopussa käy nimittäin ilmi, että se oli tarkoitettu täyttämään koronasta (ja ehkä toilailuistakin) johtuvaa rahanpuutetta.

Mutta entä sitten toisen Wallander-näyttelijän murheellinen kohtalo? Kyllä Rapace 'Tikun' asian käsittelee kauniisti ja samalla raadollisesti. Poiminnat Wallander-sarjan tuotannosta sisältä nähtynä vaikuttavat kokemuksiini, kun katson sarjan uusintoja. Toki myös Persbrandtin kirja vaikutti siihen, miten nykyään katson Beck-sarjan jaksoja, joissa hän oli mukana. 

Tekninen moite: kirjasta ei käy ilmi ruotsinkielisen alkuperäisteoksen nimeä. Myös kannen suunnittelija pitää käydä katsomassa kustantajan sivuilta.

Kustantaja: WSOY, Helsinki
Suomentaja: Jonja Rajala
Julkaisuvuosi: 2021 (alkuperäisteos Romeo (min flykt i fem akter) samana vuonna)
Sivumäärä: 156
ISBN: 978-951-0-47230-9
Kannen kuva: Maria Östlin
Kannen suunnittelija: Jessica Carenfelt

Elämäni Romeona oli vuoden 2024 Goodreads-lukuhaasteeni 43. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 2/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 2,86.

Johanna Venho: Syyskirja

 

Tartuin viimein jo vuonna 2021 julkaistuun Syyskirjaan. Minulla saattoi olla ajatus lukea se johonkin aiempien Helmet-lukuhaasteiden kohdista, mutta kirja jäi pinoon odottelemaan sopivaa mielentilaa. En ole fanitusihmisiä, joten Tove Jansson kirjan teemana ei innostanut, vaikka hänen töitään arvostankin. Johanna Venhon edelliselle oikeaan henkilöön pohjautuvalle romaanille Ensimmäinen nainen en myöskään liiemmin lämmennyt.

Mutta nyt olen vuoden verran lukenut anoppipuolen kirjajäämistöä läpi, ja siitä sattui viimeksi käteeni Janssonin Aurinkokaupunki. Se oli niin syvä ja hieno romaani, suorastaan maailmanluokan kirjallisuutta – laiskasti luonnehtien jollain tavalla hemingwaylaista henkilökuvausta ja dialogia – että luin Venhon Syyskirjan samalla vauhdilla.

Aurinkokaupunki kertoo vanhuksista, jotka ovat tulleet viettämään loppuja päiviään Floridan lämpimään. Syyskirja puolestaan sijoittuu ajallisesti vuoteen 1991, jolloin jo ikääntynyt Jansson valmistautuu lähtemään lopullisesti kesäsaareltaan. Muistojen kautta kirja kattaa koko siihenastisen elinkaaren (Jansson syntyi vuonna 1915 ja kuoli vuonna vuonna 2001).

Venhon asettuminen toisen nahkoihin toimi tässä kirjassa paremmin kuin Sylvi Kekkosena toimiminen Ensimmäisessä naisessa. (Ja sivuhuomiona, molemmat ovat onnistuneempia kuin Raija Orasen samaan tapaan rakennettu kirja Anita Välkistä, joka muistelee mökillä elämäänsä ja hokee: "Voi illu!").

 

Nämä kirjat ovat viime vuosina yleistynyttä biofiktiota. Lisäksi Syyskirjassa kiedotaan nykymuodin mukaisesti pää-elämäkertaa yhteen toisen, täysin irrallisen elämän (fokusoituneemman) tarkastelun kanssa. Tai en minä ole tutkinut asiaa systemaattisesti, voihan tällainen olla ollut tapana jo iät ajat, mutta itse huomasin metodin vasta Selja Ahavan vuonna 2017 julkaistussa kirjassa Ennenkuin mieheni katoaa, jossa hän kertoi omasta perheestään ja samalla Kristoffer Kolumbuksen yhdestä tutkimusmatkasta. Tietenkin pitää olla aika tokkurassa, jos tuossa kohtaa ei huomaa että hei, tässä on kaksi ihan eri tarinaa! Minusta metodi on oleellisesti erilainen kuin toisensa tuntevien ja tai ainakin samaan aikaan samaa tarinaa kokevien henkilöiden näkökulmien käyttäminen (esimerkkeinä Raittilan Canal Grande, Kinnusen Pintti, Köngäksen Dora, Dora, Rytisalon Lempi, jopa Kuisman Kerrostalossa henkilögalleria oli edes samasta korttelista.)

 

Tässä kirjassa nuori biologiksi opiskeleva nainen on päätynyt liikuskelemaan (köhöm, oikeastaan stalkkaamaan) Tove Janssonin ja tämän elämänkumppanin Tuulikki Pietilän mökkisaaren Klovharun liepeillä. Hänen motiivinsa eivät ole viattoman biologiset, vaan hän haluaisi saada vastauksen jo aiemmin kirjeessä kysymäänsä asiaan: miten Jansson pystyi selviämään äitinsä kuolemasta. 

 

Biologianopiskelija-Maria on nimittäin parikymppisenä menettämässä äitiään syövälle ja kokee yhteyttä ihailemaansa Janssoniin – jonka äiti Signe Hammarsten-Jansson kuoli kun tytär oli 56-vuotias. Äidin menettäminen on kamalaa missä iässä vain, jos äiti on rakas, joten tässä on kehityskelpoinen linkki. Tove ja Signe olivat Syyskirjan mukaan hyvin läheiset, ja sama kävi ilmi Toven omaelämänkerrallisista lapsuusnovelleista kirjassa Kuvanveistäjän tytär.

 

Nuoresta biologianopiskelijasta kuullaan paljonkin ja pohdiskelin, oliko hänen fiktiivinen elämänsä sittenkin kiinnostavampi kuin jo tunnetun Tove Janssonin elämä tämän kirjan sivuille valikoituna ja aseteltuna. Sama koski Ahavan me vs. Kolumbus -teosta: Kolunbuksesta olisin lukenut Ahavan mielikuvituksen värittämänä mielelläni paljon enemmänkin. Ja tottavie, olen myös Ensimmäinen nainen -kirjan arviooni kirjoittanut, että toisena kertojana toimiva kuvanveistäjä Essi Renvall on onnistuneempi hahmo! (Aiempaan rakennepohdintaani liittyen: Renvall tekee kirjassa tilauksesta Sylvi Kekkosen muotokuvaa, joten hän ei täytä täysin irrallisen elämän kriteeriä). Voisiko raskas, mutta toimiva menestysromaanin metodi olla sellainen, että ei revitäkään kirjan alusta sivuja pois intensiivisyyden lisäämiseksi, vaan poistetaan aiottu päähenkilö ja jätetään toissijainen kertoja?

No en minä tästä Tove Janssonia olisi poistanut missään tapauksessa. Kirjan toinen kantava voima on  Toven päähän sijoitetut ajatukset taiteilijuudesta. Ne ovat vanhoja mutta samalla ikuisia, etenkin naistaiteilijoille. Tove Janssonilla on vieläpä käytettävissään jatkumo äidin urasta omaansa. Ja kirjailija Venholla omat kokemuksensa. Yhdessä biologianopiskelijan historiattomuuden, hänen hetkeen sidottujen törttöilyjensä kanssa, muodostui erittäin kiinnostava kokonaisuus.

 

Tove Janssonin Aurinkokaupungissa on eräällä kirjeellä kohtuullinen merkitys tarinan sitojana, joskaan ei kuljettajana, koska kirje ei meinaa odotuksesta huolimatta saapua. Onkohan Venho ottanyt Syyskirjaan kirjeen ja sille samanlaisen roolin Janssonin kirjasta? Oletan niin, sillä onhan hän pohjatyönsä tehnyt. Kirjan nimi viittaa tietenkin Tove Janssonin sanoittamaan kauniiseen kappaleeseen Syyslaulu (alkup. Höstvisa), jonka on säveltänyt Erna Tauro ... ja molemmissa 'syys' viittaa suoraan vanhenemiseen.

Syyskirjaa lukiessa muistin uudestaan saman, minkä tajusin jo novellikirjassa: Tove Janssonin äiti on se vaikea, vaikea nimi omasta lapsuudestani. Signe Hammarsten-Jansson toimi postimerkkitaiteilijana, pilapiirtäjänä ja kirjankansien tekijänä, ja hänen signeerauksensa oli siinä joukossa, joita minun äitini opetteli ulkoa ryhtyessään vanhojen postikorttien kauppiaaksi 1980-luvun alussa. Ja pitihän minunkin niitä listoja opiskella, pakolla, samaan tyyliin kuin latinankielisiä lentäviä lauseita. Jos olisin silloin tajunnut, että Signe H-J oli muumitaiteilijan äiti, olisi nimi ja nimmari jäänyt helpommin päähän!

Kustantaja: WSOY, Helsinki
Julkaisuvuosi: 2021
Sivumäärä: 280
ISBN: 978-951-0-46869-2
Päällyksen maalaus: Rauha Mäkilä
Päällys: Martti Ruokonen

Syyskirja oli vuoden 2024 Goodreads-lukuhaasteeni 45. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 5/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,67.

Jon Krakauer: Jäätäviin korkeuksiin. Murhenäytelmä Mount Everestillä

Tunnustan, että lurkkaan Murha.infoa 'tiedon'janossani. Olen saattanut tunnustaa aiemminkin, tai ainakin jollain alustalla, mutta tässäpä uusiksi. Olen saanut sieltä jo kaksi kirjavinkkiä, joista ensimmäinen oli Andrea Maria Schenkelin Hiljainen kylä (kertoo fiktion keinoin tunnetusta saksalaisesta murhajutusta) ja toinen on nyt käsiteltävä Jon Krakauerin Jäätäviin korkeuksiin. Tilasin Krakauerin kirjan nettiantikvariaatista, koska se on julkaistu suomeksi jo 1998.

Schenkelin kirja oli mukiinmenevä. Pidän, jos niin voi sanoa, True Crimestä, ja kirja täytti genren vaatimukset, mutta ei se nyt mikään Truman Capoten Kylmäverisesti ollut. Krakauerin kirja vuorikiipeilykatastrofista sen sijaan täytti jo lähtökohtaisesti KAKSI genretoivettani: retkikunta seikkailee ja tapahtuu kauheita. Esimerkiksi Chilen vuoden 2010 kaivosonnettomuudesta kertova Hector Tobarin 33 loukussa täytti vain jälkimmäisen (mutta kannattaa ilman muuta lukea!).

Retkikuntiin, tutkimusretkiin jne. kohdistuvasta kiinnostuksestani olen kertonut jo Patagonia Patagonia -kirjan arviossa. Sen jälkeen olen lukenut ainakin Bea Uusman Naparetki – Minun rakkaustarinani sekä Julian Sanctonin Pimeän ja jään vangit. Molemmat ovat täydellisiä, intohimoisen taustatutkimuksen, jännittävän tositarinan ja tekstillään viettelevän kirjoittajan yhdistelmästä syntyneitä trillereitä.

Jon Krakauer eroaa Uusmasta ja Sanctonista siinä, että hän kävi kokemassa trillerinsä itse. Vaikka olin jo etukäteen vakuuttunut siitä, että kyseessä on hyvä kirja, oli minulla voimakas ennakkoasenne. Siinä missä tutkimusretkeily tuntemattomille tai huonosti tunnetuille maailman alueille on ollut tietyllä tapaa perusteltua, ei minulla riitä ymmärrystä Mount Everestille harrastusmielessä kiipeäville ihmisille. He  vaarantavat itsensä lisäksi seurueensa ja paikallisia ihmisiä uhkarohkeilla suorituksillaan. 

Krakauer oli itsekin nuorena näitä, joiden oli vain pakko päästä kiipeämään aina edellistä vaativampaan kohteeseen. Mutta tälle retkelle hän lähti jo pahimmasta adrenaliinikoukusta vapauduttuaan, toimittajan roolissa. Tai ainakin sinnepäin: kun ulkoilulehti pyysi häntä tekemään reportaasin Mount Everestin perusleiristä, totesi Krakauer, ettei hän pysty menemään 'vain' perusleiriin (5 400 metriä mpy), jos kerran menee Himalajalle. Lehti järjesti hänet lopulta 8 848 metrissä sijaitsevalle huipulle tähtäävän seurueen jäseneksi.

Kirjan alussa on tiivis ja kiinnostava katsaus Mount Everestille kiipeämisen historiaan. Sen sijaan pieni yhteiskunnallinen puheenvuoro šerpoista kärsii samasta Valitut Palat -tyylistä, joka välillä tulee esiin muuallakin kirjassa. Esimerkkinä: Perheillä on taipumus viettää iltansa kyhjöttämällä videon ääressä katselemassa tuoreinta Schwarzenegger-opusta. 

Ja voi tässä vuonna 1997 kirjoitetussa kirjassa vaistota myös suorempaa rasismia. Kirjailija on laittanut šerpat puhumaan lapsenomaisin lausein, vaikka kyse on ei-äidinkielen käyttämisestä asiakkaiden kanssa. Tuli mieleen aikoja sitten lukemani amerikkalaissotilaan kirja, muistaakseni kyseessä oli Colby Buzzellin Minun sotani (Johnny Kniga, 2005). Kirjassa sotilas kertoo heille jaetusta ohjekirjasta, jossa muistutettiin, että vaikka paikallinen puhuu huonoa englantia, ei se välttämättä tarkoita, että henkilö on tyhmä...

Pidän ylipäätään ongelmallisena asetelmaa, jossa huonommassa sosio-ekonomisessa asemassa olevat paikalliset joutuvat palvelemaan varakkaita länsimaalaisia. Näin ollen kirjailijan luontevasti kuvaamat tapahtumat eivät minulle ole lainkaan itsestäänselvyyksiä, vaan näkymiä vialliseen maailmankuvaan. Šerpat valmistelevat, kuljettavat, kantavat, tiedustelevat, jotta asiakkaalla on mahdollisimman helppoa vaarallisista olosuhteista huolimatta. Esimerkki kirjoittajan kiipeilyseurueen palveluista Mount Everestin perusleirillä 5 360 metrissä:

...Suihku oli sommiteltu kumiletkusta ja ämpäristä, jonka veden keittiöhenkilökunta kuumensi. Muutaman päivän välein paikalle ilmaantui jakkien kantamina vastaleivottua leipää ja tuoreita vihanneksia. Chhongba ja hänen kokkiapurinsa Tendi jatkoivat muinoisten retkikuntien aloittamaa brittihallinnon aikaista tapaa ja tulivat joka aamu kunkin asiakkaan telttaan tarjoilemaan makuupussissa lepäilevälle asiakkaalle höyryävän kuumaa teetä mukissa. 

Toinen kuvaava esimerkki on n. 6 000 metrin korkeudessa oleva Khumbu-jäätikkövirta, joka kirjailijan mukaan on reitin teknisesti vaativin osuus. Sen kauheus tulee selväksi: virta valuu, siihen syntyy valtavia lohkareita, joiden ohi, ali ja yli pitää päästä ja toivoa että lohkare ei juuri silloin romahda. Ryhmät olivat alkaneet sopia, että joku aina valmistelee reitin muille ja saa siitä korvauksen. Tapahtumavuonna 1996 se meni näin:

... joukko Duffin palkkaamia šerpoja oli viitoittanut mutkittelevan polun seracien (jäälohkare) lomitse, virittänyt yli puolitoista kilometriä köyttä ja asentanut noin kuudetkymmenet alumiinitikkaat jäätikön rosoisen pinnan ylle. 

Ja vaikka šerpat olivat ensin valmistelleet reitin oman henkensä uhalla, vaikutti pelkkä sen läpi kulkeminen sairaan mielen valinnalta kirjailijan kuvausta lukiessa. Jäätikkövirta piti vieläpä ylittää moneen kertaan, koska ihmisruumista on valmisteltava huipun korkeuksia varten tekemällä pienempiä reissuja vähän kerrallaan ylöspäin.

Jaa että mitä kirjassa sitten tapahtuu? Kauhea katastrofi, jossa yhtenä päivänä, 10.5.1996 kuolee kahdeksan vuorikiipeilijää sääolojen muuttuessa melko nopeasti (mutta ei täysin yllätyksellisesti). Lisäksi useita loukkaantuu. Kuten onnettomuuksissa usein, vaadittiin monien sattumien ketjuja, jotta tuhot pääsivät toteutumaan koko mitassaan. Tapaturmia ja läheltä piti -tilanteita oli kirjan henkilöille tapahtunut jo ennen kohtalokasta päivää, joten ekstreemi sää vain lisäsi ja vahvisti niitä. Eräs šerpa oli kuollut vuoristotautiin, eräällä kiipeilijällä oli pudonnut lohkare päälle, toinen taas oli lähtenyt 'vessareissulle' väärissä kengissä ja livennyt syöksyyn pitkin rinnettä (mikä johti myöhemmin kuolemaan). Mikään tällainen ei kuitenkaan pysäyttänyt muiden menoa. Reissusta oli maksettu ja huipulle oli päästävä.

Alkusanat vaikuttivat poikkeuksellisen rehelliseltä tilitykseltä. Kirjan luettuani jäi kuitenkin pieni epäilys omien tekojen kaunistelusta. Kukapa ei siihen syyllistyisi? Ihmisen sisäänrakennettu ominaisuus on selittää omat toimet parhain päin, ja se taitaa olla yksi edellytys sille, että selviää elämästä järjissään. Oli sitten Mount Everestin kävijä tai tasamaan tallaaja. Kirja kuitenkin nähdäkseni antoi melko rehellisen mahdollisuuden arvioida kirjoittajan tekemisiä osana yhtä kovan onnen seurueista. En usko, että olisin toiminut yhtään paremmin missään kohtaa vuorta, semminkin kun minulla ei olisi ollut kirjoittajan fyysisiä voimia ja kiipeilyosaamista. Mutta peruslähtökohtahan on, että EN OLISI LÄHTENYT vapaaehtoiseen reissuun, jossa joutuu ohittamaan muiden ongelmat, pahimmillaan jättämään kuolevat kuolemaan, varmistaakseen, että itse selviää hengissä.

Kirjan tapahtumat nostivat mieleeni äärimmäisen seikkailunhalun aikaansaaman uudemman  murhenäytelmän, Titan-sukellusveneen tuhoutumisen kesäkuussa 2023. Viisi henkeä kuoli matkalla katsomaan Titanicin hylkyä, kun sukellusvene luhistui noin kolmen kilometrin syvyydessä. En olisi mennyt moiseen purkkiinkaan millään hinnalla, mutta näköjään kaikkialle riittää varakkaita ihmisiä, jotka ovat jo kokeneet kaiken muun.

Katsoin, mitä muuta Jon Krakauer on kirjoittanut ja onko tämä Yhdysvaltain Massachusettsissä vuonna 1954 syntynyt kirjailija ja vuorikiipeilijä edelleen elossa. On elossa ja kirjoittanut useita kirjoja. Hämmästyksekseni hän on kirjoittanut myös hyllyssäni olevan Under the Banner of Heaven, jonka sain vuosia sitten ystävältäni, mutta en tullut koskaan lukeneeksi alkua pidemmälle, enkä etenkään palauttaneeksi. Toisin sanoen, kirjan PITÄISI olla hyllyssäni, vaan nyt kun olisin halunnut alkaa lukea sitä, on kirja on maastoutunut jonnekin tietymättömiin. Story of my life, se tulee vastaan ehkä vuoden päästä kun etsin vimmalla jotain aivan muuta. Joka tapauksessa, kirja kertoo mormonismin fundamentaalisesta suuntauksesta ja eräästä rikoksesta (teaser, etsikäähän itse kirja hyllystänne tai kirjastosta! Tai pöllikää kaverilta.)

Kirjasta on jo vuonna 1997 tullut elokuva Murhenäytelmä Everestillä (Into thin air: Death on Everest). Sen Imdb-pisteet ovat vain 5,7/10. Harmillista, sillä kirja on hyvä.

Kustantaja: WSOY, Helsinki
Suomentaja: Liisa Paakkanen
Julkaisuvuosi: 1998 (alkuperäisteos Into Thin Air vuonna 1997)
Sivumäärä: 334
ISBN: 951-0-22940-7
Kannen kuva: Veikka Gustafsson
Päällyksen graafinen suunnittelu: Sami Kortemäki

Jäätäviin korkeuksiin oli vuoden 2024 Goodreads-lukuhaasteeni 8. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 5/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 4,24.

Jonna Pulkkinen: Punainen pusero

 

Suomalaisen Kirjakaupan alekoria penkoessa käteen osui kirja, josta en ollut kuullut, mutta joka ei vaikuttanut kuuluvan muiden alekirjojen sekalaiseen joukkoon. Kyseessä oli Jonna Pulkkisen kirjoittama Punainen pusero, joka kertoo Neuvostoliiton partisaanien hyökkäyksistä ja tuhotöistä Lapissa jatkosodan aikaan.

Puoliso ehti lukea kirjan ennen minua ja sanoi, että se pitää lukea yhdessä kenraali K. M. Walleniuksen elämäkerran (Laaksonen 2021) ja Muurmannin suomalaisten kohtaloiden (Lappalainen ja Turtola 2019) kanssa ja mielellään Walleniuksesta aloittaen. Nämä kirjat ovat myös tämän vuoden hankintoja, sillä toki Punainen pusero kuuluisi monen muunkin kirjan kanssa yhteen. No, aloitin kuitenkin puserosta, koska olin juuri lopettanut Ensio Siilasvuon kirjan Lähi-Idästä ja pieni kenraalitauko oli tarpeen.

Punaisen puseron takakansi kertoo kirjan käsittelevän myös Sompion syrjäkylillä asuneen Rikhard Uusitalon ja hänen perheensä elämää, ja kirjan nimi tulee Uusitalon yllä erikoisella hetkellä nähdystä vaatteesta, jolla on tai ei ole oma merkityksensä kirjan tarinassa. Rikhard Uusitalo jää odotettua pienempään osaan, mutta se ei haittaa kirjan kokonaisuudessa, pikemminkin päinvastoin. Silti on hyvä, että yhden perheen historiaa on käsitelty tarkemmin: mistä suku oli tullut, miten ihmiset elivät ja minne kirjassa esitellyt henkilöt päätyivät. 

Pääpaino on partisaanien toimissa silloisen itärajan tällä puolen. Partisaaniosastot olivat Neuvostoliiton puoluejohdon perustamia muodostelmia, joille annettiin käsky tehdä olot sietämättömäksi vihollisen selustassa. Pohjois-Suomessa toimi jatkosodan aikaan useita osastoja. Ne tekivät kuukausienkin pituisia matkoja Neuvostoliitosta Suomeen.

Kirjailija on ottanut aikalaiskertomukset tehokkaaseen käyttöön ja partisaanien hyökkäykset eri kyliin näkyvät elävinä silmissa. Kirja alkaa Lokan kylään 14.7.1944 tehdyn hyökkäyksen lyhyellä kuvauksella, ottaa sitten vauhtia kauempaa ajasta ja alkaa kulkea uudestaan kohti heinäkuuta 1944, jolloin yhtenä päivänä Lokassa tapettiin 21 asukasta ja pääosa taloista poltettiin. Ennen Lokkaa tehtiin useita pienempiä hyökkäyksiä.

Kun oma suku on niin lännestä kuin olla ja pystyy, ei partisaanitoiminnasta ole mitään perimätietoa. Mummoni puhui toisinaan 'resanteista' pelonsekaisin tuntein, ja sellaisia olisi periaatteessa voinut tavata Etelä-Pohjanmaallakin, mutta kokonaisia partisaanijoukkoja ei (tai sitten sota olisi mennyt jo aivan toisella tapaa, enkä olisi tätä kirjoittamassa ettekä te lukemassa). Mutta Pulkkisen kirja toi tapahtumat lähietäisyydelleä. Katsoin kesällä Lapua 1976 -elokuvan, ja voin sanoa, että kirjan kuvaukset olivat yhtä vaikuttavia kuin elokuvan näyttämät katastrofihetket.

Kauhukokemusten lisäksi kirjasta jäi päällimmäisenä mieleen sellaisten henkilöiden toiminta, jotka olisivat voineet tehdä jotain suojellakseen siviilejä partisaanien hyökkäyksiltä. Poikkeukselliset ajat ovat oma lajinsa: syntyy väistämättä mittatappiota kun päätöksiä tehdään ison tilannekuvan ehdoilla. Mutta joku raja olisi pitänyt olla sille, kuinka paljon ihmisten pitää ottaa iskuja vastaan, kun niiden tulo on hyvin varmaa. Yhteysesikunta Roi:n komentaja, Jääkärieversti Oiva Willamo saa tässä mielessä hyviksen roolin, sillä hän sekä esitti toistuvasti huoliaan partisaanien hyökkäyksistä että suunnitteli ja vaati toimia hyökkäysten estämiseksi ja siviilien suojelemiseksi.

Erityisesti maaherra Kaarlo Hillilä ärsyttää vielä nyt vuosikymmenien takaakin. Hän systemaattisesti kertoi eri suunnille, että ei mittään hättää. On vaikea ymmärtää motiivia vähättelylle, sillä ei se todista edes omasta rohkeudesta. Pulkkinen tulkitsee, että Hillilä mielsi siviilit kotirintamasotilaiksi. Seitajärven ja Lokan partisaanihyökkäysten jälkeen hän horisi (anteeksi, en usein kirjoita tätä suullisesti käyttämääni sanaa): "Tuhannet naiset ja lapset käyttävät haravaa, niin kuin suomalainen sotilas pystykorvaansa." 

Olen usein pohtinut ihmisiä, jotka kuolevat ankeiden aikojen päätteeksi, juuri ennen kuin alkaa helpottaa. Että miten murheelliselta kaikki vaikuttaa ja sitten vielä elämä päättyy – ja joutuu jättämään läheisensä selviytymään ilman, että lähtijällä on vielä mitään tietoa aikojen parantumisesta. Pulkkisen kirjaa lukiessa tämä nousi taas mieleen moneen kertaan, esimerkkinä nuori sotilas, joka oli haavoittunut rintamalla, ollut kuukausia tajuttomana ja määrätty jotenkin toivuttuaan suojaamana kotikyläänsä Lokkaa. Mitä hän on miettinyt kun partisaanit ovat hyökänneet, ja häntä on taas ammuttu?  "Tällainen tämä maailma nyt on ja tällaiseksi jää, parempi lähteäkin pois", voisi olla oma mietteeni. Kyseinen nuori mies jäi ihme kyllä vielä henkiin, mutta lukija ei saa tietää hänen myöhemmistä vaiheistaan. 

Yksi sivuaihio, jonka kirja mainitsee, mutta joka saa sen jälkeen jäädä pyörimään lukijan mieleen, on päätapahtuman sijaintipaikan myöhempi kohtalo. Kaikki tietävät Lokan ja Porttipahdan 1960-luvun lopulla rakennetut tekoaltaat. Lokan kylän viereiset Sompion sivukylät ovat jääneet tekoaltaan alle kuin myös suuri osa silloista Euroopan suurinta aapasuota, Posoaapaa. Jotenkin tuntuu että Lokan murhenäytelmä on jäänyt parikymmentä vuotta myöhemmin tulleen jättimäisen muutoksen alle.

Pulkkinen kirjoittaa sekä kiinnostavasti, että historioitsijan tarkkuudella. Herää kysymys, onko tätä erinomaista tietokirjaa mainostettu tarpeeksi? Vai onko niin, että naisten sotateokset ovat edelleen toissijaisia? Ja kun tämä ei asetu etenemisen ja vetäytymisen vuorottelun muodostamaan talvi- ja jatkosotakaanoniin, vaan kertoo siviileihin kohdistuvasta tuhosta.

Jonna Pulkkinen (s. 1977 Sodankylä) on oululainen vapaa kirjoittaja ja toimittaja. Koulutukseltaan hän on historiatieteilijä. Pulkkinen on kirjoittanut useita tietokirjoja, osan yhdessä muiden kanssa. Monet kirjoista käsittelevät suomalaisille rakasta aihetta, viinaa.

Yhdessä kohtaa huomasin yleisen tilannekuvan muistelijana (jatkosota saapuu Sodankylään vuonna 1941) pienen Sisko Pulkkisen. Oletan, että kyseessä on kirjailijan sukulainen ja minusta se oli hyvin sympaattinen tiedonmurunen kaikkea työlästä arkistotutkimusta elävöittämässä. Kun osaa käyttää historiantutkimuksen keinoja oikein, voi aivan hyvin välillä tehdä näinkin.

Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki
Julkaisuvuosi: 2021
Sivumäärä: 320
ISBN: 978-951-1-36613-3
Kannen suunnittelu: Tommi Tukiainen
Kannen valokuva. Erkki Mikkola, Museovirasto  

Punainen pusero oli vuoden 2023 Goodreads-lukuhaasteeni 44. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 5/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,65. 

 

Miika Nousiainen: Maaninkavaara

Blogini lukijoille lienee jo selvää, että en ole urheiluihmisiä. Otin silti Pasilan kirjaston vaihtohyllystä iskemättömän oloisen urheiluromaanin, Miika Nousiaisen Maaninkavaaran. Johan minä aikanaan bloggasin hänen Metsäjätti-kirjansa, miksi en siis lukisi ja bloggaisi tätäkin.

Kirjan alku on urheilun ja kalastuksen hybridi. Kas siinäpä toinen asia, josta en tiedä juuri mitään. Kuvaavaa on, että ensi sivujen tutuinta asiaa on Lasse Virénin voitto 1972 – SITÄ ei kukaan 70-luvun lapsi ole voinut olla kuulematta tai näkemättä. Sisäänheitto vie lukijan intohimoisen urheilijaisän, Martin, mielenmaailmaan hänen kalastusreissulla ajateltujen ajatustensa kautta. Ilahduin kun tyrskähdin sivulla 11 (sivuissa 11 on jotain, JP Koskisen Tulisiipi-kirjassa itkin liikutuksesta kyseisellä sivulla). Tyrskähdyksen aihe Maaninkavaarassa:

Jos haukeen vertaa, niin kyllä kuhalla toivoa on. Perusasetuksiltaan kuha on järkevä kala. Valmennuksella ja motivoinnilla siitä saisi hyvän. Se on laiska.

Martti-isä paljastuu nopeasti intohimoisen sijaan jopa fanaattiseksi urheilumieheksi. Suuret juoksijat ovat hänelle kaikki kaikessa. Paavo Nurmi ei ole kuollut, koska hänen henkensä elää (vaikka suomalaiset ovat muuttuneet lihaksettomaksi mössöksi). Lasse Virén on hänelle vapahtaja, joka pelasti kansan alhostaan. Ensitreffit Martti järjesti Paavo Nurmen hautajaisiin. Ja nyt hän valmentaa omaa poikaansa Jarkkoa toivorikkaana. 

Paitsi että ei valmennakaan. Jarkko katoaa kirjan alkupäässä, ja samalla isän elämältä katoaa tarkoitus. Apuun tulee Heidi-tytär, joka uhraa itsensä juoksuvalmennettavaksi isän hyvinvoinnin vuoksi. Sirkka-äiti ei ole mielissään, mutta on tottunut alistumaan kaikkeen.

Kirjassa kertovat isä ja Heidi. Isä on laitettu ajattelemaan lyhyin lausein ja latteuksin, uskoakseni tarkoituksena korostaa urheilijateemaa kisaselostusta muistuttavilla muotoiluilla. Toisaalta isän ajatus lentää koko ajan eteenpäin detaljista toiseen. Ei kukaan kehitä niin paljon uutta asiaa päässään, eikä varsinkaan sellaisia mukanokkeluuksia mitä isän aivot vaikuttavat suoltavan. Jos on tavoiteltu jotain Havukka-ahon ajattelijan tapaista korpifilosofia, ei siihen ole ylletty, sillä isän pohdiskelut eivät poraudu kovin syvälle maailmankaikkeudessa – vaikka lähtevät yhtä pienistä asioista liikkeelle, esimerkiksi punttisalin painoista (toteuttavat upeasti omaa tehtäväänsä) tai ratakierroksesta (on verraton mittayksikkö aivan kaikelle).

Heidi on paljon toimivampi hahmo. Kun kirjailija on kirjoittamisen aikaan ollut karkeasti ottaen Heidin ja Martti-isän ikien puolivälissä, on kiiteltävä siitä että hän on onnistunut paremmin nuoressa naisessa kuin keski-ikäisessä miehessä. Ja se joka kirjassa käy läpi pakollista kasvutarinaa (tosin aivan helkkarin hitaasti) on isä, Heidi saa pysyä omana itsenään.

Dialogi töksähtelee välillä ja välillä toimii, eikä ole ollenkaan pahimpia lukemistani tapauksista. Otan esimerkin onnistuneesta keskustelusta kohdasta, jossa isä on päättänyt, että perhe muuttaa, ja maksanut jo käsirahan sopivaksi katsomastaan rintamamiestalosta. Ennen kuin kertoo perheelleen!

– Mitä sinä luulet, että Heidi sanoo? Olisiko pitänyt kysäistä?

– Se ilahtuu. Nyt kun se on innostunut juoksemisesta, niin tämä uusi paikka on kuin tehty sille.

– Miten talo liittyy juoksemiseen?

– Vaikka miten. Sieltä on nykyistä paremmat yhteydet kouluun.

– Kouluhan on tuossa parin kilometrin päässä.

– No niinhän minä sanoin. Sieltä uudesta talosta on viisi kilometriä pidempi matka. Saa Heidi paremman aamulenkin kuin tuo luikaus tuohon koululle. 

Vastaus jatkuu pidempään, mutta minun asiani tuli selväksi. Vaan oliko tässäkin onnistumisen syy nimenomaan huumori eikä niinkään dialogi? 

Huumori jää kuitenkin kirjan kokonaisuudessa vähäiseksi. Osoitteleminen ei auta asiaa, esimerkiksi sellainen, että isä on Martti kuten Martti Vainio ja isän ammatti on talonmies kuten Martti Vainion talonmiehellä. Isän ajattelun tahallinen kömpelyyskään ei kirjan verran jaksa viehättää.

Isä ei ole vakuuttava hahmo ajatustensa puolesta, mutta despoottina hän ikäväkseni vaikuttaa ihan todelliselta ihmiseltä. Minäkin olen tiennyt isiä, jotka eivät ole kertoneet mitään suunnitelmistaan perheelleen etukäteen ja kaikki on muutenkin tehty isän mielen mukaan. Toivottavasti tällainen käytös alkaa olla erittäin poikkeuksellista.

Urheilu ei tosiaan kiinnosta minua, mutta jotain kosketuspintaa sentään sain. Luin ison osan kirjaa samalla kun tein lääkärin määräämiä pidempiä verenpainemittaussarjoja ja sain sivutuotteena sykelukemia. Lätsä-Pekka Päivärintaa ihailin kolmivuotiaana ja ravasin lippalakki päässä eteiskäytävää kun Pekka juoksi arvokisoissa. Ja kirjan nimeenkin päässeen Kaarlo Maaningan olen tavannut hänen metsäammatissaan. 

Kirjan tarina ja juoni ovat paljon päähenkilöä onnistuneemmat. Varmaankin siksi Maaninkavaara on saanut Kalevi Jäntin palkinnon. Mutta pohdin, toimiiko tämä vuonna 2009 julkaistu kirja minua nuoremmille enää lainkaan. Minun ikäiseni muistanevat vielä tässä bloggauksessa mainitsemani juoksijat ja Martti Vainion Lomakouheronkin. Jos ne ovat täysin vieraita, putoaa iso osa kirjan pohjasta pois. Otetaan esimerkiksi korkeakulttuurisempi Natalia Ginzburgin Kieli jota puhuimme. En saanut siitä irti kovinkaan paljoa, koska en tunne Mussolinin ajan Italian kulttuurikenttää.

En ollut näemmä luonnehtinut kirjailijaa aiemmassa bloggauksessani. Miika Nousiainen (s. 1973 Haukiputaalla) on kirjoittanut tähän mennessä kuusi kirjaa, joista viimeisin ilmestyi vuonna 2020. Sen lisäksi hän on toiminut uutistoimittajana, juontajana, käsikirjoittajana ja verbaalisten hupailuohjelmien panelistina.

Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki
Julkaisuvuosi: alun perin 2009 (luin Seven-pokkarin neljännen painoksen vuodelta 2012)
Sivumäärä: 351
ISBN: 978-951-1-24670-1 (pokkariversio)
Kansi: Markus Pyörälä

Maaninkavaara oli vuoden 2023 Goodreads-lukuhaasteeni 40. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 2/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,51. 

Richard Powers: Ikipuut

 

Kehuttu suurromaani, ja vielä puihin liittyvä, pakkohan minun tämä oli jossain vaiheessa lukea! Ostin syksyn 2022 Helsingin kirjamessuilta pokkariversion ja luin vuodenvaihteen molemmin puolin. Oli tahkeaa ja aikaa kului monta viikkoa. Teksti ei missään kohtaa imaissut mukaansa.

Annoin minä silti kirjalle Goodreadsissa 4/5, koska luonnonkuvaus oli vahvaa. Ei niin vahvaa kuin Anni Kytömäen Kultarinnassa, mutta mainitsemisen arvoista. Ja kuinkas ollakaan, Ikipuiden pokkariversion takakanteen on painettu juuri Kytömäen kehuva kommentti! (Ei kerrota, mistä se on napattu).

Ikipuut kertoo nimensä mukaisesti puista, puuyhdyskunnista, erikoisyksilöistä ja erikoisyhdyskunnista. Se kertoo puiden merkityksestä kaikelle elävälle. Ja se kertoo ihmisperäisestä tuhosta. Tietenkin se kertoo myös ihmisistä. 

Kirjaan valikoidut yksittäiset ihmiset olivat hekin kaikki erikoisyksilöitä, kuten viimeiset punapuut ja amerikankastanjat. Se oli jonkin verran rasittavaa. Olisin tyytynyt ihan tavallisiin ihmisiin, jotka olisivat tempautuneet luonnonsuojelun maailmaan. Mutta ei, oli biologian tutkija, joka ensimmäisenä todisti puiden kommunikaation, oli ohjelmistoimperiumin luonut pyörätuolimies, oli kuolleista palannut järjettömän kaunis nainen, oli suoraviivaisuudestaan voimaa saava entinen sotilas. Ja niin edelleen.

Kiinnostavin henkilö oli ohjelmistoimperiumin perustaja, nuorena vammautunut ja heinäsirkkamaiseksi muodostumaksi muuttunut mies, joka eli voimakkaan mielensä ja pelimaailmansa avulla. Kirjassa on kohtaus, jossa keskustelevat sininen jumala ja kerjäläinen, toinen on edellä mainittu mies ja toinen hänen iäkäs isänsä, molemmat peliroolissa. Kummankin ruumiillinen kunto on todellisuudessa heikko, mutta pelimaailmassa he pystyvät kävelemään pitkän matkan ja ihastelemaan yhdessä peliin rakennettuja elinympäristöjä. SE oli minusta kauneinta kirjassa, vaikka kirjailija on käyttänyt paljon aikaa ja vaivaa oikean luonnon kuvaukseen ja on siinä teoreettisesti taitava.

Jotain kirjasta kertoo, että en saanut ko. kohtauksesta lainattua tähän sopivaa pätkää, joka näyttäisi mitä tarkoitan sen kauneudella. Voi olla, että omat aivoni tiivistivät sen paremmaksi kuin miten se oli kirjoitettu. Näin käy joskus kokonaiselle kirjallekin (mutta ei tälle kirjalle).

Eniten blaah-huokailuja aiheutti biologinainen. Olisin rakastanut hänen vaikeuksien kautta voittoon -tarinaansa joskus kymmenvuotiaana, kun luin Valittuja paloja ja äidin pakottamana myös ties mistä Helenkellereistä ja urheista lähetyssaarnaajista kertovia kirjoja. Mutta en enää. Biologian tohtoriksi voi tulla ihan tavallinenkin ihminen, ja useimmat ovat, ei tarvita kuulon ja puheen häiriötä, lapsuuden syrjintää ja poikkeuksellista lahjakkuutta. 

Ymmärrän, että tunnollisen biologin roolihahmoa tarvittiin jakamaan puutietoa luontevasti ja samalla vähentämään painetta kaikkitietävältä kertojalta. Kaikkitietävä kertoja kirjassa kuitenkin esiintyy, välillä voimakkaampana, välillä hienovaraisemmin jättäen tilaa henkilöiden näkemälle ja kokemalle. Ratkaisu toimi hyvin.

Kirjan tarina etenee koherentisti ja se on jäsennetty puumaiseen muotoon. Juonikin kirjassa on. Kirjailijan esittelemät henkilöt eivät alkuun tunne toisiaan, mutta hän ajaa heidät pari kerrallaan yhteen. Yksi pariskunta on irrallinen yksikkö, eikä tapaa koskaan muita, mutta heidätkin sidotaan lopussa mukaan tarinaan. 

Pariskuntakeskeisyys jäi mietityttämään. Miksi tässä puukirjassa tehtiin niin monta nais-miesparia ja vielä pari kertaa toistaen asetelmaa, jossa henkisesti vahva nainen veti vanavedessään käytännön asioita taitavaa miestä? Liimana oli miehen naisen kauneuteen ja ajatteluun kohdistuva ihailu. Oliko tämä jokin biologinen allegoria?

Jos kirjasta olisi jättänyt kolmasosan sivumäärästä pois, olisi se edelleen toiminut, mutta ei olisi uuvuttanut. Mutu-tuntumalla heitän, että Yhdysvalloissa sivumäärällä on merkitystä: mitä paksumpi, sen parempi. Mutulle löytyi vahvistustakin (disclaimer: kaikelle löytyy kun tarpeeksi penkoo nettiä) esimerkiksi Xlibris-kustannuspalvelun blogista. Siinä viitataan tutkimukseen, jonka mukaan bestsellereiden keskimääräinen sivumäärä kasvoi 320 sivusta 400 sivuun vuosien 1999 ja 2014 välillä. Ikipuut on peräti 649-sivuinen!

Richard Powers (s. 1957) on yhdysvaltalainen kirjailija, jolta on suomennettu useita teoksia. Ikipuut voitti vuonna 2019 Pulizer-palkinnon ja oli ehdolla myös Booker-palkintoon, kuten on ollut kaksi muutakin hänen teoksistaan.

Ikipuut suomentanut Sari Karhulahti sai käännöstyöstään vuoden 2022 Mikael Agricola -kääntäjäpalkinnon.

Kustantaja: Gummerus Kustannus Oy, Helsinki
Suomentaja: Sari Karhulahti
Julkaisuvuosi: 2021 (alkuperäisteos The overstory 2018), lukemani pokkariversio 2022
Sivumäärä: 649
ISBN: 978-951-24-3530-2 (pokkari)
 

Kannen tekijä ei selviä pokkariversiosta tai kustantajan nettisivuilta. Paheksun tätä yleistä käytäntöä. Kaikki kirjallinen tuotos on kyllä kreditoitu pokkariversiossakin (runot, laulut), mutta kuvitus jää helposti sivuosaan. Lisään kannen tiedot, jos muistan käydä kirjastossa tai kirjakaupassa katsomassa kovakantista versiota.

Ikipuut oli vuoden 2023 Goodreads-lukuhaasteeni 2. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 4/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 4,13.

Pekka Perttula: Äidin poika. V. J. Sukselainen hyvinvointiyhteiskunnan rakentajana

 

Ei nimi miestä pilaa, ellei mies nimeä, sanotaan. Ja sanotaan väärin. Pekka Perttulan kirja V. J. Sukselaisesta (1906–1995) näyttää kahteen kertaan, miten. 

Ensinnäkin kirjan nimi on niin kauhea, että uskon sen vaikuttaneen kirjan menekkiin. Äidin poika ei houkuttele tarttumaan kirjaan, eikä asiaa paranna hyvinvointiyhteiskunnan ymppääminen alaotsikkoon. Pääotsikko ja alaotsikko saavat selityksensä kirjassa, ja hyvät selitykset saavatkin, mutta nimeksi olisi pitänyt laittaa jotain aivan muuta. Itse ostin kirjan Kristiinankaupungin kesämarkkinoiden vitosen kasoista, koska luen mielelläni poliitikkojen elämäkertoja. Myöhemmin huomasin, että se täytti täydellisesti vuoden 2022 Helmet-lukuhaasteen kohdan "kirjalla on mielestäsi tylsä nimi" ja otin sen lukujonoon.

Ja se toinen argumentti wanhan kansan sanontaa vastaan: Vieno Johannes Saari vaihtoi nuorena miehenä nimensä V. J. Sukselaiseksi, koska ei halunnut saada enää yhtään kirjettä työpaikalleen osoitettuna "Neiti Vienolle". (Sukselainen ei tiennyt että vuosikymmeniä myöhemmin Johnny Cash laulaisi kappalessa A boy named Sue siitä, miten naisellinen nimi kovettaa miehen luonnetta). Sukunimen vaihtamiseen syynä ei ollut häpeä, vaan se oli kunnianosoitus Sukselan kylän yhteisöä kohtaan. Kylä oli hyväksynyt aviottoman äidin ja pojan ja tukenut poikaa tämän alkutaipaleella. Myös äiti vaihtoi sukunimensä yhtä aikaa V. J.:n kanssa.

Kirjalla voi olla tylsä nimi, mutta se ei aina tarkoita, että kirja on tylsä. Sukselais-kirja ei ole tylsä, vaan suomalaisen yhteiskunnan historiasta kiinnostuneelle jopa mukaansatempaava! Sukselainen itse on vaisuhkossa pääroolissa ja paljon tilaa saavat Urho Kekkonen, Arvo Korsimo, Johannes Virolainen, Ahti Karjalainen ja Veikko Vennamo. Myös suomalaisen sosiaalipolitiikan kehittyminen on vähintään yhtä keskeinen elementti kuin nimihahmo Sukselainen. Luulen, että se on kirjalle plussaa.

Kerrottakoon tässä välissä tiiviisti V. J. Sukselaisen uran merkittävimmät vaiheet. Hänellä oli kunnianhimoiset tavoitteet, ja lähtökohdat sekä aikakausi huomioiden hän saavutti niitä erinomaisesti, esimerkiksi väitteli tohtoriksi ja hankki maatilan. Poliittisesti hän alkoi saada vaikutusvaltaa päätyessään ensin pääministeri Jukka Rangellin sihteeriksi ja jatkaessaan sihteerintehtävässä Linkomiehen, Hackzellin, Castrénin ja Paasikiven pääministerikaudet. 

Vuonna 1945 Sukselaisesta tuli Maalaisliiton puheenjohtaja ja eduskuntaan hänet valittiin 1948. Vuonna 1950 Sukselainen sai ensimmäisen ministerinpestinsä valtiovarainministerinä (hän oli väitellyt taloustieteessä) Kekkosen I hallituksessa. Noihin aikoihin hallitukset vaihtuivat nopeammin kuin kissalla kuluu livahtaa ovenraosta kiima-aikaan, joten Sukselainen ehti toimia viiden hallituksen valtiovarain- tai sisäasianministerinä muutaman vuoden sisään. Hän oli hetken eduskunnan puhemiehenä ja viimein vuonna 1957 hänen yksi haaveensa, pääministeriys, toteutui. Ja kohta hallitus kaatui, seuraavaksi näemme Sukselainen puhemiehenä ja 1959 uudestaan pääministerinä.  

(Tätä viimeistellessäni eletään vuonna 2023 aloittavan hallituksen muodostumisen aikaa. Vaikka ristivetoa on paljon, voi perspektiiviä saada vaikkapa Sukselais-kirjan kuvaamista hallitusneuvotteluista. Mikä fraktio milloinkin piti ottaa mukaan tai jättää pois...) 

Hämmästyttävää on, että Sukselainen saattoi kansanedustajan- ja ministeririntehtäviensä ohella toimia kansantaloustieteen professorina ja Kansaneläkelaitoksen pääjohtajana! Sukselainen II tuli loppuunsa vuonna 1961, koska pääministeriä syytettiin (osin Veikko Vennamon masinoimana) väärinkäytöksistä Kelan asuntojupakassa. Sukselainen ei ollut vääryyksiä tehnyt, mutta poliittinen ura alkoi hiipua. Maalaisliiton puheenjohtajuuden hän menetti vuonna 1965 Johannes Virolaiselle, puhemiehenä hän toimi vielä pari pätkää ja viimeinen kansanedustajakausi alkoi 1975.

Poliitikkojen kirjoja tai poliitikoista kirjoitettuja pitää lukea monia, eri näkökannoilta, jolloin niistä yhdessä suotautuu jotain luotettavaa. Sukselainen toimii tässä kirjassa jonkinlaisena protagonistina ja valtaosa aiemmin mainituista herroista Kekkonen, Korsimo jne. hänen antagonisteinaan. Virolainen on neutraali. K-sukunimiset muodostivat muutamalla henkilöllä, mm. Kekkosen pojalla Matilla, lisättynä voimakkaan K-linjan, joka on 1970-luvun lapsellekin tuttu. He pönkittivät ensin Kekkosen presidenttiyden jatkumista, mutta kun sen oli biologis-fyysillisistä syistä joskus loputtava, ajoivat Karjalaista hänen seuraajakseen. Sukselainen taas Maalaisliiton puheenjohtajana yritti toimia itsenäisesti ja puolueen, ei Kekkosen, etua ajaen. 

Sosiaalipolitiikassa Sukselainen oli nykykatsannolla voittajan puolella. Hän ajoi universaaleja etuuksia, johon kaikilla on oikeus. Esimerkiksi lapsilisä kuului niin varakkaille, jolloin tasattiin eroja perheellisten ja perheettömien välillä, kuin vähävaraisemmille, ilman tarveharkintaan liittyvää leimautumista. Tässä lunastetaan kirjan pääotsikkoa Äidin poika. Sukselainen ei ollut lähtöjään hyväosainen, joten hän näki ponnistelematta, mitä erilaiset päätökset tarkoittivat standardien ulkopuolelle putoaville. Itsensä työllistävä kansalainen tai yksinäinen äiti oli huomioitava siinä missä palkollisetkin.

Huomattavasti minua syvällisemmän luotauksen kirjaan tekee Erkki Tuomioja blogissaan. Erkki Tuomiojan isä Sakari Tuomioja esiintyy kirjassa aikakauden poliitikkona ja Erkki Tuomioja on peräti ollut kirjan kirjoittajan opponenttina tämän Sukselaista koskevassa väitöksessä! Oli mukava huomata, että kirja sai huomattavasti positiivisemmat kommentit kuin väitöskirja (ks. Tuomiojan blogi), ja oma ajatukseni siitä, että Perttula ei ollut tässä pelkästään kehumassa sai vahvistusta. Tuomioja toteaa:

Kun väitöskirjaa leimasi tieteelliselle työlle aina ongelmallinen jonkinasteinen missionäkökulma Sukselaisen kunnianpalautuksen ja arvon nostamisen merkeissä, on uusi kirja tässä suhteessa jo paljon tasapainoisempi. Toki se on edelleen kohteelleen sympaattisessa hengessä kirjoitettu, mutta ei sivuuta Sukselaisen heikkouksiakaan, joista silmiinpistävimpiä ovat hänessä nähty päättämättömyys ja varovaisuus, jonka positiivinen ilmentymä oli sovinnonhakuisuus ja negatiivinen heijastuma opportunistisuus.

Tohtori, politiikan tutkija Pekka Perttula (s. 1960) on toiminut Suomen Keskustan puoluesihteerinä, eduskuntaryhmän pääsihteerinä, kunnanvaltuutettuna sekä hetken aikaa Suomenmaan päätoimittajana. Viimeisimmät pestit ovat olleet Maaseudun Sivistysliiton ja Maaseudun tukihenkilöverkon puheenjohtajuudet.

Sivuhuomio Editaan. Kun tämä Valtion Painatuskeskuksesta liikkeelle lähtenyt kustannusyhtiö pari vuotta sitten jälleen kerran uudistui, ovat kaikki aiempien kustannettujen kirjojen tiedot tietenkin pois pyyhityt. Turha siis kuvitella, että Editasta löytyisi kirjan tietoja tai medialle tarkoitettua kansikuvaa. 

Kustantaja: Edita Kustannus Oy, Helsinki
Julkaisuvuosi: 2017
Sivumäärä: 487
ISBN: 978-951-37-7224-6
Etukannen kuva: Museovirasto
Ulkoasu ja taitto: Petteri Kivekäs

Äidin poika. V. J. Sukselainen hyvinvointiyhteiskunnan rakentajana olisi ollut yksi vuoden 2022 Goodreads-lukuhaasteeni kirja, mutta kirjaa ei löytynyt palvelusta. Myöskään kirjan lisääminen itse ei enää onnistunut. Olisin antanut arvosanaksi 4/5.

Hanna-Riikka Kuisma: Syyllinen

 

On ilman muuta kirjoitettava bloggaus Hanna-Riikka Kuisman kirjasta #Syyllinen, koska olen aiemmin kirjoittanut Kerrostalosta, ja #Syyllinen on näistä selvästi parempi. Sen minulle sanoi moni etukäteen ja onneksi uskoin. Kerrostaloon oli tungettu valtava henkilögalleria ja juonirönsyjä, joita myös solmittiin yhteen, ja siitä huolimatta tarina jäi jotenkin kesken. #Syyllisessä ei syyllistytä mihinkään näistä.

Tapahtumat sijoittuvat pieneen kaupunkiin, joka sattuu olemaan minä-kertovan päähenkilön lapsuuden kotikaupunki. Päähenkilö toimii verkostomarkkinoijana ja yrittää kirjan alussa rakentaa uudet myyntiverostot tälle paikkakunnalle, jolla hän ei ole asunut ylioppilaskirjoitusten jälkeen. Siteitä ei ole enää muihin kuin naapuritalossa asuvaan äitiin ja mukana muuttaneeseen poikaystävä-kihlattu-aviomieheen (päähenkilö ei tunnu muistavan suhteen laatua kunnolla).

Nelikymppinen päähenkilö vaikuttaa alkuun höpsähtäneeltä somettajalta, jolla on yhtä vähän sisäistä elämää kuin silityslaudalla. Mutta hänestä paljastuu koko ajan lisää, kuten kaikista muistakin kirjan henkilöistä. Päähenkilö ajautuu vähitellen hyvin kummalliseen jamaan ja kirja jaksaa yllättää kerran toisensa jälkeen. En minä sitä lähtenyt hakemaan, mutta otin tyytyväisenä vastaan.

Kirjailija on keksinyt (tai laittanut talteen) todella hulvattomia somepostauslavastuksia. Hörähdin ääneen kohdassa, jossa somepreesensistä kategorisesti kieltäytyvä puoliso ei huomaa, miten päähenkilö kainaloon käpertyessään ehtii asetella kahvikupit romanttisesti vierekkäin ja postata ne ihanaa kotoilua kuvaavilla häshtägeillä. Instagram-postausten ja päähenkilön reaalimaailman välissä oli kokonainen Canal Grande ellei peräti Grand Canyon.

Tunnustan nauttivani tietynlaisesta sosiaalipornosta. Olen lukenut vuosien mittaan kymmeniä ellen satoja tunteja pyramidihuijauksiin liittyviä keskusteluita eri nettipalstoilla. Kirjailija ei kenties ole hukannut elämästään yhtä suurta osaa samaan harrastukseen, mutta hyvin hän on perehtynyt. Ei kai tule yllätyksenä, että nimenomaan tässä kirjassa verkostomarkkinointi kallistuu pyramidihuijauksen puolelle. Se on vielä toisellakin tapaa epäeettistä, koska markkinoidut lisäravinteet eivät ole sitä, mitä on luvattu. Tämä elementti täydentää kirjaa kiinnostavasti, vaikka juoni ei riipu siitä.

Kerrostalon kanssa on yhteistä se, että ns. normaaleja ihmisiä ei kuulu joukkoon. Minulla oli erikoinen äiti, mutta päähenkilön äiti löi hänet laudalta siihen tyyliin, että onnittelin itseäni... vai löikö sittenkään? Yksi kirjan hienouksista kiteytyy kysymykseen epäluotettavasta kertojasta. En katso spoilaavani, koska kysymys nousee esiin melko nopeasti, kun päähenkilön some-elämän ja oikean elämän eroja näytetään lukijalle.

Elinympäristö on samoin Kerrostalomaisen karu, ei sentään dystopia tällä kertaa, mutta ei mikään unelmien asuinalue tai asunto. Tämäkään kirja ei ole hyvän mielen kirja, mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen. Olisin voinut lukea pidempäänkin: parina iltana tapasin itseni ajattelemasta, että kohta pääsen taas kirjan pariin... ei hitto, minähän luin sen jo loppuun!

#Syyllinen on Hanna-Riikka Kuisman seitsemäs kirja. Kirjailijasta kerroin Kerrostalon bloggauksessa ja päivitän tilanteen kun seuraavan kerran bloggaan jostain Kuisman kirjasta. 

Kustantaja: Like Kustannus, Helsinki
Julkaisuvuosi: 2021
Sivumäärä: 288
ISBN: 978-951-1-40610-5
Kansi: Tommi Tukiainen

 

#Syyllinen oli vuoden 2023 Goodreads-lukuhaasteeni 3. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 5/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,22.

Nina Wähä: Perintö

 

Ohhoh, ei kai tässä voi oikeasti tapahtua sitä, mihin vihjataan? Kyllä vain, tapahtuu, ja vielä vähän odotettua rajummin! Tällaisia ajatuksia tuli useaan kertaan Nina Wähän Perintö-kirjan ensimmäisen sadan sivun aikana. Kuitenkaan luetut rajut tapahtumat eivät tuottaneet myötähäpeää tai inhoa, vaan aiheuttivat tosiaan tuollaisen voi hyvänen aika -fiiliksen. 

Kirja kertoo Tornionjokilaaksolaisen Toimin perheen vaiheista. Siiri-äidillä ja Pentti-isällä on lauma lapsia, joille he eivät ole pystyneet järjestämään mitenkään onnellista kotia. Siiri on avioitunut 15-vuotiaana ja on kotitöiden sekä miehensä nujertama. Pentti on mieleltään epävakaa, ilkeä ja pilaa koko perheen elämän. Toisaalta kirjan tapahtumat ja henkilöt sitoo yhteen suhde Penttiin: ilman Penttiä tätä tarinaa ei olisi. Kaikki alkaa siitä kun vanhin elossa oleva tytär Anni matkustaa Tukholmasta pohjoiseen kertomaan (vastentahtoisesti) vauvauutisia äidilleen ja sisaruksilleen.

Henkilöillä on niin runsaat luonteenpiirteet, että kirjailija on selvästi tarkkaillut ihmisiä koko elämänsä. Kenellä ne ovat syvemmällä, kenellä pinnemmalla, kenellä hienovaraisempia, kenellä loiskuvampia, mutta kaikilla meillä on piirteemme. Sitten on ihmisiä, jotka ovat pinnalta yhtä ja sisältä toista – tai välillä joku piirre nousee hallitsevammaksi. Tämä kirja kertoi toiminnan ohella poikkeuksellisen monipuolisesti ihmisluonteesta.

Ihmisluonteesta ja ihmiselosta puhuessaan kirja on täynnä jokaisen ulottuvilla olevia pienoivalluksia, jotka miellyttivät minua, vaikka eivät mitään syvällistä filosofiaa olekaan. Enkä minä sellaista olisi jaksanut lukeakaan, saati ymmärtänyt. Esimerkki kohdasta, jossa kerrotaan kahden ennen läheisen sisaruksen, Tarmon ja Lahjan, kasvusta erilleen:

Elämä on siitä kummallista, että se jatkuu ja tapahtuu kaikkialla ja samaan aikaan. Kaikkien ihmisten elämä jatkuu minuutti kerrallaan ja täyttyy sisällöstä ja kokemuksesta, pyrkipä siihen tai ei. Ja kun elämä jatkuu eri tahoilla, ei yhteen kietoutuneena vaan erillään, se on kuin auraisi latua kahdelle eri pellolle. Kahden ihmisen elämä ei ole enää rinnakkaista vaan täysin erillistä, yhä kauempana toisistaan.

Jonkin verran hankaluutta tuotti asemoida aikakausi 1970–1980-luvuille. Miksi näin? Vuoden 1918 sodan tai talvi-, jatko-, Lapin sotien aikaan sijoittuvat tekstit eivät ole ongelmallisia. Onko niin, että itselleni oletusaikana toimii joko nykyaika tai nuo viime vuosisadan suuret mullistukset ja MIKSI ihmeessä kukaan sijoittaisi mitään ihan tavallisille vuosikymmenille? Mutta tämä tarina tapahtuu silloin kun se tapahtuu... ja jonkin matkaa pidemmälle luettuani pääsin toteamaan, että niin vain tämäkin kirja sijoittuu (pienemmäksi) osaksi talvi- ja jatkosotaan!

Aikajanassa on sisäisiä ongelmia, mikä oli yksi syy hyvän ystäväni varsin negatiiviseen arvioon kirjasta. Yritin sovittaa Toimin sisarusparveen kuuluvan Tatun ja hänen puolisonsa Sinikan maatilan pidon aikaa toimivaksi, mutta ei se ole kunnossa. Vika voisi olla käännöksessä, vaan silloin useamman kuukauden olisi pitänyt suomentua väärin. Pariskunta sai navetan vastuulleen marraskuussa, isoveli tuli katsomaan tilannetta heti eli kesäkuussa ja teki eläinten huonosta pidosta ilmoituksen, jonka jälkeen vielä elossa olevat lehmät haettiin marraskuussa...

Vielä vaikeampaa oli saada sopimaan Siirin nuoruudesta kohtaa, jossa "keväällä jälleen sodittiin Karjalassa". Siis keväällä 1941. Ei sodittu, sillä jatkosota alkoi vasta kesäkuun lopulla. Lisäksi kirjan mukaan Siirin perhe pääsi palaamaan kotipitäjäänsä huhtikuussa, ja ihmettelemään, miten joka pelto oli täynnä kaalintaimia. Huhtikuussa! Tähän puolestaan sopisi kesäkuu, mutta oikeasti karjalaiset pääsivät palaamaan syksystä 1941 lähtien, aikaisimmillaan elokuussa.

Nuori ja aikuinen Siiri eivät vastanneet toisiaan luonteiltaan, joten nuoruuden olisi senkin puolesta voinut jättää pois, jolloin sotien aikavirheistä olisi samalla päästy. Siiri ja Pentti kohtasivat sota-aikaan, mutta mitä väliä sillä on tarinan kannalta?

Siirin ja Pentin lasten sijoittumista aikajanalle piti myös moneen kertaan ihmetellä. Muut sain kutakuinkin paikoilleen, ainoastaan Eskolle ei meinannut jäädä ajallista tilaa syntyä Riikon ja Annin väliin. Kyllä kai se lopulta löytyi, jos unohtaa Annin väitteen, että Esko oli lähes neljä vuotta Annia vanhempi. Kuitenkin välillä Siiri kertoi, että ei ollut muita lapsia kuin Elina ja Riiko, silloin kun Eskon olisi pitänyt olla jo olemassa. Toisaalla hän selittää, että Esko-vauva lähes unohtui, kun Elina ja Riiko peräperää kuolivat. Kiinnostavaa, jos kirja kertoisi Siiristä, mutta kun kirja yrittää pitää kasassa kokonaisen suurperheen tarinoita, ei hapuilua kaivata.

Ystävääni ärsyttivät myös englanninkieliset heitot pitkin kirjaa. Itseni ne laittoivat pohtimaan, kuka tässä nyt on kertoja? Kaikkitietävä, englannin nykyfraaseista pitävä tyyppi varmaankin. Syvimmät näkökulmat saadaan vanhimman tyttären Annin ja keskisarjaan kuuluvan Laurin osuuksissa, muita sisaruksia katsotaan jotenkin kauempaa. 

Anni ja Lauri ovat molemmat muuttaneet Tornionjokilaaksosta Tukholmaan niin pian kuin se on ollut mahdollista. Kenties kirjailija on alitajuisesti valinnut muutakin maailmaa nähneet peilaamaan elämäänsä lapsuudenkodin tapahtumiin ja olosuhteisiin. Sama koskee Helsinkiin kouluun muuttavaa neropatti-Tarmoa, jonka näkökulma sijoittuu kirjan loppuosaan: hänetkin kuvataan likemmältä.

Kiinnostavimmat tarinat ovat Laurilla, joka siirtyy ahtaasta pohjoisesta liberaalin Tukholman kautta vapautuneeseen Kööpenhaminaan, ja homouden kotiseudulla tuomat ongelmat muuttuvat vahvuuksiksi, sekä Helmillä, jonka aluillaan oleva MS-tauti jää lukijan kannalta pahasti kesken.

Kirja lupaili tragediaa alusta saakka, ja toinen puoliska on nimeltäänkin Murha. Se ei kyllä kutkutellut lainkaan, vaan kirjan sisältö on juuri sisarusparven luonteissa ja heidän käänteissään. 

Sivulla 363/550 pohdin, miksi kirjan nimi on Perintö, mutta ajattelin siinä vaiheessa että se viittaa Pentti-isän raivopää-geeneihin. Kirjailijan vastaus tulee sivulla 500, jolloin kirjassa on tapahtunut murha (tai itsemurha tai onnettomuus). Anni pohdiskelee, mikä on perintö. Hän jakaa perinnön kolmeen osaan, joista yksi on juuri geenit, Annin sanoin "veri jota ihminen on levittänyt ja joka virtaa muiden suonissa alenevassa polvessa". Kaksi muuta elementtiä ovat tavarat ja ihmisen tekemispääoma. Pentin tapauksessa missään näistä ei ollut kehumista. (Juuh siis, Pentti on se joka kuolee, mutta jos jonkun kuolemaa kirjassa on pohjustettu niin hänen, joten yllätys ei ole suuri.)

Pentin luonne on siis hirveä, mutta ei mitenkään epärealistinen. Tässä nuorempaan sisaruspäähän kuuluva eläinrakas Hirvo on näkijänä ja kokijana:

Hirvo huomasi odottavansa, että Pentti rupeaisi haastamaan riitaa. Isä saattoi aloittaa riidan milloin mitenkin, ja Hirvo pelkäsi eniten riitoja, jotka alkoivat tällaisesta mukavasta ja hyväntuulisesta hetkestä. Lähes huomaamattomasti hyvä tuuli liikkui hiljalleen Pentin läpi, hän näytti porisevan tyytyväisyyttä, mutta muuttui hetkessä raivokkaaksi ja hymyileväksi hulluksi, joka saattoi aivan hyvin iskeä haarukkansa jonkun käteen (kuten silloin kun Tatu oli yrittänyt ottaa vielä yhden pikkuleivän isän viisikymmenvuotisjuhlissa) tai painaa jonkun pään maitotonkkaan pinnan alle (kuten silloin kun Hirvo oli kymmenvuotiaana kaatanut maitotonkan), ja kuten muutkin Toimin sisarukset, Hirvo oli aina varautunut siihen, että tuuli saattoi kääntyä koska tahansa.

Alun hyvän vauhdin jälkeen kirja jäi jotenkin hajanaiseksi, eikä isän ja lasten suhteiden ajama tapahtumien vyyhti riittänyt sitomaan sitä kokonaisuudeksi. Kenties sisaruksia oli liikaa näkökulmahenkilöinä, ja päälle vielä Siiri-äiti ja hänen erillisnuoruutensa Karjalassa.

Tukholmalainen kirjailija, näyttelijä ja laulaja Nina Wähä (s. 1979) vietti lapsuuden kesiään äidin syntymäseuduilla Tornionjokilaaksossa, mikä selittää kirjan asetelmia. Perintö on Wähän kolmas kirja ja se sai Ruotsissa erinomaisen vastaanoton. Tänä vuonna Wähältä on ilmeistynyt uusi romaani Babetta, jota ei ilmeisesti ole vielä suomennettu.

Kustantaja: Werner Söderström Oy, Helsinki
Suomentaja: Sanna Manninen
Julkaisuvuosi: 2020 (alkuperäisteos Testamente 2019), lukemani pokkariversio 2021
Sivumäärä: 552
ISBN: 978-951-0-46737-4 (pokkari)
Alkuperäiskansi: Sara R. Acedo
Kannen kuva: Perhealbumi

Perintö oli vuoden 2022 Goodreads-lukuhaasteeni 41. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 5/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,89.

Maria Peura: Kantajat

 

Maria Peuran hieno Kantajat melkein jäi ostamatta ja lukematta takakansitekstinsä vuoksi. Teksti alkaa:

 

Sofialla on yksi päämäärä: pelastaa rakas hevonen Hilla teuraskuljetukselta. Isä on luvannut auttaa, ja jos joku, niin isä tekee mitä tahtoo.

 

Mutta eihän tämä mikään hevosenpelastuskirja ole, älkää kirjoittako niin huonoja esittelyitä! Kirja kertoo ihmisistä, joilla sattuu yhden huhtikuisen viikon aikana vuonna 1959 olemaan paljon pelissä ja peliensä vuoksi poikkeuksellisen paljon salattavaa.

 

Joihinkin kirjoihin on tupattu liikaa henkilöitä ja tapahtumia. Kantajissa on neljä kertojaa, joilla on omat painolastinsa ja viikko aikaa toimia. Määrä on täsmälleen oikea tälle kirjalle. Etenkin on sanottava, että jos kertojasuosikkini rouva Haikara, rehtorinrouva, olisi jätetty pois, ei kirja olisi nimestään huolimatta välttämättä kantanut. 

 

Rouva Haikaran lisäksi kirjassa kertojina toimivat hevosrakas teinityttö Sofia, hänen pyykkäri-äitinsä Sylvia ja isänsä, talonmies-salakuljettaja Viktor. Rouva Haikara oli kertojista ainut, jolla ei ollut lyhyen tähtäimen mullistavaa suunnitelmaa. Hän ei kenties sellaista olisi pystynyt laatimaankaan, kun aika meni kehon koossapitoon ja esimerkiksi ruumiinaukkojen taulukointiin. (Palataan rouva Haikaraan kohta tarkemmin.)

 

Sylvia sen sijaan aikoi juuri karata nuoruudenrakastettunsa kanssa, kunhan Martti vain saapuisi Sylviaa hakemaan Ruotsista, jonne tämä oli johkaantunut vuosia sitten. Mutta kuinka ollakaan, Sylvian mies Viktor vapautui samalla viikolla vankilasta ennen aikojaan ja aikoi yllättää vaimonsa epämiellyttävästi, rakastajattarensa miellyttävästi – ja odotti häntä oman todistuksensa mukaan liuta muitakin naisia kylällä. Rakkaussuhteiden ohella Viktor aikoi käynnistellä bisnekset ja voimistua, laittaa elämän taas rullaamaan. (Mutta kukaan ei saisi tietää, että jo iällä oleva Viktor oli vankeuden loppuajaksi siirretty puusavotasta lääninvankilan sisätiloihin!)

 

Sofia aikoi viedä norjanvuonohevosensa Hillan Norjan vuonoille toipumaan, kunhan isä ensin tulisi ja matkaan voitaisiin lähteä yhdessä. Sofia oli itsekin puoliksi hevonen, omasta ja isänsä mielestä, käytti vapaan aikansa oppiakseen lisää hevosista ja oli kylällä arvostettu hevosten käsittelijä. Mutta kuten rouva Haikara ei nähnyt oman mielensä poikkeavuutta, ei Sofiakaan nähnyt sitä, että Hillasta ei ollut enää matkaajaksi, eikä sitä, että isällä ei ollut aikomustakaan auttaa Hillaa.

Kuten jo vihjattiin, rouva Haikara ei pystynyt hallitsemaan mieltään eikä sitä mukaa kehoaankaan, saati rehtoria (vaikka kuinka kuunteli vesilasi korvalla koulun seinien läpi tai kulki etsimässä rehtorin suksia kylän naisasukkaiden seinustoilta). Hän kyllä yritti pysytellä "normaalina", mutta aina jokin ajatus tai raaja alkoi kulkea omia teitään. Ja kun rouva kertoili omaan tahtiinsa, lähti matto usein lukijan alta, kun rouva yhtäkkiä alkoi tunnustaa mitä (aivan kaistapäistä) ei ollut juuri nyt tai aivan viime aikoina tehnyt. Vaikka luultavasti oli.

 

Miten herkullisesti kirjailija ajoikin tilanteen siihen, että rouva Haikara tuli kertoneeksi sisäisiksi tarkoitetut ajatuksensa koulutoimentarkastajalle, joka, luojalle kiitos, olikin niin isokokoinen ja romuluinen nainen, että rouvan aiemmat epäilyt rehtorin ja tarkastajan suhteesta haihtuivat samalla sekunnilla kun tarkastaja saapui (rehtorin uskollisuuden epäilyyn muutoin oli kuitenkin edelleen vahvat perusteet). Lainaan tähän sivulta 214 esimerkin rouvan purkauksesta, jota ennen hän oli ajatellut, miten hirveällä tavalla opettajat kohtelivat heikoiksi leimaamiaan oppilaita:

– Opettajat on vampyyreita, rouva Haikara lausuu, ja nähdessään kuinka korkealle tarkastaja Hirvelän kulmakarvapensaat kohoavat, hän lisää nopeasti: – Mie viittaan siihen, miten sukkelasti net vaihoit paikkaa silloin ko elethiin vielä sitä parakkiaikaa. Ko soassa oli jokanen koulurakennus poltettu, seki, joka oli tässä ennen tätä meän uutta fiiniä rakennusta. Yks parakki oli tästä neljän kilometrin päässä ja niin net vain opettajat vuorolhan suhhautit sinne tunteja pitähmään eikä sitä varten tarttenu ees välitunteja pitentää. Jos ei vampyyreja, niin jonkulaisia yli-ihmisiä on nämät meän opettajat.

 

(Nokkela pelastusyritys ei mennyt läpi, semminkin kun tunnustuksia koulun asioista tuli runsaasti lisää.)

 

Oman lisänsä tarinaan toi Viktorin ja Sofian suhde. Koko ajan pelkäsi, oliko isällä seksuaalisia pyrkimyksiä tytärtään kohtaan. Isä leikitytti tyttärellään hevosleikkiä ja kuvaili mielessään tytärtä varsana, jo tammaksikin kasvaneena. En ole lukenut kirjailijan esikoisromaania On rakkautes ääretön (Tammi, 2001), jossa Wikipedian mukaan käsitellään insestiä ja pedofiliaa. Se meni nyt lukulistalle, ja kuvittelen, että aiemman kirjan työstäminen on pohjustanut taitavaa aiheen pinnalla liikkumista Kantajissa. 

 

Minusta isä sai puhtaat paperit, mutta se mikä jäi auki, on kirjan lopetus. Lopetukset useammin epäonnistuvat kuin onnistuvat, mutta Maria Peura jätti onnistuneesti lukijalle kertyneiden ajatusten varaan sen, miten Sofialle ja Hilla-hevoselle kävi. Myös Sylvian elämäntilanne katkaistaan hienosti kohtaan, jossa hän luulee Martin viimein tulleen (lukija tietää että Martti ei koskaan tule), mutta sen sijaan lähestyvä hahmo onkin pastori, joka ottaa osaa – Viktorin kuolemasta. Miten Sylvian elämä jatkuu? Kauanko hän odottaa Marttia?

Miten onkin niin, että suuri joukko viime aikoina lukemistani kirjoista sijoittuu Suomen ja Ruotsin pohjoiselle raja-alueelle. Nyt käsillä oleva Kantajat, Rosa Liksomin Väylä, Karin Smirnoffin Viedään äiti pohjoiseen, Nina Wähän Perintö... joista Smirnoffia lukuunottamatta kaikki peräti Tornionjokilaaksoon. Alue on nyt kirjallisesti muodissa, ja nähtäväksi jää, minne etenkin kotimaisen kaunokirjallisuuden paino seuraavaksi asettuu. Terijoelle?

Kirjan kieli ja kuvailut ovat hyvällä tavalla väkeviä. Minä elin lauseet läpi nautiskellen. Ne yhdessä rouva Haikaran mielen yllätyksellisten pompahteluiden kanssa nostivat kirjan pisteet korkealle.

 

Maria Peura (s. 1970 Pello) on kirjailija ja dramaturgi. Kantajat on hänen viides romaaninsa. Häneltä on julkaistu myös lastenruno- ja novellikokoelmat. Helsingin Sanomien arvion Kantajista voi lukea täältä.

Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki
Julkaisuvuosi: 2020
Sivumäärä: 319
ISBN: 978-951-1-35029-3
Kannen kuva: Kira Gluschkoff 

 

Kantajat oli vuoden 2022 Goodreads-lukuhaasteeni 46. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 5/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,20.

Marika Lehto: Häkissä – Hannes Hyvösen tarina

 

Koska en seuraa urheilua, en ollut koskaan kuullutkaan jääkiekkoilija Hannes Hyvösestä. Hyvösen tähänastisen tarinan kertovan Häkissä-kirjan kansi kuitenkin pysäytti Tokmannin alekorin luo ja selasin kirjasta pari kohtaa nähdäkseni, onko se tarpeeksi vetävästi kirjoitettu. Kyllä vain. Kirjassa vaikutti olevan vauhtia ja dramaattisia käänteitä, eikä kirjoitustyyli tökkinyt, joten viisi euroa vaihtui kassalla kirjaan.

Hyvönen (s. 1975) ja minä olemme saman aikakauden kasvatteja, vain muutaman vuoden ikäerolla. Siinä yhteneväisyydet sitten olivatkin. Hyvönen omistautui lapsesta saakka urheilulle ja pelasi monissa SM-liigan joukkueissa, Elitserienissä, NHL:ssä, KHL:ssä ja vielä ohimennen Sveitsissäkin. Seurat vaihtuivat, osaaminen, maine ja tulot kasvoivat, samoin päihteiden käyttö, kunnes oli aika tulla askel askeleelta alas, lopulta hakemaan apua psykiatriselta osastolta ja sosiaalitoimistolta. Kirjan päättyessä pahimmat ongelmat on selätetty ja Hyvönen on palaamassa Ouluun jääkiekkoon liittyviin töihin.

Hyvösen tarinaa lukiessa päällimmäiseksi nousee ihmetys siitä, kuinka MONTA kertaa lahjakas ja valtavasti työtä kehittymisensä eteen panostanut ihminen voikaan sössiä omat mahdollisuutensa. Kertoja-Hyvönen mainitsee usein poikkeuksellisen vahvan tahtonsa, jonka avulla on päätynyt jo nelivuotiaana kiekkoilemaan ja sen jälkeen noussut lukemattomat kerrat syövereistä. Lapsuudessa ja nuoruudessa sinnikkyys onkin tuottanut urheilullista tulosta, mutta aikuisena järkähtämätöntä tahtoa on turhan usein tarvittu selviytymiseen tilanteista, joihin ei olisi pitänyt alun perinkään päätyä. Tähän voisi muokata version vanhasta sanonnasta "älykäs selviää tilanteista, joihin viisas ei joudu".

Kirjasta saa seuraavanlaisen kuvan Hyvösen peliuran aikaisesta luonteesta: hän oli ärhäkkä pelityyliltään ja puheiltaan, herkästi suuttuva ja käytti liikaa alkoholia ja/tai muita aineita. Pelityylissä osasyynä on ilmeisesti ollut joukkueiden toive. Hyvönen olisi halunnut näyttää enemmän teknisiä taitojaan, mutta alkuvuosina häneltä toivottiin rajuja otteita. Toisaalta herkästi kuohahtavasta miehestä niitä olisi varmaan löytynyt ilman toiveitakin jonkin verran. 

Kirjassa mainitaan kaksi kertaa, jolloin päähenkilö veti päänsä täyteen, kun häntä ei ollut valittu seuraavan päivän kokoonpanoon. Ensimmäisellä kerralla hän oli viimein päässyt SM-liigaan TPS:n riveissä. Toisella kerralla hänen unelmansa on vielä pidemmällä, NHL:ssä San Jose Sharksissa. Molemmissa seuraa ankara ripitys pelikavereilta: jos joku olisi sairastunut tai loukkaantunut, olisi tilalle tarvittu pelikunnossa olevaa miestä. San Josessa ripittäjä oli peräti Teemu Selänne, joka oli ollut suureksi avuksi Hyvösen asettuessa ensi kertaa Yhdysvaltoihin. 

TPS:n tapaus sattui kohta liigajoukkueen ovien avauduttua, eikä Hyvösen TPS-ura katkennut siihen. Eikä siihenkään, kun hän samana vuoden 1995 keväänä Suomen mestaruutta juhliessaan tuli varanneeksi TPS:n piikkiin sviitin Pörssistä. Liigaseuraa pahemmin suivaantui sviittiin viety baariseura: nainen oli poistuessaan teipannut Hyvösen kihlasormuksen tämän palleihin. San Jose Sharksissa samanlainen sekoilu johti paluumatkaan koti-Suomeen. "Sinulla on väärä asenne", totesivat joukkueen vetäjät.

Asenne oli siis sekoitus juopottelua ja kuohuntaa. TPS:stä tuli lähtö vuonna 1998, kun uusi valmentaja antoi hienovaraisesti mahdollisuuden siirtyä Porin Ässiin. Hyvönen ei tietenkään siirtynyt, koska luonne, vaan hankki paikan Espoon Bluesista. Bluesista Hyvönen sai potkut käytöksen takia ja siirtyi loppukaudeksi 1999–2000 HIFK:hon. Kokonaisuudessaan hänestä tuli tuon kauden SM-liigan jäähykuningas. Hän istui 40 pelissä jäähyaitiossa 189 minuuttia ja sai liikanimen Hurja-Hannes. 

Asia tuli varmasti selväksi, joten en käy miehen seilaamista seurasta seuraan tämän pidemmälti läpi, enkä myöskään kerro herkullisimpia päihdesekoiluja, sillä ne kannattaa kunkin lukea itse. Merkittävää on, että kaikesta huolimatta Hyvönen sai pitkään aina uuden seurapaikan, ja useimmiten paremmalla palkalla ja ehdoilla!

Samat oireet vaikuttivat kuitenkin myös hänen ihmissuhteisiinsa, nopeita rakastumisia aina kulloinkin maailman ihanimpaan naiseen, ja kyllästymiseen päättyviä liittoja, kunhan ihastumisen sumu oli kadonnut. Otetaan esimerkkinä ensimmäinen puoliso, joka jaksoi muuttaa miehen seuravaihdosten perässä maasta ja kaupungista toiseen. Ruotsiin hän kuitenkin tuli lasten kanssa muutama viikko liian myöhään, sillä mies oli jo löytänyt toisen, jumalaisen kauniin naisen, joka aiheutti miehelle sisäistä kuplintaa. Kun Hyvönen kertoi puolisolleen, että ei jaksa tätä enää ja olisi parempi, että perhe palaisi heti takaisin Suomeen, kävi näin:

Vaimoni suuttuu ja lähtee yksin Suomeen. Sviitin toisessa päässä uniaan jatkavat kaksi- ja neljävuotiaat tyttäreni, samalla kun puhelimeni piipittää viestejä ihastukseltani.

Näin Hyvösen tarinassa yhtymäkohtia niin Mikael Persbrandtin kuin Hanna Brotheruksen muistelmiin. Persbrandtilla oli samanlaista päihdekoheltamista ja ihmeselviytymisiä ilman pahempia kolhuja tai hengen menetystä. Ja molempien tarinoissa voi aistia tiettyä siloittelua, onhan Persbrandtin muistelmien nimikin Muistini mukaan. Brotheruksen kirjassa taas ryvetään oman itsen ympärillä ja sama toteutuu valitettavasti Hyvösen kertomuksessa. Hyvönen on elänyt kiinnostavan ja pääosin menestyksekkään elämän, mutta aina löytyy jotain marinan aihetta. 

Kirjailija on saanut Hyvösen vauhdikkaat vaiheet hyvin kasaan. Ei tarvinnut selailla ees-taas, että missäs nyt oltiinkaan, vaikka seurat ja paikkakunnat vaihtelivat. Sekoilut kerrotaan melko lakonisesti. Kirjoitustyyli oli miellyttävä, ainoastaan runsas ylisanojen käyttö alkoi ärsyttää kirjan loppua kohti. Toki sen tarkoitus lienee ollut kertojan kaikki-tai-ei-mitään luonteen korostaminen. Esimerkkejä:

• Olen äärimmäisen hyvässä kunnossa, 90 kiloa pelkkää lihasta, enkä pääse käyttämään koko potentiaaliani. (TPS 1995–1996)
• Tuntuu, että koko se valtava huippu-urheilijan potentiaali, joka minulla jo nuorena oli ja jota TPS:n mylly päivittäin hioi, alkaa vihdoin piirtyä kunnolla näkyviin. (Blues 1998–2000)
• Myös pelini farmissa alkavat kaikin puolin hyvin. Ajasta Baronsissa tulee yksi urani hauskimmista. (San Jose Sharksin farmijoukkue Cleveland Barons 2001–2002)
• Kariya ja Stefan ovat urani parhaimmat ketjukaverit [...] , ja tunnen itseni supertähdeksi – mikä pian olenkin. (Ilves 2005)
• Vuoden 2008 toukokuussa elämässäni on juuri toteutunut moni unelma. Olen pelannut Kärpissä kaikkien aikojen kauteni, voittanut urani kolmannen Suomen mestaruuden ja saavuttanut ensimmäisissä MM-kisoissani pronssia. (Kärpät 2006–2008)
• Taso Kazanissa on kovempi kuin missään, missä olen aiemmin pelannut. (AK Bars Kazan 2010)
  

Kirjailija, YTM Marika Lehto on muilta rooleiltaan toimittaja ja yrittäjä. Häkissä oli hänen esikoiskirjansa, jonka jälkeen vuonna 2021 ilmestyi Jari "Bull" Mentulasta kertova kirja Härkävuosi. Kolmannen kirjan on tarkoitus ilmestyä tulevana syksynä.

Kustantaja: Werner Söderström Osakeyhtiö, Helsinki
Julkaisuvuosi: 2020
Sivumäärä: 363
ISBN: 978-951-0-44664-5
Kansi: Tuukka Koivisto / Cobra Agency
Kuva: Sofia Okkonen

Häkissä oli vuoden 2022 Goodreads-lukuhaasteeni 27. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 3/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,72/5.

Mario Vargas Llosa: Vuohen juhla

 

Mario Vargas Llosan Vuohen juhla kertoo Dominikaanisen tasavallan diktaattorista Rafael Trujillosta (s.1891, k. 1961). Vuonna 1930 maansa johtoon nousseella Trujillolla oli meille Stalinin naapurivaltion asukeille kovin tuttuja lempinimiä kuten Hyväntekijä tai Uuden Isänmaan Isä. Mutta myös haukkumanimiä kuten Vuohi, mikä selittää kirjan nimen. Kutsun jatkossa Trujilloa Vuoheksi kirjan hengen mukaisesti. 

Vuohi elää kirjassa yhtä päivää, viimeistään, mutta ajatuksissaan koko elämänsä kaarta. Ja millainen kaari se onkaan! Energinen, kunnianhimoinen ja pahansisuinen mies oli kivunnut saarivaltion johtoon ja pitänyt kiinni vallastaan samoja ominaisuuksia käyttäen. Hän sai lisättyä kansansa hyvinvointia – ja sivussa tietenkin perheensä ja suosikkiensa hyvinvointia. Vuohi hankki vähitellen omistukseensa suurimman osan maansa yhtiöistä. Ja kuten yksinvaltiaille on tyypillistä, hyvinvoinnin lisäämisestä yhtäällä saivat ensin kärsiä jotkin kansanosat ja lopulta kaikki, kun vallanhimo ja vainoharhat alkoivat viedä johtajaa. 

Esimerkkinä Hyväntekijän johtamisesta oli haitilaisten joukkomurha vuonna 1937. Naapurivaltiosta tulleita ihmisiä oli suuret määrät töissä etenkin Dominikaanisen tasavallan plantaaseilla. Kirjassa Vargas Llosa näyttää tapahtuman vuosikymmeniä myöhemmin juhlaillallisilla käydyn keskustelun kautta:

–Mitä taas kuolleisiin tulee, hän sanoi leikkisästi. –Kysy keneltä tahansa tässä pöydässä istuvalta ja saat kuulla mitä erilaisimpia lukuja. Esimerkiksi sinun mielestäsi, senaattori, paljonko heitä oli?
    Henry Chirinosin tummat kasvot silisivät tyytyväisyydestä, kun Johtaja kysyi ensimmäiseksi juuri häneltä.
–Vaikea sanoa, hän viittoili kuin pitäisi puhetta. –Lukuja on liioiteltu kovasti. Korkeintaan viisi- tai kahdeksantuhatta, sanoisin.
–Kenraali Arredondo, sinähän olit noina päivinä Independenciassa kauloja katkomassa. Montako?
-–Noin kaksikymmentätuhatta, Ylhäisyys, vastasi lihava kenraari Arredondo, joka oli kuin univormunsa vanki. –Pelkästään Independencian alueella monta tuhatta. Senaattori vähättelee. Minä olin paikalla. Ainakin kaksikymmentätuhatta.
–Montako sinä tapoit itse? generalissimus laski leikkiä ja toinen naurun aalto kiiri pöytää pitkin niin että tuolit nitisivät ja kristallit helisivät.

[Keskustelu jatkuu ja muuttuu absurdiksi kertomukseksi haitilaisille maksetuista korvauksista, jotka jäivät murto-osaan sovitusta erilaisten ketkuilujen vuoksi. Wikipedian Trujillosta kertova artikkeli mainitsee 10 000 – 26 000 murhattua haitilaista.]   

Irstailu, voiman näyttäminen ja raakuudet viehättävät Vargas Llosan kuvaamaa Vuohta. Vuohi käy ajatusmonologeissaan koko lähipiirinsä läpi karkealla kielellä ja projisoi ihmisiin omia luonteenpiirteitään, tai jos niitä ei löydy, on epäileväinen. Hän ihailee ihmisiä, joita voi kutsua vaikkapa nimellä "Elävä mulkku" ja halveksuu heikkoja poikiaan, jotka eivät ole kuin hän itse. Syy on poikien äidissä, jonkun muun naisen kohdussa hänen siemenensä olisi tuottanut kunnollisia miehiä. Nukkepresidentti Balaguer puolestaan on Vuohen mielestä epäinhimillinen: ei miesten tavallisia haluja, ei pidä naisista eikä pojista, viettää siveämpää elämää kuin naapurinsa nuntius, ei tiluksia, osakkeita, säästöjä, ei ole sekaantunut juonitteluihin, ei juopottele, ei polta, ei mässäile... Joko näin, tai sitten Balaguerilla on jokin strategia, jota Vuohen vakoojat eivät vielä ole saaneet selville!

En ole tietääkseni lukenut koskaan näin erikoisesti aikaa ja näkökulmahenkilöitä vaihtavaa teosta. Vargas Llosa siirtää tapahtumat täältä tuonne usein kesken sivun, ilman minkäänlaista tekstin asettelun antamaa vihjettä. Luultavasti olin ylittänyt jo monta tällaista vaihdoskohtaa, ennen kuin huomasin ihmetellä asiaa. Tyylikeino siis toimi, mutta pohdin, olisiko se toiminut ennen nopeita leikkauksia sisältävien televisiosarjojen aikaa, eli olisiko hitaampaan rytmiin kirjoissa ja filmeissä tottunut lukija tipahtanut kyydistä. Kirjahan on kirjoitettu niinkin myöhään kuin vuonna 2000. 

Ja siitä sain vastauksen harmitteluuni, miksi ihmeessä kirja ei kuulunut aikanaan lukion oppimäärään. Kirja saa ahmimaan runsaat faktatiedot kuin vahingossa. En tiedä miten olisin paremmin saanut päähäni Dominikaanisen tasavallan historiaa ja siinä sivussa Karibian maiden 1960-luvun poliittisia asetelmia. Mutta omaan lukioaikaani kirja on ollut korkeintaan pilke Vargas Llosan silmäkulmassa.

Kirja sisältää kaksi, ellei jopa kolme, jännitettävää kertomusta. Vuohen kohtalon voi aavistaa, vaikka lähtisi lukemaan yhtä tietämättömänä kuin minä. Vuohi tapaa noutajan ensi kerran sivulla 290, salamurhaajien näkökulmasta kerrottuna. Siinä kohtaa olin hetken huolissani: voiko kirjailija jättää pois keskeisen kertojansa ja päättyvätkö herkulliset/karmeat ajatuskulut ja luonnehdinnat tähän? Mutta ei, Vuohi palautetaan kertojaksi taas yhdellä aikasiirrolla ja hän ajautuu uudestaan kohti kuolemaansa, tällä kertaa omin silmin koettua, joka toteutuu sivulla 450. Siitä eteenpäin Vuohta ei enää kuulla, vaan pääosan saavat salaliittolaiset.

Ensimmäinen oikeasti jännitettävä kertomus on senaattori Augustin Cabralin tyttären Uranian tarina, jonka draama sijoittuu Vuohen viimeisiin aikoihin, Uranian ollessa 14-vuotias. Kirja alkaa Uranian paluusta kotikaupunkiinsa 35 vuoden jälkeen. Hän kertoo muistonsa lukijalle kahdessa erässä, ensin käydessään tapaamassa halvaantunutta isäänsä, jonka pakottaa kuuntelemaan itseään. Ja sitten tätinsä ja serkkujensa luona samana iltana. Kirja päättyy Uranian päätökseen palata nopeasti Yhdysvaltoihin. En paljasta enempää.

Toinen varsinainen jännityskertomus on salaliittolaisten kohtalo. Tämä osuus on kirjallisesti kaikkein "normaalein": kerrotaan missä miehet piileskelivät murhattuaan Vuohen, mitä he ajattelivat ja miten he jäivät tai eivät jääneet kiinni. Kirjan raakuudet kuitenkin painottuvat tähän suoraviivaisen kerronnan jaksoon. Toki Vuohi oli pitkin kirjaa hekumoinut rangaistuksilla ja murhilla (YK:n naisiin kohdistuvan väkivallan lopettamisen päivää vietetään Rafael Trujillon murhauttamien Mirabalin sisarusten kuolinpäivän muistoksi 25.11.) Yksi Vuohen nautinnollinen ajatus koski ruumiiden syöttämistä haiparville, mutta se oli tosiaankin vielä jotain muuta kuin kidutusten kuvaukset. Kaikkein hellämielisimmille lukijoille en suosittele, vaikka en usko että kirjailija on joutunut liioittelemaan mitään.

Muutoin ehdoton suositus tälle nerokkaalle teokselle! Ja hetkinen, vielä pitää mainita yksi kirjan läpi kulkeva lanka: pitääkö Vuohen rakko vai ei? Kirjailija on tuonut lukijallekin pienen ilonaiheen, heikon kohdan omasta mielestään voittamattoman miehen etumukseen.

Perulainen Mario Vargas Llosa (s. 23.3.1936) on väitellyt tohtoriksi Gabriel García Márquezin tuotannosta ja kirjailijanuran lisäksi toiminut toimittajana ja poliittikkona. Vargas Llosa sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon 2010. Hänelle on myönnetty myös lukuisia muita kirjallisuuspalkintoja.

Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki
Suomentaja: Sulamit Hirvas
Julkaisuvuosi: 2002 (alkuperäisteos La fiesta del chivo 2000), lukemani Seven-pokkari* 2011
Sivumäärä: 615/607 (pokkari)
ISBN: 978-951-1-25402-7 (pokkari)
Kansi: Jussi Kaakinen

Vuohen juhla oli vuoden 2022 Goodreads-lukuhaasteeni 29. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 5/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 4,31. 

*Otava lanseerasi Seven-sarjan tammikuussa 2000. Siinä on julkaistu kotimaista ja suomennettua kaunokirjallisuutta, tietokirjoja sekä lasten- ja nuortenkirjoja.

Tamminen: Himmler ja hänen suomalainen buddhansa

 

Kerran hain tietoa eversti Gustav Waldemar Beckeristä eli Becker-Beistä, joka oli sotilaan ja poliitikon roolien ohella seikkailija. Kuinka ollakaan, päädyin googletus- ja Wikipediakierroksella Felix Kersten -nimiseen hahmoon, joka vaikutti erittäin kiinnostavalta. Wikipedia-artikkelin loppuun kerätystä kirjallisuudesta päätin hankkia Tapio Tammisen kirjoittaman Himmler ja hänen suomalainen buddhansa tutustuakseni Kersteniin paremmin. Löysin Rosebud-kirjakaupasta kappaleen, jossa oli jopa Tammisen nimikirjoitus.

Ennen kirjan lukemista kritisoin sen nimeä: miksi Felix Kersteniä ei mainita kannessa? Mutta lukeminen auttoi ymmärtämään, sillä kirja kertoo enemmän Heinrich Himmleristä, natsi-Saksasta ja sen vankileireistä kuin Kerstenistä. "Himmlerin suomalainen buddha", Felix Kersten on tekijä, joka liittää kirjan tapahtumat yhteen, mutta ei ole pääosassa. 

Mutta entäs suomalaiseksi buddhaksi nimeäminen? Minulla ei ole suuria kriteereitä suomalaiseksi tulemisen suhteen, mutta tuntuu että Kersten omitaan meille heppoisin perustein. Felix Kersten syntyi vuonna 1898 Tartossa baltiansaksalaiseen sukuun ja joutui jostain syystä kesken koulunkäynnin Saksan armeijan palvelukseen. Suomeen hän tuli vuonna 1918 saksalaisten joukkojen mukana. Sisällissodan jälkeen hän toimi Suomen armeijassa ja suojeluskunnissa ja eteni Pohjois-Satakunnan suojeluskuntapiirin päälliköksi Ikaalisiin. Suomalaisuus muodostui tässä vaiheessa, sillä hän sai vuonna 1920 Suomen kansalaisuuden, eikä hänellä ilmeisesti ollut muita kansalaisuuksia myöhemminkään. Kuitenkin hän valtaosan aikuiselämästään asui Saksassa, Alankomaissa ja Ruotsissa.

Siinä kävi näin: lupaavasti edennyt ura ei edennyt Kerstenille tarpeeksi nopeasti, joten hän väärensi paperit saadakseen ylennyksen luutnantiksi, paljastui ja erosi armeijan palveluksesta. Suomalaisten tuttujen kautta Kersten päätyi opiskelemaan hierojaksi. Hänellä oli luontainen taipumus tähän ammattiin, mutta Suomessa ei näyttänyt olevan tulevaisuutta nuorelle miehelle. Niinpä Kersten muutti jo vuonna 1922 Berliiniin jatkamaan fysioterapian opintoja ja hieromista.

Sanoin, että kirjan nimi sai oikeutuksen, kun kirjan luki. Mutta on kirjassa hieman epäilemääni vikaa eli että otsikko ei vastaa tekstiä. Luvussa Kersten tapaa mestari Kon toki tapahtuu luvattu asia, aivan luvun lopussa, mutta luvun alussa Kersten vuonna 1939 tapaa ensi kertaa Heinrich Himmlerin, ja tällä tapaamisella on maailmanhistorian kannalta paljon suurempi merkitys kuin luvun otsikossa mainitulla. Semminkin kun koko mestari Ko:ta ei ilmeisesti ole ollut olemassa! Kersten väitti tulleensa tiibetiläisen hierontaperinteen taitajaksi juuri Ko:n avulla. Tamminen kirjoitti:

Mestari Ko antoi Kerstenin hoidoille miltei satumaisen perustan. Kiinalaisesta mestarista ei ole kuitenkaan muita todisteita kuin Kerstenin sana. Hän saattoi keksiä sopivan mystisen tarinan vahvistaakseen mainettaan parantajana. Toisaalta Kersten näyttää uskoneen tarinaansa. 

Kun "mestari Ko" lähti Saksasta vuonna 1925, peri Kersten hänen asiakkaansa, joihin kuului suurteollisuuden johtajia. Erään tällaisen kautta hänestä tuli Alankomaiden prinssi Henrikin hieroja ja Haagin asukas. Kerstenille alkoi kertyä varallisuutta, jota hän sijoitti ostamalla suuren maatilan Berliinin läheltä vuonna 1934. Viisi vuotta myöhemmin hän tapasi Himmlerin, joka pyysi Kerstenin omaksi "hovihierojakseen" ja Kersten muutti pysyvästi Saksaan. 

Himmler oli lapsesta asti kärsinyt kauheista vatsakrampeista, joita lääkittiin muun muassa morfiinipiikeillä. Kerstenin kädet saivat kivut katoamaan aina joksikin aikaa. Alkoi Kerstenin kolmas ura. Nykyään voisi sanoa että Kersten oli influensseri, vaikka hän vaikutti pääasiassa vain yhteen henkilöön, Himmleriin. Asiakkaina oli muitakin natsijohtajia, mutta Himmler oli heistä korkeimmassa asemassa. 

Kersten toi itse uutta rooliaan esiin ja tarjosi suomalaisille mahdollisuutta saada hänen kauttaan sisäpiirin tietoja. Hän uskoi myös pystyvänsä vapauttamaan syyttömästi vangittuja ihmisiä. Ensin Kersteniä pidettiin epämääräisenä haihattelijana, mutta vähitellen häntä alettiin hyödyntää. Suomen kiinnostuksen tasosta kertoo vaikkapa se, että tasavallan presidentti Risto Ryti myönsi hieroja-Kerstenille vuonna 1941 lääkintöneuvoksen arvonimen – professorin titteliin olisi ollut liian tiukat ehdot. 

Mitä Kersten sitten sai aikaan? Saavutukset eroavat valtavasti kertojasta riippuen. Kerstenin muistelmissa vuodelta 1947 (Samtal med Himmler) hän asettuu tapahtumien keskiöön ja pelastaa ihmisiä natsi-Saksan jauhavilta tuhovoimilta koko toisen maailmansodan ajan. Kersten julkaisi vielä päiväkirjansa vuonna 1952 (Totenkopf und Treue). Kirjat eroavat paikoin toisistaan ja on arveltu että päiväkirjat olisivat syntyneet pääosin sodan jälkeen Ruotsissa. 

Kuitenkin ensimmäinen kirja vaikuttaa olleen pakollinen reaktio Ruotsin Punaisen ristin johtajan, kreivi Folke Bernadotten kirjaan Slutet, jossa hän jo vuonna 1945 ottaa itselleen kaiken kunnian niin kutsutusta valkoisten bussien operaatiosta. Siinä pelastettiin natsi-Saksan keskitysleireiltä noin 21 500 vankia sodan loppuvaiheessa, suurin osa Ruotsiin. He kuuluivat 27 eri kansakuntaan. Juutalaisia joukossa oli 6000–7000. Bernadotte ei kirjassaan edes mainitse Kersteniä. 

Kersten oli asettunut asumaan Tukholmaan vuonna 1943 ja toivoi sodan jälkeen Ruotsin kansalaisuutta. Hänen kertomuksiaan lienee värittänyt motiivi korostaa omia hyviä tekojaan. Ruotsi kääntyi kuitenkin Kersteniä vastaan. Mikä lie natsi, joka yrittää osille kreivi Bernadotten sankaruudesta! Ruotsalaisten tekemä tutkimus määritteli Kerstenin suomalaiseksi passin perusteella. Pysyköön suomalaisena, oli Ruotsin kanta. Ja tässä vaiheessa minunkin lienee hyväksyttävä suomalaiseksi nimeäminen. (Sivuhuomiona: Ruotsin toimista toisen maailmansodan aikaan ei synny kovin puhtoista kuvaa Tammisen kirjan perusteella.)

Tamminen on koonnut kirjan viimeiseen lukuun tiedot ihmisistä, jotka Kersten todistetusti pelasti Himmleriä hieronnan yhteydessä painostamalla, tai joiden pelastamisessa hänellä oli suuri merkitys. Tiivistettynä:

• Seitsemän Varsovan ruotsalaista Svenska Tändsticksin ja Ericssonin edustajaa 1943–1944; lisäksi 50 norjalaista opiskelijaa ja 50 tanskalaista poliisia jouluna 1944
  
• Kreivi Bernadotten johtama valkoisten bussien operaatio (21 500 vankia) ei olisi onnistunut ilman Kersteniä, joka järjesti neuvotteluita ja puhui erilaisten ryhmien pelastamisen puolesta
  
• On luultavaa, että Kerstenin ansiosta Himmler ei toteuttanut keskitysleirien räjäyttämistä vankeineen keväällä 1945
• Kersten varoitti Suomea juutalaisten mahdollisesta pakkoluovutuksesta kesällä 1942
  

Kerstenillä oli runsaasti myös puolustajia ja hän sai kunnianosoituksia monilta tahoilta. Alankomaalainen professori Posthumus ehdotti häntä yhdeksän kertaa Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi. Ranskan presidentti de Gaulle myönsi hänelle vuonna 1960 kunnialegioonan kunniamerkin. Felix Kersten menehtyi sydänkohtaukseen automatkalla kohti juhlatilaisuutta.

Kirjailija siirtää lukijan huomaamatta vuodesta ja tapahtumasta toiseen. Samalla hän onnistuu esittelemään pienin henkilökuvin useita ihmisiä, jotka liittyvät kertomukseen ja joista monesta voisi lukea kokonaisen elämäkerran myöhemmin. En tiedä onko hän tehnyt tämän harkiten vai intuitiolla, mutta lukijalle se on miellyttävää. Historiankirjoituksesta saa halutessaan myös jännitysnäytelmän ja Tamminen osoittaa taitonsa bussioperaatiosta kertovassa luvussa Vihreään vai valkoiseen bussiin? Koska asia on niin synkeä, tuli hieman syntinen olo jännityksestä, jota koin noita sivuja lukiessani.  

Kerstenin massasta erottuva persoona tulee kuvattua hänen toimiensa kautta. Tamminen on käyttänyt Kerstenin muistelmia tutkijan varovaisuudella ja muuhun aineistoon peilaten. Mikäli jokin asia on vain tämän itsensä kertoman varassa, se tuodaan esiin, esimerkkinä ylempänä lainattu mestari Ko:ta koskeva kohta.

Muutoin erinomainen kirja olisi kaivannut viimeistä editointikierrosta, jossa olisi poistettu esimerkiksi relatiivipronominin korrelaattivirheet. Tämä taisi olla pahin tapaus, mutta ei todellakaan ainoa: "Himmler oli ollut lapsesta saakka tavattoman kömpelö, jolle oli tuottanut vaikeuksia oppia ajamaan polkupyörällä." 

Toinen toivomus koskee vuosilukuja, joita toistetaan aivan liian harvakseltaan. Vaikka olen lukenut paljon toisesta maailmansodasta ja eritoten Kolmannen valtakunnan vaiheista, olin usein unohtanut mitä vuotta tekstissä milloinkin elettiin, eikä pelkkä pp.kk-merkintä kertonut mitään. Kirja oli lisäksi poikkeuksellisen epäkronologinen: ajassa siirryttiin ees- ja taapäin vähän väliä. Pidin valinnasta muuten, mutta erityisesti tällainen tyyli vaatii vuosiluvun toistelua.  

Minun yleissivistystäni kirja lisäsi varsinaisen aiheen lisäksi myös aivan eri suunnalla. Olin luullut, että Ruotsin Bernadotteissa mainittavinta on, että he ovat Napoleonin armeijan komentajana toimineen Jean-Babtiste Bernadotten jälkeläisiä. Himmlerin/Kerstenin tarinan sivujuonteena selvisi, että suku on kuitenkin naitu kiinni Euroopan kuningassukuihin. Esimerkiksi nykyisen kuningas Kaarle XVI Kustaan isä ja äiti olivat molemmat Iso-Britannian kuningatar Viktorian lapsenlapsenlapsia ja isä samalla Saksan keisari Vilhelm I:n lapsenlapsenlapsenlapsi isoäitinsä kautta (isoäiti oli samalla ensimmäinen Bernadotteihin naitu vanhan Vaasa-suvun edustaja). Jos kuninkaalliset suvut olisivat joskus kiinnostaneet, asia olisi varmaankin ollut itsestäänselvyys.

Olen aiemmin lukenut Tammiselta kirjan Pahan viehätys: Natsismin ja terrorin lähteillä (Otava, 2004). Se oli aikamoinen pieneen tilaan puristettu pläjäys, joka ei kenties ole sopivin valinta aihepiirin aloittelijoille. Sama kulttuuriantropologin perehtyneisyys näkyy Himmlerin suomalainen buddha -kirjassa, mutta tämä on helppolukuisempi. Nyt laitoin lukulistalle hänen vuonna 2015 julkaistun kirjansa Kansankodin pimeämpi puoli (Atena Kustannus). Se voitti tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon omana vuonnaan. Mutta hänen töitään selatessani törmäsin murheelliseen tietoon: vuonna 1954 syntynyt Tapio Tamminen on edesmennyt vuonna 2020! Uutta kiinnostavaa luettavaa ei ole enää tiedossa.

Lisätietoja Kerstenistä haluava voi katsoa esimerkiksi Arto Koskisen dokumentin Kuka oli Felix Kersten vuodelta 1998. Ja tietenkin lukea Tammisen kirjan.

Kustantaja: Atena Kustannus Oy, Jyväskylä
Julkaisuvuosi: 2018
Sivumäärä: 366
ISBN: 978-952-300-450-4
Päällys: Mika Perkiökangas

Himmler ja hänen suomalainen buddhansa oli vuoden 2022 Goodreads-lukuhaasteeni 22. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 4/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,6/5.