Suomalaisen Kirjakaupan alekoria penkoessa käteen osui kirja, josta en ollut kuullut, mutta joka ei vaikuttanut kuuluvan muiden alekirjojen sekalaiseen joukkoon. Kyseessä oli Jonna Pulkkisen kirjoittama Punainen pusero, joka kertoo Neuvostoliiton partisaanien hyökkäyksistä ja tuhotöistä Lapissa jatkosodan aikaan.
Puoliso ehti lukea kirjan ennen minua ja sanoi, että se pitää lukea yhdessä kenraali K. M. Walleniuksen elämäkerran (Laaksonen 2021) ja Muurmannin suomalaisten kohtaloiden (Lappalainen ja Turtola 2019) kanssa ja mielellään Walleniuksesta aloittaen. Nämä kirjat ovat myös tämän vuoden hankintoja, sillä toki Punainen pusero kuuluisi monen muunkin kirjan kanssa yhteen. No, aloitin kuitenkin puserosta, koska olin juuri lopettanut Ensio Siilasvuon kirjan Lähi-Idästä ja pieni kenraalitauko oli tarpeen.
Punaisen puseron takakansi kertoo kirjan käsittelevän myös Sompion syrjäkylillä asuneen Rikhard Uusitalon ja hänen perheensä elämää, ja kirjan nimi tulee Uusitalon yllä erikoisella hetkellä nähdystä vaatteesta, jolla on tai ei ole oma merkityksensä kirjan tarinassa. Rikhard Uusitalo jää odotettua pienempään osaan, mutta se ei haittaa kirjan kokonaisuudessa, pikemminkin päinvastoin. Silti on hyvä, että yhden perheen historiaa on käsitelty tarkemmin: mistä suku oli tullut, miten ihmiset elivät ja minne kirjassa esitellyt henkilöt päätyivät.
Pääpaino on partisaanien toimissa silloisen itärajan tällä puolen. Partisaaniosastot olivat Neuvostoliiton puoluejohdon perustamia muodostelmia, joille annettiin käsky tehdä olot sietämättömäksi vihollisen selustassa. Pohjois-Suomessa toimi jatkosodan aikaan useita osastoja. Ne tekivät kuukausienkin pituisia matkoja Neuvostoliitosta Suomeen.
Kirjailija on ottanut aikalaiskertomukset tehokkaaseen käyttöön ja partisaanien hyökkäykset eri kyliin näkyvät elävinä silmissa. Kirja alkaa Lokan kylään 14.7.1944 tehdyn hyökkäyksen lyhyellä kuvauksella, ottaa sitten vauhtia kauempaa ajasta ja alkaa kulkea uudestaan kohti heinäkuuta 1944, jolloin yhtenä päivänä Lokassa tapettiin 21 asukasta ja pääosa taloista poltettiin. Ennen Lokkaa tehtiin useita pienempiä hyökkäyksiä.
Kun oma suku on niin lännestä kuin olla ja pystyy, ei
partisaanitoiminnasta ole mitään perimätietoa. Mummoni puhui toisinaan
'resanteista' pelonsekaisin tuntein, ja sellaisia olisi periaatteessa
voinut tavata Etelä-Pohjanmaallakin, mutta kokonaisia partisaanijoukkoja
ei (tai sitten sota olisi mennyt jo aivan toisella tapaa, enkä olisi tätä kirjoittamassa ettekä te lukemassa). Mutta Pulkkisen kirja toi tapahtumat lähietäisyydelleä. Katsoin kesällä Lapua 1976 -elokuvan, ja voin sanoa, että kirjan kuvaukset olivat yhtä vaikuttavia kuin elokuvan näyttämät katastrofihetket.
Kauhukokemusten lisäksi kirjasta jäi päällimmäisenä mieleen sellaisten henkilöiden toiminta, jotka olisivat voineet tehdä jotain suojellakseen siviilejä partisaanien hyökkäyksiltä. Poikkeukselliset ajat ovat oma lajinsa: syntyy väistämättä mittatappiota kun päätöksiä tehdään ison tilannekuvan ehdoilla. Mutta joku raja olisi pitänyt olla sille, kuinka paljon ihmisten pitää ottaa iskuja vastaan, kun niiden tulo on hyvin varmaa. Yhteysesikunta Roi:n komentaja, Jääkärieversti Oiva Willamo saa tässä mielessä hyviksen roolin, sillä hän sekä esitti toistuvasti huoliaan partisaanien hyökkäyksistä että suunnitteli ja vaati toimia hyökkäysten estämiseksi ja siviilien suojelemiseksi.
Erityisesti maaherra Kaarlo Hillilä ärsyttää vielä nyt vuosikymmenien takaakin. Hän systemaattisesti kertoi eri suunnille, että ei mittään hättää. On vaikea ymmärtää motiivia vähättelylle, sillä ei se todista edes omasta rohkeudesta. Pulkkinen tulkitsee, että Hillilä mielsi siviilit kotirintamasotilaiksi. Seitajärven ja Lokan partisaanihyökkäysten jälkeen hän horisi (anteeksi, en usein kirjoita tätä suullisesti käyttämääni sanaa): "Tuhannet naiset ja lapset käyttävät haravaa, niin kuin suomalainen sotilas pystykorvaansa."
Olen usein pohtinut ihmisiä, jotka kuolevat ankeiden aikojen päätteeksi, juuri ennen kuin alkaa helpottaa. Että miten murheelliselta kaikki vaikuttaa ja sitten vielä elämä päättyy – ja joutuu jättämään läheisensä selviytymään ilman, että lähtijällä on vielä mitään tietoa aikojen parantumisesta. Pulkkisen kirjaa lukiessa tämä nousi taas mieleen moneen kertaan, esimerkkinä nuori sotilas, joka oli haavoittunut rintamalla, ollut kuukausia tajuttomana ja määrätty jotenkin toivuttuaan suojaamana kotikyläänsä Lokkaa. Mitä hän on miettinyt kun partisaanit ovat hyökänneet, ja häntä on taas ammuttu? "Tällainen tämä maailma nyt on ja tällaiseksi jää, parempi lähteäkin pois", voisi olla oma mietteeni. Kyseinen nuori mies jäi ihme kyllä vielä henkiin, mutta lukija ei saa tietää hänen myöhemmistä vaiheistaan.
Yksi sivuaihio, jonka kirja mainitsee, mutta joka saa sen jälkeen jäädä pyörimään lukijan mieleen, on päätapahtuman sijaintipaikan myöhempi kohtalo. Kaikki tietävät Lokan ja Porttipahdan 1960-luvun lopulla rakennetut tekoaltaat. Lokan kylän viereiset Sompion sivukylät ovat jääneet tekoaltaan alle kuin myös suuri osa silloista Euroopan suurinta aapasuota, Posoaapaa. Jotenkin tuntuu että Lokan murhenäytelmä on jäänyt parikymmentä vuotta myöhemmin tulleen jättimäisen muutoksen alle.
Pulkkinen kirjoittaa sekä kiinnostavasti, että historioitsijan tarkkuudella. Herää kysymys, onko tätä erinomaista tietokirjaa mainostettu tarpeeksi? Vai onko niin, että naisten sotateokset ovat edelleen toissijaisia? Ja kun tämä ei asetu etenemisen ja vetäytymisen vuorottelun muodostamaan talvi- ja jatkosotakaanoniin, vaan kertoo siviileihin kohdistuvasta tuhosta.
Jonna Pulkkinen (s. 1977 Sodankylä) on oululainen vapaa kirjoittaja ja toimittaja. Koulutukseltaan hän on historiatieteilijä. Pulkkinen on kirjoittanut useita tietokirjoja, osan yhdessä muiden kanssa. Monet kirjoista käsittelevät suomalaisille rakasta aihetta, viinaa.
Yhdessä kohtaa huomasin yleisen tilannekuvan muistelijana (jatkosota saapuu Sodankylään vuonna 1941) pienen Sisko Pulkkisen. Oletan, että kyseessä on kirjailijan sukulainen ja minusta se oli hyvin sympaattinen tiedonmurunen kaikkea työlästä arkistotutkimusta elävöittämässä. Kun osaa käyttää historiantutkimuksen keinoja oikein, voi aivan hyvin välillä tehdä näinkin.
Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki
Julkaisuvuosi: 2021
Sivumäärä: 320
ISBN: 978-951-1-36613-3
Kannen suunnittelu: Tommi Tukiainen
Kannen valokuva. Erkki Mikkola, Museovirasto
Punainen pusero oli vuoden 2023 Goodreads-lukuhaasteeni 44. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 5/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,65.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti