Mario Vargas Llosan Vuohen juhla kertoo Dominikaanisen tasavallan diktaattorista Rafael Trujillosta (s.1891, k. 1961). Vuonna 1930 maansa johtoon nousseella Trujillolla oli meille Stalinin naapurivaltion asukeille kovin tuttuja lempinimiä kuten Hyväntekijä tai Uuden Isänmaan Isä. Mutta myös haukkumanimiä kuten Vuohi, mikä selittää kirjan nimen. Kutsun jatkossa Trujilloa Vuoheksi kirjan hengen mukaisesti.
Vuohi elää kirjassa yhtä päivää, viimeistään, mutta ajatuksissaan koko elämänsä kaarta. Ja millainen kaari se onkaan! Energinen, kunnianhimoinen ja pahansisuinen mies oli kivunnut saarivaltion johtoon ja pitänyt kiinni vallastaan samoja ominaisuuksia käyttäen. Hän sai lisättyä kansansa hyvinvointia – ja sivussa tietenkin perheensä ja suosikkiensa hyvinvointia. Vuohi hankki vähitellen omistukseensa suurimman osan maansa yhtiöistä. Ja kuten yksinvaltiaille on tyypillistä, hyvinvoinnin lisäämisestä yhtäällä saivat ensin kärsiä jotkin kansanosat ja lopulta kaikki, kun vallanhimo ja vainoharhat alkoivat viedä johtajaa.
Esimerkkinä Hyväntekijän johtamisesta oli haitilaisten joukkomurha vuonna 1937. Naapurivaltiosta tulleita ihmisiä oli suuret määrät töissä etenkin Dominikaanisen tasavallan plantaaseilla. Kirjassa Vargas Llosa näyttää tapahtuman vuosikymmeniä myöhemmin juhlaillallisilla käydyn keskustelun kautta:
Henry Chirinosin tummat kasvot silisivät tyytyväisyydestä, kun Johtaja kysyi ensimmäiseksi juuri häneltä.
–Vaikea sanoa, hän viittoili kuin pitäisi puhetta. –Lukuja on liioiteltu kovasti. Korkeintaan viisi- tai kahdeksantuhatta, sanoisin.
–Kenraali Arredondo, sinähän olit noina päivinä Independenciassa kauloja katkomassa. Montako?
-–Noin kaksikymmentätuhatta, Ylhäisyys, vastasi lihava kenraari Arredondo, joka oli kuin univormunsa vanki. –Pelkästään Independencian alueella monta tuhatta. Senaattori vähättelee. Minä olin paikalla. Ainakin kaksikymmentätuhatta.
–Montako sinä tapoit itse? generalissimus laski leikkiä ja toinen naurun aalto kiiri pöytää pitkin niin että tuolit nitisivät ja kristallit helisivät.
[Keskustelu jatkuu ja muuttuu absurdiksi kertomukseksi haitilaisille maksetuista korvauksista, jotka jäivät murto-osaan sovitusta erilaisten ketkuilujen vuoksi. Wikipedian Trujillosta kertova artikkeli mainitsee 10 000 – 26 000 murhattua haitilaista.]
Irstailu, voiman näyttäminen ja raakuudet viehättävät Vargas Llosan kuvaamaa Vuohta. Vuohi käy ajatusmonologeissaan koko lähipiirinsä läpi karkealla
kielellä ja projisoi ihmisiin omia luonteenpiirteitään, tai jos niitä ei
löydy, on epäileväinen. Hän ihailee ihmisiä, joita voi kutsua vaikkapa nimellä "Elävä mulkku" ja
halveksuu heikkoja poikiaan, jotka eivät ole kuin hän itse. Syy on
poikien äidissä, jonkun muun naisen kohdussa hänen siemenensä olisi
tuottanut kunnollisia miehiä. Nukkepresidentti Balaguer puolestaan on Vuohen mielestä epäinhimillinen: ei miesten tavallisia haluja, ei pidä naisista eikä pojista, viettää siveämpää elämää kuin naapurinsa nuntius, ei tiluksia, osakkeita, säästöjä, ei ole sekaantunut juonitteluihin, ei juopottele, ei polta, ei mässäile... Joko näin, tai sitten Balaguerilla on jokin strategia, jota Vuohen vakoojat eivät vielä ole saaneet selville!
En ole tietääkseni lukenut koskaan näin erikoisesti aikaa ja näkökulmahenkilöitä vaihtavaa teosta. Vargas Llosa siirtää tapahtumat täältä tuonne usein kesken sivun, ilman minkäänlaista tekstin asettelun antamaa vihjettä. Luultavasti olin ylittänyt jo monta tällaista vaihdoskohtaa, ennen kuin huomasin ihmetellä asiaa. Tyylikeino siis toimi, mutta pohdin, olisiko se toiminut ennen nopeita leikkauksia sisältävien televisiosarjojen aikaa, eli olisiko hitaampaan rytmiin kirjoissa ja filmeissä tottunut lukija tipahtanut kyydistä. Kirjahan on kirjoitettu niinkin myöhään kuin vuonna 2000.
Ja siitä sain vastauksen harmitteluuni, miksi ihmeessä kirja ei kuulunut aikanaan lukion oppimäärään. Kirja saa ahmimaan runsaat faktatiedot kuin vahingossa. En tiedä miten olisin paremmin saanut päähäni Dominikaanisen tasavallan historiaa ja siinä sivussa Karibian maiden 1960-luvun poliittisia asetelmia. Mutta omaan lukioaikaani kirja on ollut korkeintaan pilke Vargas Llosan silmäkulmassa.
Kirja sisältää kaksi, ellei jopa kolme, jännitettävää kertomusta. Vuohen kohtalon voi aavistaa, vaikka lähtisi lukemaan yhtä tietämättömänä kuin minä. Vuohi tapaa noutajan ensi kerran sivulla 290, salamurhaajien näkökulmasta kerrottuna. Siinä kohtaa olin hetken huolissani: voiko kirjailija jättää pois keskeisen kertojansa ja päättyvätkö herkulliset/karmeat ajatuskulut ja luonnehdinnat tähän? Mutta ei, Vuohi palautetaan kertojaksi taas yhdellä aikasiirrolla ja hän ajautuu uudestaan kohti kuolemaansa, tällä kertaa omin silmin koettua, joka toteutuu sivulla 450. Siitä eteenpäin Vuohta ei enää kuulla, vaan pääosan saavat salaliittolaiset.
Ensimmäinen oikeasti jännitettävä kertomus on senaattori Augustin Cabralin tyttären Uranian tarina, jonka draama sijoittuu Vuohen viimeisiin aikoihin, Uranian ollessa 14-vuotias. Kirja alkaa Uranian paluusta kotikaupunkiinsa 35 vuoden jälkeen. Hän kertoo muistonsa lukijalle kahdessa erässä, ensin käydessään tapaamassa halvaantunutta isäänsä, jonka pakottaa kuuntelemaan itseään. Ja sitten tätinsä ja serkkujensa luona samana iltana. Kirja päättyy Uranian päätökseen palata nopeasti Yhdysvaltoihin. En paljasta enempää.
Toinen varsinainen jännityskertomus on salaliittolaisten kohtalo. Tämä osuus on kirjallisesti kaikkein "normaalein": kerrotaan missä miehet piileskelivät murhattuaan Vuohen, mitä he ajattelivat ja miten he jäivät tai eivät jääneet kiinni. Kirjan raakuudet kuitenkin painottuvat tähän suoraviivaisen kerronnan jaksoon. Toki Vuohi oli pitkin kirjaa hekumoinut rangaistuksilla ja murhilla (YK:n naisiin kohdistuvan väkivallan lopettamisen päivää vietetään Rafael
Trujillon murhauttamien Mirabalin sisarusten kuolinpäivän muistoksi
25.11.) Yksi Vuohen nautinnollinen ajatus koski ruumiiden syöttämistä haiparville, mutta se oli tosiaankin vielä jotain muuta kuin kidutusten kuvaukset. Kaikkein hellämielisimmille lukijoille en suosittele, vaikka en usko että kirjailija on joutunut liioittelemaan mitään.
Muutoin ehdoton suositus tälle nerokkaalle teokselle! Ja hetkinen, vielä pitää mainita yksi kirjan läpi kulkeva lanka: pitääkö Vuohen rakko vai ei? Kirjailija on tuonut lukijallekin pienen ilonaiheen, heikon kohdan omasta mielestään voittamattoman miehen etumukseen.
Perulainen Mario Vargas Llosa (s. 23.3.1936) on väitellyt tohtoriksi Gabriel García Márquezin tuotannosta ja kirjailijanuran lisäksi toiminut toimittajana ja poliittikkona. Vargas Llosa sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon 2010. Hänelle on myönnetty myös lukuisia muita kirjallisuuspalkintoja.
Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki
Suomentaja: Sulamit Hirvas
Julkaisuvuosi: 2002 (alkuperäisteos La fiesta del chivo 2000), lukemani Seven-pokkari* 2011
Sivumäärä: 615/607 (pokkari)
ISBN: 978-951-1-25402-7 (pokkari)
Kansi: Jussi Kaakinen
Vuohen juhla oli vuoden 2022 Goodreads-lukuhaasteeni 29. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 5/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 4,31.
*Otava lanseerasi Seven-sarjan tammikuussa 2000. Siinä on julkaistu kotimaista ja suomennettua kaunokirjallisuutta, tietokirjoja sekä lasten- ja nuortenkirjoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti