Toni Morrison: Jazz

 

Tunnustan, että yhdysvaltalainen Toni Morrison oli minulle aivan tuntematon kirjailija ennen kuin keväällä 2019 luin Paratiisin. En muista, mistä sytyke ensimmäiseen Morrisoniin tuli, mutta heti oli selvää, että se ei jäisi viimeiseksi. Valitettavasti Morrison kuoli jo saman vuoden elokuussa (elämänkaari 1931–2019). Romaanit kuitenkin jäivät pysyväksi muistoksi. Kustannustoimittajana ja luovan kirjallisuuden professorina toiminut Morrison sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1993.

Juuri nyt minut sai tarttumaan Jazz-nimiseen Morrisonin kirjaan tieto, että kirjassa voisi olla epäluotettava kertoja. Se on vuoden 2020 Helmet-lukuhaasteen yksi kohta. Harmillinen kohta sikäli, että asiaa ei voi tietää ennen kuin on kirjaa lukenut ainakin jonkin matkaa, tai, jos saa etukäteistietoa epäluotettavuudesta, pilaa se osan kirjan ideasta. 

Epäluotettava kertoja on kiehtova keksintö. Jossain kohtaa lukija tajuaa, että kirjan tarinaa eteenpäin vievä henkilö ei ole voinut puhua totta. Se voi tapahtua aivan kirjan lopussa, kuten... no enpäs annakaan esimerkkiä. Elokuvista uskallan mainita Epäillyt (The Usual Suspects, 1995). Joskus kertoja voi vaikuttaa epäilyttävältä aivan alusta. Yleensä kirjat ovat fiktion luokassa, mutta Helmet-lukuhaasteessa useampi osallistuja mainitsi laittaneensa Carl-Johan Vallgrenin kirjoittaman Mikael Persbrandt – Muistini mukaan tähän kohtaan. Tässä tapauksessa noheva lukija huomaa vinkin jo kirjan nimessä.

Aihe on kaikkea muuta kuin yksiselitteinen, joten siitä on poikinut runsaasti kirjallisuustieteellistä tutkimusta, josta maallikko ei välttämättä ymmärrä hölkäsen pöläystä. Koska Jazzin epäluotettava kertoja ei hypännyt suoraan silmille, luin muutaman kirjaa koskevan tekstin ja totesin että joo-o, epäluotettava on, mutta eri tavoin kuin olin odottanut. Katsotaan asiaa vähän päästä uudestaan, nyt sisällön kimppuun.

Wikipediasta selviää, että Jazz on Morrisonin afroamerikkalaisista kertovan dantelaisen trilogian keskimmäinen osa. Sarjan aloittaa Minun kansani, minun rakkaani ja päättää Paratiisi. Minä en kykene arvioimaan kirjoja afroamerikkalaisten historian kantilta, vaan joudun pitäytymään pintapuolisemmissa teemoissa kuten ihmiset, heidän suhteensa ja menetyksensä.

Pidin kirjasta vähemmän kuin muista toistaiseksi lukemistani Morrisoneista. Se oli tapahtumiltaan suppeampi ja kirjassa liikutaan enemmän mikrotasolla, muutaman ihmisen elämässä ja ajatuksissa, ei kokonaisissa yhteisöissä tai sukukronikoissa. Lisäksi tietoa annostellaan pala kerrallaan sekavassa järjestyksessä. Toisaalta sen jälkeen kun sain Jazzin yhtenä viime viikon yönä kello 2 loppuun, ovat tapahtumat ja henkilöt pyörineet mielessäni, joten niissä on kuin onkin ollut jotain syvempää piilotettuna.

Päähenkilöt ovat 18-vuotias orpotyttö Dorcas, 50-vuotias myyntiedustaja Joe sekä Joen vaimo Violet, joka on taitava laittamaan hiuksia. Joe rakastuu Dorcasiin ensisilmäyksellä ja saa tämän ryhtymään kanssaan suhteeseen. 

Kirjan ensimmäisellä sivulla käy ilmi, että Joe on ampunut Dorcasin, koska rakkaus teki hänet niin surulliseksi ja onnelliseksi. Samalla ensimmäisellä sivulla käy ilmi myös, että Violet kävi Dorcasin hautajaisissa viiltelemässä tämän kasvot. Kiihkeä vauhti ei jatku pidempään, vaan kertoja, tuo epäluotettava, alkaa ottaa tarinaa haltuunsa.

Jatkossa hypellään nykyhetkessä, joka on vuoden 1926 Harlem, ja kaikkien päähenkilöiden nuoruuksissa. Violet ja Joe ovat kotoisin samalta puuvillaseudulta ja tavanneet, kun Joe putosi pähkinäpuusta melkein Violetin päälle. Molempien nuoruus oli ollut karu. Joen äiti oli metsässä asuva villi nainen, jota Joe ei nähnyt enää syntymänsä jälkeen. Hän etsi äitiään henkisesti koko ikänsä. Violetin isä oli mukana aktivistitoiminnassa ja joutui olemaan maan alla. Äiti pärjäili lasten kanssa miten kuten, kunnes perheen irtaimisto ulosotettiin. Silloin Violetin äiti pyysi apuun oman äitinsä ja hyppäsi muutaman vuoden päästä kaivoon.

Joen ja Violetin suvut kudotaan yhteen pitkällä tarinalla kultakutrisesta pojasta. He eivät itse tiedä yhteydestä mitään, mutta sillä on merkitystä päätarinan kannalta. Joe olisi syntynyt jonnekin aivan muualle, kenties metsään, ellei Violetin mummon hoitama kultakutrinen poika olisi poiminut Joen äitiä matkaansa. Kultakutri oli menossa kostamaan oletetulle isälleen, josta oli juuri saanut kuulla. Koston tarvetta lisäsi se, että isä oli musta, vaikka äiti ja kultakutri itse valkoisia. Kultakutrin ja Joen tajuttoman, raskaana olevan äidin saapuminen kultakutrin isän talolle kerrotaan kahteen kertaan, hieman eri yksityiskohdin. 

Tämän pitäisi viimeistään herättää ajatus siitä, että kertojalla ei kaikki ole kunnossa. Ja asiasta enemmän luettuani opin, että juuri tarinassa hyppeleminen, asioiden selittäminen uudestaan eri tavalla, näkökulmien vaihtaminen (vaikka kertoja ei vaihdu), ikään kuin tarinassa mukana oleminen, vaikka koskaan ei selviäkään miten – nämä kaikki muodostavat epäluotettavuuden. Kertoja tekeytyy minäkertojaksi, mutta kuka hän on? Kaikki ja ei kukaan.

Päähenkilöt ovat nuorina muuttaneet etsimään onneaan Harlemiin. Kaupunki oli jotain aivan muuta kuin etelän puuvillaseudut, se antoi jopa 1900-luvun alun mustille uudenlaista vapautta. Anonymiteetin, mahdollisuuden tienata ja saada välttämättömät tarvikkeet kulman takaa. Kertoja käyttää paljon vaivaa kaupungin kuvaukseen, tuottaen laveaa pulputusta, joka ei tunnu liittyvän mihinkään. Kenties kertoja haluaa perustella päähenkilöiden tekoja kaupungin ominaisuuksilla, sen pysähtymättömällä rytmillä ja huumalla.

Petetty vaimo Violet oli sekopäinen jo ennen kuin Joe-puoliso ampuu tyttöystävänsä. Tai sitten hän ei ollut, kertoja ei päässyt itsensä kanssa yksimielisyyteen. Joka tapauksessa hän oli yrittänyt varastaa vauvan, lihotti kuumeisesti takapuoltaan ja puhui välillä omasta mielestäänkin kummia. 

Dramaattisten tapahtumien jälkeen Violet päästää lintukokoelmansa vapaaksi ikkunasta ja tuppautuu väkisin Dorcaksen tädin ystäväksi, kuullakseen lisää tytöstä, joka olisi ikänsä puolesta voinut olla hänen oma tyttärensä ja joka (Violetin näkökulmasta) vietteli hänen miehensä. Violetin ja Joen olohuoneeseen ilmestyy ammutun Dorcasin valokuva, jota molemmat erikseen hiipivät öisin katselemaan. 

Miksi Joe ei ole vankilassa vaan kotona itkemässä Dorcasin menettämistä? Hän ei saanut ampumisesta syytettä, koska kukaan ei oikeastaan nähnyt ampumista, eikä "täti halunnut haaskata rahaa avuttomiin asianajajiin tai naureskeleviin poliiseihin". Musta mies ampuu mustan tyttöystävänsä, mitä sitten?

Vasta aivan lopuksi selviää, että Dorcaksella oli uusi, omanikäinen ja ihana poikaystävä, jonka olemassaoloa Joe aavisteli ja liikkui mustasukkaisena Dorcaksen jäljillä. Ampumiskohtauksesta saadaan kuulla, että Dorcas olisi toipunupt haavasta (luoti meni olkapäähän), mutta ei halunnut mennä sairaalaan illalla, vaan odottaa aamuun. Hän jopa kielsi ystäväänsä soittamasta ambulanssia. 

Joe sai siis lopussa yllättävää taustatukea kertojalta, myös siinä mielessä, että kertoja lisäsi Dorcasin kuvaan tahroja. Dorcas mittasi ihmisiä näiden ulkonäön kautta. Joe täytti hyvännäköisyysvaatimukset, vaikka olikin vanha. Dorcas piti salailusta ja oli suhteessa osin jännityksen vuoksi, osin koska omanikäiset, hyvännäköiset pojat eivät olleet kovin kiinnostuneita hänestä. Kun oikeanlainen poikaystävä viimein löytyi, antoi Dorcas tälle Joelta saamiaan lahjoja.

Kirjan mieleenpainuvin teema on Joen kokema hylkäämisen pelko. Se on yleisinhimillinen ja Joella vielä voimakkaampi kuin normaalisti. Äiti oli hylännyt vauvana, isästä ei ollut tietoa, ja nyt kun hänellä oli käsissään jotain nuorta ja kaunista, oli hän vaarassa joutua taas hylätyksi. Rakkauden kohteen ampuminen on järjetön ratkaisu, mutta Joe ei keksinyt muuta tapaa pysäyttää tilanne ja säilöä onnellinen tunnelma ikiajoiksi.

"Hän muistaa muistonsa Dorcasista: kuinka hän Violetin vieressä pääsi uneen ajattelemalla tyttöä. Hän pahoittelee Dorcasin kuolemaa, suree sitä syvästi, mutta pahoittelee enemmän mahdollisuutta, ettei hänen muistinsa pystyisi loihtimaan esiin sitä hellyyttä. Ja hän tietää sen haalistuvan haalistumistaan, koska se alkoi haalistua jo sinä päivänä kun hän etsi Dorcasin käsiinsä." 

***

Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki
Kääntäjä: Seppo Loponen
Julkaisuvuosi: 1993 (alkuperäinen Jazz 1992)
Sivumäärä: 223
ISBN: 951-31-0104-5
Päällyksen kuva-aihe: Henri Matisse, "La Sieste" (linoleikkaus) (c) Sukkession H. Matisse; Suunnittelu: Mistral

Palkinnot: Jazzin saamia palkintoja en löytänyt, kirjailijan oma Nobel kuitenkin saatu kohta ilmestymisen jälkeen. Nobelin kirjallisuuspalkinnon lisäksi Morrison on voittanut Pulizer-palkinnon ja Barack Obama on myöntänyt hänelle Vapauden mitalin. 

Kaikki Morrisonilta suomennetut teokset on julkaistu Tammen Keltainen kirjasto -sarjassa. Jazz on sarjassa nro 264.

Jazz oli vuoden 2020 Goodreads-lukuhaasteeni 51. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 4/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,83.  

Esimerkiksi Goodreadsista voi katsoa listan kirjoista, joita käyttäjät ovat luettuaan laittaneet Unreliable narrator -luokkaan.