Otavan kirjailijaesittely kertoo, että Alex Schulman on ruotsalainen toisen polven julkkis. Mutta eihän hän ole toisen polven julkkis, vaan ties kuinka monennen. Isoisä Sven Stolpe oli aikanaan tuottoisa ja tunnettu kirjailija, toimittaja ja kriitikko. Isoäidin isä Hans von Euler-Chelpin sai kemian Nobelin vuonna 1929.
Minä en tiennyt mitään Schulmanista ryhtyessäni lukemaan hänen kirjaansa Polta nämä kirjeet, jossa Schulman etsii sisäiselle vihalleen selitystä sukunsa menneisyydestä. Kirjaa oli kehuttu, mutta en ollut varma kuinka kiinnostavaa tekstiä tältä pohjalta voi syntyä. Intohimoa ja mustasukkaisuutta nyt on suvussa kuin suvussa.
Vaan ei yleensä tässä määrin! Tuli mieleen vuosituhannen vaihteessa esitetty TV-sarja Dr. Becker. Yhdessä jaksossa tohtori tapaa lukioaikaisen ihastuksensa, jolla on siinä vaiheessa elämää jo kaikenlaista taustallaan. Vaikka tohtori Becker alkuun lohduttaa moneen kertaan: "Everyone has baggage", ei hänkään lopulta kestä sitä, miten paljon henkisiä kantamuksia naisen säkkiin on ehtinyt kertyä. Samanlainen megamättösäkki piileksii Schulmanin suvussa.
Alex Schulman menee kirjan alkupuolella tapaamaan terapeuttia, joka on erikoistunut perhekarttoihin. Perhekarttaan kirjataan lähisukulaiset ja heidän elämänkohtalonsa. Sen jälkeen piirretään suora viiva niiden sukulaisten välille, joilla on mutkattomat välit. Ja siksakviiva mutkallisiin suhteisiin.
Karttaa katsoessaa Schulman tajuaa ensimmäisen kerran selkeästi, että isän puoli on suoran viivan aluetta, mutta äidin puoli pelkkää söhryä. Hän tietenkin muistaa, miten äiti, enot ja tädit olivat jatkuvissa riidoissa tai välit kokonaan poikki, ja serkuksetkin jäivät toisilleen etäisiksi. Mutta terapeutti kehottaa katsomaan karttaa vielä uudestaan, ja Schulman tajuaa, että vihan piikkilangat johtavat hänen isoisäänsä, Sven Stolpeen. Schulman tiivistää:
Stolpe pilasi lastensa elämän monin tavoin. Ja myrkky valui jälkipolviin. Me kaikki opimme vihaamaan toisiamme ja maailmaa.
Schulman alkaa selvittää, mikä isoisän oikein oli. Vuonna 1996 kuollut Stolpe oli lapsenlapsensa muistikuvissa toisaalta hassu vaari, joka kertoi ja josta kerrottiin jännittäviä pikku tarinoita, toisaalta arvaamaton raivopää, jonka seurassa piti käyttäytyä varoen. Hän vihasi monia ihmisiä, osaa lähes koko elämänsä ajan. Isoäiti oli hiljainen ja sovitteleva.
Ja nyt on iloa siitä, että vaari kirjoitti ja kirjoitti ja kirjoitti, tutkimuksia, esseitä, romaaneja ja yli 7 000 kirjettä, joista hän säästi kopiot. Hänestä on tehty elämäkertakin. Schulman ei ole aiemmin lukenut vaariltaan tai vaaristaan mitään, mutta aloittaa nyt vaarin romaaneista. Niissä Schulman havaitsee nopeasti toistuvan kaavan:
tunnollinen mies rakastuu ja menee naimisiin, mutta vaimo onkin uskoton. Mies tuhoutuu. Schulman ei voi keksiä muuta selitystä kuin että vaari on kirjoittanut itsestään ja mummosta.
Tutkimustyö arkistoissa paljastaa, että vuonna 1932 tapahtui jotain, jonka jälkeen ennestäänkin hapan ihminen muuttui vielä happamammaksi. Minä en saisi selville yhtäkään tapahtumaa tai ajatusta isovanhempieni elämästä vuonna 1932, mutta kuten sanottu, Schulmanin lähtöasetelma on toinen. Hän päätyy nopeasti siihen, että mummolla on ollut suhde toisen kuuluisan ruotsalaisen kulttuurihenkilön, Olof Lagercranzin kanssa!
Tässä kohtaa täytyy mainita kirjan rakenteesta. Schulman on vuoroin nykyajassa tekemässä tutkimustaan, vuoroin seurataan Karin ja Sven Stolpea sekä Olof Lagercranzia heidän viettäessä kesää samassa kirjailijaresidenssissä. Miten hienosti Schulman tuo viivästellen esiin isoäidin historian. Alistunut vanhus herää henkiin voimakkaana nuorena naisena, joka uskaltaa rakastua toiseen mieheen. (Ja tästä rakkauden kesästäkin on uskomatonta kyllä jäljellä kirjeenvaihtoa sekä Lagercranzin monisatasivuinen päiväkirja).
Mutta huonostihan siinä käy. Sven Stolpe on poikkeuksellisen omistushaluinen, eikä päästä Karinia otteestaan, vaikka – kuten käy ilmi – hän halveksii tätä jo ennestään. Auto-onnettomuus, jossa molemmat loukkaantuvat vakavasti, vakuuttaa Karinille, että hänellä ei ole vaihtoehtoja. Stolpen pariskunta on yhdessä Svenin kuolemaan saakka, Lagercranz jää rakastamaan ilman mahdollisuutta enää tavata Karinia. Schulman kirjoittaa:
Seurasi vuosikymmenen mittainen viha, ahdistus, kaipaus. Nainen oli kahden miehen keskellä, jotka taistelivat hänestä koko ikänsä ja pitivät taistosta ääntä lehtien palstoilla ja olivat aina sitä mieltä, että heillä oli yksinoikeus puhua asiasta, kuvailla millainen nainen oli ja mitä hän oli tehnyt. Toinen vertasi häntä koko ikänsä kukkivaan ruusuun, joka oli kaikkia muita kauniimpi [...] ja toinen kuvaili häntä yhä uudelleen kevytmieliseksi, epäreiluksi, petolliseksi ja häpeälliseksi.
Voi Karin! Lukijana olisin toivonut hänelle onnea, lapsenlapsen kirjoittaman kirjan sijaan. Mutta kirja on kuitenkin erinomainen ja kaikki etukäteiset ennakkoluuloni karisivat alkusivuilla. Jännitteen loppuun saakka säilyttävän rakenteen ohella Schulman on osannut eläytyä 1930-luvun nuoriin päähenkilöihin. Uskon, että ilman Lagercranzin päiväkirjaa ja kirjeitä tämä olisi ollut huomattavan vaikeaa, mutta ei kirjailija toistele niitä, vaan sulattelee ja rakentaa ne uudestaan ajatuksiksi ja teoiksi.
Alex Schulman (s. 1976) on kirjoittanut jo kolme sukuunsa pohjautuvaa romaania. Tässä kirjassa ei rönsyillä isovanhempien ulkopuolelle, vaan käsitellään äitiä sisarusparvineen sen verran kuin isoisän tuhoisan vaikutuksen kuvaaminen vaatii. Esimerkiksi isän rooli ruotsalaisessa kulttuurielämässä (suomenruotsalainen Allan Schulman oli TV-tuottaja ja toimittaja) ei tule lainkaan esiin. Vaatii kurinalaisuutta pitää tarina näin tiiviisti pääasiassa.
Kustantaja: Nemo
Suomentaja: Jaana Nikula
Julkaisuvuosi: 2020 (alkuperäisteos Bränn alla mina brev 2018)
Sivumäärä: 277
ISBN: 978-951-1-35978-4
Kansi: Sigge Eklund
Polta nämä kirjeet oli vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 21. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 5/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,98.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti