László Krasznahorkain Saatanatangoa on kehuttu ja palkittu ja Goodreads-palvelussakin lukijoiden antamien arvosanojen keskiarvo on 4,11/5. Minä en ymmärtänyt kirjan hienoutta.
Alku ei paljastanut kirjan asetelmasta oikein mitään. Kirja vaikutti yhtä junnaavalta ja vaikeaselkoiselta kuin Imre Kerteszin Tappio. Kappalejaoton tekstierämaa on tylsää luettavaa jo teknisesti, mutta odotin, josko sisältö vetäisi mukaansa. No ei vetänyt. Dialogikin tapahtui saman puuduttavan tekstimassan sisällä ja oli pitkästyttävää.
Kirja alkaa rappeutuneella osuustilalla, josta dynaamisin väki on lähtenyt pois kyllästyttyään routaan, suu- ja sorkkatautiin, palkkojen viivästymiseen ja kaupan sulkemiseen, mutta muutama asukas on jäänyt alistuneena odottamaan jotain. Rakennukset menevät yhä huonompaan kuntoon ja ihmiset tulevat toimeen miten kuten, kuka pitämällä kapakkaa, kuka tarjoamalla tyttäriensä seksipalveluksia, kuka hoitamalla muiden kotiaskareita, kuka varastamalla. Petokset ja niiden epäilyt ovat ihmisten normaalia arkea.
Mutta yllä oleva selviää vain koko kirjan lukemalla. Esimerkiksi sivulla 55 tavattiin nuori kärkäs poika, jonka pulputtava juoruilu kokosi ensi kertaa tilannetta lukijalle ja sivulla 169 eräs kyläläinen kävi ajatuksissaan läpi rappion syntyä.
Juoruileva poika oli lupaava parannus ja heti perään esiteltiin kiinnostava henkilöhahmo, tohtori (lääkäri), joka ei enää harjoittanut ammattiaan, vaan oli rakentanut talonsa ikkunan ääreen pesän, josta pystyi tarkkailemaan yhteisön liikkeitä. Supistettuaan elinpiirinsä tällä tavoin pienimmäksi mahdolliseksi, saattoi tohtori pitää jokaisesta naapuristaan yllä omaa muistiinpanovihkoa samalla kun poltteli tupakkaa ja nautiskeli pálinkaa.
Jokainen tuntee ihmisiä, joilla ovat asiat pääosin levällään, mutta jokin kohta pidetään kunnossa. Tohtori on erinomainen karikatyyri heistä. Tarkkailupesä oli millintarkassa järjetyksessä, mutta huoneen toiselta seinustalta alkoi tohtorin mukaan "ulkomaailma", jonne hän viskeli jätteensä. Ruokia tuova ja laskiämpäriä tyhjentävä rouva kammosi tohtorin talon hajua ja peseytyi aina kahteen kertaan kotiuduttuaan. Tohtori taas projisoi omia puutteitaan kodinhoitajaansa:
... kaikki johtui vain siitä, että rouva istui päivät pitkät keittiössään haaveilemassa ja oli nyt sotkenut asiat mielessään. Tohtori tiesi Kránereiden keittiön ennestään, ja muisti kuinka kuumaksi tuo ahdas loukko tavattiin lämmittää, ja oli selvää että tuonkaltaiset painostavat ja pahanhajuiset pesäkolot toimivat monessa tapauksessa kasvualustana perusteettomille ja lapsellisille ajatuksille, niin että kömpelöt ja naurettavat tarpeet purkautuivat niistä toisinaan ulos.
Mutta tohtorin jättipullo pálinkaa kului yllättäen loppuun ja hän surkeasta fyysisestä kunnostaan (loukossa istuminen ja juopottelu) huolimatta pakotti itsensä kohti kapakkaa – minne ei koskaan päässyt sisälle saakka. Lukija sen sijaan pääsee, ja kirjan yksitoikkoinen jorina jatkuu virkistävän tohtori-jakson jälkeen.
Lopulta kapakkaan kuitenkin saapuu rouva Schmidt, joka tavattiin kirjan alussa sängystä naapurinsa kanssa (ja myöhemmin juoruilevan pojan eroottisista haaveista). Ilmenee, että hän on yhteisönsä kaunotar, tai ainakin hänellä on muhkeat rinnat, ja moni muukin kyläläisistä haikailee hänen peräänsä. Rouva taas on rakastunut, ei mieheensä eikä naapuriinsa eikä poikaan, vaan jo kuolleeksi luultuun Irimiásiin, joka on toiminut tilalla konepajan päällikkönä ja on ilmeisen karismaattinen muuhun henkilögalleriaan verrattuna.
Irimiás ja hänen siipimiehensä Petrina ovat olleet jossakin pimeyden työssä (ja vankilassa tai paossa), eivätkä suinkaan kuolleita. Nyt he ovat tulossa takaisin. Yhteisö sähköistyy, muutkin kuin rouva Schmidt, joka leijailee rakastuneen naisen unelmissa, varsin kaukana rappiotilasta ja realiteeteista.
... hän näki valoja, kirkkaasti valaistuja näyteikkunarivistöjä, muodikkaita orkestereita; kalliit alushameet, sukkahousut ja hatut ("Hatut!") liihottivat hänen silmiensä editse; pehmeitä, kosketukselle viileitä turkiksia, loisteliaita hotelleja, ylellisiä aamiaisia, suurenmoisia ostosreissuja ja illalla, ILLALLA tanssittaisiin...
[kelaus eteenpäin] Miten hän osaisi – näin yhtäkkiä – täyttää paikkansa? Miten tuossa uudessa "oikeassa elämässä" tuli toimia? Kyllähän hän haarukkaa ja veistä osasi jotenkuten käyttää, mutta entäs ne kaikki luomivärit, puuterit ja voiteet, kuinka vastata "tuttavien tervehdykseen", kohteliaisuuksiin.
Kapakoitsija laskee kiukkuisena Irimiásin vanhan ryyppyvelan moneen kertaan. Yksi kyläläisistä on aivan varma, että Irimiás laittaa tilan jälleen kuntoon, korjaa koneet ja johtaa heidät uuteen alkuun. Mutta vaikka Irimiásia odotetaan kapakassa lähes kuudenkymmenen sivun ajan, tangoakin tanssien, ei hän aio täyttää mitään odotuksista. Hänellä on meneillään seuraava salainen tehtävä ja hän poikkeaa kylässä vain saadakseen yösijan, ruokaa ja rahaa, sekä tietenkin tiettyjä palveluksia rouva Schmidtiltä, jota hän muutoin halveksii.
Juoruileva poika paljastaa, että kylässä onkin luultua enemmän rahaa. Irimiás manipuloi ne itselleen ja saa kyläläiset jättämään kotinsa lupauksilla uudesta mallitilasta. Lähtijät rikkovat kiihkoissaan asuntonsa, ettei niihin tule irtolaisia (tajuamatta että he kohta ovat itse vailla kotia).
Ihme ja kumma, Irimiás ei kokonaan katoa, mutta mitään mallitilaa ei ole ja hän sijoittaa kyläläiset sinne tänne eri töihin, antaa heille pienen summan "yhteisestä kassasta" eli siitä, jonka oli juuri heiltä itseltään puhaltanut, ja tekee heistä tiedonantajiaan. Ja kyläläiset ovat valmiit hyväksymään tämänkin käänteen!
Kirjassa sataa kuin elokuvassa Seitsemän. Se kantaa molemmissa teoksissa, korostaa surkeutta. Krasznahorkai tavoittaa tekstissään jatkumon rappiosta ja siihen alistumisesta, odotuksesta, toiveesta, pettymyksestä ja sen jälkeisestä tyytymisestä lähes mihin tahansa.
Kokonaisuutena jäin kuitenkin ihmettelemään, missä pihvi. En yleensä lue kirjojen kuvauksia etukäteen, mutta tuskin sekään olisi tässä auttanut. Allegoriaa itäblokin rappiotilaan ei voi olla huomaamatta, mutta ei allegorian tarvitse olla tylsä, ks. vaikka toinen Saatana-kirja, Saatana saapuu Moskovaan.
Pilkahduksena tylsyyden seassa oli onneksi jonkin verran synkkää huumoria, etenkin tohtoria ja rouva Schmidtiä kuvattaessa, sekä kirjan lopussa, jossa Irimiás kuvaili kaikkia mukaansa lyöttäytyneitä kyläläisiä niin törkein sanankääntein, että en voinut olla tirskahtelematta.
László Krasznahorkai (s. 1954) on syntyjään unkarilainen kirjailija, joka nykyään asuu Berliinissä. Vuonna 1985 ilmestynyt Saatanatango sai runsaasti huomiota ja se on käännetty kymmenille kielille. Elokuva siitä on tehty vuonna 1994 (seitsemän ja puolen tunnin pituisen elokuvan on ohjannut Béla Tarr). Suomeksi kirja käännettiin kuitenkin vasta vuonna 2019.
Suomen Kuvalehden arvostelun voit lukea täältä ja Helsingin Sanomien arvostelun (kirjautuneena) täältä.
Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Teos, Helsinki
Suomentaja: Minnamari Pitkänen
Julkaisuvuosi: 2019 (alkuperäisteos Sátántangó 1985)
Sivumäärä: 305
ISBN: 978-951-851-937-2
Kansi: Jenni Saari
Saatanatango oli vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 28. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 2/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 4,11.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti