Pitkään aikaan en ole lukenut romaania, jonka alku olisi heti koukuttanut kunnolla, mutta Kazuo Ishiguron kirja Ole luonani aina onnistui tehtävässä. Koetin etsiä hyvää suomennosta termille 'narrative hook', mutta sen sijaan että olisin löytänyt hakemani, löysin toisen, elokuviin liitetyn termin 'cold start', jossa katsoja tiputetaan kylmiltään keskelle tapahtumia. Ole luonani aina voisi kuulua myös tähän luokkaan.
Ensimmäisellä sivulla käy ilmi, että päähenkilö on jonkinlainen valvoja. Hän valvoo ihmisiä, joita kutsutaan luovuttajiksi. Ja on hyvä valvoja, sillä hänen luovuttajansa toipuvat nopeasti. Vaikka kokonaisuus paljastuu hiljalleen kirjan mittaan, on vihjeistä arvattavissa, että ruumiinosista on kyse.
Jonkinlainen kamala maailma on siis kyseessä. Antiutopia, sanotaan takakannen kehuvassa sitaatissa. En tiennyt, miten antiutopia eroaa dystopiasta, mutta googlettamalla löysin vastauksiksi mm. "dystopia on pieleen mennyt utopia", "anti-utopia on tarkoitettu sellaiseksi" ja "anti-utopiassa ihmiset kuvittelevat elävänsä utopiassa".
Koukun veto tyssäsi kuitenkin kohta, kun siirryttiin yli vuosikymmen ajassa taapäin, seuraamaan päähenkilön ja hänen ikätovereidensa elämää erikoisessa sisäoppilaitoksessa. Sisätarina toi mieleeni Donna Tarttin Jumalat juhlivat öisin tai Elif Shafakin Eevan kolme tytärtä, tosin käsillä olevassa kirjassa oppilaat olivat nuorempia ja kouluunsa sidottuja (kahdessa muussa ollaan collegessa tai yliopistossa). Nuorten kaveruussuhteet, kiintymiset, pettymiset, juonittelut ja arvoasteikot ovat kaikissa keskeisiä, mutta Ishiguron tarinassa ne eivät jaksaneet kiinnostaa. Harmi, sillä ne vievät valtaosan suomennoksen 394 sivusta.
Minäkertoja kertoo tapahtumista laveasti ja yksityiskohtia unohtamatta. Kirjailija on tavoittanut taidokkaan rönsypuhujan tyylin, jossa päähenkilö hyppii ajassa ees taas, lähtee yhä uusille poluille, mutta palaa takaisin kertomaan sitä mitä alun perin oli aikonut. Vai palaako? En jaksanut välittää, enkä pohtia mitä kerronnan tyylin oli tarkoitus päähenkilöstä kertoa. Tarinaa se ei palvellut.
Teksti kulki esimerkiksi näin:
En muista, tapahtuiko tämä ennen tuntia vai sen jälkeen enkä kuinka täynnä luokka oli. Muistan, että minulla oli kirjoja käsissäni ja että aurinko heitti kirkkaan valoläiskän pulpetinkansille, joiden päällä Ruth ja muut istuivat juttelemassa, kun lähestyin heitä.
Tai näin:
En saa mieleeni, mitä Tommylla oli päällään – todennäköisesti rähjäinen jalkapallopaita, joita hän käytti kylmälläkin säällä – mutta minulla itselläni oli varmasti punaruskea vetoketjullinen verryttelytakki, jonka olin hankkinut kirpputorilta ykkössenioreissa.
Vanha sääntö sanoo, että jos kirjassa näytetään punaruskea vetoketjullinen verryttelytakki, on sitä myöhemmin käytettävä tukehduttamaan tai kuristamaan joku, tai sen pitää löytyä ruumiin ylle käärittynä. Turha luulo! Verryttelytakkia ei tavata uudestaan. Sen sijaan satoja uusia yksityiskohtia kyllä.
Sekään ei riittänyt, että nuorille varatusta kaameasta kohtalosta tippui
tietoa keskustelu kerrallaan, kun oma mielikuvitus oli täyttänyt aukot
jo alussa. Olisin itse viipynyt pidempään luovuttajien kokemuksissa, siinä että
parhaimmat selvisivät neljänteen luovutukseen saakka, mutta moni "tuli
päätökseen" jo toisen tai jopa ensimmäisen luovutuksen jälkeen. Väliajat
toivuttiin ja heti kun kuntoa taas riitti, oli edessä uusi operaatio. Luovuttajat tuntuivat hyväksyvän kohtalonsa, anti-utopiassa kun elivät.
Mutta eivät kaikki. Kun nuoret siirrettiin pois koulusta ja he alkoivat valmistautua luovutusten alkamiseen, alkoi kiertää huhu, että jos kaksi luovuttajaksi kasvatettua oli todella, todella rakastuneita, he voisivat saada lykkäystä luovutusten aloittamiseen. Kun vain tietäisi mistä lykkäystä anottaisiin.
Luovuttajat saivat alkuun toimia valvojina. Päähenkilö sai jostain syystä toimia valvojana vuosikausia ja siinä roolissa hän tapasi uudestaan kaksi omaa luokkakaveriaan. Toisen kanssa jatkui vanha ystävyyspeli, toiseen, superluovuttajaan hän rakastui. Rakastunut pari päätti kaikesta kyynisyydestään huolimatta kokeilla huhun todenperäisyyttä. Mitä menetettävää heillä oli?
Huhuun kietoutui kaikki koulussa aikanaan nuuskittu tieto, salaperäinen Madame ja taideaineille annettu suunnaton paino (tämä oli luovutusten ohella jännittävin sivujuonne kirjassa: miksi ihmeessä lapset käyttivät kaiken tarmonsa kehittääkseen itseään luovissa lajeissa? Saatte lukea itse.) Vaan huhu oli huhu, lykkäyksiä ei ollut olemassa. He olivat klooneja, joiden kanssa normaali maailma ei halunnut olla missään muussa tekemisissä, kuin käyttää heidän elimiään. Superluovuttaja jatkoi kohti viimeistä luovutustaan ja päähenkilö ensimmäistään.
Ishiguro (s. 1954) on Japanissa syntynyt, mutta valtaosan ikäänsä Englannissa asunut kirjailija. Nobelin kirjallisuuspalkinnon hän sai vuonna 2017. Minun pitää lukea muutama muu hänen kirjoistaan, jotta ymmärrän palkinnon syyt. Tästä kirjasta olisin pitänyt teininä enemmän.
Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Tammi, Helsinki
Kääntäjä: Helene Bützow
Julkaisuvuosi: 2005 (alkuperäinen Never let me go samana vuonna)
Sivumäärä: 394
ISBN: 978-951-31-3195-1
Päällys: Timo Mänttäri
Ole luonani aina oli vuoden 2020 Goodreads-lukuhaasteeni 54. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 3/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,82.
Kirja on Tammen Keltaisen kirjaston nro 367.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti