Etsin hyllyistäni kirjaa Helmet-lukuhaasteen kohtaan 'kirja on osa kirjasarjaa'. Halldór Laxnessin Salka Valkan vieressä odotti lukemattomana saman kirjailijan Islannin kello. Ja siinä oli selkämyksessä leima, joka paljastui WSOY:n Leijona-sarjan merkiksi. En ollut kuullut sarjasta, mutta kirjapaperin takakansi kertoi, että siinä oli toistaiseksi eli vuonna 1956 julkaistu Linnan Tuntematon sotilas, Viidan Moreeni ja tämä, ja seuraavaksi oli tulossa Merenmaan Mustan kukon laulu. Tietokantahauilla löysin muutaman lisää vuodelta 1957. Sarja oli kuollut johonkin, mutta mihin? Kolme ensimmäistä ovat tunnettuja ja ne on julkaistu suomeksi jo ennen sarjan perustamista, neljäs taas never heard -luokkaa samoin kuin muut löytämäni.
Islannin kello muodostuu kolmesta osasta, jotka Laxness on julkaissut vuosina 1943–1946. Kirja on siis osa sitä runsasta materiaalia, jonka perusteella Nobel-komitea myönsi hänelle kirjallisuuspalkinnon vuonna 1955.
Minussa herätti ennakkoluuloja kirjan sijoittuminen 1600- ja 1700-lukujen taitteeseen. Vanha kirja vielä vanhemmista ajoista. Mutta kirja vei heti mukanaan. Kerronta on aikakautensa tuote ja osassa kirjaa pitkäveteistä, mutta suureksi osaksi edelleen hyvin nautinnollista epämuodikkuudesta huolimatta. Yksi tekijä kirjan lukukelpoisuuden taustalla on tekijän hallitsema hirteishuumori.
Annan esimerkin kohdasta, jossa päähenkilö Jon Hreggvidsson odottelee kuukausikaupalla mestaustaan kaivomaisessa vankilassa. Sinne tiputetaan välillä hetkeksi muita rikollisia odottelemaan omaa tuomiotaan. Erään onnettomuudet kiertyivät siihen, että hänellä ei ollut menestystä tyttöasioissa, mikä taas johtui siitä, että hänellä ei ollut lampaita. Hän oli tehnyt itselleen tuulenkita-nimisen voimakkaan taikakalun korjatakseen molemmat puutteet, mutta esivalta oli ottanut tuulenkidan pois.
— Emmekö voisi tehdä itsellemme tuulenkitaa, sanoi Jon Hreggvidsson. — Emmekö voisi piirtää kirveellä mestauspölkkyyn sen hornanloitsun ja saada tänne ensi yöksi korean ja muhevan vaimoihmisen, mieluummin kolme.
Mutta tämä loitsu ei ollut käden käänteessä tehty, siihen tarvittiin huomattavasti monipuolisempi määrä eläinkuntaa ja luonnonvoimia kuin tässä paikassa oli tarjolla: tuulenkita piirretään korpin sapella ruskean nartunnahan sisäpintaan, minkä jälkeen riimuun tiputetaan semmoisen mustan kollikissan verta, jolta puhdas impi on täydenkuun aikana hakannut pään poikki.
— Kuinka sait puhtaan immen hakkaamaan pään poikki mustalta kollikissalta? kysyi Jon Hreggvidsson.
— Siskoni sen teki, sanoi mies. — Meiltä meni kolme vuotta ennen kuin saimme korpin sappea. Mutta kun ensimmäistä yötä pidin tuulenkitaa papin tyttären kamarin katolla ja lausuin loitsusanat, niin ne tulivat heti kimppuuni, ja siinä samassa oli lehmäkin kuollut.
Jon Hreggvidsson ei odottanut mestausta aivan syyttömänä, mutta ei paljon muutenkaan. Hän on ollut oikea henkilö ja häntä koskevat oikeuskäsittelyt noudattavat todellisia asiakirjoja. Kirja kertoo islantilaisten kannalta synkästä ajasta. Tanskalaisilla kaupungeilla oli yksinoikeus käydä kauppaa Islannin kanssa ja Tanska sääteli kalastustarvikkeiden saantia rajoittaakseen islantilaisten kalastusta. Rutto ja luonnonmullistukset vaivasivat saarta ja kirjassa on koko ajan pulaa ruuasta ja yksinkertaisestakin tavarasta kuten köydestä ja nuorasta.
Köysi mainitaan moneen otteeseen ja esimerkiksi Hreggvidssonin onnettomuudet alkavat köysivarkaudesta. Rangaistusta suorittaessaan hän tulee pilkanneeksi Tanskan kuningasta (väittää kuninkaan ottaneen jo kolmannen jalkavaimon, tällä kertaa erityisen lihavan). Pilkasta Hreggvidsson joutuu ruoskittavaksi ja tulee ruoskinnasta kotiin palatessaan kenties tappaneeksi ruoskijansa, kuninkaan pyövelin. Siitä rikoksesta hän joutuu em. kaivoselliin odottamaan mestausta, mutta pääsee viime hetkellä pakoon ja lähtee Tanskaan hoitamaan omaa asiaansa ja hänet pelastaneen jalosukuisen "vaalean neidon" rakkausasiaa. Mantereellakin mies on vähän väliä joutumassa hirteen, eikä mikään tunnu keikkuvan niin epävarmasti kuin pää Jon Hreggvidssonin harteilla.
Toisaalta aina tulee onnenkantamoinen, joka pelastaa, mutta jos mies olisi saanut elellä alun perin rauhassa, ei onnenkantamoisia olisi tarvittu. Hreggvidssonin asiaa seurataan koko kirjan läpi, vaikka välillä pääroolissa on edellä mainittu vaalea neito, Snæfridur. Neito on rakastunut Islannin oppineimpaan mieheen, Arnas Arnæukseen, mutta kun mies on kiinnostuneempi pelastamaan Islannin kulttuuria ja kunniaa Kööpenhaminasta käsin, menee Snæfridur naimisiin elostelevan junkkerin kanssa, ärsyttääkseen laamanni-isäänsä, äitiään ja piispatar-siskoaan.
Snæfridurin avittama Hreggvidssonin pako osui käräjille, joita laamanni-isä oli pitämässä. Ja Arnas Arnæus taas päätyy ensin pelastamaan Hreggvidssonin hengen Kööpenhaminassa ja sen jälkeen Tanskan kuninkaan asettamana ajamaan epäoikeudenmukaisten tuomioiden kumoamista Islannissa, minkä seurauksena Hreggvidssonin tuomio siirtyy ja laamanni menettää kunniansa ja virkansa.
Kohta Snæfriduria jo kaduttaa sukunsa tuhoaminen mokoman Hreggvidssonin vuoksi, ja hän alkaa puolestaan ajaa tämän tuomion lopullista täytäntöönpanoa ja aiemmin rakastamansa Arnas Arnæuksen häpäisemistä. Näiden vaiheiden kanssa kuluu kirjan mitallinen, kun valtasuhteet heiluvat ees taas.
Lopulta ei tapahdu sen vähempää kuin että Kööpenhamina palaa ja samalla valtaosa Arnæuksen keräämistä Islannin kansan kirjoituksista, Arnas ja Snæfridur tekevät sovinnon ja Jon Hreggvidsson vapautetaan vanhana miehenä lopullisesti syytteistä.
Yksi juonenkäänteitä luova moottori, surullisen humoristinen sellainen, on Snæfridurin junkkeri-miehen viinanhimo. Magnus ei jaksa keskittyä oikein mihinkään tekemiseen, paitsi juomiseen, jonka hän suorittaa hartaudella ja palaa päiväkausien retkiltään yleensä hakattuna ja osan omaisuudestaan viinaan vaihtaneena. Kartanolla käy aina ryyppyreissujen jälkeen velkojia näyttämässä viinanhuuruissa tehtyjä papereita. Lopulta Magnus ryyppää pääkartanonsa ja sen jälkeen vielä vaimonsa. Kun Magnusta alkaa lyhyen raittiuskauden jälkeen menokenkä kiinnostaa (Alivaltiosihteerin kuolematon ilmaus), toistuu sama kaava:
Heinänteon jälkeen junkkerin valtasi vielä kerran se levottomuus, joka aina oli saman asian enne, sekä entisestään lisääntynyt ylpeyden henki ja käytöksen jäykkyys. Hän oli aamuisin varhain jalkeilla, mutta mitään ei tullut tehdyksi [...]. Hän seisoi varhaisena aamuhetkenä tähyämässä kukkulalle, heti sen jälkeen hän oli jo pohjoisempana joen rannassa matkustavaisia tapaamassa; hetken perästä hänen kuultiin laulavan pari säettä porstuassa, hän noudatti itselleen ratsastuskelpoiset hevoset, tutki tarkkaan niiden kengityksen, meni pajaan ja paranteli yhtä hevosenkenkää [...]
Kun laaksolaisnainen toi heraa, oli junkkeri poissa.
Hän katosi niinkuin linnut kuolevat, niin ettei kukaan tiennyt minne hän oli joutunut, hän ei ratsastanut kotoansa polkua pitkin tielle, vaan kiersi karjapolkuja myöten, ihmisten nukkuessa päivällisuntaan, eikä kukaan nähnyt varmasti hänen lähtevän; mutta poissa hän oli. Kirves ja vasara olivat ikkunalaudalla, missä hän oli aikonut panna paikoilleen nahkaruudun ja alkanut veistää puitteita. Nurmikolla oli lastuja.
Junkkerin kohtaloksi tulee päätyä Kööpenhaminassa kanavaan ennen kaupungin paloa. Kaikki päähenkilöt ovat nimittäin kirjan lopussa kätevästi Kööpenhaminassa erilaisten oikeusjuttujen vuoksi.
Palataan vielä kirjassa esitettyyn Tanskan halveksuvaan asenteeseen islantilaisia kohtaan. Eräs valtioneuvos tiivisti näkemyksiä näin:
— Minun käsitykseni on, että olisimme Islannissa aina tarvinneet kohtuullisen tiukkaa hallintoa, jotta se irtolaissakki, joka maleksii ympäri maata, häviäisi kerta kaikkiaan, niin että ne harvat, joista johonkin on, saisivat kerjäläisten ja varkaiden häiritsemättä pyydystää sitä kalaa, jota [tanskalaisten] Komppania tarvitsee, ja valmistaa sitä traania, jota Kööpenhaminan pitää saada. [...]
— Kanslialla on todistuksia siitä, että tämä on turmeltunutta kansaa, muinoin kaikki sen parhaat miehet tappoivat toisensa, kunnes jäi jäljelle tämä joukkio kerjäläisiä, varkaita, spitaalisia, täinsyömiä henkilöitä ja juopporatteja.
Suomentaja kertoo Laxnessin huomauttaneen alkuperäisteoksessaan, että historiallisista esikuvista huolimatta kirjan henkilökuvaus, tapahtumat ja tyyli noudattavat kokonaan omia lakejaan. Suomentaja arvelee yhdeksi syyksi sen, että kirjassa on viitteitä julkaisuhetken tapahtumiin vaikkakin vanhaan kaapuun puettuna (Yhdysvaltojen vaatimat tukikohdat, itsenäistyminen vuonna 1944, tai ylipäätään pienten valtioiden kohtalot toisessa maailmansodassa).
Sivuhuomiona kirjasta löytyi erinomaisen käyttökelpoinen ilmaus. Hreggvidssonin raihnainen äiti matkaa kauas kotiseudultaan anoakseen poikansa säästämistä mestaukselta. Matkalla hän näkee monenmoista kulkijaa:
Lisäksi täällä oli paljon muunkinlaista väkeä, eritoten sellaisia, joiden kohtalona oli että heidän etsimänsä kala oli aina toisella puolen tunturia, ja sen tähden heidän elämänsä oli lakkaamatonta matkaa.
Halldór Laxness (s. 1902, k. 1998) oli syntyessään nimeltään Halldór Guðjónsson. Hän otti toisen etunimen (Kiljan) irlantilaisen pyhimyksen mukaan käännyttyään katolilaiseksi. Sukunimekseen hän otti lapsuuden asuinpaikkansa.
Kustantaja: Werner Söderström Oy, Porvoo/Helsinki
Suomentaja: Kristiina Kivivuori, runot Kirsi Kunnas
Julkaisuvuosi: 1956 (alkuperäisteokset Islandsklukkan 1943, Hid ljósa man 1944, Eldur í Kaupinhafn 1946, suomenksi ensimmäisen kerran 1949)
Sivumäärä: 370
ISBN: -
Islannin kello oli vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 33. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 3/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,89.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti