Mannerheim: Kirjeitä seitsemän vuosikymmenen ajalta

Isäni hyllyssä aikanaan ollut kirja kulkeutui vuosi sitten minulle. En ole Mannerheim-entusiasti, vaikka keräilyperinteistä johtuen eteisessäni on Tilgmannin kirjapainon Arthur Heickelliltä tilaama, vuonna 1921 painettu juliste, jossa "valkoinen kenraali" ratsastaa Helsinkiin toukokuussa 1918. Ei minulla ole mitään Mannerheimia vastaankaan, mutta ihmettelen hänen ihailuaan sellaisissa piireissä, jotka selvästi eivät ole perehtyneet Mannerheimin taustaan ja toimintaan. Mannerheim ei vaikuta Rajat kiinni! -tyypiltä, elettyään vuosikausia nyky-Suomen rajojen ulkopuolella, vaan pikemminkin kosmopoliitin malliesimerkiltä. Olihan hän aviossakin venäläisen naisen kanssa, ja tyttäret elivät aikuisikänsä Pariisissa ja Lontoossa.

Vuonna 1983 julkaistun Mannerheimin kirjeitä seitsemän vuosikymmenen ajalta (1881–1951) kokosi ruotsalainen historioitsija Stig Jägerskiöld, joka tätä ennen oli tuottanut Mannerheim-biografiaa jo yhdeksän kirjan verran. Lukija voinee luottaa siihen, että toimittaja on asiantunteva. Valikoinnilla voi kuitenkin muokata lukijoiden käsityksiä haluamaansa suuntaan ja se täytyy pitää muistissa. Toisaalta tällaisen kirjan lukijoilla lienee jonkin verran etukäteistietoa tästä neljän sodan ylipäälliköstä, Suomen valtionhoitajasta, Suomen marsalkasta ja tasavallan presidentistä sekä Mannerheimin lastensuojeluliiton perustajasta.  

Kirjan takakannessa riehaannutaan kunnon palvontaan: "Hänen verenperintönsä ja kasvatuksensa antoivat hänelle paljon: ritarillisuuden, tahdikkuuden, vankan muototajun ja kyvyn suhtautua hienotunteisesti kanssaihmisiin heidän asemastaan riippumatta." Mutta vaikka en usko moiseen verenperinnön merkitykseen, on myönnettävä, että kirjeet on kirjoitettu äärimmäisen kohteliaasti. Ja kuinka mukavaa onkaan lukea sellaista tekstiä nykyajan somemaailmaan tottuneena! Kirjeet alkavat tähän tyyliin (Palla oli veljen vaimo Palaeomona Mannerheim):

Rakas Palla,

Kiitos pitkästä ja sisältörikkaasta kirjeestä ja tervetuloa kotiin meidän kylmään pohjoismaiseen kevääseemme. Jo aikaa sitten minun olisi pitänyt kirjoittaa ja kiittää parista kortista, jotka Palla ystävällisesti on lähettänyt minulle.

Huvitin itseäni kirjoittamalla ajatuksissa pätkiä Mannerheimin kirjeistä twitter-poliitikkojen tyylillä. Edellinen voisi kuulua:

Lehmä,

kaupan kassakin kirjoittaisi paremmin! Olisit voinut pysyä siellä missä ikinä olitkin tai mennä teuraaksi. Älä enää ikinä lähetä minulle viestejä, vaan keskity huulten punaamiseen, senhän sinä osaat!

Mannerheimin tyyli lienee parempi, sillä hänellä oli vuosikymmenien pituisia kirjeenvaihtosuhteita läheistensä, ystäviensä ja politiikan parissa toimivien henkilöiden kanssa. Moni kirjeenvaihto päättyi vasta toisen kuolemaan. Mannerheimin itsensä kuolinkuukaudelta, tammikuulta 1951, kirjaan on poimittu vielä kaksi kirjettä.

Kirjan alkuosassa Carl Gustaf Emil eli lyhemmin Gustaf Mannerheim (1867–1951) on koululainen, joka etsii paikkaa maailmassa. Vauras elämänalku Louhisaaren kartanossa kääntyi toisenlaiseksi, kun isä-Mannerheim joutui luovuttamaan omaisuutensa velkojilleen pojan ollessa 13-vuotias. Isä muutti Ranskaan etsimään uutta alkua ja äidille jäi vastuulleen seitsemän lasta. Gustaf sijoitettiin Haminan kadettikouluun. Kun äiti kohta kuoli, olivat lasten tukena vain sukulaiset, sillä isä palasi uuden vaimonsa kanssa Suomeen vasta muutamaa vuotta myöhemmin. Tilanne näkyy Gustafin nuoruuden kirjeissä, joissa on tarkkaa punnintaa omista mahdollisuuksista, mutta toki myös ikävaiheen itsekkyyttä.

Sama huolellinen pohdiskelu jatkuu Mannerheimin aloitellessa uraansa tsaarin armeijassa. Urahuolien lisäksi vaivaavat rahahuolet, jotka kuitenkin jossain kohtaa kirjan aikajanaa katosivat. Wikipedia antoi selityksen: Mannerheim avioitui vuonna 1904 varakkaan venäläisen Anastasia Anapovan kanssa, eikä seuraavanlaisille riveille ollut enää tarvetta:

Minulle itselleni on kiusallista vailla varallisuutta hakeutua kalliiseen [rakuuna]rykmenttiin ja pukeutua upeaan univormuun. Mutta aina kun tarkastelen asiaa lähemmin, pohdin ja teen laskelmia ja nojaudun tosiasioihin, päädyn siihen, että tämä on varmin ja lyhyin tie menestykseen.

Nyt kerrotaan, että ylennys tulee elokuun 9. päivänä vanhaa lukua. Husaarivarusteitani en pysty hankkimaan alle 4.000 ruplan. Niinpä minun onkin pyydettävä Enoa, mikäli mahdollista heti kun Enolle sopii, järjestämään minulle vielä 1.600 ruplaa, jotta voin maksaa varusteitteni loppuerän.

(Kirje Mannerheimin huoltajanakin toimineelle Albert von Julinille kesällä 1889) 

Mannerheim osallistui Venäjän ja Japanin väliseen sotaan (1904–1905), ja toimi vuodet kohti ensimmäistä maailmansotaa sekä ko. sodan tsaarin ja myöhemmin (vastentahtoisesti) Venäjän väliaikaisen hallituksen armeijassa. Näiden vuosien tapahtumat ovat itselleni kovin kaukaisia. Uskon, että ensimmäiseen maailmansotaan osallistuneiden maiden kansalaiset kertaisivat huolella sen kauhuja, ellei väliin olisi tullut uusien kauhujen toinen maailmansota (ja sitten vielä muita pienempiä ja paikallisempia). Nyt kuitenkin nuo 1910-luvun taistelut Euroopassa ovat tällaisella rivi-historianlukijalla heikommalla tolalla, eivätkä Mannerheimin kuvaukset juuri auta asiaa. Hänellä on tietoa lähinnä omalta sektoriltaan ja ajatukset ovat muutenkin vielä sen hetken tapahtumiin ja olosuhteisiin keskittyviä.

Kirjoitin, että Mannerheim ei vaikuta Rajat kiinni -tyypiltä. Mutta hänkään ei 1900-luvun alkuvuosina ollut immuuni Euroopassa lietsotulle juutalaisvastaisuudelle. Ensimmäisen maailmansodan aikaiset muutamat juutalaisviittaukset jäisivät varmaankin pois, mikäli kirja julkaistaisiin nyt. Vuonna 1914 Mannerheim oli saanut komennuksen Varsovaan jaetun kaartinratsuväkiprikaatin päälliköksi. Venäjä mobilisoi armeijansa saman vuoden elokuussa. Kohta hän kirjoitti puolalaiselle ruhtinatar Lubomirskalle:

Ilma on ihana ja Lublinin kuvernementin eteläosa on mielestäni hyvin kaunista. Ajatelkaa, että elämme tämän kauniin luonnon keskellä määrättyinä tuhoamaan toisemme juuria myöten kaikin keinoin, mitä kuuluisan sivistyksemme on onnistunut keksiä. Eikö se teistäkin ole kummallista. Etenkin kun kaiken tämän takana ovat juutalaiset ja aineelliset edut. Maita tuhoutuu ja valtakuntien rajat muuttuvat, mutta kaikesta tästä hyötyvät varmasti aina juutalaiset.

Kuitenkin Mannerheim pystyi hyvin tunnistamaan lietsonnan silloin kun se kohdistui tsaarin valtaa vastaan: vuoden 1906 kirjeessään hän mainitsi maaseutulehdistön "mielettömän vihan", jonka vuoksi lehtiä oli mahdotonta lukea. Kirjaan valikoitujen kirjeiden perusteella Mannerheimin näkemysten muuttumisesta tai muuttumisen ajankohdasta ei voi sanoa mitään, mutta hakemalla löytyy viitteitä ainakin siitä, että hän kieltäytyi Saksan vaatimista toimenpiteistä Suomen armeijassa sotineiden juutalaisten suhteen. Lukulistallani on Elina Sanan Luovutetut (WSOY, 2003), josta voi löytyä asiaan paremmin dokumentoitua tietoa.

Suomen itsenäisyyden alkuvaiheisiin en myöskään tässä lyhyessä blogissa mene, mutta se mikä oli itselleni uutta, oli rivien välissä välittynyt Mannerheimin hieman kyyninen näkemys demokratiasta ja parlamentarismista. Historian hetki ja sukutausta tekevät tässä selvän eron. Mannerheim osallistui sukunsa edustajana viimeisiin säätyvaltiopäiviin ja oli Suomen valtiomuotoa valittaessa monarkian kannalla (ei kuitenkaan saksalaisen suuntauksen). Itselleni nykymallinen demokratia on vioistaan huolimatta ainoa mahdollinen.

Parasta antia ovat viimeiset vuosikymmenet, 1930-luvulta 1950-luvulle. Kirjoittajan kokemukset ja suhdeverkostot olivat luoneet sellaisen pohjan, jossa pystyi selvästi ylittämään tavallisen ihmisen näkemykset maailman ja Suomen tilanteesta. Hän tiesi jo hyvissä ajoin Hitlerin valmistautuvan suureen sotaan, eikä hämääntynyt kuvittelemaan muuta. Myös Stalinin aikeet Suomea kohtaan ja Suomen hidas varustautuminen huolettivat. Oman terveydentilan heikkeneminen oli luonnollisesti mukana läheisille kirjoitetuissa kirjeissä, mutta Mannerheim vaikutti suhtautuvan siihen jo jonkinlaisella tyyneydellä.

Mannerheim kirjoitti pitkiä kirjeitä naisille ja miehille. Kirjeiden naiset eivät osallistuneet toimijoina sotiin tai politiikkaan, joten kirjeiden painotukset hieman eroavat, mutta eivät suuresti. Olin positiivisesti yllättänyt siitä miten samanarvoisina Mannerheim tuntuu naispuolisia kirjekamraattejaan pitävän. 

Poikkeuksellisen ylenpalttinen, jopa romanttinen kohteliaisuus kuitenkin kiinnitti huomiota, ja näissä kirjeissä kohteena oli edellä mainittu ruhtinatar Maria Lubomirska. Rivit ja niiden välit kuulostivat rakkaudelta ja tein pienen googletuskierroksen löytääkseni asialle vahvistusta. Ruotsalaisen historiatutkija Herman Lindqvistin kirjan mukaan (linkki IS:n juttuun) Mannerheim ja ruhtinatar olivat tavanneet jo vuonna 1903 Pietarissa ja ruhtinattaren sisko oletti Mannerheimin olleen hänen vuonna 1904 syntyneen siskontyttönsä isä.

À propos lapset. Kirjeiden perusteella Mannerheimin oli Anastasia Anapovan kanssa saamilleen tytöille Anastasielle (1893–1978) ja Sophielle (1895–1963) yhtä etäinen isä kuin hänen oma isänsä oli ollut lapsilleen. Puolisot erosivat epävirallisesti jo varhain ja tytöt asuivat äitinsä kanssa Ranskassa, mutta tulivat vuonna 1913 Suomeen sukulaisten hoiviin. Mannerheim kiittelee kirjeissään sukulaisiaan siitä, että ovat viitsineet ottaa tyttöjä vaivoikseen ja huolehtii tyttöjen kielitaidon ja luonteen kehittymisestä. Se kuulostaa kornilta, kun mies ei itse vaikuta kiinnostuneelta hoitamaan isän tehtäviään. Ja Mannerheimin lastensuojeluliittokin juuri tämän isän perustamana asettuu toiseen valoon. Esimerkkejä:

... mutta pelkään, että tytöt taas pian unohtavat sen mitä heille kirjoitan. Vastauksena kirjeeseeni sain muutaman rivin, joissa kerrottiin kauniista säästä, mutta kirjeeni sisältöä niissä ei sanallakaan kosketeltu. Olisi kyllä ollut helpompaa päästä tuloksiin ja ennen kaikkea saada vaikutusvaltaa, jos nuo kaksi tyttöä olisi voitu erottaa toisistaan ja kasvattaa kumpikin omalla tahollaan. Jos he olisivat olleet hiukan nuorempia, olisi ollut suhteellisen helppoa sijoittaa esim. nuorempi johonkin Englannin sisäoppilaitokseen, mutta nyt se on hyvin vaikeaa, kenties suorastaan mahdotonta, kun ottaa huomioon heidän ikänsä. (Kirje veljelle C. Mannerheimille syksyllä 1912).

Olen myös huolissani Sophysta kuulemieni uutisten johdosta. Hänellä ei siis ole niin paljon tahdonvoimaa että pakottautuisi korjaamaan terveytensä laiminlyömistä. Koska tyttö on älykäs, ei voi kuvitella, ettei hän itse oivaltaisi miten heikko hän fyysillisesti on verrattuna normaaleissa oloissa kasvaneisiin nuoriin tyttöihin. Hän on perinyt äitinsä kaikkeen systemaattiseen työhön kykenemättömän luonteen, ja siihen liittyy liikuttavalla tavalla hänen yhtä luonteenomainen laiskuutensa. (Kirje sisarelle S. Mannerheimille keväällä 1915).

Itse asiassa rahahuoletkin palasivat asumuseron myötä joksikin aikaa ja olivat yksi syy Mannerheimin lähtöön Japanin-vastaiseen sotaan viime vuosisadan alussa. Muut vahvat syyt kannattaa präntätä tähän talteen, sillä myöhemmät tapahtumat poistivat Mannerheimin huolet hyvin perusteellisesti. Hän  kirjoitti veljelleen kesällä 1904:

Olen 37-vuotias. Vakavia sotatapahtumia ei satu usein. Ellen mene tähän mukaan, on mahdollista, ettei minusta koskaan tule muuta kuin kabinettisotilas, eikä minulla ole mitään sanottavaa, kun kokeneemmat aseveljeni esittävät väitteittensä tueksi taistelukuvauksia. Tämän sodan jälkeen tulee näiden "kokeneempien" luku nousemaan tuhansiin.

Kirja on kaikkiaan hyvin mielenkiintoinen ja poikkeuksellinen katsaus noin sadan vuoden takaisesta historiasta. Sopivaa rytmitystä tuovat vakavan asian lomaan kirjoitetut henkilökohtaiset avunpyynnöt, milloin minkäkin tavaran ostamisesta Mannerheimin piikkiin, lainoista ja viestien välittämisestä eteenpäin. Kenties tätä ei kannata alkaa lukea ilman peruskäsitystä Venäjän ja Suomen samanaikaisesta historiasta, mutta toisaalta kirjan alussa on tiivis katsaus yleisiin tapahtumiin ja samanaikaisiin Mannerheimin elämänvaiheisiin.

 
Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki
Julkaisuvuosi: 1983
Sivumäärä: 363
ISBN: 951-1-07440-7
Suomentajat: Aili Palmén, Sirkka Rapola, Kai Kaila ja Heikki Eskelinen
Päällys: Paavo Ojasti
Valokuva: Kai Nordberg

Kirjeitä seitsemän vuosikymmenen ajalta oli vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 59. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 4/5. Arvostelijoiden keskiarvolla ei ole merkitystä, koska meitä on yhteensä kolme.

 

Hanna Brotherus: Ainoa kotini

Näistä huolimatta haluan lisätä, että jos joku toivoo, että kirjoittaisin hänestä lämpimämmin, hänen olisi pitänyt miettiä sitä jo kauan sitten.

Hanna Brotheruksen (s. 1968) kirjassa on monia hienoja oivalluksia ja kauniita lauseita, kuten ylle lainaamani. Mutta se ei riitä, sillä muilta osin kirja vaatii ilmeisesti poikkeuksellisen paljon samaistumista viedäkseen lukijan mukanaan. Ei minua ole koskaan haitannut lukea aivan erilaisen ja eri tavalla ajattelevan ihmisen kertomusta elämästään. Toissakertaisessa tekstissäni käsittelin Joonatan Tolan kertomusta suvustaan ja lapsuudestaan, enkä usko että Tolalla ja minulla on kovin monia yhdistäviä tekijöitä. Niitä ei tarvittu, kun kirja oli muuten kiinnostava. 

Kirjan yleistuntuma on jotenkin valittava. Se on vaarana kun kirjoittaa suoraan omasta elämästään. Romaani ei saa olla pelkkää onnea, mutta miten temppu tehdään, onkin toinen juttu. Joonatan Tola käytti mustaa huumoria. En usko, että se olisi sopinut Brotherukselle.

Brotheruksella on ollut kovia kokemuksia, kuten siskon sairaudet ja kuoleminen nuorena aikuisena, veljen syöpä, nelilapsisen perheen arjen hoitaminen, avioero. Kuitenkin moni asia on huomattavan hyvällä mallilla. On rakkautta ja läheisiä. Hän on saanut tehdä töitä valitsemallaan alalla tanssijana, koreografina ja ohjaajana. Koulutuksen ja työn vuoksi hänellä on vahva ja liikkumista rakastava keho, joka toki vanhenee kuten meillä kaikilla.

Sisarsuhteessa olisi ollut materiaalia enemmän kuin mitä kirjailija on käyttänyt. Lapsuudessa siskokset kilpailivat vanhempien huomiosta ja hankkivat taitoja, joilla voisivat päihittää toisensa. Normaali pieni kateus ja kähinä kuitenkin loppui, kun toinen sairastui syömishäiriöön. Koko perheen huomio keskittyi sairastavaan sisareen ja terveen sisaren asiat siirtyivät sivummalle. Mikä pahempaa, hän ei enää saanut olla oma itsensä, vaan häneltä edellytettiin tietynlaista rohkaisevan kannustavaa ja samalla vetäytyvää käyttäytymistä. Sisaret eriytyivät, kunnes toinen sairastui syömishäiriönsä päälle syöpään. Yhteiset tutkimus- ja hoitokäynnit ja kuoleman läsnäolo lähensivät uudestaan. 

Olisin kehottanut kirjailijaa ensimmäisessä kirjassaan kirjoittamaan kattavammin auki nämä monitasoiset vaiheet ja tunteet. Sen sijaan sisarusten suhde on pääosassa vain 13 sivun pätkässä. Ja mukaan on ahdettu kliseetä esimerkiksi näin: 

Esipuberteetin vuosina leikkimme näyttämö halkesi. Kaunis, ehjä ja turvallinen lapsuus jakaantui kahtia ja harmonia pirstoutui. Myrsky, jota olin pelännyt, iski voimalla perheeseemme. Sisko laihtui, kuukautiseni alkoivat ja niiden myötä ymmärsin, että lapsuuteni loppuu. Alkoi erkaantuminen. Vaaka, joka oli näyttänyt yhtä tasaista lukemaa summana meistä kahdesta, jakaantui kahdeksi. Aloin kompensoida ja johdattaa ukkosta perheemme sisällä pois äidin hartioilta. 

Nooh, saatan olla liiankin allerginen halkeamille, myrskyille ja ukkosille. Karikkoa tuossa ei sentään ollut. Mutta ilman kliseitäkin, kirjassa on runsaasti tylsän elämän tylsää kuvausta, tässä eletään mainitsemaani nelilapsisen perheen arkea:

Asettelin iltaisin jokaisen lapsen seuraavan päivän vaatteet pinoon. Suosin sitä, että pojilla oli keskenään samanlaiset puserot, pidin tärkeänä että ne olivat luonnonkuituiset. Halusin, ettei heidän vaatteissaan ollut isoja kuvioita tai logoja. Suurimman osan heidän vaatteistaan olin ommellut ja loput ostanut kirpputorilta. Vain alusvaatteet ja sukat ostin uusina. Olin tarkka siitä, että kaikki vaatteet olivat puhtaita ja silitettyjä.

Brotherus sortuu myös samaan kuin Hunter Biden omassa kirjassaan, eli vuodattamaan ylistystä läheistensä ominaisuuksista. Se nyt ei toimi muualla kuin onnittelu- tai hautajaispuheissa. Sivulla 133 on lähes koko sivun vievä listaus hänen neljän lapsensa piirteistä, josta muutamia poimintoja eri lapsilta: loputtoman ahkera, viisas, moneen suuntaan lahjakas, herkkä, hauska, syvällinen, karismaattinen, kiinnostunut ryhmän jäsenenä toimimisesta, voimakastahtoisin ihminen jonka tunnen. 

Kuinka objektiivinen voi äiti olla kuvauksessaan? Tai: kuinka vähän ihmisiä äiti tuntee, jos se voimakastahtoisin osuu omiin lapsiin? Onhan se mahdollista, mutta naurahdin jo tuossa karismaattisessa, sillä ikuisesti mieleeni on piirtynyt erään TV-juontajan kommentti muutaman kuukauden ikäisestä omasta vauvastaan: "Lapseni on karismaattisin ihminen jonka tunnen."

Nykyiselle rakkaalle varatut sivut olisin käyttänyt sisarsuhteeseen nekin. Yhteensitova hulluuden liaani, lentokenttä, johon laskeuduttiin eri taivailta, sielunkumppanuus, rakkaan nukkuma-asennon kuvaaminen, suru siitä yhteinen lapsi ei enää tule kyseeseen... ei ole minun teekuppiani tämä kirja mistään kohdasta.

Kirjassa lienee haettu taiteellisuutta limittämällä pidempiä lukuja, alle sivun pituisia pätkiä, kirjeitä ja Pariisissa kirjattuja päiväkirjamaisia muistoja. Ne eivät toimi rytmittäjinä, kun koko kirja on kasauma hajanaisia havaintoja ympäriämpäri kirjailijan elämästä ja ajatuksista. Ehdottamani keskittyminen sisarsuhteeseen TAI syömishäiriön jatkumoon sisaresta kirjailijaan itseensä, kirjailijasta tämän lapseen olisi jäntevöittänyt teosta.

Alun sitaatille ei tunnu olevan kirjassa katetta muuten kuin äidin kuvauksen osalta. Äitiin kirjailija ei löydä yhteyttä ja hän saa 50-vuotiaana vahvistuksen tunteelleen, että äiti ei koskaan rakastanut häntä. Sen sijaan kirjassa on kyllä muita syitä harmistua. Lapsista on kerrottu avoimesti, ja itse olisin pillastunut, jos olisin löytänyt vastaavia kohtia elämästäni äitini kirjasta. Onneksi äiti ei ehtinyt kirjoja kirjoitella.

Brotherus kertoo Seuran jutussa ajatuksiaan kirjasta ja kirjoittamisesta. Helsingin Sanomien arvostelija  suhtautui kirjaan positiivisesti. Keski-Pohjanmaan arvioija kutsuu esikoisromaania loistavaksi, Maaseudun Tulevaisuuden taas pitää sitä hienona ja moniuloitteisena. MT:n arvioija kirjoittaa: "... niissä riittää pohdittavaa itsellenikin tyttärenä, siskona, vaimona ja neljän lapsen äitinä", mikä vahvistaa arveluani siitä että juuri tämä kirja vaatii samaistumista toimiakseen.

Monet ovat kirjasta siis pitäneet, minä en. Alkuun lainaamaani lausetta siteeraten: jos Brotherus olisi toivonut, että kirjoittaisin kirjasta lämpimämmin, hänen olisi pitänyt miettiä sitä jo kauan sitten.

Kustantaja: Werner Söderström Oy, Helsinki
Julkaisuvuosi: 2021
Sivumäärä: 329
ISBN: 978-951-0-46417-5
Päällys: Martti Ruokonen
Päällyksen kuvat: iStock ja Hanna Brotherus

Ainoa kotini oli vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 46. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 1/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,59.

Minna Passi ja Susanna Reinboth: Keisari Aarnio

 

Poliisin lapsena kaikki poliisiin liittyvä on aina kiinnostanut ja seurasin melko tarkkaan Aarnio-juttua sen ensimmäisistä paljastumisvaiheista saakka. Vaikka minulla ei ole ollut kuvitelmia siitä, että poliisit olisivat moraaliltaan ja etiikaltaan jotenkin muuta kansaa korkeaammalla, kuulosti Aarnio-juttu uskomattomalta. Siinä vaiheessa kun kaikkia todisteita ei vielä ollut esillä tai vahvistettu, oli ajatukseni: jos Aarnio on nämä asiat tehnyt, on Suomen poliisi-instituutiossa paljon mätää – ja jos hänet on lavastettu, on johtopäätös sama, vaikka eri syistä.

Helsingin Sanomien rikostoimittaja Minna Passin ja oikeustoimittaja Susanna Reinbothin vuonna 2017 julkaistu Keisari Aarnio kertoo Aarnio-jutun siihenastisista vaiheista. Kirjassa käydään läpi Helsingin huumepoliisin perustaminen, Aarnion urakehitys ja sankaroituminen kotiinsa tehdyssä kranaatti-iskussa vuonna 1996, valinta Helsingin huumepoliisin johtoon vuonna 1999, ensimmäinen virkarikostutkinta vuonna 2007, hasistynnyritutkinta (joka synnytti Pasilan mies -nimen) 2011–2012, Saaran, Malmin naisen ja Trevoc-seurantalaiteyhtiön tapaukset, Aarnion yhteydet tunnettuihin rikollisiin, kiinnijäämisen vaiheet ja kiinniotto marraskuussa 2013 sekä ensimmäset eri syytehaarojen oikeudenkäynnit. 

Kirjan julkaisun jälkeen on käyty oikeutta eri haaroissa nykyhetkeen saakka. Reinbothin ja Passin valinta kirjansa lopettamisajankohdaksi oli onnistunut, sillä ajan mittaan tämä mielikuvitusta suurempi tarina täyttäisi jatko-osan toisensa jälkeen. Mainittakoon vain käräjäoikeuden joulukuussa 2020 tuomitsema elinkautinen epävarsinaisena laiminlyöntirikoksena tehdystä Volkan Ünsalin murhasta ja jutun tänä kesänä hovioikeudessa jatkunut käsittely.

Juttua lehdistä seuratessani pahimmalta tuntui Saaran tapaus. Kirjoittajat kertovat sen asiallisesti, ehkä tässä kohtaa jopa liian asiallisesti. Saara tutustui Aarnioon kranaatti-iskun tutkinnan aikana. He alkoivat tapailla seksin merkeissä, missä ei ole mitään kummallista, mutta tässä on:

Kun Saara ja Aarnio tapasivat ensimmäisen kerran, Saara ei vielä ollut prostituoitu. Saara kertoi, että Aarnio ehdotti hänelle prostituutiota noin vuonna 2005. "Oothan sä jakanut persettä rikollisille muutenkin", Aarnio oli sanonut.

Siis poliisi ehdotti naispuoliselle tuttavalleen prostituutiota. Toki vain ehdotti, ei pakottanut. Ja jostain syystä Aarnio otti Saaralle kertyneitä rahoja säilytykseen ja palautti niitä omaa tahtiaan. Kun Aarnion ja Saaran välit menivät poikki, yritti Saara päästä kertomaan tietojaan, mutta vasta 2013 hän sai yhteyden sellaiseen viranomaiseen, joka halusi kuunnella. Sisäministeriössä Saara otettiin vastaan. Samoihin aikoihin hän tutustui toimittaja Reinbothiin, joka taas istui toimittaja Passin vieressä kun Nelosen uutisten ja HS:n toimitukset oli yhdistetty. 

Reinboth oli seurannut jo Helsingin huumepoliisin ensimmäistä virkarikostutkintaa vuonna 2007 ja kun erilaisia vihjeitä alkoi kasautua, ryhtyi toimittajakaksikko keväällä 2013 yhdistelemään tietojaan ja ajatuksiaan. Pitkän ajan seuranta ja toimittajakokemus näkyvät kirjan kerronnassa, siinä miten kirjoittajat ovat osanneet keskittyä olennaiseen ja saaneet rönsyilevän jutun tiivistettyä.

Kirjan riveiltä ja rivien välistä välittyy voimakkaasti yksi piirre: häikäilemättömyys. Miten Aarnio eteni, miten hän otti langat käsiinsä ja piti ne, miten hän rohkeni vastata epäilyihin hyökkäämällä takaisin. Reinikainen-tv-sarjan ylikomisario Rautakalliota siteeraten: "Eihän sitä muuten ylikomisarioksi pääsisikään". Passi ja Reinboth kirjoittivat:

Moni rikosjuttujen asiantuntija on kuvannut Jari Aarnion puolustusta tyypilliseksi ammattirikollisen puolustukseksi. Hänen kuulusteluvastauksensa ovat kuin konnakoulun oppikirjasta: hän ei välttämättä valehdellut, mutta oli muistamaton ja haluton puhumaan. Taktiikka jättää pelikentän avoimeksi. Myöhemmin puolustus voidaan rakentaa sille pohjalle, mitä tutkinnassa on onnistuttu saamaan selville.

Toki välittyy harmillisesti sekin, että mukana on ollut ainakin jollain tavalla muitakin kuin Aarnio, joko aktiivisesti tai sulkemassa silmiään. Kirjailijat kuvasivat joulukuussa 2016 käräjäoikeuden tuomioon päättyneen huumerikosoikeudenkäynnin menoa näin:

Oikeudenkäynnin lopussa roolit olivatkin päälaellaan. Oikeuden mukaan rosvot puhuivat totta, poliisit kiertelivät totuutta tai jopa valehtelivat. Tämä kiteytyi lavastushankkeen perusteluissa: "Käräjäoikeus pitää Jykän kertomusta luotettavampana kuin Runebergin." 

Aarnio oli yrittänyt lavastaa Jykä-nimisen henkilön Pasilan mieheksi, menestyksettä. Käräjäoikeus totesi, että Pasilan mies oli Aarnio itse. Hänen johdollaan tuotiin Suomeen 791 kiloa hasista.

Uutena itselleni tuli muutamien toimittajien uskollisuus Aarniolle. Miten voi olla niin valmis ottamaan tietoa suoraan epäillyltä ja kirjoittamaan tämän toiveiden mukaisesti? Ilman luottotoimittajia Aarnion hyökkäystaktiikka ei olisi toiminut. Milloin Aarnio halusi suunnata huomiota pois omista rikosepäilyistään, milloin kaivaa maata krp:n alta, milloin loata Saaraa, luottotoimittajat tekivät sopivan jutun.

Esikuntaylikonstaapelina Helsingin poliisissa toiminut isäni jäi eläkkeelle vuonna 2005, ja niin minäkin jäisin, jos ulottuvillani olisi eläkeikä 58-vuotiaana. Kun ensimmäinen esitutkinta Aarnion ja Helsingin huumepoliisin toimintatavoista pari vuotta myöhemmin aloitettiin, oli isä jo vainaa (ja siksi on viisasta jäädä eläkkeelle heti kun pääsee). En siis tiedä, miten hyvin isä tunsi Aarnion, mutta väistämättä he ovat tienneet toisensa. 

Hyllyssäni on Poliisiopiston lukuvuoden 1986–1987 vuosikirja, jossa Aarnio on alipäällystökurssin kävijöiden joukossa. Samaisella kurssilla Aarnio teki tutkielman Miika Kortekallion johtamasta huumausaineiden salakuljetusorganisaatiosta. Passi ja Reinboth ovat kirjassaan sitä mieltä, että tutkielma oli "poliisin puhetta", eikä hän olisi vielä tuossa vaiheessa vaihtanut leiriä. 

Miten Aarnio oli kuvitellut selviävänsä? Pitkään jatkunut onnekas toiminta lienee aiheuttanut ylivoimaisuuden tunteen, mutta kiinnijäämisen ajankohtana oli monta todistetta jo osoittamassa kohti  Aarnion syyllisyyttä. Mikä tahansa niistä olisi voinut ensimmäisenä johtaa paljastumiseen. Ei ole ihmisestä 5D-shakkiin.

Kustantaja: HS-kirjat, Helsinki
Julkaisuvuosi: 2017
Sivumäärä: 416
ISBN: 978-952-5557-83-1
Kansi: ei tietoa tekijästä
Kannen kuva: ei tietoa kuvaajasta

Keisari Aarnio oli vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 42. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 5/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,85. 

Keisari Aarnio oli Bonnierin Vuoden kirja 2017 ja kirjailijoille myönnettiin Lauri Jäntin palkinto vuonna 2018. Samana vuonna kirjan pohjalta tehtiin TV-sarja Keisari Aarnio.

 

Joonatan Tola: Punainen planeetta

Joonatan Tolan Punaista planeettaa on aika tavalla kehuttu, enkä luettuani ihmettele miksi. Tola kertoo kirjassaan synkeän perhetarinan viihdyttävästi. Kirja perustuu tositapahtumiin, mutta kyseessä on silti romaani, kirjailijan vapauksin toteutettu kuvaus.

Kirjaa lukiessa tuli mieleen Peter Franzénin omaelämäkerrallinen esikoisromaani Tumman veden päällä (Tammi, 2010). En tee kunniaa romaanille muistelemalla sitä monta vuotta lukemisen jälkeen, sillä se mitä muistan, on ahdistus Franzénin lapsuudessaan näkemästä perheväkivallasta. Joonatan Tolan kirjassa ongelma-aikuisten häiriökäyttäytyminen ei johtunut mustasukkaisuudesta, vaan poikkeuksellisista päänsisäisistä asetuksista. Lukijalle hieman helpompaa – kokijalle ei niinkään, ja kokemukset saattavat vaatia kokonaista kirjaa purkautumistieksi.  

Tolalla pääroolin saa ensin erittäin dominoiva isoisä ja hänen jälkeensä isä tai oikeammin isän sairaus. Muut perheenjäsenet ovat statisteja näiden suurten henkien rinnalla. Isoisästä Tola pystyy kirjoittamaan vapautuneemmin, sillä he eivät ole eläneet samaan aikaan, eikä pojanpoika ole joutunut itse suoraan minkään isoisän toilauksen kohteeksi. Isästään Joonatan kirjoittaa myös humoristisesti, mutta alla on kirpeä pohjavire, joka voisi olla vielä paljon kirpeämpikin. Etäännytys on onnistunut, eikä jokaista väärintekoa pureksita. (Isä sen sijaan kävi sairautensa voimin jatkuvaa taistelua epäoikeudenmukaisuutta vastaan, oli se sitten koettua tai todellista).

Kuvittelin, että minkäänlainen ihminen ei voisi enää hämmästyttää minua kaiken puolen vuosisadan mittaan lukemani jälkeen. Joonatan Tolan isoisä Jaakko Sakari Tola (1922–1974) osoitti kuvitelmani vääräksi. Jo pelkästään hänen elämäntarinansa, pojanpojan versio siitä, on syy lukea Punainen planeetta. Esitän alla tiivistelmän niistä sadasta sivusta, joilla isoisä esittää pääroolia.

Jaakko Tola oli nopealiikkeinen neurokirurgi, joka halusi menestyä ja tehdä paljon töitä. Näillä parametreillä saa yleensä elämään vaihtelua, niin sai Jaakko Tolakin, mutta hänelle kävi vielä siten, että hän vuonna 1956 ehti sairastua polioon. Rokotukset aloitettiin Suomessa seuraavana vuonna ja polio kutakuinkin hävisi 1960-luvun alussa. Tolalle polio tuotti neliraajahalvauksen ja kuukausien tajuttomuuden. Sanomattakin on selvää, että neurokirurgin työt päättyivät. Koska kirjailija Tola on valinnut tyylilajikseen mustan huumorin, käsittelee hän sillä myös isoisän kammottavaa kohtaloa. Tässä isoisä keskustelee Auroran sairaalan ylilääkärin kanssa tilanteestaan:

"Minä kärsin polion vaikeimmasta muodosta", isoisä aloitti.

"Kyllä, ellet peräti kaikkein vaikeimmasta."

"Mutta", isoisä jatkoi, "aina tapahtuu ennustamattomia paranemisia jotka muistuttavat lähinnä ihmettä."

Ylilääkäri myönsi että ihmeitäkin tapahtui, esimerkiksi Raamatussa. Mutta se oli äärimmäisen epätodennäköistä. Oli itsensä kiduttamista odottaa ihmettä näin pitkän toipumisajan jälkeen. "Ihmeet tapahtuvat nopeasti, ei se Jeesuskaan siellä haudassa vuosia makoillut."

Eikä isoisä parantunut, mutta vahva mieli pakotti ruumiin seuraamaan perässään vielä 18 vuotta. Ja silloinkin elämän päätti sähkökatkos (lukekaa millä tavalla!) Isoisä sai palautettua kaksi sormea toimintakuntoon ja alkoi työskennellä. Ensin hänestä tuli Suomen ensimmäinen tv-ohjelmien arvostelija. Arvosteluiden tyyliin vaikutti voimakkaasti niiden luomismetodi: isoisä kirjoitti ne päässään valmiiksi ja saneli puhelimeen. Mutta puhe haittasi hapen kulkemista halvaantuneessa kehossa, joten hän nukahteli kesken lauseiden, jolloin elvytystaitoinen avustaja läpsi sanelijan hereille. 

Avustajan käyttö ei sovi ihmistyypille, jolle vapaa on vain umpihanki. Isoisä teippasi sormensa yhteen ja teetti kaksisormijärjestelmään soveltuvan kirjoituskoneen. Hän alkoi kääntää viihdekirjallisuutta, Valittujen Palojen lääketieteellisiä juttuja ja lääketeollisuuden tekstejä. Kuinkas muutenkaan, isoisä alkoi pitää ensimmäistä lääkäripalstaa aikakauslehdessä (ja lopulta kolmea), esitelmöi, kehitti apuvälineitä ja, ja, ja, ja... energiaa tuntuu olleen viiden itseni verran, eikä minulla ole yksikään raaja halvaantunut. 

Mutta ulkopuolisen on helppo ihailla. Vaimolle ja pienille lapsille tilanne on näyttäytynyt toisenlaisena. Yksi lapsista oli kirjailijan isä Mikko Tola (1954–1989), joka sai myös polion, ennen isoisää, mutta parantui siitä. Sen sijaan mieli alkoi teininä järkkyä vakavasti. Tässä kohtaa kirja leikkaa isän hoitojaksojen ja itsemurhayritysten kautta isoisän tarinasta isän tarinaan. 

Kirjan ensimmäinen osa päättyy tilanteessa, jossa isä on löytänyt rakkauden ja elämässä näyttää kuitenkin olevan toivoa. Hän avioituu viehättävän naisen kanssa ja toinen osa kertoo vähitellen kasvavan perheen... ei vaan sittenkin lähinnä isän tarinaa. 

Isä on kunnianhimoinen ja vakuuttunut taiteellisista kyvyistään, mutta hän ei ole valmis tekemään töitä. Taiteen lajit vaihtelevat äkkimenestyksen toivossa:

Näyttelyn taulut maalattiin putkeen ilman mitään ennakkovalmisteluita tai luonnoksia. Pakinakokoelman isä kirjoitti kolmessa tunnissa ja runokirjat ulostettiin yön aikana yhdeltä istumalta korjailematta jälkeenpäin säettäkään. Jälki oli sitten sen mukaista. 

Siteeraan usein Rafael Koskimiehen kirjassa Helsinki ja Härjänvatsa (Otava, 1953) olevaa lausahdusta: "Lintu, jonka ääntä ei milloinkaan kuulu, ei varmasti ole laululintu." Koskimies kannusti nuoria löytämään idulla olevat kykynsä ja kehittämään niitä sitkeästi. Joonatan Tolan isä vaikuttaa olleen Koskimiehen vertauksen vastakohta. Hänen äänensä kuului, mutta ei silti voi tietää oliko hän laululintu.

Vaimo ja lapset ovat tässäkin sukupolvessa voimakastahtoisen isän otteessa ja kaikki tapahtuu isän ehdoilla. Äiti tekee parhaansa, mutta hän päätyy oman fyysisen sairautensa vuoksi lähes liikuntakyvyttömäksi. Kummallisissa oloissa kasvavat lapset eivät välttämättä tiedä, että toisenlaistakin perhe-elämää voi olla ja ovat usein hyvin joustavia. Niin ovat Joonatan Tola ja hänen sisaruksensakin, vaikka kirjan loppua kohti he elävät jo täydessä hullunmyllyssä.

Kirja kertoo myös isän ja isoäidin suhteesta, mutta siitä ei saa isän sairauden läpi otetta. Kirjailijan valitsemassa rakenteessa suhde jää ristiriitaiseksi ja reikäiseksi, eikä valinnassa ole mitään vikaa, suhde oli luultavasti juuri sellainen. Kaksi elementtiä toistuu: isän isoäidille kirjoittamat ilkeänraivoisat viestit sekä isoäidin varakkuus vastinparinaan lähes nälkää näkevä taiteilijaperhe.

Loppua kohti isän mielentila heikkenee, osasyynä monivuotinen runsas alkoholinkäyttö. Hän menehtyy 35 (tai 34)-vuotiaana sydänkohtaukseen. Tähän päättyy kirjan kaari. Perhe on ollut sosiaalihuollon tarkkailussa, mutta vanhemmat ovat puhumalla saaneet lastensa huostaanoton vältettyä, ja se tapahtuu vasta kirjan kuvaamien tapahtumien jälkeen.

Joensuussa asuva Joonatan Tola (s. 1983) tekee suomen kielestä jatkotutkintoa Helsingin yliopistossa. Kirjassa opinnot näkyvät hyvällä tavalla, huomaamattomana osaamisena.

Selasin Joonatan Tolan Olli-sedän tiedot Wikipediasta, sillä toivoin että vähäistä aasinsiltaa käyttäen saisin kirjan laitettua Helmet-lukuhaasteen kohtaan "kirja liittyy teatteriin, oopperaan tai balettiin". No en kehdannut käyttää siltaani, mutta selvisi, että Olli Tola on ollut yksi Kake Singersin jäsenistä! 

Sen sijaan sijoitin kirjan kohtaan, jossa kirjan pitää liittyä tv-sarjaan tai elokuvaan. Arto Halonen kuvasi nimittäin aikanaan taiteilija Mikko Tolan elämästä dokumenttielokuvaa. Luetun perusteella ei ollut vaikeaa ennustaa, mitä dokumentille tapahtuisi: yhdessä vaiheessa kohde halusi, että kaikki jo kuvattu materiaali poltetaan. Dokumentin teko olisi saanut jatkua. Mikko Tolasta kuvattu dokumentti ei koskaan ilmestynyt.

Ja toinen asia, jolla ei ole merkitystä kirjan kannalta, mutta pakko taltioida blogiin: näyttelijä Pamela Tola on yksi samat kokemukset läpikäyneistä Joonatanin sisaruksista.

Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki
Julkaisuvuosi: 2021
Sivumäärä: 344
ISBN: 978-951-1-35783-4
Kansi: Tuomo Parikka
Kannen kuva: kotialbumi, kuvaaja tuntematon

Punainen planeetta oli vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 40. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 5/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 4,04.