Mannerheim: Kirjeitä seitsemän vuosikymmenen ajalta

Isäni hyllyssä aikanaan ollut kirja kulkeutui vuosi sitten minulle. En ole Mannerheim-entusiasti, vaikka keräilyperinteistä johtuen eteisessäni on Tilgmannin kirjapainon Arthur Heickelliltä tilaama, vuonna painettu 1921 juliste, jossa "valkoinen kenraali" ratsastaa Helsinkiin toukokuussa 1918. Ei minulla ole mitään Mannerheimia vastaankaan, mutta ihmettelen hänen ihailuaan sellaisissa piireissä, jotka selvästi eivät ole perehtyneet Mannerheimin taustaan ja toimintaan. Mannerheim ei vaikuta Rajat kiinni! -tyypiltä, elettyään vuosikausia nyky-Suomen rajojen ulkopuolella, vaan pikemminkin kosmopoliitin malliesimerkiltä. Olihan hän aviossakin venäläisen naisen kanssa, ja tyttäret elivät aikuisikänsä Pariisissa ja Lontoossa.

Vuonna 1983 julkaistun Mannerheimin kirjeitä seitsemän vuosikymmenen ajalta (18811951) kokosi ruotsalainen historioitsija Stig Jägerskiöld, joka tätä ennen oli tuottanut Mannerheim-biografiaa jo yhdeksän kirjan verran. Lukija voinee luottaa siihen, että toimittaja on asiantunteva. Valikoinnilla voi kuitenkin muokata lukijoiden käsityksiä haluamaansa suuntaan ja se täytyy pitää muistissa. Toisaalta tällaisen kirjan lukijoilla lienee jonkin verran etukäteistietoa tästä neljän sodan ylipäälliköstä, Suomen valtionhoitajasta, Suomen marsalkasta ja tasavallan presidentistä sekä Mannerheimin lastensuojeluliiton perustajasta.  

Kirjan takakannessa riehaannutaan kunnon palvontaan: "Hänen verenperintönsä ja kasvatuksensa antoivat hänelle paljon: ritarillisuuden, tahdikkuuden, vankan muototajun ja kyvyn suhtautua hienotunteisesti kanssaihmisiin heidän asemastaan riippumatta." Mutta vaikka en usko moiseen verenperinnön merkitykseen, on myönnettävä, että kirjeet on kirjoitettu äärimmäisen kohteliaasti. Ja kuinka mukavaa onkaan lukea sellaista tekstiä nykyajan somemaailmaan tottuneena! Kirjeet alkavat tähän tyyliin (Palla oli veljen vaimo Palaeomona Mannerheim):

Rakas Palla,

Kiitos pitkästä ja sisältörikkaasta kirjeestä ja tervetuloa kotiin meidän kylmään pohjoismaiseen kevääseemme. Jo aikaa sitten minun olisi pitänyt kirjoittaa ja kiittää parista kortista, jotka Palla ystävällisesti on lähettänyt minulle.

Huvitin itseäni kirjoittamalla ajatuksissa pätkiä Mannerheimin kirjeistä twitter-poliitikkojen tyylillä. Edellinen voisi kuulua:

Lehmä,

kaupan kassakin kirjoittaisi paremmin! Olisit voinut pysyä siellä missä ikinä olitkin tai mennä teuraaksi. Älä enää ikinä lähetä minulle viestejä, vaan keskity huulten punaamiseen, senhän sinä osaat!

Mannerheimin tyyli lienee parempi, sillä hänellä oli vuosikymmenien pituisia kirjeenvaihtosuhteita läheistensä, ystäviensä ja politiikan parissa toimivien henkilöiden kanssa. Moni kirjeenvaihto päättyi vasta toisen kuolemaan. Mannerheimin itsensä kuolinkuukaudelta, tammikuulta 1951, kirjaan on poimittu vielä kaksi kirjettä.

Kirjan alkuosassa Carl Gustaf Emil eli lyhemmin Gustaf Mannerheim (18671951) on koululainen, joka etsii paikkaa maailmassa. Vauras elämänalku Louhisaaren kartanossa kääntyi toisenlaiseksi, kun isä-Mannerheim joutui luovuttamaan omaisuutensa velkojilleen pojan ollessa 13-vuotias. Isä muutti Ranskaan etsimään uutta alkua ja äidille jäi vastuulleen seitsemän lasta. Gustaf sijoitettiin Haminan kadettikouluun. Kun äiti kohta kuoli, olivat lasten tukena vain sukulaiset, sillä isä palasi uuden vaimonsa kanssa Suomeen vasta muutamaa vuotta myöhemmin. Tilanne näkyy Gustafin nuoruuden kirjeissä, joissa on tarkkaa punnintaa omista mahdollisuuksista, mutta toki myös ikävaiheen itsekkyyttä.

Sama huolellinen pohdiskelu jatkuu Mannerheimin aloitellessa uraansa tsaarin armeijassa. Urahuolien lisäksi vaivaavat rahahuolet, jotka kuitenkin jossain kohtaa kirjan aikajanaa katosivat. Wikipedia antoi selityksen: Mannerheim avioitui vuonna 1904 varakkaan venäläisen Anastasia Anapovan kanssa, eikä seuraavanlaisille riveille ollut enää tarvetta:

Minulle itselleni on kiusallista vailla varallisuutta hakeutua kalliiseen [rakuuna]rykmenttiin ja pukeutua upeaan univormuun. Mutta aina kun tarkastelen asiaa lähemmin, pohdin ja teen laskelmia ja nojaudun tosiasioihin, päädyn siihen, että tämä on varmin ja lyhyin tie menestykseen.

Nyt kerrotaan, että ylennys tulee elokuun 9. päivänä vanhaa lukua. Husaarivarusteitani en pysty hankkimaan alle 4.000 ruplan. Niinpä minun onkin pyydettävä Enoa, mikäli mahdollista heti kun Enolle sopii, järjestämään minulle vielä 1.600 ruplaa, jotta voin maksaa varusteitteni loppuerän.

(Kirje Mannerheimin huoltajanakin toimineelle Albert von Julinille kesällä 1889) 

Mannerheim osallistui Venäjän ja Japanin väliseen sotaan (1904–1905), ja toimi vuodet kohti ensimmäistä maailmansotaa sekä ko. sodan tsaarin ja myöhemmin (vastentahtoisesti) Venäjän väliaikaisen hallituksen armeijassa. Näiden vuosien tapahtumat ovat itselleni kovin kaukaisia. Uskon, että ensimmäiseen maailmansotaan osallistuneiden maiden kansalaiset kertaisivat huolella sen kauhuja, ellei väliin olisi tullut uusien kauhujen toinen maailmansota (ja sitten vielä muita pienempiä ja paikallisempia). Nyt kuitenkin nuo 1910-luvun taistelut Euroopassa ovat tällaisella rivi-historianlukijalla heikommalla tolalla, eivätkä Mannerheimin kuvaukset juuri auta asiaa. Hänellä on tietoa lähinnä omalta sektoriltaan ja ajatukset ovat muutenkin vielä sen hetken tapahtumiin ja olosuhteisiin keskittyviä.

Kirjoitin, että Mannerheim ei vaikuta Rajat kiinni -tyypiltä. Mutta hänkään ei 1900-luvun alkuvuosina ollut immuuni Euroopassa lietsotulle juutalaisvastaisuudelle. Ensimmäisen maailmansodan aikaiset muutamat juutalaisviittaukset jäisivät varmaankin pois, mikäli kirja julkaistaisiin nyt. Vuonna 1914 Mannerheim oli saanut komennuksen Varsovaan jaetun kaartinratsuväkiprikaatin päälliköksi. Venäjä mobilisoi armeijansa saman vuoden elokuussa. Kohta hän kirjoitti puolalaiselle ruhtinatar Lubomirskalle:

Ilma on ihana ja Lublinin kuvernementin eteläosa on mielestäni hyvin kaunista. Ajatelkaa, että elämme tämän kauniin luonnon keskellä määrättyinä tuhoamaan toisemme juuria myöten kaikin keinoin, mitä kuuluisan sivistyksemme on onnistunut keksiä. Eikö se teistäkin ole kummallista. Etenkin kun kaiken tämän takana ovat juutalaiset ja aineelliset edut. Maita tuhoutuu ja valtakuntien rajat muuttuvat, mutta kaikesta tästä hyötyvät varmasti aina juutalaiset.

Kuitenkin Mannerheim pystyi hyvin tunnistamaan lietsonnan silloin kun se kohdistui tsaarin valtaa vastaan: vuoden 1906 kirjeessään hän mainitsi maaseutulehdistön "mielettömän vihan", jonka vuoksi lehtiä oli mahdotonta lukea. Kirjaan valikoitujen kirjeiden perusteella Mannerheimin näkemysten muuttumisesta tai muuttumisen ajankohdasta ei voi sanoa mitään, mutta hakemalla löytyy viitteitä ainakin siitä, että hän kieltäytyi Saksan vaatimista toimenpiteistä Suomen armeijassa sotineiden juutalaisten suhteen. Lukulistallani on Elina Sanan Luovutetut (WSOY, 2003), josta voi löytyä asiaan paremmin dokumentoitua tietoa.

Suomen itsenäisyyden alkuvaiheisiin en myöskään tässä lyhyessä blogissa mene, mutta se mikä oli itselleni uutta, oli rivien välissä välittynyt Mannerheimin hieman kyyninen näkemys demokratiasta ja parlamentarismista. Historian hetki ja sukutausta tekevät tässä selvän eron. Mannerheim osallistui sukunsa edustajana viimeisiin säätyvaltiopäiviin ja oli Suomen valtiomuotoa valittaessa monarkian kannalla (ei kuitenkaan saksalaisen suuntauksen). Itselleni nykymallinen demokratia on vioistaan huolimatta ainoa mahdollinen.

Parasta antia ovat viimeiset vuosikymmenet, 1930-luvulta 1950-luvulle. Kirjoittajan kokemukset ja suhdeverkostot olivat luoneet sellaisen pohjan, jossa pystyi selvästi ylittämään tavallisen ihmisen näkemykset maailman ja Suomen tilanteesta. Hän tiesi jo hyvissä ajoin Hitlerin valmistautuvan suureen sotaan, eikä hämääntynyt kuvittelemaan muuta. Myös Stalinin aikeet Suomea kohtaan ja Suomen hidas varustautuminen huolettivat. Oman terveydentilan heikkeneminen oli luonnollisesti mukana läheisille kirjoitetuissa kirjeissä, mutta Mannerheim vaikutti suhtautuvan siihen jo jonkinlaisella tyyneydellä.

Mannerheim kirjoitti pitkiä kirjeitä naisille ja miehille. Kirjeiden naiset eivät osallistuneet toimijoina sotiin tai politiikkaan, joten kirjeiden painotukset hieman eroavat, mutta eivät suuresti. Olin positiivisesti yllättänyt siitä miten samanarvoisina Mannerheim tuntuu naispuolisia kirjekamraattejaan pitävän. 

Poikkeuksellisen ylenpalttinen, jopa romanttinen kohteliaisuus kuitenkin kiinnitti huomiota, ja näissä kirjeissä kohteena oli edellä mainittu ruhtinatar Maria Lubomirska. Rivit ja niiden välit kuulostivat rakkaudelta ja tein pienen googletuskierroksen löytääkseni asialle vahvistusta. Ruotsalaisen historiatutkija Herman Lindqvistin kirjan mukaan (linkki IS:n juttuun) Mannerheim ja ruhtinatar olivat tavanneet jo vuonna 1903 Pietarissa ja ruhtinattaren sisko oletti Mannerheimin olleen hänen vuonna 1904 syntyneen siskontyttönsä isä.

À propos lapset. Kirjeiden perusteella Mannerheimin oli Anastasia Anapovan kanssa saamilleen tytöille Anastasielle (1893–1978) ja Sophielle (1895–1963) yhtä etäinen isä kuin hänen oma isänsä oli ollut lapsilleen. Puolisot erosivat epävirallisesti jo varhain ja tytöt asuivat äitinsä kanssa Ranskassa, mutta tulivat vuonna 1913 Suomeen sukulaisten hoiviin. Mannerheim kiittelee kirjeissään sukulaisiaan siitä, että ovat viitsineet ottaa tyttöjä vaivoikseen ja huolehtii tyttöjen kielitaidon ja luonteen kehittymisestä. Se kuulostaa kornilta, kun mies ei itse vaikuta kiinnostuneelta hoitamaan isän tehtäviään. Ja Mannerheimin lastensuojeluliittokin juuri tämän isän perustamana asettuu toiseen valoon. Esimerkkejä:

... mutta pelkään, että tytöt taas pian unohtavat sen mitä heille kirjoitan. Vastauksena kirjeeseeni sain muutaman rivin, joissa kerrottiin kauniista säästä, mutta kirjeeni sisältöä niissä ei sanallakaan kosketeltu. Olisi kyllä ollut helpompaa päästä tuloksiin ja ennen kaikkea saada vaikutusvaltaa, jos nuo kaksi tyttöä olisi voitu erottaa toisistaan ja kasvattaa kumpikin omalla tahollaan. Jos he olisivat olleet hiukan nuorempia, olisi ollut suhteellisen helppoa sijoittaa esim. nuorempi johonkin Englannin sisäoppilaitokseen, mutta nyt se on hyvin vaikeaa, kenties suorastaan mahdotonta, kun ottaa huomioon heidän ikänsä. (Kirje veljelle C. Mannerheimille syksyllä 1912).

Olen myös huolissani Sophysta kuulemieni uutisten johdosta. Hänellä ei siis ole niin paljon tahdonvoimaa että pakottautuisi korjaamaan terveytensä laiminlyömistä. Koska tyttö on älykäs, ei voi kuvitella, ettei hän itse oivaltaisi miten heikko hän fyysillisesti on verrattuna normaaleissa oloissa kasvaneisiin nuoriin tyttöihin. Hän on perinyt äitinsä kaikkeen systemaattiseen työhön kykenemättömän luonteen, ja siihen liittyy liikuttavalla tavalla hänen yhtä luonteenomainen laiskuutensa. (Kirje sisarelle S. Mannerheimille keväällä 1915).

Itse asiassa rahahuoletkin palasivat asumuseron myötä joksikin aikaa ja olivat yksi syy Mannerheimin lähtöön Japanin-vastaiseen sotaan viime vuosisadan alussa. Muut vahvat syyt kannattaa präntätä tähän talteen, sillä myöhemmät tapahtumat poistivat Mannerheimin huolet hyvin perusteellisesti. Hän  kirjoitti veljelleen kesällä 1904:

Olen 37-vuotias. Vakavia sotatapahtumia ei satu usein. Ellen mene tähän mukaan, on mahdollista, ettei minusta koskaan tule muuta kuin kabinettisotilas, eikä minulla ole mitään sanottavaa, kun kokeneemmat aseveljeni esittävät väitteittensä tueksi taistelukuvauksia. Tämän sodan jälkeen tulee näiden "kokeneempien" luku nousemaan tuhansiin.

Kirja on kaikkiaan hyvin mielenkiintoinen ja poikkeuksellinen katsaus noin sadan vuoden takaisesta historiasta. Sopivaa rytmitystä tuovat vakavan asian lomaan kirjoitetut henkilökohtaiset avunpyynnöt, milloin minkäkin tavaran ostamisesta Mannerheimin piikkiin, lainoista ja viestien välittämisestä eteenpäin. Kenties tätä ei kannata alkaa lukea ilman peruskäsitystä Venäjän ja Suomen samanaikaisesta historiasta, mutta toisaalta kirjan alussa on tiivis katsaus yleisiin tapahtumiin ja samanaikaisiin Mannerheimin elämänvaiheisiin.

 
Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki
Julkaisuvuosi: 1983
Sivumäärä: 363
ISBN: 951-1-07440-7
Suomentajat: Aili Palmén, Sirkka Rapola, Kai Kaila ja Heikki Eskelinen
Päällys: Paavo Ojasti
Valokuva: Kai Nordberg

Kirjeitä seitsemän vuosikymmenen ajalta oli vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 59. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 4/5. Arvostelijoiden keskiarvolla ei ole merkitystä, koska meitä on yhteensä kolme.

 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kirjat

Jon Krakauer: Jäätäviin korkeuksiin. Murhenäytelmä Mount Everestillä

Tunnustan, että lurkkaan Murha.infoa 'tiedon'janossani. Olen saattanut tunnustaa aiemminkin, tai ainakin jollain alustalla, mutta t...