Teemu Keskisarja: Kyllikki Saari. Mysteerin ihmisten historia.

 

Äiti kertoi tarinaa, joka kietoi toisen isoisäni Kyllikki Saaren suohaudalta löydettyyn rämemäntyyn. Oli tapahtunut näin: Isoisä oli kulkenut maastossa ja huomannut jonkin erikoisemman muodostuman. Hän oli vuolaissut paikalle merkiksi pienen männyn ja ajatellut joskus tutkia paikkaa lähemmin. Myöhemmin maastoa taas kerran haravoiva etsijäketju ohitti paikan ja mänty jäi seuraavan ihmettelijän käteen. Sehän katsottiin vasenkätisen vuolemaksi (totta tai ei) ja isoisä oli vasenkätinen (ainakin äidin väittämän mukaan). Aikuistuttuani uskoin isoisän osuudesta 0 %.

En ilahtunut kun keväällä huomasin historioitsija Teemu Keskisarjan olevan aiheen kimpussa, sillä toukokuussa 1953 kadonneen ja lokakuussa viimein murhattuna löytyneen Kyllikki Saaren tapaus on oman määränsä huomiota jo kärsinyt, ja paljon enemmänkin. Maailma on täynnä selvittämättömiä murhia, siirtykää seuraaviin. Mutta isojokisuus molemmilta puolin sukua velvoitti ostamaan ja lukemaan tämänkin kirjan.

Kai täällä kaikilla on Suomen kuuluisimman murhan perustuntemus, vaikka aiheesta ei minun aikanani kahvipöytäkeskusteluissa ole puhuttu. JOS asia joskus on tullut puheeksi, on yhdellä ja toisella vanhemman polven edustajalla tuntunut olevan varma tietämys murhan tekijästä. Esimerkkeinä Helsingissä ylikonstaapelina toiminut isäni, joka oli varma asiastaan, ja naapuri, joka oli yhtä varma, tekijät vain olivat heillä täysin erit. En koskaan keskittynyt näihin teorioihin, ne olivat teorioita samoin kuin historioitsija Keskisarjan kirjassaan esittämä. Erona se, että Keskisarja joutui esittämään teorian kirjan myyntiä ja julkisuutta lisätäkseen.

Keskisarja on käyttänyt pääasiallisena lähteenään Keskusrikospoliisin vuonna 2018 avaamia tutkinta-aineistoja (arkisto näyttää avautuneen oikeustoimittaja Susanna Reinbothin tietopyynnöllä). Kirja on pitkälti niiden pohjalta rakennettua selostusta.

Pääosan kirjassa saavat Kyllikki Saaren ohella ns. ojankaivajalinjan ja pastorilinjan epäillyt. Kun nyt ei tiedetä, onko oikea syyllinen kummassakaan linjassa, on varmaa että kirja repostelee aivan tarpeettomasti jo edesmenneitä henkilöitä. Joko ojankaivajia, pastoria tai molempia, läheisineen kaikkineen. Ja samalla tietenkin Kyllikki Saaren ominaisuuksia ja tekemisiä, vaikka aineisto on hyvin niukkaa ja piirtynyt kuva voi olla kuinka vääristynyt tahansa. Eihän ihminenkään ole 17-vuotiaana kuin aluillaan.

Pää- ja sivulinjoihin liittyen esitellään sellainen määrä henkilöitä ja dokumenteista poimittuja tapauksia, että perässä ei meinaa pysyä. Asiaa ei auta, että välillä kerronta on pompahtelevaa, esimerkiksi luvussa Autoilijoita ja metsäojureita on tosiaan näitä molempia, hyvin kapoisella aasinsillalla. Itselle tapahtumien paikannimet ovat tuttuja, mutta miten kiinnostavia Lellunlaaksot, Pettukylät ja Villamot ovat sellaiselle, joka ei ole täällä käynyt? (Tiedän, että Suomessa on ikävän suuri joukko ihmisiä, joille Kyllikki Saaren murha on harrastus, ja he epäilemättä osaavat paikat ulkoa.) 

Kirjailijan rouhea kirjoitustyyli ei ärsyttänyt niin paljoa kuin etukäteen pelkäsin, toki esimerkiksi n...eri-sanan ymppääminen kahteen kohtaan on provosointia, jota ei tietokirjassa kaivata. Kirjailijan onneksi epäilty pastori oli toiminut Ambomaalla lähetyssaarnaajana, joten ensimmäiselle tuli paikka kuin taivaanlahjana, mutta miksi Kuortaneen Kaarankajärveen liittyvän huhun vuoksi tavattu mies "räpläsi radiota mustana kuin n...eri ulkotöiden rusketuksesta"? Toisaalta taas kaunosieluisuuskaan ei tähän istu, esim. s. 266 lopussa: "Komisariot eivät nähneet Kyllikin sydämeen ja sieluun. Kukaan ei enää tavoittanut tyyntä ja väreilevää vedenpintaa. Rikostutkinnan vene ei pystynyt lipumaan menneisyyteen ilman tulevaisuuden tuulia. Vihjeeksi molskahti uusi iso kivi."

Sinänsä sujuvassa tekstissä on myös sisäisiä epäloogisuuksia, jotka jättävät lukijan pohtimaan kumpaa mieltä kirjoittaja nyt oikein on. Esimerkiksi Goodreadsin lukija-arvioissa oli nostettu esiin pateettinen pätkä: "... 2020-luvun liivijengiläiset ovat karitsoja verrattuna isoisoisiinsä, jotka viisi vuotta susina armeijan harmaissa katsoivat ja kylvivät kuolemaa. Sieluvauriot korjaantuivat ihmeen hyvin ilman psykiatreja ja psyykenlääkkeitä." En ymmärrä, miten historioitsija voi väittää sodasta noin, semminkin kun hän on kolme sivua aiemmin käyttänyt lähteenä erinomaista, Tieto-Finlandian saanutta Ville Kivimäen Murtuneet mielet -kirjaa (WSOY, 2013) ja kirjoittanut: "Talvisodan uhreihin kuului tuhansia tärähtäneitä, mykistyneitä, hervottomia, vapisevia ja hysteerisesti nyyhkyttäviä. Lääkäreitä ylityöllistivät 'sielusyntyiset reaktiot'". Ja myös toisen ojankaivajalinjan epäillyn kerrottiin olleen rikki.

Keskisarja johdattelee lopuksi lukijaa siihen päätelmään, että tekijä oli pastorilinjan pastori, paikkakunnalta ennen murhaa Merikarvialle muuttanut, joka oli aiemminkin käyttänyt seksuaalisesti hyväksi nuoria naisia ja jatkoi toimintaa myös uusissa toimipaikoissa. Minusta pastorin syyllisyys murhaan on kirjassa tekemällä tehty, mikä ei tietenkään sulje pois sitä, etteikö hän ole voinut olla syyllinen. Hyväksikäytöistä on selvät todisteet, mutta Saaren murhatyö ei näillä perusteluilla vielä vahvistu. Poliisien työtä moititaan ja moitittavaa siinä varmasti olikin, mutta pitää ottaa huomioon aikakausi, sen käytännöt ja rikostutkimuksen kehittymättömyys.

Ajankuvaa ovat monet kehuneet. Sen mukaan isojokiset työllistyivät alkutuotantoon, nuorisoa oli paljon, tapahtumia oli joka viikko ja eri puolilla kuntaa, myös suuria häitä joissa tanssittiin, juopoteltiin ja tapeltiin, kunnassa puukotettiin ja ammuskeltiin, keitettiin pontikkaa ja sahtia. Toki näin, tosin varmasti sitä ihan rauhallista kotielämää, peltotyötä ja navetta-askaretta oli valtaosa ajasta, jos ottaa huomioon koko asujamiston, eikä heitä joille koko ajan sattui ja tapahtui. Tämän tunnistaa kirjailijakin ja kirjoittaa: "Hyvää, kaunista ja tavallista oli runsaammin kuin pahaa. Sellaisista arkiaamuista, lauantai-illoista ja pyhistä, jotka sujuivat välikohtauksitta, ei vain syntynyt arkistolähteitä."

Jostain syystä ojankaivajalinjan kuvitukseen on otettu peräti kolme sinnepäin olevaa kuvaa, joissa siis ei ole itse epäiltyjä lainkaan, vaan sukulaisia ja muuta saman kolkan porukkaa. Näistä olisi ollut perusteltu korkeintaan yksi, se jossa on toisen epäillyn asuintalo. Mistä huomasin ryhtyä asiaa ihmettelemään? Kolmessa kuvista on mukana toisen isoäitini sisaruksia nuorina naisina eli 1920–1930-luvuilla; ajankohta ei liity murhaan, eivätkä sukulaisnaiseni.

Saatesasanoissa kirjailija kiittää haastateltuja eläväisistä kotiseutumuistoista. Lyhyessä haastattelulistassa on yksi ennen kirjailijan projektin alkamista edesmennyt pariskunta, joten eläväiset muistot on kertonut joku muu. Sisäänheitossa mainitsemani isoisä ei ollut sukunimeltään Pullila kuten erään kuulustelupoiminnan lähdeviite väittää, eikä Isojoella tyypillinen kortes-muoto sukunimessä ole mennyt oikein lähteissä (Alakorte, Kortesalo p.o. Alakortes, Kortessalo). Virheitä on kaikissa kirjoissa, etenkin omissani, näitä nyt en malttanut olla mainitsematta kun ne huomasin.

Sivuhuomiona laitan muistiin: Joku kyseli Isojoki-Seuran sivuilla, milloin kuntamme väkiluku on ollut suurimmillaan. Siihen tuli vastauksena Keskisarjan kirjan kertoma 6 800 vuonna 1952. Luku kuulostaa hyvin epäilyttävältä, sillä Suomen kunnat -tietokannan aikasarjassa se olisi ollut melkoinen pomppaus (siinä suurin oli 6 600 vuonna 1930). Ensimmäinen varsinainen väestönlaskenta antoi joulukuun 1950 lukemaksi Isojoelle 5 632. Ylisuuri luku perustuu piispantarkastuksen liitteenä olleeseen kertomukseen Isojoen seurakunnan tilasta, ja ero selittynee juuri sillä miksi oli tärkeää perustaa kattavat väestönlaskennat: kirkonkirjat eivät pysyneet maan sisäisen ja ulkopuolelle suuntautuneen muuttoliikkeen perässä.

Muista kirjaa käsitelleistä jutuista laitan linkiksi kriminologi Maria Normannin arvion Helsingin Sanomissa sekä Suomen Kuvalehden Tero Alangon artikkelin. Molemmat maksumuurin takana.

 

Kustantaja: WSOY, Helsinki
Julkaisuvuosi: 2021
Sivumäärä: 359
ISBN: 978-951-0-46709-1
Graafinen suunnittelu: Mika Tuominen
Kuvatoimitus: Kaisa Kautto

Kyllikki Saari. Mysteerin ihmisten historia oli vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 29. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 3/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,46.

László Krasznahorkai: Saatanatango

 

László Krasznahorkain Saatanatangoa on kehuttu ja palkittu ja Goodreads-palvelussakin lukijoiden antamien arvosanojen keskiarvo on 4,11/5. Minä en ymmärtänyt kirjan hienoutta. 

Alku ei paljastanut kirjan asetelmasta oikein mitään. Kirja vaikutti yhtä junnaavalta ja vaikeaselkoiselta kuin Imre Kerteszin Tappio. Kappalejaoton tekstierämaa on tylsää luettavaa jo teknisesti, mutta odotin, josko sisältö vetäisi mukaansa. No ei vetänyt. Dialogikin tapahtui saman puuduttavan tekstimassan sisällä ja oli pitkästyttävää.

Kirja alkaa rappeutuneella osuustilalla, josta dynaamisin väki on lähtenyt pois kyllästyttyään routaan, suu- ja sorkkatautiin, palkkojen viivästymiseen ja kaupan sulkemiseen, mutta muutama asukas on jäänyt alistuneena odottamaan jotain. Rakennukset menevät yhä huonompaan kuntoon ja ihmiset tulevat toimeen miten kuten, kuka pitämällä kapakkaa, kuka tarjoamalla tyttäriensä seksipalveluksia, kuka hoitamalla muiden kotiaskareita, kuka varastamalla. Petokset ja niiden epäilyt ovat ihmisten normaalia arkea.

Mutta yllä oleva selviää vain koko kirjan lukemalla. Esimerkiksi sivulla 55 tavattiin nuori kärkäs poika, jonka pulputtava juoruilu kokosi ensi kertaa tilannetta lukijalle ja sivulla 169 eräs kyläläinen kävi ajatuksissaan läpi rappion syntyä. 

Juoruileva poika oli lupaava parannus ja heti perään esiteltiin kiinnostava henkilöhahmo, tohtori (lääkäri), joka ei enää harjoittanut ammattiaan, vaan oli rakentanut talonsa ikkunan ääreen pesän, josta pystyi tarkkailemaan yhteisön liikkeitä. Supistettuaan elinpiirinsä tällä tavoin pienimmäksi mahdolliseksi, saattoi tohtori pitää jokaisesta naapuristaan yllä omaa muistiinpanovihkoa samalla kun poltteli tupakkaa ja nautiskeli pálinkaa.

Jokainen tuntee ihmisiä, joilla ovat asiat pääosin levällään, mutta jokin kohta pidetään kunnossa. Tohtori on erinomainen karikatyyri heistä. Tarkkailupesä oli millintarkassa järjetyksessä, mutta huoneen toiselta seinustalta alkoi tohtorin mukaan "ulkomaailma", jonne hän viskeli jätteensä. Ruokia tuova ja laskiämpäriä tyhjentävä rouva kammosi tohtorin talon hajua ja peseytyi aina kahteen kertaan kotiuduttuaan. Tohtori taas projisoi omia puutteitaan kodinhoitajaansa: 

... kaikki johtui vain siitä, että rouva istui päivät pitkät keittiössään haaveilemassa ja oli nyt sotkenut asiat mielessään. Tohtori tiesi Kránereiden keittiön ennestään, ja muisti kuinka kuumaksi tuo ahdas loukko tavattiin lämmittää, ja oli selvää että tuonkaltaiset painostavat ja pahanhajuiset pesäkolot toimivat monessa tapauksessa kasvualustana perusteettomille ja lapsellisille ajatuksille, niin että kömpelöt ja naurettavat tarpeet purkautuivat niistä toisinaan ulos.

Mutta tohtorin jättipullo pálinkaa kului yllättäen loppuun ja hän surkeasta fyysisestä kunnostaan (loukossa istuminen ja juopottelu) huolimatta pakotti itsensä kohti kapakkaa – minne ei koskaan päässyt sisälle saakka. Lukija sen sijaan pääsee, ja kirjan yksitoikkoinen jorina jatkuu virkistävän tohtori-jakson jälkeen. 

Lopulta kapakkaan kuitenkin saapuu rouva Schmidt, joka tavattiin kirjan alussa sängystä naapurinsa kanssa (ja myöhemmin juoruilevan pojan eroottisista haaveista). Ilmenee, että hän on yhteisönsä kaunotar, tai ainakin hänellä on muhkeat rinnat, ja moni muukin kyläläisistä haikailee hänen peräänsä. Rouva taas on rakastunut, ei mieheensä eikä naapuriinsa eikä poikaan, vaan jo kuolleeksi luultuun Irimiásiin, joka on toiminut tilalla konepajan päällikkönä ja on ilmeisen karismaattinen muuhun henkilögalleriaan verrattuna.

Irimiás ja hänen siipimiehensä Petrina ovat olleet jossakin pimeyden työssä (ja vankilassa tai paossa), eivätkä suinkaan kuolleita. Nyt he ovat tulossa takaisin. Yhteisö sähköistyy, muutkin kuin rouva Schmidt, joka leijailee rakastuneen naisen unelmissa, varsin kaukana rappiotilasta ja realiteeteista. 

... hän näki valoja, kirkkaasti valaistuja näyteikkunarivistöjä, muodikkaita orkestereita; kalliit alushameet, sukkahousut ja hatut ("Hatut!") liihottivat hänen silmiensä editse; pehmeitä, kosketukselle viileitä turkiksia, loisteliaita hotelleja, ylellisiä aamiaisia, suurenmoisia ostosreissuja ja illalla, ILLALLA tanssittaisiin... 

[kelaus eteenpäin] Miten hän osaisi – näin yhtäkkiä – täyttää paikkansa? Miten tuossa uudessa "oikeassa elämässä" tuli toimia? Kyllähän hän haarukkaa ja veistä osasi jotenkuten käyttää, mutta entäs ne kaikki luomivärit, puuterit ja voiteet, kuinka vastata "tuttavien tervehdykseen", kohteliaisuuksiin.

Kapakoitsija laskee kiukkuisena Irimiásin vanhan ryyppyvelan moneen kertaan. Yksi kyläläisistä on aivan varma, että Irimiás laittaa tilan jälleen kuntoon, korjaa koneet ja johtaa heidät uuteen alkuun. Mutta vaikka Irimiásia odotetaan kapakassa lähes kuudenkymmenen sivun ajan, tangoakin tanssien, ei hän aio täyttää mitään odotuksista. Hänellä on meneillään seuraava salainen tehtävä ja hän poikkeaa kylässä vain saadakseen yösijan, ruokaa ja rahaa, sekä tietenkin tiettyjä palveluksia rouva Schmidtiltä, jota hän muutoin halveksii.

Juoruileva poika paljastaa, että kylässä onkin luultua enemmän rahaa. Irimiás manipuloi ne itselleen ja saa kyläläiset jättämään kotinsa lupauksilla uudesta mallitilasta. Lähtijät rikkovat kiihkoissaan asuntonsa, ettei niihin tule irtolaisia (tajuamatta että he kohta ovat itse vailla kotia). 

Ihme ja kumma, Irimiás ei kokonaan katoa, mutta mitään mallitilaa ei ole ja hän sijoittaa kyläläiset sinne tänne eri töihin, antaa heille pienen summan "yhteisestä kassasta" eli siitä, jonka oli juuri heiltä itseltään puhaltanut, ja tekee heistä tiedonantajiaan. Ja kyläläiset ovat valmiit hyväksymään tämänkin käänteen!

Kirjassa sataa kuin elokuvassa Seitsemän. Se kantaa molemmissa teoksissa, korostaa surkeutta. Krasznahorkai tavoittaa tekstissään jatkumon rappiosta ja siihen alistumisesta, odotuksesta, toiveesta, pettymyksestä ja sen jälkeisestä tyytymisestä lähes mihin tahansa.

Kokonaisuutena jäin kuitenkin ihmettelemään, missä pihvi. En yleensä lue kirjojen kuvauksia etukäteen, mutta tuskin sekään olisi tässä auttanut. Allegoriaa itäblokin rappiotilaan ei voi olla huomaamatta, mutta ei allegorian tarvitse olla tylsä, ks. vaikka toinen Saatana-kirja, Saatana saapuu Moskovaan. 

Pilkahduksena tylsyyden seassa oli onneksi jonkin verran synkkää huumoria, etenkin tohtoria ja rouva Schmidtiä kuvattaessa, sekä kirjan lopussa, jossa Irimiás kuvaili kaikkia mukaansa lyöttäytyneitä kyläläisiä niin törkein sanankääntein, että en voinut olla tirskahtelematta.

László Krasznahorkai (s. 1954) on syntyjään unkarilainen kirjailija, joka nykyään asuu Berliinissä. Vuonna 1985 ilmestynyt Saatanatango sai runsaasti huomiota ja se on käännetty kymmenille kielille. Elokuva siitä on tehty vuonna 1994 (seitsemän ja puolen tunnin pituisen elokuvan on ohjannut Béla Tarr). Suomeksi kirja käännettiin kuitenkin vasta vuonna 2019. Vuoden 2025 lopulla sain käydä päivittämässä tänne tiedon, että Krasznahorkaille on myönnetty Nobelin kirjallisuuspalkinto!

Suomen Kuvalehden arvostelun voit lukea täältä ja Helsingin Sanomien arvostelun (kirjautuneena) täältä.

 

Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Teos, Helsinki
Suomentaja: Minnamari Pitkänen
Julkaisuvuosi: 2019 (alkuperäisteos Sátántangó 1985)
Sivumäärä: 305
ISBN: 978-951-851-937-2
Kansi: Jenni Saari

Saatanatango oli vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 28. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 2/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 4,11.  

Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu

Sisko Savonlahden vuonna 2018 ilmestynyt esikoisromaani Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu on sopiva valinta kesäpäivään: kirja on sujuvasti kirjoitettu ja viihdyttävä, eikä vaadi ajattelua. Kepeäksikin voisi sanoa, mutta päähenkilö ei elä kepeää elämää, vaan velloo rakkaus- ja taloushuolissa. 

Lehtijuttuja silmäillessäni sain käsityksen, että tämä on ja ei ole genreltään Chick litiä, josta olen aiemmin arvioinut Henriikka Rönkkösen Bikinirajatapauksen. Savonlahden päähenkilö deittailee (ehkä ei pitäisi), kuluttaa rahaa sikäli kun sitä on, sekä on merkkitietoinen. Mutta hän ei ole "voimaantunut", mikä tuntuu olevan yksi genren kriteereistä. 

Ehkä sitten näin. Itsekin liitin tämän enemmän Eeva Turusen Neiti U:sta kirjoittamaan kirjaan, sillä päähenkilöt ovat samalla tapaa naiiveja ja pakkomielteisiä. Jopa siinä määrin, että tuntuu että tätä tyyliä on nyt hetkeksi tullut tarpeeksi. Mutta ei, Savonlahden kirja kannattaa ilman muuta lukea.

Blogin taustatyö kertoi myös, että tämä on autofiktiota! Miten minä sitten kehtaan kirjoittaa, että päähenkilö on kuin Anssi Kelan Milla, jonka pitää ryhdistäytyä ja päästä eroon tilanteista, joissa aamulla sängystä löytyy alaston mies, jonka olkaan on tatuoitu Jack Nicholson. (Ja juuri kun olin kirjoittamassa, että ei KENENKÄÄN miehen olassa voi lukea Jack Nicholson, löysin jutun josta selviää että tämä on viittaus edesmenneeseen muusikko Zarkus Poussaan).

Kirjan päähenkilö on tapahtumien aikaan noin 35-vuotias ja kantavana teemana on ex-poikaystävän kaipuu. Takaumien kautta kerrotaan, miten poikaystävä oli löytynyt, mitä treffeillä oli tapahtunut ja millaista oli olla yhdessä sitten kun seurusteltiin. Päähenkilö on niitä ihmisiä, jotka kuvittelevat yhteisen tulevaisuuden hyvin yksityiskohtaisesti suunnilleen ensimmäisen tunnin sisään tutustumisesta. 

Esimerkiksi kun päähenkilö lähtee opinto- ja muilla lainarahoilla New Yorkiin toipumaan pettymyksistä ja tapaa baarissa mukavan Billy-nimisen miehen, pohtii hän paluumatkalla jo seuraavia seikkoja: Puhuisimmeko Billyn kanssa lapsillemme enemmän suomea vai englantia? Miten vanhempani suhtautuisivat päätökseeni viettää loppuelämäni New Yorkissa? Jos he eivät jaksaisi matkustaa, syntyisikö niin vahva side, että he haluaisivat osallistua lastemme elämän tukemiseen? Jaksaisiko Billy leikkiä töiden jälkeen lasten kanssa? (Tarpeetonta varmaan sanoa, että Billystä ei kuulu enää koskaan mitään.)

Mieshuolien/haaveiden lisäksi päähenkilöllä on alussa mainitsemiani taloushuolia. Hän on freelancer-toimittaja, mutta elää pääasiassa toimeentulotuella ja suvulta sekä kavereilta laintuilla rahoilla. Syynä on ammatillinen umpikuja. Hän on kasvanut ulos nuortenlehdistä ja muoti- ja kauneuslehdistä, mutta ei voi kirjoittaa vauva- ja perhelehtiin, koska ei tiedä niiden aihepiireistä mitään. Uusien asioiden opettelu ei kiinnosta tai ainakin aina tulee jotain tärkeämpää: pyykit, suihku, verkkopankissa käynti, Messenger-viesti. Samasta syystä päähenkilö ei saa haettua muutakaan työtä, josta saisi säännöllistä palkkaa.

Päähenkilö on sipsi- ja valkosipulidippiriippuvainen. Tämä kirjan läpi kulkeva lanka on hauska ja kyllä kirjassa muutakin huumoria on. En todennäköisesti huomannut kaikkea ensilukemalla, eikä kirja kuulu niihin, jotka luetaan toistamiseen. Omat asiansa holtittomasti hoitava nainen on esimerkiksi saanut Spotifyltä sähköpostin, jossa sanotaan jotain luottokortista. Kaveri auttaa tulkitsemaan viestin ja sanoo, että äitisi luottokortti on varmaan vanhentunut. Nainen ei missään nimessä aio hyväksyä sitä, että joutuisi kuuntelemaan musiikin seassa mainoksia ja ajaa itsensä tuohtumukseen: olisi kai ollut äidin asia päivittää uudet luottokorttitiedot kaikkiin mahdollisiin paikkoihin!

Myös kohtaus luvusta "Kuulen kaikkien aikojen tippurikesästä" vaatii tarkkaavaisuutta, ettei huumori mene ohi. Päähenkilö tapaa kaverinsa Samulin Karhupuistossa.

Kysyn, haluaako hän kävellä Hakaniemen rantaan.

"Kävellään vaan", Samuli vastaa.

Ulkona ei ole erityisen lämmintä mutta eittämättä ihan kelvollinen sää istua terassilla, jos siihen sattuu paistamaan aurinko, kuten Oivan terassille paistaa.

Niin siis, jos Karhupuistosta päätyy Oivan terassille, ei ole suhteellisesti mitaten päässyt lähellekään Hakaniemen rantaa, ennen kuin baari kaappasi kaverukset huomaansa...

Kirjan luvut ovat hyvin lyhyitä ja niillä on edellämainitun kaltaiset napakat nimet, jotka voisi lukea omana tarinanaan. Ja kyllä minä sitten tykkään kirjan nimestä. Näin siinä viittauksen Pekka Ruuskan kappaleeseen Ehkä tänä iltana, enkä kirjan luettuani ollut eri mieltä itseni kanssa:

Jo tuhannesko perjantai

saman krouvin lattialla 

kuluu samaa toivomalla
saman peilipallon alla:

Ehkä tänään
ehkä tänä iltana
hän tulee odottamatta
ehkä tänä iltana
hän ottaa ja vie.

Toivo on aina siinä toisessa, joka tulee ja vie, ja joka olisi syy syödä vähemmän sipsejä, siivota –  ja ryhdistäytyä. 

Ystävät, jotka esiintyvät tarinassa, jäävät etäisiksi hahmoiksi siitä huolimatta, että heidät on esitelty kirjan alussa. Ehkä esittelyt olisi voinut jättää pois, koska ne eivät sitouttaneet lukijaa eivätkä edistäneet tarinaa. Antaa päähenkilön tilittää taas yhdelle satunnaiselle ystävälle, josta ei tarvitse enempää tietää.

Sisko Savonlahti (s. 1982) on koulutukseltaan medianomi ja toimii vapaana toimittajana (podcast, kolumneja) sekä nyttemmin myös kirjailijana. Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu oli ilmestymisvuonnaan ehdolla Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Vuonna 2019 Savonlahti sai Gummeruksen myöntämän Kalle Päätalo -kirjallisuuspalkinnon. 

Ylen tekemän haastattelun kirjan ilmestymisvuodelta voit lukea tästä.

Kustantaja: Gummerus Kustannus Oy
Julkaisuvuosi: 2018 (pokkari 2019)
Sivumäärä: 304
ISBN: 978-951-24-1541-0 (pokkari)
Kannen suunnittelu: Hilla Semeri

Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu oli vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 25. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 4/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,03.

Ritva Hellsten: Raija

Tietenkin oli luettava kirja, joka on nimeltään lähes Reija eli Raija. No, oli muitakin syitä, kuten kirjasta lukemani positiiviset arviot. Mutta ensimmäisen kerran kiinnostuin kirjan Raijasta eli kirjailija Raija Siekkisestä (o.s. Hellsten 1953–2004) Märta Tikkasen toissa vuonna ilmestyneen kirjekirjan Pakko yrittää kir... perusteella. Tikkanen mainitsi arvostamansa kirjailijan, joka oli kuollut dramaattisesti. Koska Tikkasen kirja on edellen lainassa sisarellani, joka sen kyllä on ostanutkin, kävin Akateemisessa kirjakaupassa katsomassa, mitä siinä tarkalleen sanottiin. En löytänyt kuin alkuperäiskielisen version, mutta ehkä parempi niin:

Min finska författarfavorit, Raija Siekkinen, har dött, 50 år gammal, hittad in sin utbrända lägenhet in Kotka den 7.2. Har varit deprimerad, druckit för mycket också. En mästerlig novellist, hennes senaste samling kom i höstas men har inte recenterats förrän idag, samma dag nekrologen ingick, man fragt sich alltså vilka sambanden är med den egendomliga brand.

Tuossahan se tuli, koko tragedia: lahjakas kirjailija, masentunut, päihdehakuinen, löytyi tulipalon jäljiltä kuolleena asunnossaan Kotkassa helmikuun alussa vain 50-vuotiaana. Syksyllä ilmestynyttä viimeisintä novellikokoelmaa ei vieläkään ollut arvosteltu Helsingin Sanomissa MUTTA arvostelu ilmestyi samana päivänä kuin muistokirjoitus.

Raijan on kirjoittanut Raija Siekkisen isosisko Ritva Hellsten. Hän on valinnut kirjansa ajanjaksoksi sisarensa viimeisen vuoden, maaliskuusta 2003 helmikuuhun 2004. Takaumilla käydään katsomassa, miten Raija on päätynyt nykyiseen tilanteeseensa. Kirjoittaminen on kovaa ja huonosti tuottavaa työtä, miessuhteet ovat olleet eri tavoin epäonnisia ja lapsuudessakin on ollut jotain vikaa, mikä ei kuitenkaan kirjasta tarkemmin selviä. Luinko hutiloiden, vai ohitanko isä ja äiti eivät ymmärrä -viittaukset sisäisin olankohautuksin?

Kirjassa Ritva asettuu Raijan ajatuksiin ja kertoo tämän näkökulmasta tarinaa. Emme taas voi tietää, mitä mieltä Raija olisi itse ollut syntyneestä kuvasta, mutta ulkopuolisen lukijan näkökulmasta lopputulos on onnistunut. Käytettävissä on ollut päiväkirjoja ja kirjeitä ja Ritva esiintyy kirjassa itsekin, Tuuli-nimisenä. Yhdessä koetut asiat ja käydyt keskustelut ovat hänen kannaltaan ensi käden tietoa. Toinen sisar liittyy myös läheisesti Raijan tarinaan, mutta ei hyvässä mielessä (tahallinen teaser minulta, kannattaa lukea kirja!)

Raija Hellsten opiskeli Helsingin yliopistossa kotimaista kirjallisuutta, kansanrunoutta ja filosofiaa, toimi kirjastovirkailijana ja Kymenlaakson maakuntamuseon tutkijana, kunnes vuonna 1984 ryhtyi vapaaksi kirjailijaksi kirjailijanimellä Raija Siekkinen.

Kaikkein eniten maailmassa Raija halusi kirjoittaa, mutta opinnot piti valita siten, että niistä saisi elannon, kun ei vielä tiennyt kantaisiko kirjoittaminen koskaan. Myös ensimmäinen aviomies – kirjassa Jussiksi nimetty hahmo – kirjoitti, ja Raijan oli noudatettava Jussin sääntöjä ja tunnusteltava tämän mielialoja. Jussi oli nopea kirjoittaja, Raija hidas ja epävarma itsestään. Hän osallistui kuitenkin opiskeluaikanaan kustantamon novellikilpailuun ja pääsi novelleillaan mukaan kokoelmaan.

Mutta nyt seurasi uusia ongelmia. Raija oli kirjoittanut "läheltä ja tarkasti", mikä sai osan läheisistä suutuksiin tai hämmennyksiin. Anoppi sanoi, että asiat eivät menneet kuten novelleissa väitettiin. Tuuli (eli Ritva) ja hänen miehensä olivat kirjassa myös tunnistettavia, eivät mairittelevasti. Jussi jatkoi oman kirjansa naputtamista synkkänä, suljetun oven takana.

Mutta hän oli kirjoittanut mitä oli nähnyt. Oli otettava riski, vaikka se merkitsisi ihmissuhteiden uhraamista. Elämä oli asettanut hänet tälle paikalle, tarkkailemaan, näkemään; eivätkä ihmiset pidä siitä, että heidät nähdään.

Kirjoja tuli lisää, vielä kahdeksan novellikokoelmaa, kolme romaania, neljä lastenkirjaa ja näytelmä. Kuten alussa tuli esiin, elämä kirjailijana oli kuitenkin henkisesti rankkaa ja pääosan aikaa rahallisesti niukkaa. Viimeisen vuoden kuvauksessa korostuvat väsymys, runsas viininkulutus, rahapula. Raijan terveys ei ollut hääppöinen ja silloinen mies totesi: "Olet kuin keskitysleirin vangit". Novellikokoelman valmistuminen oli kestänyt jo neljä vuotta, paljon pidempään kuin kustantajalle oli tullut luvattua. Ja kun Kalliisti ostetut päivät sitten lopulta ilmestyi, tuli uusi murhe:

Joskus hän nousi jo aamuyöllä, kun kuuli lehden kolahtavan eteisen lattialle, selasi esiin kulttuurisivut, silmäsi nopeasti: ei mitään. 

Kirjan ilmestymisestä oli kaksi kuukautta eikä arvostelua kuulunut. Lähtiessään Sisiliaan hän oli ollut varma, että arvostelu ilmestyisi vielä hänen matkalla ollessaan. 

En käsitä, hän puuskahti ääneen, tuskastuneena, viskasi lehden syrjään, sytytti tupakan. Huono kirja? Mahdotonta.

Tämä tilanne oli sijoitettu marraskuuhun 2003. Raija Siekkinen kuoli helmikuun 2004 alussa. Tulipalo sai alkunsa ilmeisesti tupakasta. Synkästä lopusta huolimatta tai juuri sen vuoksi on huomattava, että hän sai Kalevi Jäntin palkinnon (1983), Otavan lastenkirjapalkinnon (1985), Kirjallisuuden valtionpalkinnon (1984 ja 1992), Kymen läänin taidepalkinnon (1992), Runeberg-palkinnon (1993) ja Eino Leino palkinnon (1998). Hän oli myös Finlandia-palkintoehdokkaana (1991).

Kun kirjan pääteemana on kirjailijan tarve kirjoittaa teoksia, joita luetaan ja joilla on merkitystä, tunnen häpeää siitä, että en ole lukenut Raija Siekkisen kirjoista ainuttakaan, mutta nyt olen lukenut ja kehun hänen isosiskonsa kirjoittamaa kirjaa. Joka oli myös Finlandia-palkintoehdokkaana. Hämmentävää on, että sen lisäksi että Raija Siekkisenkin kirja on ollut ehdokkaana, on Joel Haahtela käsitellyt Raija Siekkisen elämää myös Finlandia-ehdokkaana (2010) olleessa kirjassaan Katoamispiste!

Ritva Hellsten ei suuntautunut alun perin kirjailijaksi, vaan hänen esikoisromaaninsa Orvot ilmestyi vasta vuonna 2014. Sisarusten kuolemansairaasta äidistä kertova Lea on vuodelta 2018. Näiden lisäksi Hellsten on julkaissut runokokoelman. Syntymäkaupunkiinsa Kotkaan palannut Hellsten on toiminut kirjallisuuden kääntäjänä, kieltenopettajana ja kirjallisuuskriitikkona.

Raija liittyy lähiaikoina lukemieni etunimikirjojen joukkoon: Mona-Liisa, Taavi, Raija. Kirjoittajina toimittajasta Mona-Liisa Nousiaisen ystäväksi muuttunut henkilö (Laura Arffman), Taavi Törmälehdon lapsenlapsi ja nyt tässä sisar. Etunimi kenties vaatii jonkinlaista läheisyyttä. Vai tuleeko mieleen muunlaisia etunimikirjoja, jotka kertovat oikeista ihmisistä? Tarmo Uusivirrasta Tare-nimisen kirjan tehnyt Simo Rantalainenkin tunsi Taren henkilökohtaisesti. Äkkiseltään muistellen vain Heidi Köngäksen Hertta (Hertta Kuusisesta) täyttää kriteerin, että kirjailija ei ole tuntenut kohdettaan. Samoin Huovisen Joe-setä, mutta se onkin jo fiktiivis-humoristinen kertomus diktaattorista.

Suomen Kulttuurirahastolla on nimikkorahasto Raija-Liisa Hellsten-Laineelle. Se on tarkoitettu naispuolisten novellistien ja lyyrikkojen tukemiseen. Poimin osan elämäkertatiedoista rahaston esitteestä. Nimistä mainittakoon, että Raija-Liisa Hellsten avioitui Tapani Siekkisen kanssa, mistä kirjalijanimeen tuli Siekkinen. Hellsten-Laine hänestä tuli avioiduttuaan Tarmo Teuvo Tapani Laineen kanssa.

Yhtenä lähteenä käyttämäni Yle:n juttu kirjan synnystä on tässä. Suomen Kuvalehden arvion voit lukea tästä, mikäli sinulla on lehden digiversion tunnukset.

Kustantaja: Aviador Kustannus
Julkaisuvuosi: 2020
Sivumäärä: 265
ISBN: 978-952-7347-30-0
Kansi ja taitto: Jonna Nisu

Raija oli vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 24. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 5/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,66.