Teemu Keskisarja: Kyllikki Saari. Mysteerin ihmisten historia.

 

Äiti kertoi tarinaa, joka kietoi toisen isoisäni Kyllikki Saaren suohaudalta löydettyyn rämemäntyyn. Oli tapahtunut näin: Isoisä oli kulkenut maastossa ja huomannut jonkin erikoisemman muodostuman. Hän oli vuolaissut paikalle merkiksi pienen männyn ja ajatellut joskus tutkia paikkaa lähemmin. Myöhemmin maastoa taas kerran haravoiva etsijäketju ohitti paikan ja mänty jäi seuraavan ihmettelijän käteen. Sehän katsottiin vasenkätisen vuolemaksi (totta tai ei) ja isoisä oli vasenkätinen (ainakin äidin väittämän mukaan). Aikuistuttuani uskoin isoisän osuudesta 0 %.

En ilahtunut kun keväällä huomasin historioitsija Teemu Keskisarjan olevan aiheen kimpussa, sillä toukokuussa 1953 kadonneen ja lokakuussa viimein murhattuna löytyneen Kyllikki Saaren tapaus on oman määränsä huomiota jo kärsinyt, ja paljon enemmänkin. Maailma on täynnä selvittämättömiä murhia, siirtykää seuraaviin. Mutta isojokisuus molemmilta puolin sukua velvoitti ostamaan ja lukemaan tämänkin kirjan.

Kai täällä kaikilla on Suomen kuuluisimman murhan perustuntemus, vaikka aiheesta ei minun aikanani kahvipöytäkeskusteluissa ole puhuttu. JOS asia joskus on tullut puheeksi, on yhdellä ja toisella vanhemman polven edustajalla tuntunut olevan varma tietämys murhan tekijästä. Esimerkkeinä Helsingissä ylikonstaapelina toiminut isäni, joka oli varma asiastaan, ja naapuri, joka oli yhtä varma, tekijät vain olivat heillä täysin erit. En koskaan keskittynyt näihin teorioihin, ne olivat teorioita samoin kuin historioitsija Keskisarjan kirjassaan esittämä. Erona se, että Keskisarja joutui esittämään teorian kirjan myyntiä ja julkisuutta lisätäkseen.

Keskisarja on käyttänyt pääasiallisena lähteenään Keskusrikospoliisin vuonna 2018 avaamia tutkinta-aineistoja (arkisto näyttää avautuneen oikeustoimittaja Susanna Reinbothin tietopyynnöllä). Kirja on pitkälti niiden pohjalta rakennettua selostusta.

Pääosan kirjassa saavat Kyllikki Saaren ohella ns. ojankaivajalinjan ja pastorilinjan epäillyt. Kun nyt ei tiedetä, onko oikea syyllinen kummassakaan linjassa, on varmaa että kirja repostelee aivan tarpeettomasti jo edesmenneitä henkilöitä. Joko ojankaivajia, pastoria tai molempia, läheisineen kaikkineen. Ja samalla tietenkin Kyllikki Saaren ominaisuuksia ja tekemisiä, vaikka aineisto on hyvin niukkaa ja piirtynyt kuva voi olla kuinka vääristynyt tahansa. Eihän ihminenkään ole 17-vuotiaana kuin aluillaan.

Pää- ja sivulinjoihin liittyen esitellään sellainen määrä henkilöitä ja dokumenteista poimittuja tapauksia, että perässä ei meinaa pysyä. Asiaa ei auta, että välillä kerronta on pompahtelevaa, esimerkiksi luvussa Autoilijoita ja metsäojureita on tosiaan näitä molempia, hyvin kapoisella aasinsillalla. Itselle tapahtumien paikannimet ovat tuttuja, mutta miten kiinnostavia Lellunlaaksot, Pettukylät ja Villamot ovat sellaiselle, joka ei ole täällä käynyt? (Tiedän, että Suomessa on ikävän suuri joukko ihmisiä, joille Kyllikki Saaren murha on harrastus, ja he epäilemättä osaavat paikat ulkoa.) 

Kirjailijan rouhea kirjoitustyyli ei ärsyttänyt niin paljoa kuin etukäteen pelkäsin, toki esimerkiksi n...eri-sanan ymppääminen kahteen kohtaan on provosointia, jota ei tietokirjassa kaivata. Kirjailijan onneksi epäilty pastori oli toiminut Ambomaalla lähetyssaarnaajana, joten ensimmäiselle tuli paikka kuin taivaanlahjana, mutta miksi Kuortaneen Kaarankajärveen liittyvän huhun vuoksi tavattu mies "räpläsi radiota mustana kuin n...eri ulkotöiden rusketuksesta"? Toisaalta taas kaunosieluisuuskaan ei tähän istu, esim. s. 266 lopussa: "Komisariot eivät nähneet Kyllikin sydämeen ja sieluun. Kukaan ei enää tavoittanut tyyntä ja väreilevää vedenpintaa. Rikostutkinnan vene ei pystynyt lipumaan menneisyyteen ilman tulevaisuuden tuulia. Vihjeeksi molskahti uusi iso kivi."

Sinänsä sujuvassa tekstissä on myös sisäisiä epäloogisuuksia, jotka jättävät lukijan pohtimaan kumpaa mieltä kirjoittaja nyt oikein on. Esimerkiksi Goodreadsin lukija-arvioissa oli nostettu esiin pateettinen pätkä: "... 2020-luvun liivijengiläiset ovat karitsoja verrattuna isoisoisiinsä, jotka viisi vuotta susina armeijan harmaissa katsoivat ja kylvivät kuolemaa. Sieluvauriot korjaantuivat ihmeen hyvin ilman psykiatreja ja psyykenlääkkeitä." En ymmärrä, miten historioitsija voi väittää sodasta noin, semminkin kun hän on kolme sivua aiemmin käyttänyt lähteenä erinomaista, Tieto-Finlandian saanutta Ville Kivimäen Murtuneet mielet -kirjaa (WSOY, 2013) ja kirjoittanut: "Talvisodan uhreihin kuului tuhansia tärähtäneitä, mykistyneitä, hervottomia, vapisevia ja hysteerisesti nyyhkyttäviä. Lääkäreitä ylityöllistivät 'sielusyntyiset reaktiot'". Ja myös toisen ojankaivajalinjan epäillyn kerrottiin olleen rikki.

Keskisarja johdattelee lopuksi lukijaa siihen päätelmään, että tekijä oli pastorilinjan pastori, paikkakunnalta ennen murhaa Merikarvialle muuttanut, joka oli aiemminkin käyttänyt seksuaalisesti hyväksi nuoria naisia ja jatkoi toimintaa myös uusissa toimipaikoissa. Minusta pastorin syyllisyys murhaan on kirjassa tekemällä tehty, mikä ei tietenkään sulje pois sitä, etteikö hän ole voinut olla syyllinen. Hyväksikäytöistä on selvät todisteet, mutta Saaren murhatyö ei näillä perusteluilla vielä vahvistu. Poliisien työtä moititaan ja moitittavaa siinä varmasti olikin, mutta pitää ottaa huomioon aikakausi, sen käytännöt ja rikostutkimuksen kehittymättömyys.

Ajankuvaa ovat monet kehuneet. Sen mukaan isojokiset työllistyivät alkutuotantoon, nuorisoa oli paljon, tapahtumia oli joka viikko ja eri puolilla kuntaa, myös suuria häitä joissa tanssittiin, juopoteltiin ja tapeltiin, kunnassa puukotettiin ja ammuskeltiin, keitettiin pontikkaa ja sahtia. Toki näin, tosin varmasti sitä ihan rauhallista kotielämää, peltotyötä ja navetta-askaretta oli valtaosa ajasta, jos ottaa huomioon koko asujamiston, eikä heitä joille koko ajan sattui ja tapahtui. Tämän tunnistaa kirjailijakin ja kirjoittaa: "Hyvää, kaunista ja tavallista oli runsaammin kuin pahaa. Sellaisista arkiaamuista, lauantai-illoista ja pyhistä, jotka sujuivat välikohtauksitta, ei vain syntynyt arkistolähteitä."

Jostain syystä ojankaivajalinjan kuvitukseen on otettu peräti kolme sinnepäin olevaa kuvaa, joissa siis ei ole itse epäiltyjä lainkaan, vaan sukulaisia ja muuta saman kolkan porukkaa. Näistä olisi ollut perusteltu korkeintaan yksi, se jossa on toisen epäillyn asuintalo. Mistä huomasin ryhtyä asiaa ihmettelemään? Kolmessa kuvista on mukana toisen isoäitini sisaruksia nuorina naisina eli 19201930-luvuilla; ajankohta ei liity murhaan, eivätkä sukulaisnaiseni.

Saatesasanoissa kirjailija kiittää haastateltuja eläväisistä kotiseutumuistoista. Lyhyessä haastattelulistassa on yksi ennen kirjailijan projektin alkamista edesmennyt pariskunta, joten eläväiset muistot on kertonut joku muu. Sisäänheitossa mainitsemani isoisä ei ollut sukunimeltään Pullila kuten erään kuulustelupoiminnan lähdeviite väittää, eikä Isojoella tyypillinen kortes-muoto sukunimessä ole mennyt oikein lähteissä (Alakorte, Kortesalo p.o. Alakortes, Kortessalo). Virheitä on kaikissa kirjoissa, etenkin omissani, näitä nyt en malttanut olla mainitsematta kun ne huomasin.

Sivuhuomiona laitan muistiin: Joku kyseli Isojoki-Seuran sivuilla, milloin kuntamme väkiluku on ollut suurimmillaan. Siihen tuli vastauksena Keskisarjan kirjan kertoma 6 800 vuonna 1952. Luku kuulostaa hyvin epäilyttävältä, sillä Suomen kunnat -tietokannan aikasarjassa se olisi ollut melkoinen pomppaus (siinä suurin oli 6 600 vuonna 1930). Ensimmäinen varsinainen väestönlaskenta antoi joulukuun 1950 lukemaksi Isojoelle 5 632. Ylisuuri luku perustuu piispantarkastuksen liitteenä olleeseen kertomukseen Isojoen seurakunnan tilasta, ja ero selittynee juuri sillä miksi oli tärkeää perustaa kattavat väestönlaskennat: kirkonkirjat eivät pysyneet maan sisäisen ja ulkopuolelle suuntautuneen muuttoliikkeen perässä.

Muista kirjaa käsitelleistä jutuista laitan linkiksi kriminologi Maria Normannin arvion Helsingin Sanomissa sekä Suomen Kuvalehden Tero Alangon artikkelin. Molemmat maksumuurin takana.

 

Kustantaja: WSOY, Helsinki
Julkaisuvuosi: 2021
Sivumäärä: 359
ISBN: 978-951-0-46709-1
Graafinen suunnittelu: Mika Tuominen
Kuvatoimitus: Kaisa Kautto


Kyllikki Saari. Mysteerin ihmisten historia oli vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 29. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 3/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,46.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kirjat

Hanna Brotherus: Ainoa kotini

Näistä huolimatta haluan lisätä, että jos joku toivoo, että kirjoittaisin hänestä lämpimämmin, hänen olisi pitänyt miettiä sitä jo kauan sit...