Halldór Laxness: Islannin kello

Etsin hyllyistäni kirjaa Helmet-lukuhaasteen kohtaan 'kirja on osa kirjasarjaa'. Halldór Laxnessin Salka Valkan vieressä odotti lukemattomana saman kirjailijan Islannin kello. Ja siinä oli selkämyksessä leima, joka paljastui WSOY:n Leijona-sarjan merkiksi. En ollut kuullut sarjasta, mutta kirjapaperin takakansi kertoi, että siinä oli toistaiseksi eli vuonna 1956 julkaistu Linnan Tuntematon sotilas, Viidan Moreeni ja tämä, ja seuraavaksi oli tulossa Merenmaan Mustan kukon laulu. Tietokantahauilla löysin muutaman lisää vuodelta 1957. Sarja oli kuollut johonkin, mutta mihin? Kolme ensimmäistä ovat tunnettuja ja ne on julkaistu suomeksi jo ennen sarjan perustamista, neljäs taas never heard -luokkaa samoin kuin muut löytämäni.

Islannin kello muodostuu kolmesta osasta, jotka Laxness on julkaissut vuosina 1943–1946. Kirja on siis osa sitä runsasta materiaalia, jonka perusteella Nobel-komitea myönsi hänelle kirjallisuuspalkinnon vuonna 1955.

Minussa herätti ennakkoluuloja kirjan sijoittuminen 1600- ja 1700-lukujen taitteeseen. Vanha kirja vielä vanhemmista ajoista. Mutta kirja vei heti mukanaan. Kerronta on aikakautensa tuote ja osassa kirjaa pitkäveteistä, mutta suureksi osaksi edelleen hyvin nautinnollista epämuodikkuudesta huolimatta. Yksi tekijä kirjan lukukelpoisuuden taustalla on tekijän hallitsema hirteishuumori.

Annan esimerkin kohdasta, jossa päähenkilö Jon Hreggvidsson odottelee kuukausikaupalla mestaustaan kaivomaisessa vankilassa. Sinne tiputetaan välillä hetkeksi muita rikollisia odottelemaan omaa tuomiotaan. Erään onnettomuudet kiertyivät siihen, että hänellä ei ollut menestystä tyttöasioissa, mikä taas johtui siitä, että hänellä ei ollut lampaita. Hän oli tehnyt itselleen tuulenkita-nimisen voimakkaan taikakalun korjatakseen molemmat puutteet, mutta esivalta oli ottanut tuulenkidan pois.

— Emmekö voisi tehdä itsellemme tuulenkitaa, sanoi Jon Hreggvidsson. — Emmekö voisi piirtää kirveellä mestauspölkkyyn sen hornanloitsun ja saada tänne ensi yöksi korean ja muhevan vaimoihmisen, mieluummin kolme.

Mutta tämä loitsu ei ollut käden käänteessä tehty, siihen tarvittiin huomattavasti monipuolisempi määrä eläinkuntaa ja luonnonvoimia kuin tässä paikassa oli tarjolla: tuulenkita piirretään korpin sapella ruskean nartunnahan sisäpintaan, minkä jälkeen riimuun tiputetaan semmoisen mustan kollikissan verta, jolta puhdas impi on täydenkuun aikana hakannut pään poikki.

— Kuinka sait puhtaan immen hakkaamaan pään poikki mustalta kollikissalta? kysyi Jon Hreggvidsson.

— Siskoni sen teki, sanoi mies. — Meiltä meni kolme vuotta ennen kuin saimme korpin sappea. Mutta kun ensimmäistä yötä pidin tuulenkitaa papin tyttären kamarin katolla ja lausuin loitsusanat, niin ne tulivat heti kimppuuni, ja siinä samassa oli lehmäkin kuollut.

Jon Hreggvidsson ei odottanut mestausta aivan syyttömänä, mutta ei paljon muutenkaan. Hän on ollut oikea henkilö ja häntä koskevat oikeuskäsittelyt noudattavat todellisia asiakirjoja. Kirja kertoo islantilaisten kannalta synkästä ajasta. Tanskalaisilla kaupungeilla oli yksinoikeus käydä kauppaa Islannin kanssa ja Tanska sääteli kalastustarvikkeiden saantia rajoittaakseen islantilaisten kalastusta. Rutto ja luonnonmullistukset vaivasivat saarta ja kirjassa on koko ajan pulaa ruuasta ja yksinkertaisestakin tavarasta kuten köydestä ja nuorasta. 

Köysi mainitaan moneen otteeseen ja esimerkiksi Hreggvidssonin onnettomuudet alkavat köysivarkaudesta. Rangaistusta suorittaessaan hän tulee pilkanneeksi Tanskan kuningasta (väittää kuninkaan ottaneen jo kolmannen jalkavaimon, tällä kertaa erityisen lihavan). Pilkasta Hreggvidsson joutuu ruoskittavaksi ja tulee ruoskinnasta kotiin palatessaan kenties tappaneeksi ruoskijansa, kuninkaan pyövelin. Siitä rikoksesta hän joutuu em. kaivoselliin odottamaan mestausta, mutta pääsee viime hetkellä pakoon ja lähtee Tanskaan hoitamaan omaa asiaansa ja hänet pelastaneen jalosukuisen "vaalean neidon" rakkausasiaa. Mantereellakin mies on vähän väliä joutumassa hirteen, eikä mikään tunnu keikkuvan niin epävarmasti kuin pää Jon Hreggvidssonin harteilla.

Toisaalta aina tulee onnenkantamoinen, joka pelastaa, mutta jos mies olisi saanut elellä alun perin rauhassa, ei onnenkantamoisia olisi tarvittu. Hreggvidssonin asiaa seurataan koko kirjan läpi, vaikka välillä pääroolissa on edellä mainittu vaalea neito, Snæfridur. Neito on rakastunut Islannin oppineimpaan mieheen, Arnas Arnæukseen, mutta kun mies on kiinnostuneempi pelastamaan Islannin kulttuuria ja kunniaa Kööpenhaminasta käsin, menee Snæfridur naimisiin elostelevan junkkerin kanssa, ärsyttääkseen laamanni-isäänsä, äitiään ja piispatar-siskoaan. 

Snæfridurin avittama Hreggvidssonin pako osui käräjille, joita laamanni-isä oli pitämässä. Ja Arnas Arnæus taas päätyy ensin pelastamaan Hreggvidssonin hengen Kööpenhaminassa ja sen jälkeen Tanskan kuninkaan asettamana ajamaan epäoikeudenmukaisten tuomioiden kumoamista Islannissa, minkä seurauksena Hreggvidssonin tuomio siirtyy ja laamanni menettää kunniansa ja virkansa. 

Kohta Snæfriduria jo kaduttaa sukunsa tuhoaminen mokoman Hreggvidssonin vuoksi, ja hän alkaa puolestaan ajaa tämän tuomion lopullista täytäntöönpanoa ja aiemmin rakastamansa Arnas Arnæuksen häpäisemistä. Näiden vaiheiden kanssa kuluu kirjan mitallinen, kun valtasuhteet heiluvat ees taas.

Lopulta ei tapahdu sen vähempää kuin että Kööpenhamina palaa ja samalla valtaosa Arnæuksen keräämistä Islannin kansan kirjoituksista, Arnas ja Snæfridur tekevät sovinnon ja Jon Hreggvidsson vapautetaan vanhana miehenä lopullisesti syytteistä.

Yksi juonenkäänteitä luova moottori, surullisen humoristinen sellainen, on Snæfridurin junkkeri-miehen viinanhimo. Magnus ei jaksa keskittyä oikein mihinkään tekemiseen, paitsi juomiseen, jonka hän suorittaa hartaudella ja palaa päiväkausien retkiltään yleensä hakattuna ja osan omaisuudestaan viinaan vaihtaneena. Kartanolla käy aina ryyppyreissujen jälkeen velkojia näyttämässä viinanhuuruissa tehtyjä papereita. Lopulta Magnus ryyppää pääkartanonsa ja sen jälkeen vielä vaimonsa. Kun Magnusta alkaa lyhyen raittiuskauden jälkeen menokenkä kiinnostaa (Alivaltiosihteerin kuolematon ilmaus), toistuu sama kaava:

Heinänteon jälkeen junkkerin valtasi vielä kerran se levottomuus, joka aina oli saman asian enne, sekä entisestään lisääntynyt ylpeyden henki ja käytöksen jäykkyys. Hän oli aamuisin varhain jalkeilla, mutta mitään ei tullut tehdyksi [...]. Hän seisoi varhaisena aamuhetkenä tähyämässä kukkulalle, heti sen jälkeen hän oli jo pohjoisempana joen rannassa matkustavaisia tapaamassa; hetken perästä hänen kuultiin laulavan pari säettä porstuassa, hän noudatti itselleen ratsastuskelpoiset hevoset, tutki tarkkaan niiden kengityksen, meni pajaan ja paranteli yhtä hevosenkenkää [...] 

Kun laaksolaisnainen toi heraa, oli junkkeri poissa.

Hän katosi niinkuin linnut kuolevat, niin ettei kukaan tiennyt minne hän oli joutunut, hän ei ratsastanut kotoansa polkua pitkin tielle, vaan kiersi karjapolkuja myöten, ihmisten nukkuessa päivällisuntaan, eikä kukaan nähnyt varmasti hänen lähtevän; mutta poissa hän oli. Kirves ja vasara olivat ikkunalaudalla, missä hän oli aikonut panna paikoilleen nahkaruudun ja alkanut veistää puitteita. Nurmikolla oli lastuja.

Junkkerin kohtaloksi tulee päätyä Kööpenhaminassa kanavaan ennen kaupungin paloa. Kaikki päähenkilöt ovat nimittäin kirjan lopussa kätevästi Kööpenhaminassa erilaisten oikeusjuttujen vuoksi. 

Palataan vielä kirjassa esitettyyn Tanskan halveksuvaan asenteeseen islantilaisia kohtaan. Eräs valtioneuvos tiivisti näkemyksiä näin:

— Me täällä emme toivo islantilaisten pyydystävän enemmän kalaa kuin me voimme käyttää. Sitten taas kun me voimme käydä sotaa ruotsalaisia vastaan, he tulevat saamaan enemmän nuoraa; vieläpä koukkujakin. [...]

— Minun käsitykseni on, että olisimme Islannissa aina tarvinneet kohtuullisen tiukkaa hallintoa, jotta se irtolaissakki, joka maleksii ympäri maata, häviäisi kerta kaikkiaan, niin että ne harvat, joista johonkin on, saisivat kerjäläisten ja varkaiden häiritsemättä pyydystää sitä kalaa, jota [tanskalaisten] Komppania tarvitsee, ja valmistaa sitä traania, jota Kööpenhaminan pitää saada. [...]

— Kanslialla on todistuksia siitä, että tämä on turmeltunutta kansaa, muinoin kaikki sen parhaat miehet tappoivat toisensa, kunnes jäi jäljelle tämä joukkio kerjäläisiä, varkaita, spitaalisia, täinsyömiä henkilöitä ja juopporatteja.

Suomentaja kertoo Laxnessin huomauttaneen alkuperäisteoksessaan, että historiallisista esikuvista huolimatta kirjan henkilökuvaus, tapahtumat ja tyyli noudattavat kokonaan omia lakejaan. Suomentaja arvelee yhdeksi syyksi sen, että kirjassa on viitteitä julkaisuhetken tapahtumiin vaikkakin vanhaan kaapuun puettuna (Yhdysvaltojen vaatimat tukikohdat, itsenäistyminen vuonna 1944, tai ylipäätään pienten valtioiden kohtalot toisessa maailmansodassa).

Sivuhuomiona kirjasta löytyi erinomaisen käyttökelpoinen ilmaus. Hreggvidssonin raihnainen äiti matkaa kauas kotiseudultaan anoakseen poikansa säästämistä mestaukselta. Matkalla hän näkee monenmoista kulkijaa: 

Lisäksi täällä oli paljon muunkinlaista väkeä, eritoten sellaisia, joiden kohtalona oli että heidän etsimänsä kala oli aina toisella puolen tunturia, ja sen tähden heidän elämänsä oli lakkaamatonta matkaa.

Halldór Laxness (s. 1902, k. 1998) oli syntyessään nimeltään Halldór Guðjónsson. Hän otti toisen etunimen (Kiljan) irlantilaisen pyhimyksen mukaan käännyttyään katolilaiseksi. Sukunimekseen hän otti lapsuuden asuinpaikkansa.

Kustantaja: Werner Söderström Oy, Porvoo/Helsinki
Suomentaja: Kristiina Kivivuori, runot Kirsi Kunnas
Julkaisuvuosi: 1956 (alkuperäisteokset Islandsklukkan 1943, Hid ljósa man 1944, Eldur í Kaupinhafn 1946, suomenksi ensimmäisen kerran 1949)
Sivumäärä: 370
ISBN: -
 

Islannin kello oli vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 33. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 3/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,89.   

Slavenka Drakulić: Aivan kuin minua ei olisi

Alle kolmekymmentä vuotta aikaa Bosnian sodan kauhuista. Se on yksi päällimmäisistä ajatuksista, jotka pyörivät mielessä Slavenka Drakulićin Aivan kuin minua ei olisi -kirjaa lukiessa. Kirjailija vie lukijan vuoteen 1992, seuraamaan S-nimisen opettajan silmien ja ruumiin kautta joutumista serbien pitämälle vankileirille. Pajtim Statovskin Bolla-kirjassa oltiin ajallisesti vielä lähempänä, Kosovon sodassa 1990-luvun puolivälissä, mutta siinä päähuomion veivät myöhemmät tapahtumat.

Siivilöin kirjan juhannuksena siskon laatikoista. Kirja vaikutti kuuluvan osaksi yleissivistystä, mutta kansikuvan tunnelma, kirjan nimi ja synnytyssairaalaan sijoitettu alkukohtaus huolettivat: olisiko tämä kuitenkin liian sentimentaalinen? No ei tarvinnut lukea ensimmäistä sivua pidemmälle, kun kävi ilmi, että sentimentaalisuus on kirjasta kaukana. 

Alkukohtauksen Tukholman karoliininen sairaala on itse asiassa tarinan päätöspaikka. Tarina alkaa Bosniassa eräässä muslimikylässä toukokuussa 1992. Päähenkilö S. on ottanut työn kylän koulusta. Eräänä aamuna serbisotilaat tulevat ja kokoavat kyläläiset linja-autoihin, kertomatta miksi ja minne heitä viedään.

S:n ja kyläläisten on vaikea ymmärtää tapahtunutta. Ensin sotaa ei vielä ollut, sitten se oli kaukana, sitä nähtiin uutisissa ja kuultiin huhuissa. Ihmisiä lähti varmuuden vuoksi pois, väliaikaisesti, palatakseen myöhemmin. Lapsia lähetettiin sukulaisten luo, mutta opettaja-S. vastusti, sillä lukukausi ei ollut vielä päättynyt. Vielä kun armeija läheni, kylässä ajateltiin, että mitään pelättävää ei ollut. Heillä ei ollut aseita, miehet olivat vanhoja (nuoret olivat muualla töissä). 

Etenkin S. itse ajatteli, että asia ei koskisi häntä. Hänen äitinsä oli serbi, isänsä muslimi, eikä hän katsonut kuuluvansa mihinkään ryhmään. Mutta sodassa ei ole hienosäätöjä, sotilaat tyhjentävät koko kylän henkilöpapereita kyselemättä. Mukaan saa pakata pienen laukun. Kaikki on epätodellista, eihän näin voi käydä. Kirjan nimi aukeaa S:n pohtiessa:

Asioista jotka ovat olleet tähän saakka ymmärrettäviä, tulee yhtäkkiä käsittämättömiä, omasta tulee vierasta eikä häntä ole enää olemassa aivan kuin hän liukuisi todellisuuteen, jota hän ei pysty ymmärtämään.

Sama epätodellisuuden tunne jatkuu, kun tapahtumat etenevät koko ajan kauheammiksi. Kyläläiset kuvittelevat menevänsä johonkin vastaanottokeskukseen ja jatkavansa siitä eteenpäin rajan yli Kroatiaan tai pidemmälle. Ensimmäinen kosketus uuteen todellisuuteen tulee, kun linja-autoissa mukana olleet miehet ammutaan ensimmäisellä välietapilla ja muut viedään vankileirille. 

Kuitenkin raskaan matkan jälkeen tuntuu helpottavalta päästä edes oikaisemaan jalkansa ja toinen helpotus on vartijoilta ohimennen kuultu lausahdus: leirillä säilytetään vaihdettavia vankeja. 

Mutta eihän se pidä paikkaansa, ainakaan pitkään aikaan. Naiset elävät surkeissa oloissa. Suurin osa käy päivisin kuokkimassa peltoa, jotkut ovat keittiössä töissä. S. puolestaan saa auttaa myös vankina olevaa sairaanhoitajaa. 

Koska ruokaakin on vain hädin tuskin riittävästi, ei mitään sairaanhoidon tarvikkeita tietenkään ole. Kun naisille tuodaan huopia ja he saavat pihalle seinällisen käymäläkuopan, on selvää että leirillä vietään myös talvi. Naiset alkavat ajatella kukin omaa selviytymistään: jos antaa solidaarisesti toiselle jotain, se puuttuu itseltä ja vähentää omia mahdollisuuksia jäädä henkiin.

Vieressä on miesten työleiri ja naisten leirille leviää huhuja kidutuksista ja tuhansista tapetuista. Naiset kulkevat omalla leirillään hartiat kumarassa, yrittävät olla näkymättömiä, että eivät osu vartijoiden silmiin, säästyäkseen lyönneiltä tai vielä pahemmalta.

Se pahempi odottaa tietenkin S:ää. Hallintorakennuksessa on huone, jonne on suljettu naisia sotilaiden käyttöön. Sinne haetaan tyttöjä, ensin öisin, sitten jo kirkkaassa päivänvalossa (kauhujen toteuttajat turtuvat aina nopeammin kuin heidän kohteensa). Yhtenä päivänä S:kin haetaan, vaikka hän ei ole enää nuori tyttö. Useampi mies raiskaa ja pahoinpitelee hänet, viimeinen virtsaa hänen suuhunsa. S. herää "naistenhuoneessa" ja siitä tulee hänen uusi elämänpiirinsä.

Naistenhuoneessa on oma sisävessa, saippuaa ja ikkunaverhot. Paljonpa ne lohduttavat, kun milloin tahansa kuka tahansa voidaan hakea raiskattavaksi ja hakattavaksi. Kun joku ei palaa huoneeseen, on hänet hakattu kuoliaaksi. S., joka on vanhempi ja opettaja, pääsee lopulta leirin komendantin jalkavaimoksi. Seuraa naurettava leikki rakkaudesta ja tavallisesta elämästä, jonka kumpikin tietää valheeksi. S. pääsee kuitenkin muiden sotilaiden käsistä. Hän on turtunut:

Jonkin ajan kuluttua jokapäiväisestä kauhusta ja kuolemasta tulee rutiinia. S. kuuntelee leirin puheita tunteettomana. Hän kuuntelee sanoja, jotka painuvat syvälle hänen sisäiseen kammioonsa. Tai näkee tapahtumia. Hän näkee tapahtumat omin silmin, mutta ne eivät kosketa häntä. Hän ei pelkää enää, ei tunne myötätuntoa, ei reagoi tapahtumiin. Kuolema ympäröi häntä joka päivä, kuolema on hänelle tosiasia. Mutta S. ei välitä mistään, jos se ei kosketa häntä itseään. S. on varma, että leiristä selviää hengissä vain kääntämällä katseensa syrjään.

En käy naisiin ja lapsiin kohdistuneita väkivallantekoja tämän enempää läpi, sanon vain, että ne ovat kirjassa pahempia kuin mitä raapaisin näytille. Lopulta naisten leiri pääsee kuukausikaupalla toivottuun vaihtoon marraskuussa 1992. Heidät viedään Kroatian Zagrebiin, pakolaisleirille vankileirin sijaan. S. saa selvyyden siitä, minkä on siirtänyt ajatuksistaan syrjään: hän on raskaana. 

S. pääsee Ruotsiin jonkinlaisena onnenkantamoisena. Ruotsi on paikka, jossa kaikki on hyvin, ajattelemme me ja S. Mutta S:llä oli kaikki hyvin ennen sotaa, ennen leirille joutumista, ennen kyläläisten murhaamista, ennen raiskauksia. Ei kenenkään tarvitsisi joutua Ruotsiin saadakseen elämänsä takaisin. 

Mutta tässä tilanteessa hyvä näin, S:n kannalta. Hän kuitenkin haluaa antaa lapsensa pois, sillä hän vihaa syntymätöntä lastaan hänet raiskanneiden miesten vuoksi:

... hän näki yllään heidän kasvonsa, lapsen isien kasvot. Nimettömät miehet, jotka olivat useimmiten humalassa. Heidän lukumääräänsä hän ei tiedä, mutta hän muistaa jonkun silmät, ehkä kasvot tai äänen, kädet, hajun, usein löyhkän. Jokainen heistä voisi olla lapsen isä.

Ja nyt päästään takaisin kirjan alkuun ja samalla sen loppuun. S. synnyttää eikä halua tietää mitään lapsestaan. S:n huonetoveri ei ymmärrä (ja imettää lasta, kun S. ei koske lapseen) ja sairaalassakin on jotain sekaannusta, vaikka S. on sanonut, että hän antaa lapsen adoptioon. Kun S. on tahtomattaan joutunut liian pitkään olemaan lapsensa kanssa, on hän jo lientynyt:

Vain äiti voi osoittaa lapselle, että viha voi muuttua rakkaudeksi. Lapsen pieni vartalo vääntelehtii. Hän koskettaa sen kasvoja ja hiuksia. Jonain päivänä hän sanoo, että poika on hänen lapsensa, vain hänen. Palatessaan sänkyynsä S. tuntee ensi kerran täydellistä rauhaa.

Slavenka Drakulić (s. 1949) on kroatialainen toimittaja ja kirjailija, joka nykyään asuu Zagrebissa ja Tukholmassa. Hän päätyi Ruotsiin merkillisen Bosnian sotaan liittyvän tapahtumaketjun seurauksena. Vuonna 1992 ilmestynyt lehtijuttu nimesi viisi kroatialaista naiskirjoittajaa noidiksi ja Kroatian raiskaajiksi. Nimettömän (myöhemmin selvinneen) kirjoittajan mukaan naiset eivät olleet ottaneet tarpeeksi voimakasta kantaa raiskauksiin sotataktiikkana. Kohta syytösjutun jälkeen Drakulić alkoi saada uhkauksia puhelimen välityksellä ja hänen omaisuuuttaan tuhottiin. Koska hän ei saanut juurikaan tukea ystäviltään ja kollegoiltaan, hän lähti Kroatiasta ja asettui Ruotsiin. Nykyään hän asuu Kroatiassa ja Ruotsissa (ks. Wikipedia, valitettavasti vain englanniksi).

Tottavie tämä kirja kuului yleissivistykseen! Ja vielä selkeämmin: ei vihata, ei alenneta toisia puheissa tai teoissa, ei aloiteta sotaa, ei veli veljeä vastaan, ei kylä kylää vastaan, eikä muutenkaan, eikä raiskata. Kiitos.

Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki
Suomentaja: Seija Uuskoski
Julkaisuvuosi: 2000 (alkuperäisteos Kao da me nema 1999)
Sivumäärä: 254
ISBN: 951-1-16485-6
Kirjaston poistokappaleen muovitus oli hävittänyt kannen tekijän tiedot

Aivan kuin minua ei olisi oli vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 31. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 5/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 4,24.   

Teemu Keskisarja: Kyllikki Saari. Mysteerin ihmisten historia.

 

Äiti kertoi tarinaa, joka kietoi toisen isoisäni Kyllikki Saaren suohaudalta löydettyyn rämemäntyyn. Oli tapahtunut näin: Isoisä oli kulkenut maastossa ja huomannut jonkin erikoisemman muodostuman. Hän oli vuolaissut paikalle merkiksi pienen männyn ja ajatellut joskus tutkia paikkaa lähemmin. Myöhemmin maastoa taas kerran haravoiva etsijäketju ohitti paikan ja mänty jäi seuraavan ihmettelijän käteen. Sehän katsottiin vasenkätisen vuolemaksi (totta tai ei) ja isoisä oli vasenkätinen (ainakin äidin väittämän mukaan). Aikuistuttuani uskoin isoisän osuudesta 0 %.

En ilahtunut kun keväällä huomasin historioitsija Teemu Keskisarjan olevan aiheen kimpussa, sillä toukokuussa 1953 kadonneen ja lokakuussa viimein murhattuna löytyneen Kyllikki Saaren tapaus on oman määränsä huomiota jo kärsinyt, ja paljon enemmänkin. Maailma on täynnä selvittämättömiä murhia, siirtykää seuraaviin. Mutta isojokisuus molemmilta puolin sukua velvoitti ostamaan ja lukemaan tämänkin kirjan.

Kai täällä kaikilla on Suomen kuuluisimman murhan perustuntemus, vaikka aiheesta ei minun aikanani kahvipöytäkeskusteluissa ole puhuttu. JOS asia joskus on tullut puheeksi, on yhdellä ja toisella vanhemman polven edustajalla tuntunut olevan varma tietämys murhan tekijästä. Esimerkkeinä Helsingissä ylikonstaapelina toiminut isäni, joka oli varma asiastaan, ja naapuri, joka oli yhtä varma, tekijät vain olivat heillä täysin erit. En koskaan keskittynyt näihin teorioihin, ne olivat teorioita samoin kuin historioitsija Keskisarjan kirjassaan esittämä. Erona se, että Keskisarja joutui esittämään teorian kirjan myyntiä ja julkisuutta lisätäkseen.

Keskisarja on käyttänyt pääasiallisena lähteenään Keskusrikospoliisin vuonna 2018 avaamia tutkinta-aineistoja (arkisto näyttää avautuneen oikeustoimittaja Susanna Reinbothin tietopyynnöllä). Kirja on pitkälti niiden pohjalta rakennettua selostusta.

Pääosan kirjassa saavat Kyllikki Saaren ohella ns. ojankaivajalinjan ja pastorilinjan epäillyt. Kun nyt ei tiedetä, onko oikea syyllinen kummassakaan linjassa, on varmaa että kirja repostelee aivan tarpeettomasti jo edesmenneitä henkilöitä. Joko ojankaivajia, pastoria tai molempia, läheisineen kaikkineen. Ja samalla tietenkin Kyllikki Saaren ominaisuuksia ja tekemisiä, vaikka aineisto on hyvin niukkaa ja piirtynyt kuva voi olla kuinka vääristynyt tahansa. Eihän ihminenkään ole 17-vuotiaana kuin aluillaan.

Pää- ja sivulinjoihin liittyen esitellään sellainen määrä henkilöitä ja dokumenteista poimittuja tapauksia, että perässä ei meinaa pysyä. Asiaa ei auta, että välillä kerronta on pompahtelevaa, esimerkiksi luvussa Autoilijoita ja metsäojureita on tosiaan näitä molempia, hyvin kapoisella aasinsillalla. Itselle tapahtumien paikannimet ovat tuttuja, mutta miten kiinnostavia Lellunlaaksot, Pettukylät ja Villamot ovat sellaiselle, joka ei ole täällä käynyt? (Tiedän, että Suomessa on ikävän suuri joukko ihmisiä, joille Kyllikki Saaren murha on harrastus, ja he epäilemättä osaavat paikat ulkoa.) 

Kirjailijan rouhea kirjoitustyyli ei ärsyttänyt niin paljoa kuin etukäteen pelkäsin, toki esimerkiksi n...eri-sanan ymppääminen kahteen kohtaan on provosointia, jota ei tietokirjassa kaivata. Kirjailijan onneksi epäilty pastori oli toiminut Ambomaalla lähetyssaarnaajana, joten ensimmäiselle tuli paikka kuin taivaanlahjana, mutta miksi Kuortaneen Kaarankajärveen liittyvän huhun vuoksi tavattu mies "räpläsi radiota mustana kuin n...eri ulkotöiden rusketuksesta"? Toisaalta taas kaunosieluisuuskaan ei tähän istu, esim. s. 266 lopussa: "Komisariot eivät nähneet Kyllikin sydämeen ja sieluun. Kukaan ei enää tavoittanut tyyntä ja väreilevää vedenpintaa. Rikostutkinnan vene ei pystynyt lipumaan menneisyyteen ilman tulevaisuuden tuulia. Vihjeeksi molskahti uusi iso kivi."

Sinänsä sujuvassa tekstissä on myös sisäisiä epäloogisuuksia, jotka jättävät lukijan pohtimaan kumpaa mieltä kirjoittaja nyt oikein on. Esimerkiksi Goodreadsin lukija-arvioissa oli nostettu esiin pateettinen pätkä: "... 2020-luvun liivijengiläiset ovat karitsoja verrattuna isoisoisiinsä, jotka viisi vuotta susina armeijan harmaissa katsoivat ja kylvivät kuolemaa. Sieluvauriot korjaantuivat ihmeen hyvin ilman psykiatreja ja psyykenlääkkeitä." En ymmärrä, miten historioitsija voi väittää sodasta noin, semminkin kun hän on kolme sivua aiemmin käyttänyt lähteenä erinomaista, Tieto-Finlandian saanutta Ville Kivimäen Murtuneet mielet -kirjaa (WSOY, 2013) ja kirjoittanut: "Talvisodan uhreihin kuului tuhansia tärähtäneitä, mykistyneitä, hervottomia, vapisevia ja hysteerisesti nyyhkyttäviä. Lääkäreitä ylityöllistivät 'sielusyntyiset reaktiot'". Ja myös toisen ojankaivajalinjan epäillyn kerrottiin olleen rikki.

Keskisarja johdattelee lopuksi lukijaa siihen päätelmään, että tekijä oli pastorilinjan pastori, paikkakunnalta ennen murhaa Merikarvialle muuttanut, joka oli aiemminkin käyttänyt seksuaalisesti hyväksi nuoria naisia ja jatkoi toimintaa myös uusissa toimipaikoissa. Minusta pastorin syyllisyys murhaan on kirjassa tekemällä tehty, mikä ei tietenkään sulje pois sitä, etteikö hän ole voinut olla syyllinen. Hyväksikäytöistä on selvät todisteet, mutta Saaren murhatyö ei näillä perusteluilla vielä vahvistu. Poliisien työtä moititaan ja moitittavaa siinä varmasti olikin, mutta pitää ottaa huomioon aikakausi, sen käytännöt ja rikostutkimuksen kehittymättömyys.

Ajankuvaa ovat monet kehuneet. Sen mukaan isojokiset työllistyivät alkutuotantoon, nuorisoa oli paljon, tapahtumia oli joka viikko ja eri puolilla kuntaa, myös suuria häitä joissa tanssittiin, juopoteltiin ja tapeltiin, kunnassa puukotettiin ja ammuskeltiin, keitettiin pontikkaa ja sahtia. Toki näin, tosin varmasti sitä ihan rauhallista kotielämää, peltotyötä ja navetta-askaretta oli valtaosa ajasta, jos ottaa huomioon koko asujamiston, eikä heitä joille koko ajan sattui ja tapahtui. Tämän tunnistaa kirjailijakin ja kirjoittaa: "Hyvää, kaunista ja tavallista oli runsaammin kuin pahaa. Sellaisista arkiaamuista, lauantai-illoista ja pyhistä, jotka sujuivat välikohtauksitta, ei vain syntynyt arkistolähteitä."

Jostain syystä ojankaivajalinjan kuvitukseen on otettu peräti kolme sinnepäin olevaa kuvaa, joissa siis ei ole itse epäiltyjä lainkaan, vaan sukulaisia ja muuta saman kolkan porukkaa. Näistä olisi ollut perusteltu korkeintaan yksi, se jossa on toisen epäillyn asuintalo. Mistä huomasin ryhtyä asiaa ihmettelemään? Kolmessa kuvista on mukana toisen isoäitini sisaruksia nuorina naisina eli 1920–1930-luvuilla; ajankohta ei liity murhaan, eivätkä sukulaisnaiseni.

Saatesasanoissa kirjailija kiittää haastateltuja eläväisistä kotiseutumuistoista. Lyhyessä haastattelulistassa on yksi ennen kirjailijan projektin alkamista edesmennyt pariskunta, joten eläväiset muistot on kertonut joku muu. Sisäänheitossa mainitsemani isoisä ei ollut sukunimeltään Pullila kuten erään kuulustelupoiminnan lähdeviite väittää, eikä Isojoella tyypillinen kortes-muoto sukunimessä ole mennyt oikein lähteissä (Alakorte, Kortesalo p.o. Alakortes, Kortessalo). Virheitä on kaikissa kirjoissa, etenkin omissani, näitä nyt en malttanut olla mainitsematta kun ne huomasin.

Sivuhuomiona laitan muistiin: Joku kyseli Isojoki-Seuran sivuilla, milloin kuntamme väkiluku on ollut suurimmillaan. Siihen tuli vastauksena Keskisarjan kirjan kertoma 6 800 vuonna 1952. Luku kuulostaa hyvin epäilyttävältä, sillä Suomen kunnat -tietokannan aikasarjassa se olisi ollut melkoinen pomppaus (siinä suurin oli 6 600 vuonna 1930). Ensimmäinen varsinainen väestönlaskenta antoi joulukuun 1950 lukemaksi Isojoelle 5 632. Ylisuuri luku perustuu piispantarkastuksen liitteenä olleeseen kertomukseen Isojoen seurakunnan tilasta, ja ero selittynee juuri sillä miksi oli tärkeää perustaa kattavat väestönlaskennat: kirkonkirjat eivät pysyneet maan sisäisen ja ulkopuolelle suuntautuneen muuttoliikkeen perässä.

Muista kirjaa käsitelleistä jutuista laitan linkiksi kriminologi Maria Normannin arvion Helsingin Sanomissa sekä Suomen Kuvalehden Tero Alangon artikkelin. Molemmat maksumuurin takana.

 

Kustantaja: WSOY, Helsinki
Julkaisuvuosi: 2021
Sivumäärä: 359
ISBN: 978-951-0-46709-1
Graafinen suunnittelu: Mika Tuominen
Kuvatoimitus: Kaisa Kautto

Kyllikki Saari. Mysteerin ihmisten historia oli vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 29. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 3/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,46.

László Krasznahorkai: Saatanatango

 

László Krasznahorkain Saatanatangoa on kehuttu ja palkittu ja Goodreads-palvelussakin lukijoiden antamien arvosanojen keskiarvo on 4,11/5. Minä en ymmärtänyt kirjan hienoutta. 

Alku ei paljastanut kirjan asetelmasta oikein mitään. Kirja vaikutti yhtä junnaavalta ja vaikeaselkoiselta kuin Imre Kerteszin Tappio. Kappalejaoton tekstierämaa on tylsää luettavaa jo teknisesti, mutta odotin, josko sisältö vetäisi mukaansa. No ei vetänyt. Dialogikin tapahtui saman puuduttavan tekstimassan sisällä ja oli pitkästyttävää.

Kirja alkaa rappeutuneella osuustilalla, josta dynaamisin väki on lähtenyt pois kyllästyttyään routaan, suu- ja sorkkatautiin, palkkojen viivästymiseen ja kaupan sulkemiseen, mutta muutama asukas on jäänyt alistuneena odottamaan jotain. Rakennukset menevät yhä huonompaan kuntoon ja ihmiset tulevat toimeen miten kuten, kuka pitämällä kapakkaa, kuka tarjoamalla tyttäriensä seksipalveluksia, kuka hoitamalla muiden kotiaskareita, kuka varastamalla. Petokset ja niiden epäilyt ovat ihmisten normaalia arkea.

Mutta yllä oleva selviää vain koko kirjan lukemalla. Esimerkiksi sivulla 55 tavattiin nuori kärkäs poika, jonka pulputtava juoruilu kokosi ensi kertaa tilannetta lukijalle ja sivulla 169 eräs kyläläinen kävi ajatuksissaan läpi rappion syntyä. 

Juoruileva poika oli lupaava parannus ja heti perään esiteltiin kiinnostava henkilöhahmo, tohtori (lääkäri), joka ei enää harjoittanut ammattiaan, vaan oli rakentanut talonsa ikkunan ääreen pesän, josta pystyi tarkkailemaan yhteisön liikkeitä. Supistettuaan elinpiirinsä tällä tavoin pienimmäksi mahdolliseksi, saattoi tohtori pitää jokaisesta naapuristaan yllä omaa muistiinpanovihkoa samalla kun poltteli tupakkaa ja nautiskeli pálinkaa.

Jokainen tuntee ihmisiä, joilla ovat asiat pääosin levällään, mutta jokin kohta pidetään kunnossa. Tohtori on erinomainen karikatyyri heistä. Tarkkailupesä oli millintarkassa järjetyksessä, mutta huoneen toiselta seinustalta alkoi tohtorin mukaan "ulkomaailma", jonne hän viskeli jätteensä. Ruokia tuova ja laskiämpäriä tyhjentävä rouva kammosi tohtorin talon hajua ja peseytyi aina kahteen kertaan kotiuduttuaan. Tohtori taas projisoi omia puutteitaan kodinhoitajaansa: 

... kaikki johtui vain siitä, että rouva istui päivät pitkät keittiössään haaveilemassa ja oli nyt sotkenut asiat mielessään. Tohtori tiesi Kránereiden keittiön ennestään, ja muisti kuinka kuumaksi tuo ahdas loukko tavattiin lämmittää, ja oli selvää että tuonkaltaiset painostavat ja pahanhajuiset pesäkolot toimivat monessa tapauksessa kasvualustana perusteettomille ja lapsellisille ajatuksille, niin että kömpelöt ja naurettavat tarpeet purkautuivat niistä toisinaan ulos.

Mutta tohtorin jättipullo pálinkaa kului yllättäen loppuun ja hän surkeasta fyysisestä kunnostaan (loukossa istuminen ja juopottelu) huolimatta pakotti itsensä kohti kapakkaa – minne ei koskaan päässyt sisälle saakka. Lukija sen sijaan pääsee, ja kirjan yksitoikkoinen jorina jatkuu virkistävän tohtori-jakson jälkeen. 

Lopulta kapakkaan kuitenkin saapuu rouva Schmidt, joka tavattiin kirjan alussa sängystä naapurinsa kanssa (ja myöhemmin juoruilevan pojan eroottisista haaveista). Ilmenee, että hän on yhteisönsä kaunotar, tai ainakin hänellä on muhkeat rinnat, ja moni muukin kyläläisistä haikailee hänen peräänsä. Rouva taas on rakastunut, ei mieheensä eikä naapuriinsa eikä poikaan, vaan jo kuolleeksi luultuun Irimiásiin, joka on toiminut tilalla konepajan päällikkönä ja on ilmeisen karismaattinen muuhun henkilögalleriaan verrattuna.

Irimiás ja hänen siipimiehensä Petrina ovat olleet jossakin pimeyden työssä (ja vankilassa tai paossa), eivätkä suinkaan kuolleita. Nyt he ovat tulossa takaisin. Yhteisö sähköistyy, muutkin kuin rouva Schmidt, joka leijailee rakastuneen naisen unelmissa, varsin kaukana rappiotilasta ja realiteeteista. 

... hän näki valoja, kirkkaasti valaistuja näyteikkunarivistöjä, muodikkaita orkestereita; kalliit alushameet, sukkahousut ja hatut ("Hatut!") liihottivat hänen silmiensä editse; pehmeitä, kosketukselle viileitä turkiksia, loisteliaita hotelleja, ylellisiä aamiaisia, suurenmoisia ostosreissuja ja illalla, ILLALLA tanssittaisiin... 

[kelaus eteenpäin] Miten hän osaisi – näin yhtäkkiä – täyttää paikkansa? Miten tuossa uudessa "oikeassa elämässä" tuli toimia? Kyllähän hän haarukkaa ja veistä osasi jotenkuten käyttää, mutta entäs ne kaikki luomivärit, puuterit ja voiteet, kuinka vastata "tuttavien tervehdykseen", kohteliaisuuksiin.

Kapakoitsija laskee kiukkuisena Irimiásin vanhan ryyppyvelan moneen kertaan. Yksi kyläläisistä on aivan varma, että Irimiás laittaa tilan jälleen kuntoon, korjaa koneet ja johtaa heidät uuteen alkuun. Mutta vaikka Irimiásia odotetaan kapakassa lähes kuudenkymmenen sivun ajan, tangoakin tanssien, ei hän aio täyttää mitään odotuksista. Hänellä on meneillään seuraava salainen tehtävä ja hän poikkeaa kylässä vain saadakseen yösijan, ruokaa ja rahaa, sekä tietenkin tiettyjä palveluksia rouva Schmidtiltä, jota hän muutoin halveksii.

Juoruileva poika paljastaa, että kylässä onkin luultua enemmän rahaa. Irimiás manipuloi ne itselleen ja saa kyläläiset jättämään kotinsa lupauksilla uudesta mallitilasta. Lähtijät rikkovat kiihkoissaan asuntonsa, ettei niihin tule irtolaisia (tajuamatta että he kohta ovat itse vailla kotia). 

Ihme ja kumma, Irimiás ei kokonaan katoa, mutta mitään mallitilaa ei ole ja hän sijoittaa kyläläiset sinne tänne eri töihin, antaa heille pienen summan "yhteisestä kassasta" eli siitä, jonka oli juuri heiltä itseltään puhaltanut, ja tekee heistä tiedonantajiaan. Ja kyläläiset ovat valmiit hyväksymään tämänkin käänteen!

Kirjassa sataa kuin elokuvassa Seitsemän. Se kantaa molemmissa teoksissa, korostaa surkeutta. Krasznahorkai tavoittaa tekstissään jatkumon rappiosta ja siihen alistumisesta, odotuksesta, toiveesta, pettymyksestä ja sen jälkeisestä tyytymisestä lähes mihin tahansa.

Kokonaisuutena jäin kuitenkin ihmettelemään, missä pihvi. En yleensä lue kirjojen kuvauksia etukäteen, mutta tuskin sekään olisi tässä auttanut. Allegoriaa itäblokin rappiotilaan ei voi olla huomaamatta, mutta ei allegorian tarvitse olla tylsä, ks. vaikka toinen Saatana-kirja, Saatana saapuu Moskovaan. 

Pilkahduksena tylsyyden seassa oli onneksi jonkin verran synkkää huumoria, etenkin tohtoria ja rouva Schmidtiä kuvattaessa, sekä kirjan lopussa, jossa Irimiás kuvaili kaikkia mukaansa lyöttäytyneitä kyläläisiä niin törkein sanankääntein, että en voinut olla tirskahtelematta.

László Krasznahorkai (s. 1954) on syntyjään unkarilainen kirjailija, joka nykyään asuu Berliinissä. Vuonna 1985 ilmestynyt Saatanatango sai runsaasti huomiota ja se on käännetty kymmenille kielille. Elokuva siitä on tehty vuonna 1994 (seitsemän ja puolen tunnin pituisen elokuvan on ohjannut Béla Tarr). Suomeksi kirja käännettiin kuitenkin vasta vuonna 2019. Vuoden 2025 lopulla sain käydä päivittämässä tänne tiedon, että Krasznahorkaille on myönnetty Nobelin kirjallisuuspalkinto!

Suomen Kuvalehden arvostelun voit lukea täältä ja Helsingin Sanomien arvostelun (kirjautuneena) täältä.

 

Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Teos, Helsinki
Suomentaja: Minnamari Pitkänen
Julkaisuvuosi: 2019 (alkuperäisteos Sátántangó 1985)
Sivumäärä: 305
ISBN: 978-951-851-937-2
Kansi: Jenni Saari

Saatanatango oli vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 28. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 2/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 4,11.