Alle kolmekymmentä vuotta aikaa Bosnian sodan kauhuista. Se on yksi päällimmäisistä ajatuksista, jotka pyörivät mielessä Slavenka Drakulićin Aivan kuin minua ei olisi -kirjaa lukiessa. Kirjailija vie lukijan vuoteen 1992, seuraamaan S-nimisen opettajan
silmien ja ruumiin kautta joutumista serbien pitämälle
vankileirille. Pajtim Statovskin Bolla-kirjassa oltiin ajallisesti vielä lähempänä, Kosovon sodassa 1990-luvun puolivälissä, mutta siinä päähuomion veivät myöhemmät tapahtumat.
Siivilöin kirjan juhannuksena siskon laatikoista. Kirja vaikutti kuuluvan osaksi yleissivistystä, mutta kansikuvan tunnelma, kirjan nimi ja synnytyssairaalaan sijoitettu alkukohtaus huolettivat: olisiko tämä kuitenkin liian sentimentaalinen? No ei tarvinnut lukea ensimmäistä sivua pidemmälle, kun kävi ilmi, että sentimentaalisuus on kirjasta kaukana.
Alkukohtauksen Tukholman karoliininen sairaala on itse asiassa tarinan päätöspaikka. Tarina alkaa Bosniassa eräässä muslimikylässä toukokuussa 1992. Päähenkilö S. on ottanut työn kylän koulusta. Eräänä aamuna serbisotilaat tulevat ja kokoavat kyläläiset linja-autoihin, kertomatta miksi ja minne heitä viedään.
S:n ja kyläläisten on vaikea ymmärtää tapahtunutta. Ensin sotaa ei vielä ollut, sitten se oli kaukana, sitä nähtiin uutisissa ja kuultiin huhuissa. Ihmisiä lähti varmuuden vuoksi pois, väliaikaisesti, palatakseen myöhemmin. Lapsia lähetettiin sukulaisten luo, mutta opettaja-S. vastusti, sillä lukukausi ei ollut vielä päättynyt. Vielä kun armeija läheni, kylässä ajateltiin, että mitään pelättävää ei ollut. Heillä ei ollut aseita, miehet olivat vanhoja (nuoret olivat muualla töissä).
Etenkin S. itse ajatteli, että asia ei koskisi häntä. Hänen äitinsä oli serbi, isänsä muslimi, eikä hän katsonut kuuluvansa mihinkään ryhmään. Mutta sodassa ei ole hienosäätöjä, sotilaat tyhjentävät koko kylän henkilöpapereita kyselemättä. Mukaan saa pakata pienen laukun. Kaikki on epätodellista, eihän näin voi käydä. Kirjan nimi aukeaa S:n pohtiessa:
Asioista jotka ovat olleet tähän saakka ymmärrettäviä, tulee yhtäkkiä käsittämättömiä, omasta tulee vierasta eikä häntä ole enää olemassa aivan kuin hän liukuisi todellisuuteen, jota hän ei pysty ymmärtämään.
Sama epätodellisuuden tunne jatkuu, kun tapahtumat etenevät koko ajan kauheammiksi. Kyläläiset kuvittelevat menevänsä johonkin vastaanottokeskukseen ja jatkavansa siitä eteenpäin rajan yli Kroatiaan tai pidemmälle. Ensimmäinen kosketus uuteen todellisuuteen tulee, kun linja-autoissa mukana olleet miehet ammutaan ensimmäisellä välietapilla ja muut viedään vankileirille.
Kuitenkin raskaan matkan jälkeen tuntuu helpottavalta päästä edes oikaisemaan jalkansa ja toinen helpotus on vartijoilta ohimennen kuultu lausahdus: leirillä säilytetään vaihdettavia vankeja.
Mutta eihän se pidä paikkaansa, ainakaan pitkään aikaan. Naiset elävät surkeissa oloissa. Suurin osa käy päivisin kuokkimassa peltoa, jotkut ovat keittiössä töissä. S. puolestaan saa auttaa myös vankina olevaa sairaanhoitajaa.
Koska ruokaakin on vain hädin tuskin riittävästi, ei mitään sairaanhoidon tarvikkeita tietenkään ole. Kun naisille tuodaan huopia ja he saavat pihalle seinällisen käymäläkuopan, on selvää että leirillä vietään myös talvi. Naiset alkavat ajatella kukin omaa selviytymistään: jos antaa solidaarisesti toiselle jotain, se puuttuu itseltä ja vähentää omia mahdollisuuksia jäädä henkiin.
Vieressä on miesten työleiri ja naisten leirille leviää huhuja kidutuksista ja tuhansista tapetuista. Naiset kulkevat omalla leirillään hartiat kumarassa, yrittävät olla näkymättömiä, että eivät osu vartijoiden silmiin, säästyäkseen lyönneiltä tai vielä pahemmalta.
Se pahempi odottaa tietenkin S:ää. Hallintorakennuksessa on huone, jonne on suljettu naisia sotilaiden käyttöön. Sinne haetaan tyttöjä, ensin öisin, sitten jo kirkkaassa päivänvalossa (kauhujen toteuttajat turtuvat aina nopeammin kuin heidän kohteensa). Yhtenä päivänä S:kin haetaan, vaikka hän ei ole enää nuori tyttö. Useampi mies raiskaa ja pahoinpitelee hänet, viimeinen virtsaa hänen suuhunsa. S. herää "naistenhuoneessa" ja siitä tulee hänen uusi elämänpiirinsä.
Naistenhuoneessa on oma sisävessa, saippuaa ja ikkunaverhot. Paljonpa ne lohduttavat, kun milloin tahansa kuka tahansa voidaan hakea raiskattavaksi ja hakattavaksi. Kun joku ei palaa huoneeseen, on hänet hakattu kuoliaaksi. S., joka on vanhempi ja opettaja, pääsee lopulta leirin komendantin jalkavaimoksi. Seuraa naurettava leikki rakkaudesta ja tavallisesta elämästä, jonka kumpikin tietää valheeksi. S. pääsee kuitenkin muiden sotilaiden käsistä. Hän on turtunut:
Jonkin ajan kuluttua jokapäiväisestä kauhusta ja kuolemasta tulee rutiinia. S. kuuntelee leirin puheita tunteettomana. Hän kuuntelee sanoja, jotka painuvat syvälle hänen sisäiseen kammioonsa. Tai näkee tapahtumia. Hän näkee tapahtumat omin silmin, mutta ne eivät kosketa häntä. Hän ei pelkää enää, ei tunne myötätuntoa, ei reagoi tapahtumiin. Kuolema ympäröi häntä joka päivä, kuolema on hänelle tosiasia. Mutta S. ei välitä mistään, jos se ei kosketa häntä itseään. S. on varma, että leiristä selviää hengissä vain kääntämällä katseensa syrjään.
En käy naisiin ja lapsiin kohdistuneita väkivallantekoja tämän enempää läpi, sanon vain, että ne ovat kirjassa pahempia kuin mitä raapaisin näytille. Lopulta naisten leiri pääsee kuukausikaupalla toivottuun vaihtoon marraskuussa 1992. Heidät viedään Kroatian Zagrebiin, pakolaisleirille vankileirin sijaan. S. saa selvyyden siitä, minkä on siirtänyt ajatuksistaan syrjään: hän on raskaana.
S. pääsee Ruotsiin jonkinlaisena onnenkantamoisena. Ruotsi on paikka, jossa kaikki on hyvin, ajattelemme me ja S. Mutta S:llä oli kaikki hyvin ennen sotaa, ennen leirille joutumista, ennen kyläläisten murhaamista, ennen raiskauksia. Ei kenenkään tarvitsisi joutua Ruotsiin saadakseen elämänsä takaisin.
Mutta tässä tilanteessa hyvä näin, S:n kannalta. Hän kuitenkin haluaa antaa lapsensa pois, sillä hän vihaa syntymätöntä lastaan hänet raiskanneiden miesten vuoksi:
... hän näki yllään heidän kasvonsa, lapsen isien kasvot. Nimettömät miehet, jotka olivat useimmiten humalassa. Heidän lukumääräänsä hän ei tiedä, mutta hän muistaa jonkun silmät, ehkä kasvot tai äänen, kädet, hajun, usein löyhkän. Jokainen heistä voisi olla lapsen isä.
Ja nyt päästään takaisin kirjan alkuun ja samalla sen loppuun. S. synnyttää eikä halua tietää mitään lapsestaan. S:n huonetoveri ei ymmärrä (ja imettää lasta, kun S. ei koske lapseen) ja sairaalassakin on jotain sekaannusta, vaikka S. on sanonut, että hän antaa lapsen adoptioon. Kun S. on tahtomattaan joutunut liian pitkään olemaan lapsensa kanssa, on hän jo lientynyt:
Vain äiti voi osoittaa lapselle, että viha voi muuttua rakkaudeksi. Lapsen pieni vartalo vääntelehtii. Hän koskettaa sen kasvoja ja hiuksia. Jonain päivänä hän sanoo, että poika on hänen lapsensa, vain hänen. Palatessaan sänkyynsä S. tuntee ensi kerran täydellistä rauhaa.
Slavenka Drakulić (s. 1949) on kroatialainen toimittaja ja kirjailija, joka nykyään asuu Zagrebissa ja Tukholmassa. Hän päätyi Ruotsiin merkillisen Bosnian sotaan liittyvän tapahtumaketjun seurauksena. Vuonna 1992 ilmestynyt lehtijuttu nimesi viisi kroatialaista naiskirjoittajaa noidiksi ja Kroatian raiskaajiksi. Nimettömän (myöhemmin selvinneen) kirjoittajan mukaan naiset eivät olleet ottaneet tarpeeksi voimakasta kantaa raiskauksiin sotataktiikkana. Kohta syytösjutun jälkeen Drakulić alkoi saada uhkauksia puhelimen välityksellä ja hänen omaisuuuttaan tuhottiin. Koska hän ei saanut juurikaan tukea ystäviltään ja kollegoiltaan, hän lähti Kroatiasta ja asettui Ruotsiin. Nykyään hän asuu Kroatiassa ja Ruotsissa (ks. Wikipedia, valitettavasti vain englanniksi).
Tottavie tämä kirja kuului yleissivistykseen! Ja vielä selkeämmin: ei vihata, ei alenneta toisia puheissa tai teoissa, ei aloiteta sotaa, ei veli veljeä vastaan, ei kylä kylää vastaan, eikä muutenkaan, eikä raiskata. Kiitos.
Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki
Suomentaja: Seija Uuskoski
Julkaisuvuosi: 2000 (alkuperäisteos Kao da me nema 1999)
Sivumäärä: 254
ISBN: 951-1-16485-6
Kirjaston poistokappaleen muovitus oli hävittänyt kannen tekijän tiedot
Aivan kuin minua ei olisi oli vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 31. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 5/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 4,24.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti