Edellisessä bloggauksessa Saatana saapui Moskovaan. Tässä hän saapui Ukrainan Tšernobyliin aamuyöllä 26.4.1986 hallitsemattoman ydinkatastrofin hahmossa. Kirjat liittyvät toisiinsa muutenkin valitettavan läheisesti. Bulgakov kritisoi satiirisssaan neuvostoyhteiskunnan piirteitä, jotka vaikuttivat myös Tšernobylissä.
Epäluottamus toisiin ja oman
vihreän oksan suojelu johtivat huonoon organisaatiokulttuuriin
alatasolta ylätasolle, ja koko onnettomuus olisi todennäköisesti
järkevämmissä oloissa vältetty tai ainakin sen jälkihoito olisi tehty nopeammin. Asiaa kuvaa valitettavan hyvin se, että
kesällä 1985 ydinturmia koskevaa sensuuria oli nimenomaisesti
kiristetty. Tšernobylhän ei ollut Neuvostoliiton ensimmäinen ydinonnettomuus, vaan
niitä oli tapahtunut voimaloissa ja ydinkokeiden yhteydessä. Suurin onnettomuus se oli.
"Missä olit kun?" on kysymys, joka liitetään järisyttäviin tapauksiin: kun JFK ammuttiin, kun Neil Armstrong astui kuun kamaralle, kun Olof Palme ammuttiin, kun autolautta Estonia upposi, kun tapahtui 9/11-isku. Tšernobyl kuuluu itseoikeutetusti tähän sarjaan, mutta paikalla olleita lukuunottamatta kukaan ei voinut panna tarkalleen merkille, missä oli, sillä asiasta tiedottamisella ei pidetty kiirettä. Ei lähiseudun asukkaille, ei kansalaisille, ei ulkomaille.
Ruotsin Forsmarkin ydinvoimalan insinööri havaitsi kohonneet säteilytasot 28.4. aamulla ja tästä käynnistyivät selvitykset, jotka johtivat nopeasti päätelmään, että Neuvostoliitossa oli tapahtunut jotain. Neuvostoviranomaiset kuitenkin kiistivät kaiken ja myönsivät vasta illalla, kansainvälisen painostuksen jälkeen, että päästöt olivat lähtöisin Tšernobylistä. Tässä vaiheessa onnettomuuden alkuhetkestä oli kulunut lähes kolme vuorokautta, ja ruotsalaisten havainnostakin jo 12 tuntia!
Neuvostoliitossa vallitsivat yltiöoptimistiset tuotantotavoitteet ja niistä jälkeen jäämistä ei katsottu hyvällä. Ydinvoima oli yksi välineistä, joilla Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liitto piti piiskata yhä parempiin tuotantosuorituksiin. Juuri onnettomuuden alla maaliskuussa pidettiin Moskovassa NKP:n 27. puoluekokous, jossa avainsanana oli nopeuttaminen, ja yksi nopeuttamisen kohde oli ydinreaktoreiden rakentaminen.
Puoluekokous sai kuulla mitä halusikin: reaktoreiden rakentamisaikataulu oli kiristettävissä seitsemästä vuodesta viiteen. Tšernobylissä oli parhaillaan valmistumassa viides reaktori, joka oli jo pahasti jäljessä. Se aiheutti paineita ydinvoimalan johtajalle sekä voimalan rakentamisesta vastaavalle johtajalle.
Nelosreaktoriin oli tulossa aikataulun mukainen korjausseisokki, jonka aikana testattaisiin myös eri järjestelmien toimivuuttaa. Yksi kokeista liittyi höyryturbiinin hätäseisautukseen: miten jäähdytysainetta saataisiin pumpattua ylikuumentuneeseen reaktoriin, vaikka sähköntuotanto olisi jo pysähdyksissä. Koe oli monimutkainen, mutta sitä oli valmisteltu pitkään, ja siihen suhtauduttiin luottavaisin mielin.
Reaktorityyppiin liittyi kuitenkin tekninen heikkous, joka oli neuvostostandardien mukaisesti pimitetty, vaikka se oli vuonna 1975 aiheuttanut pienemmän onnettomuuden Sosnovyi Borin voimalassa Leningradin (ja Suomen) lähellä. Lisäksi Tšernobylin kokeen aikataulu viivästyi tuntikausia, sillä Kiovan alueen sähköverkon päämaja vaati sähköntuotannon jatkamista. Vuoroon ehtivät vaihtua henkilöt, joiden oli ollut tarkoitus tarkkailla jo pysäytettyä reaktoria, ei toteuttaa vaativaa pysäytystä.
Pysäytys meni hirvittävällä tavalla pieleen ja seuraukset ovat kaikille päällisin puolin tuttuja, joten tältä osin kehotan lisätiedosta kiinnostuneita tutustumaan kirjaan. Paikalla olleet voimalan käyttäjät ja palomiehet reagoivat räjähdykseen ja tulipaloon parhaan kykynsä mukaan, henkensä kaupalla.
Alkujärkytyksen jälkeen asiantuntijoiden piti keksiä, miten säteily saataisiin vähenemään ja miten pohjaveden saastuminen tai mahdollinen reaktorin sydämen jatkoräjähdys estettäisiin. Tehtiin päätöksiä kovassa paineessa, eivätkä kaikki olleet jälkikäteen arvioituna oikeita. Reaktoriin heti alkuun pumpattu vesi lisäsi uuden, voimakkaan räjähdyksen vaaraa. Hiekan pudottaminen reaktorin päälle saattoi kiihdyttää kuumenemista ja helikopterilentäjät uhrasivat terveytensä kenties turhaan.
Paineessa olivat hallintoihmisetkin, mutta eri tavalla. Heille oli liian vaarallista ottaa vastuuta rajuista suojetutoimista, joten niitä viivytettiin viimeiseen saakka. Toiveena oli, että vahinko ei ollut kovin vakava eikä laaja, ja vahvistusharha auttoi uskomaan mitä haluttiin. Evakuoidaanko lähin kaupunki? Eei, siitä nousisi paniikki ja jouduttaisiin tunnustamaan jotain. Evakuoidaanko laajempi alue? Sama vastaus. Tiedotetaanko paikallisille, kansalaisille tai ulkomaille? Noh, tämäkin kanta tiedetään, mutta lopulta kaikki askelet jouduttiin ottamaan, pakolla ja liian myöhään.
Pieleen mennyttä höyryturbiinikoetta valmisteltaessa moni odotteli jo
tulevaa vapaapäivien sarjaa. Yksi niistä oli Neuvostoliiton poliittisen
kalenterin tärkeimpiä, kansainvälinen työläisten solidaarisuuden päivä
eli tuttavallisemmin Vappu. Vapunpäivän paraatien lähestyessä
lähestyivät Ukrainan pääkaupunkia Kiovaa myös korkeammat
säteilypitoisuudet. Kiovan paraatipaikka sijaitsi laaksossa, ja
paikallisia valtaapitäviä hieman epäilytti juhlan järjestäminen.
Ukrainan pääministeri sai kuulla ydinvoimasta vastaavasta ministeriöstä
Moskovasta: "Miksi hössötätte? Tulen sulkemaan reaktorinne perseelläni."
Paraati pidettiin, ja pokka, mutta energia-alan edustajien koroke oli
tyhjä.
Suurimpia säteilyannoksia saaneita voimalan työntekijöitä ja palonsammuttajia vietiin Moskovaan hoitoon. Heidän kuolemansa muutama viikko onnettomuudesta oli kuitenkin ongelma. Plokhy kirjoittaa: "Enää ei kannettu huolta säteilyn vaan säteilysairauteen kuolevia koskevien uutisten leviämisestä". Kuolleet haudattiin vaivihkaa, jotta tieto ei tavoittaisi ulkomaisia kirjeenvaihtajia tai neuvostoyleisöä.
Huolta oli kaikilla hallinnon tasoilla, ylimpänä NKP:n pääsihteeri Mihail Gorbatšov, joka ikäväkseen huomasi, että hänen kansainvälinen arvostuksensa alkoi heikentyä onnettomuuden ja salailun mukana. Säteily liikkui vaikka informaatio ei.
Neuvostoliitossa virheiden seuraamukset vaihtelivat aikakausittain, mutta 1980-luvullakaan ei kannattanut tunnustaa mitään, ja jos virheet tulivat esiin, kuten tässä hyvin näkyvästi, niitä kannatti yrittää siirtää muiden vastuulle. Kesäkuussa 1987 aloitettiin oikeudenkäynti voimalan johtajaa ja johtavia insinöörejä sekä vuoropäälliköitä vastaan, niitä heistä jotka olivat vielä hengissä.
Luettiin ankaria kymmenen vuoden vankeusrangaistuksia, sillä poliittinen linja oli, että henkilökunta oli aiheuttanut onnettomuuden. Reaktorityyppiä ei ollut varaa ottaa pois käytöstä, joten siinä ei virallisesti ollut vikaa. Reaktoreihin tehtiin kuitenkin vaivihkaa muutoksia. Tšernobylin ehjänä säilyneet reaktorit otettiin uudestaan käyttöön, kunhan nelosreaktori oli saatu suljettua valtavaan betoniruumisarkkuun.
Itselleni suurin järkytys tuli alkupuolella kirjaa. En ollut tajunnut, että Tšernobylin voimala oli niin nuori: ensimmäinen reaktori oli kytketty sähköverkkoon vasta syyskuussa 1977 ja nelosyksikkö oli ollut käytössä vasta kaksi ja puoli vuotta onnettomuuden tapahtuessa. Suomessa onnettomuus johti karjan laidunruokinnan hetkelliseen rajoittamiseen ja marjojen ja sienten käytön rajoittamiseen. Ydinvoimavastaisuuden kasvulla oli suuri vaikutus Suomen ydinvoimahankkeisiin.
Kirjan kirjoittaja Serhii Plokhy (s. 1957) on ukrainalais-amerikkalainen
historiantutkija,
joka on erikoistunut Ukrainan, Itä-Euroopan ja kylmän sodan historiaan.
Kirjan keskiössä on näin ollen Ukraina ja sen hallinnon toiminta tai
toimimattomuus. Ydinvoimala oli yleisliittolaisessa hallinnossa, mutta
Ukrainalle lankesi iso vastuu jälkitoimista. Onnettomuus kosketti
pahimmin Ukrainaa ja Valko-Venäjää, ja erinomaisena parina tälle
kirjalle suosittelen valkovenäläisen Nobel-kirjailijan Svetlana
Aleksijevitšin kirjaa Tšernobylistä nousee rukous, joka kertoo turman uhrien kokemuksista.
Ukrainassa ja Valko-Venäjällä onnettomuus johti suorien ympäristö- ja terveysvaikutusten lisäksi kansalaisten aktivoitumiseen ja edesauttoi niiden itsenäistymistä vuonna 1991. Kuten niin monesta asiasta, tästäkin voi sanoa, että sama energia joka
käytettiin salailuun olisi kannattanut käyttää asioiden hoitamiseen!
Kirja on vetävästi kirjoitettu. Muutaman toiston huomasin ja joitakin kummallisuuksia käännöksen lauseissa. Hän- ja tämä-sanojen käyttö onnahteli siellä täällä. Kuvaliite käsitti neljä sivua tuhruisia mustavalkoisia kuvia, jotka olisi aivan hyvin voinut jättää pois.
Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki
Kääntäjä: Kyösti Karvonen ja Seppo Raudaskoski
Julkaisuvuosi: 2020 (alkuperäinen Chernobyl: The History of a Nuclear Catastrophe 2018)
Sivumäärä: 441 (sis. viitteet)
ISBN: 978-951-1-35968-5
Kansi: Ei tietoa tekijästä
Palkinnot: The Baillie Gifford Prize for Non-Fiction (2018)
Tšernobyl vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 3. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 5/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 4,23.
Serhii Plokhy toimii nykyään professorina Harvardin yliopistossa Yhdysvalloissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti