Johanna Venho: Syyskirja

 

Tartuin viimein jo vuonna 2021 julkaistuun Syyskirjaan. Minulla saattoi olla ajatus lukea se johonkin aiempien Helmet-lukuhaasteiden kohdista, mutta kirja jäi pinoon odottelemaan sopivaa mielentilaa. En ole fanitusihmisiä, joten Tove Jansson kirjan teemana ei innostanut, vaikka hänen töitään arvostankin. Johanna Venhon edelliselle oikeaan henkilöön pohjautuvalle romaanille Ensimmäinen nainen en myöskään liiemmin lämmennyt.

Mutta nyt olen vuoden verran lukenut anoppipuolen kirjajäämistöä läpi, ja siitä sattui viimeksi käteeni Janssonin Aurinkokaupunki. Se oli niin syvä ja hieno romaani, suorastaan maailmanluokan kirjallisuutta – laiskasti luonnehtien jollain tavalla hemingwaylaista henkilökuvausta ja dialogia – että luin Venhon Syyskirjan samalla vauhdilla.

Aurinkokaupunki kertoo vanhuksista, jotka ovat tulleet viettämään loppuja päiviään Floridan lämpimään. Syyskirja puolestaan sijoittuu ajallisesti vuoteen 1991, jolloin jo ikääntynyt Jansson valmistautuu lähtemään lopullisesti kesäsaareltaan. Muistojen kautta kirja kattaa koko siihenastisen elinkaaren (Jansson syntyi vuonna 1915 ja kuoli vuonna vuonna 2001).

Venhon asettuminen toisen nahkoihin toimi tässä kirjassa paremmin kuin Sylvi Kekkosena toimiminen Ensimmäisessä naisessa. (Ja sivuhuomiona, molemmat ovat onnistuneempia kuin Raija Orasen samaan tapaan rakennettu kirja Anita Välkistä, joka muistelee mökillä elämäänsä ja hokee: "Voi illu!").

 

Nämä kirjat ovat viime vuosina yleistynyttä biofiktiota. Lisäksi Syyskirjassa kiedotaan nykymuodin mukaisesti pää-elämäkertaa yhteen toisen, täysin irrallisen elämän (fokusoituneemman) tarkastelun kanssa. Tai en minä ole tutkinut asiaa systemaattisesti, voihan tällainen olla ollut tapana jo iät ajat, mutta itse huomasin metodin vasta Selja Ahavan vuonna 2017 julkaistussa kirjassa Ennenkuin mieheni katoaa, jossa hän kertoi omasta perheestään ja samalla Kristoffer Kolumbuksen yhdestä tutkimusmatkasta. Tietenkin pitää olla aika tokkurassa, jos tuossa kohtaa ei huomaa että hei, tässä on kaksi ihan eri tarinaa! Minusta metodi on oleellisesti erilainen kuin toisensa tuntevien ja tai ainakin samaan aikaan samaa tarinaa kokevien henkilöiden näkökulmien käyttäminen (esimerkkeinä Raittilan Canal Grande, Kinnusen Pintti, Köngäksen Dora, Dora, Rytisalon Lempi, jopa Kuisman Kerrostalossa henkilögalleria oli edes samasta korttelista.)

 

Tässä kirjassa nuori biologiksi opiskeleva nainen on päätynyt liikuskelemaan (köhöm, oikeastaan stalkkaamaan) Tove Janssonin ja tämän elämänkumppanin Tuulikki Pietilän mökkisaaren Klovharun liepeillä. Hänen motiivinsa eivät ole viattoman biologiset, vaan hän haluaisi saada vastauksen jo aiemmin kirjeessä kysymäänsä asiaan: miten Jansson pystyi selviämään äitinsä kuolemasta. 

 

Biologianopiskelija-Maria on nimittäin parikymppisenä menettämässä äitiään syövälle ja kokee yhteyttä ihailemaansa Janssoniin – jonka äiti Signe Hammarsten-Jansson kuoli kun tytär oli 56-vuotias. Äidin menettäminen on kamalaa missä iässä vain, jos äiti on rakas, joten tässä on kehityskelpoinen linkki. Tove ja Signe olivat Syyskirjan mukaan hyvin läheiset, ja sama kävi ilmi Toven omaelämänkerrallisista lapsuusnovelleista kirjassa Kuvanveistäjän tytär.

 

Nuoresta biologianopiskelijasta kuullaan paljonkin ja pohdiskelin, oliko hänen fiktiivinen elämänsä sittenkin kiinnostavampi kuin jo tunnetun Tove Janssonin elämä tämän kirjan sivuille valikoituna ja aseteltuna. Sama koski Ahavan me vs. Kolumbus -teosta: Kolunbuksesta olisin lukenut Ahavan mielikuvituksen värittämänä mielelläni paljon enemmänkin. Ja tottavie, olen myös Ensimmäinen nainen -kirjan arviooni kirjoittanut, että toisena kertojana toimiva kuvanveistäjä Essi Renvall on onnistuneempi hahmo! (Aiempaan rakennepohdintaani liittyen: Renvall tekee kirjassa tilauksesta Sylvi Kekkosen muotokuvaa, joten hän ei täytä täysin irrallisen elämän kriteeriä). Voisiko raskas, mutta toimiva menestysromaanin metodi olla sellainen, että ei revitäkään kirjan alusta sivuja pois intensiivisyyden lisäämiseksi, vaan poistetaan aiottu päähenkilö ja jätetään toissijainen kertoja?

No en minä tästä Tove Janssonia olisi poistanut missään tapauksessa. Kirjan toinen kantava voima on  Toven päähän sijoitetut ajatukset taiteilijuudesta. Ne ovat vanhoja mutta samalla ikuisia, etenkin naistaiteilijoille. Tove Janssonilla on vieläpä käytettävissään jatkumo äidin urasta omaansa. Ja kirjailija Venholla omat kokemuksensa. Yhdessä biologianopiskelijan historiattomuuden, hänen hetkeen sidottujen törttöilyjensä kanssa, muodostui erittäin kiinnostava kokonaisuus.

 

Tove Janssonin Aurinkokaupungissa on eräällä kirjeellä kohtuullinen merkitys tarinan sitojana, joskaan ei kuljettajana, koska kirje ei meinaa odotuksesta huolimatta saapua. Onkohan Venho ottanyt Syyskirjaan kirjeen ja sille samanlaisen roolin Janssonin kirjasta? Oletan niin, sillä onhan hän pohjatyönsä tehnyt. Kirjan nimi viittaa tietenkin Tove Janssonin sanoittamaan kauniiseen kappaleeseen Syyslaulu (alkup. Höstvisa), jonka on säveltänyt Erna Tauro ... ja molemmissa 'syys' viittaa suoraan vanhenemiseen.

Syyskirjaa lukiessa muistin uudestaan saman, minkä tajusin jo novellikirjassa: Tove Janssonin äiti on se vaikea, vaikea nimi omasta lapsuudestani. Signe Hammarsten-Jansson toimi postimerkkitaiteilijana, pilapiirtäjänä ja kirjankansien tekijänä, ja hänen signeerauksensa oli siinä joukossa, joita minun äitini opetteli ulkoa ryhtyessään vanhojen postikorttien kauppiaaksi 1980-luvun alussa. Ja pitihän minunkin niitä listoja opiskella, pakolla, samaan tyyliin kuin latinankielisiä lentäviä lauseita. Jos olisin silloin tajunnut, että Signe H-J oli muumitaiteilijan äiti, olisi nimi ja nimmari jäänyt helpommin päähän!

Kustantaja: WSOY, Helsinki
Julkaisuvuosi: 2021
Sivumäärä: 280
ISBN: 978-951-0-46869-2
Päällyksen maalaus: Rauha Mäkilä
Päällys: Martti Ruokonen

Syyskirja oli vuoden 2024 Goodreads-lukuhaasteeni 45. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 5/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,67.

Jon Krakauer: Jäätäviin korkeuksiin. Murhenäytelmä Mount Everestillä

Tunnustan, että lurkkaan Murha.infoa 'tiedon'janossani. Olen saattanut tunnustaa aiemminkin, tai ainakin jollain alustalla, mutta tässäpä uusiksi. Olen saanut sieltä jo kaksi kirjavinkkiä, joista ensimmäinen oli Andrea Maria Schenkelin Hiljainen kylä (kertoo fiktion keinoin tunnetusta saksalaisesta murhajutusta) ja toinen on nyt käsiteltävä Jon Krakauerin Jäätäviin korkeuksiin. Tilasin Krakauerin kirjan nettiantikvariaatista, koska se on julkaistu suomeksi jo 1998.

Schenkelin kirja oli mukiinmenevä. Pidän, jos niin voi sanoa, True Crimestä, ja kirja täytti genren vaatimukset, mutta ei se nyt mikään Truman Capoten Kylmäverisesti ollut. Krakauerin kirja vuorikiipeilykatastrofista sen sijaan täytti jo lähtökohtaisesti KAKSI genretoivettani: retkikunta seikkailee ja tapahtuu kauheita. Esimerkiksi Chilen vuoden 2010 kaivosonnettomuudesta kertova Hector Tobarin 33 loukussa täytti vain jälkimmäisen (mutta kannattaa ilman muuta lukea!).

Retkikuntiin, tutkimusretkiin jne. kohdistuvasta kiinnostuksestani olen kertonut jo Patagonia Patagonia -kirjan arviossa. Sen jälkeen olen lukenut ainakin Bea Uusman Naparetki – Minun rakkaustarinani sekä Julian Sanctonin Pimeän ja jään vangit. Molemmat ovat täydellisiä, intohimoisen taustatutkimuksen, jännittävän tositarinan ja tekstillään viettelevän kirjoittajan yhdistelmästä syntyneitä trillereitä.

Jon Krakauer eroaa Uusmasta ja Sanctonista siinä, että hän kävi kokemassa trillerinsä itse. Vaikka olin jo etukäteen vakuuttunut siitä, että kyseessä on hyvä kirja, oli minulla voimakas ennakkoasenne. Siinä missä tutkimusretkeily tuntemattomille tai huonosti tunnetuille maailman alueille on ollut tietyllä tapaa perusteltua, ei minulla riitä ymmärrystä Mount Everestille harrastusmielessä kiipeäville ihmisille. He  vaarantavat itsensä lisäksi seurueensa ja paikallisia ihmisiä uhkarohkeilla suorituksillaan. 

Krakauer oli itsekin nuorena näitä, joiden oli vain pakko päästä kiipeämään aina edellistä vaativampaan kohteeseen. Mutta tälle retkelle hän lähti jo pahimmasta adrenaliinikoukusta vapauduttuaan, toimittajan roolissa. Tai ainakin sinnepäin: kun ulkoilulehti pyysi häntä tekemään reportaasin Mount Everestin perusleiristä, totesi Krakauer, ettei hän pysty menemään 'vain' perusleiriin (5 400 metriä mpy), jos kerran menee Himalajalle. Lehti järjesti hänet lopulta 8 848 metrissä sijaitsevalle huipulle tähtäävän seurueen jäseneksi.

Kirjan alussa on tiivis ja kiinnostava katsaus Mount Everestille kiipeämisen historiaan. Sen sijaan pieni yhteiskunnallinen puheenvuoro šerpoista kärsii samasta Valitut Palat -tyylistä, joka välillä tulee esiin muuallakin kirjassa. Esimerkkinä: Perheillä on taipumus viettää iltansa kyhjöttämällä videon ääressä katselemassa tuoreinta Schwarzenegger-opusta. 

Ja voi tässä vuonna 1997 kirjoitetussa kirjassa vaistota myös suorempaa rasismia. Kirjailija on laittanut šerpat puhumaan lapsenomaisin lausein, vaikka kyse on ei-äidinkielen käyttämisestä asiakkaiden kanssa. Tuli mieleen aikoja sitten lukemani amerikkalaissotilaan kirja, muistaakseni kyseessä oli Colby Buzzellin Minun sotani (Johnny Kniga, 2005). Kirjassa sotilas kertoo heille jaetusta ohjekirjasta, jossa muistutettiin, että vaikka paikallinen puhuu huonoa englantia, ei se välttämättä tarkoita, että henkilö on tyhmä...

Pidän ylipäätään ongelmallisena asetelmaa, jossa huonommassa sosio-ekonomisessa asemassa olevat paikalliset joutuvat palvelemaan varakkaita länsimaalaisia. Näin ollen kirjailijan luontevasti kuvaamat tapahtumat eivät minulle ole lainkaan itsestäänselvyyksiä, vaan näkymiä vialliseen maailmankuvaan. Šerpat valmistelevat, kuljettavat, kantavat, tiedustelevat, jotta asiakkaalla on mahdollisimman helppoa vaarallisista olosuhteista huolimatta. Esimerkki kirjoittajan kiipeilyseurueen palveluista Mount Everestin perusleirillä 5 360 metrissä:

...Suihku oli sommiteltu kumiletkusta ja ämpäristä, jonka veden keittiöhenkilökunta kuumensi. Muutaman päivän välein paikalle ilmaantui jakkien kantamina vastaleivottua leipää ja tuoreita vihanneksia. Chhongba ja hänen kokkiapurinsa Tendi jatkoivat muinoisten retkikuntien aloittamaa brittihallinnon aikaista tapaa ja tulivat joka aamu kunkin asiakkaan telttaan tarjoilemaan makuupussissa lepäilevälle asiakkaalle höyryävän kuumaa teetä mukissa. 

Toinen kuvaava esimerkki on n. 6 000 metrin korkeudessa oleva Khumbu-jäätikkövirta, joka kirjailijan mukaan on reitin teknisesti vaativin osuus. Sen kauheus tulee selväksi: virta valuu, siihen syntyy valtavia lohkareita, joiden ohi, ali ja yli pitää päästä ja toivoa että lohkare ei juuri silloin romahda. Ryhmät olivat alkaneet sopia, että joku aina valmistelee reitin muille ja saa siitä korvauksen. Tapahtumavuonna 1996 se meni näin:

... joukko Duffin palkkaamia šerpoja oli viitoittanut mutkittelevan polun seracien (jäälohkare) lomitse, virittänyt yli puolitoista kilometriä köyttä ja asentanut noin kuudetkymmenet alumiinitikkaat jäätikön rosoisen pinnan ylle. 

Ja vaikka šerpat olivat ensin valmistelleet reitin oman henkensä uhalla, vaikutti pelkkä sen läpi kulkeminen sairaan mielen valinnalta kirjailijan kuvausta lukiessa. Jäätikkövirta piti vieläpä ylittää moneen kertaan, koska ihmisruumista on valmisteltava huipun korkeuksia varten tekemällä pienempiä reissuja vähän kerrallaan ylöspäin.

Jaa että mitä kirjassa sitten tapahtuu? Kauhea katastrofi, jossa yhtenä päivänä, 10.5.1996 kuolee kahdeksan vuorikiipeilijää sääolojen muuttuessa melko nopeasti (mutta ei täysin yllätyksellisesti). Lisäksi useita loukkaantuu. Kuten onnettomuuksissa usein, vaadittiin monien sattumien ketjuja, jotta tuhot pääsivät toteutumaan koko mitassaan. Tapaturmia ja läheltä piti -tilanteita oli kirjan henkilöille tapahtunut jo ennen kohtalokasta päivää, joten ekstreemi sää vain lisäsi ja vahvisti niitä. Eräs šerpa oli kuollut vuoristotautiin, eräällä kiipeilijällä oli pudonnut lohkare päälle, toinen taas oli lähtenyt 'vessareissulle' väärissä kengissä ja livennyt syöksyyn pitkin rinnettä (mikä johti myöhemmin kuolemaan). Mikään tällainen ei kuitenkaan pysäyttänyt muiden menoa. Reissusta oli maksettu ja huipulle oli päästävä.

Alkusanat vaikuttivat poikkeuksellisen rehelliseltä tilitykseltä. Kirjan luettuani jäi kuitenkin pieni epäilys omien tekojen kaunistelusta. Kukapa ei siihen syyllistyisi? Ihmisen sisäänrakennettu ominaisuus on selittää omat toimet parhain päin, ja se taitaa olla yksi edellytys sille, että selviää elämästä järjissään. Oli sitten Mount Everestin kävijä tai tasamaan tallaaja. Kirja kuitenkin nähdäkseni antoi melko rehellisen mahdollisuuden arvioida kirjoittajan tekemisiä osana yhtä kovan onnen seurueista. En usko, että olisin toiminut yhtään paremmin missään kohtaa vuorta, semminkin kun minulla ei olisi ollut kirjoittajan fyysisiä voimia ja kiipeilyosaamista. Mutta peruslähtökohtahan on, että EN OLISI LÄHTENYT vapaaehtoiseen reissuun, jossa joutuu ohittamaan muiden ongelmat, pahimmillaan jättämään kuolevat kuolemaan, varmistaakseen, että itse selviää hengissä.

Kirjan tapahtumat nostivat mieleeni äärimmäisen seikkailunhalun aikaansaaman uudemman  murhenäytelmän, Titan-sukellusveneen tuhoutumisen kesäkuussa 2023. Viisi henkeä kuoli matkalla katsomaan Titanicin hylkyä, kun sukellusvene luhistui noin kolmen kilometrin syvyydessä. En olisi mennyt moiseen purkkiinkaan millään hinnalla, mutta näköjään kaikkialle riittää varakkaita ihmisiä, jotka ovat jo kokeneet kaiken muun.

Katsoin, mitä muuta Jon Krakauer on kirjoittanut ja onko tämä Yhdysvaltain Massachusettsissä vuonna 1954 syntynyt kirjailija ja vuorikiipeilijä edelleen elossa. On elossa ja kirjoittanut useita kirjoja. Hämmästyksekseni hän on kirjoittanut myös hyllyssäni olevan Under the Banner of Heaven, jonka sain vuosia sitten ystävältäni, mutta en tullut koskaan lukeneeksi alkua pidemmälle, enkä etenkään palauttaneeksi. Toisin sanoen, kirjan PITÄISI olla hyllyssäni, vaan nyt kun olisin halunnut alkaa lukea sitä, on kirja on maastoutunut jonnekin tietymättömiin. Story of my life, se tulee vastaan ehkä vuoden päästä kun etsin vimmalla jotain aivan muuta. Joka tapauksessa, kirja kertoo mormonismin fundamentaalisesta suuntauksesta ja eräästä rikoksesta (teaser, etsikäähän itse kirja hyllystänne tai kirjastosta! Tai pöllikää kaverilta.)

Kirjasta on jo vuonna 1997 tullut elokuva Murhenäytelmä Everestillä (Into thin air: Death on Everest). Sen Imdb-pisteet ovat vain 5,7/10. Harmillista, sillä kirja on hyvä.

Kustantaja: WSOY, Helsinki
Suomentaja: Liisa Paakkanen
Julkaisuvuosi: 1998 (alkuperäisteos Into Thin Air vuonna 1997)
Sivumäärä: 334
ISBN: 951-0-22940-7
Kannen kuva: Veikka Gustafsson
Päällyksen graafinen suunnittelu: Sami Kortemäki

Jäätäviin korkeuksiin oli vuoden 2024 Goodreads-lukuhaasteeni 8. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 5/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 4,24.

Jonna Pulkkinen: Punainen pusero

 

Suomalaisen Kirjakaupan alekoria penkoessa käteen osui kirja, josta en ollut kuullut, mutta joka ei vaikuttanut kuuluvan muiden alekirjojen sekalaiseen joukkoon. Kyseessä oli Jonna Pulkkisen kirjoittama Punainen pusero, joka kertoo Neuvostoliiton partisaanien hyökkäyksistä ja tuhotöistä Lapissa jatkosodan aikaan.

Puoliso ehti lukea kirjan ennen minua ja sanoi, että se pitää lukea yhdessä kenraali K. M. Walleniuksen elämäkerran (Laaksonen 2021) ja Muurmannin suomalaisten kohtaloiden (Lappalainen ja Turtola 2019) kanssa ja mielellään Walleniuksesta aloittaen. Nämä kirjat ovat myös tämän vuoden hankintoja, sillä toki Punainen pusero kuuluisi monen muunkin kirjan kanssa yhteen. No, aloitin kuitenkin puserosta, koska olin juuri lopettanut Ensio Siilasvuon kirjan Lähi-Idästä ja pieni kenraalitauko oli tarpeen.

Punaisen puseron takakansi kertoo kirjan käsittelevän myös Sompion syrjäkylillä asuneen Rikhard Uusitalon ja hänen perheensä elämää, ja kirjan nimi tulee Uusitalon yllä erikoisella hetkellä nähdystä vaatteesta, jolla on tai ei ole oma merkityksensä kirjan tarinassa. Rikhard Uusitalo jää odotettua pienempään osaan, mutta se ei haittaa kirjan kokonaisuudessa, pikemminkin päinvastoin. Silti on hyvä, että yhden perheen historiaa on käsitelty tarkemmin: mistä suku oli tullut, miten ihmiset elivät ja minne kirjassa esitellyt henkilöt päätyivät. 

Pääpaino on partisaanien toimissa silloisen itärajan tällä puolen. Partisaaniosastot olivat Neuvostoliiton puoluejohdon perustamia muodostelmia, joille annettiin käsky tehdä olot sietämättömäksi vihollisen selustassa. Pohjois-Suomessa toimi jatkosodan aikaan useita osastoja. Ne tekivät kuukausienkin pituisia matkoja Neuvostoliitosta Suomeen.

Kirjailija on ottanut aikalaiskertomukset tehokkaaseen käyttöön ja partisaanien hyökkäykset eri kyliin näkyvät elävinä silmissa. Kirja alkaa Lokan kylään 14.7.1944 tehdyn hyökkäyksen lyhyellä kuvauksella, ottaa sitten vauhtia kauempaa ajasta ja alkaa kulkea uudestaan kohti heinäkuuta 1944, jolloin yhtenä päivänä Lokassa tapettiin 21 asukasta ja pääosa taloista poltettiin. Ennen Lokkaa tehtiin useita pienempiä hyökkäyksiä.

Kun oma suku on niin lännestä kuin olla ja pystyy, ei partisaanitoiminnasta ole mitään perimätietoa. Mummoni puhui toisinaan 'resanteista' pelonsekaisin tuntein, ja sellaisia olisi periaatteessa voinut tavata Etelä-Pohjanmaallakin, mutta kokonaisia partisaanijoukkoja ei (tai sitten sota olisi mennyt jo aivan toisella tapaa, enkä olisi tätä kirjoittamassa ettekä te lukemassa). Mutta Pulkkisen kirja toi tapahtumat lähietäisyydelleä. Katsoin kesällä Lapua 1976 -elokuvan, ja voin sanoa, että kirjan kuvaukset olivat yhtä vaikuttavia kuin elokuvan näyttämät katastrofihetket.

Kauhukokemusten lisäksi kirjasta jäi päällimmäisenä mieleen sellaisten henkilöiden toiminta, jotka olisivat voineet tehdä jotain suojellakseen siviilejä partisaanien hyökkäyksiltä. Poikkeukselliset ajat ovat oma lajinsa: syntyy väistämättä mittatappiota kun päätöksiä tehdään ison tilannekuvan ehdoilla. Mutta joku raja olisi pitänyt olla sille, kuinka paljon ihmisten pitää ottaa iskuja vastaan, kun niiden tulo on hyvin varmaa. Yhteysesikunta Roi:n komentaja, Jääkärieversti Oiva Willamo saa tässä mielessä hyviksen roolin, sillä hän sekä esitti toistuvasti huoliaan partisaanien hyökkäyksistä että suunnitteli ja vaati toimia hyökkäysten estämiseksi ja siviilien suojelemiseksi.

Erityisesti maaherra Kaarlo Hillilä ärsyttää vielä nyt vuosikymmenien takaakin. Hän systemaattisesti kertoi eri suunnille, että ei mittään hättää. On vaikea ymmärtää motiivia vähättelylle, sillä ei se todista edes omasta rohkeudesta. Pulkkinen tulkitsee, että Hillilä mielsi siviilit kotirintamasotilaiksi. Seitajärven ja Lokan partisaanihyökkäysten jälkeen hän horisi (anteeksi, en usein kirjoita tätä suullisesti käyttämääni sanaa): "Tuhannet naiset ja lapset käyttävät haravaa, niin kuin suomalainen sotilas pystykorvaansa." 

Olen usein pohtinut ihmisiä, jotka kuolevat ankeiden aikojen päätteeksi, juuri ennen kuin alkaa helpottaa. Että miten murheelliselta kaikki vaikuttaa ja sitten vielä elämä päättyy – ja joutuu jättämään läheisensä selviytymään ilman, että lähtijällä on vielä mitään tietoa aikojen parantumisesta. Pulkkisen kirjaa lukiessa tämä nousi taas mieleen moneen kertaan, esimerkkinä nuori sotilas, joka oli haavoittunut rintamalla, ollut kuukausia tajuttomana ja määrätty jotenkin toivuttuaan suojaamana kotikyläänsä Lokkaa. Mitä hän on miettinyt kun partisaanit ovat hyökänneet, ja häntä on taas ammuttu?  "Tällainen tämä maailma nyt on ja tällaiseksi jää, parempi lähteäkin pois", voisi olla oma mietteeni. Kyseinen nuori mies jäi ihme kyllä vielä henkiin, mutta lukija ei saa tietää hänen myöhemmistä vaiheistaan. 

Yksi sivuaihio, jonka kirja mainitsee, mutta joka saa sen jälkeen jäädä pyörimään lukijan mieleen, on päätapahtuman sijaintipaikan myöhempi kohtalo. Kaikki tietävät Lokan ja Porttipahdan 1960-luvun lopulla rakennetut tekoaltaat. Lokan kylän viereiset Sompion sivukylät ovat jääneet tekoaltaan alle kuin myös suuri osa silloista Euroopan suurinta aapasuota, Posoaapaa. Jotenkin tuntuu että Lokan murhenäytelmä on jäänyt parikymmentä vuotta myöhemmin tulleen jättimäisen muutoksen alle.

Pulkkinen kirjoittaa sekä kiinnostavasti, että historioitsijan tarkkuudella. Herää kysymys, onko tätä erinomaista tietokirjaa mainostettu tarpeeksi? Vai onko niin, että naisten sotateokset ovat edelleen toissijaisia? Ja kun tämä ei asetu etenemisen ja vetäytymisen vuorottelun muodostamaan talvi- ja jatkosotakaanoniin, vaan kertoo siviileihin kohdistuvasta tuhosta.

Jonna Pulkkinen (s. 1977 Sodankylä) on oululainen vapaa kirjoittaja ja toimittaja. Koulutukseltaan hän on historiatieteilijä. Pulkkinen on kirjoittanut useita tietokirjoja, osan yhdessä muiden kanssa. Monet kirjoista käsittelevät suomalaisille rakasta aihetta, viinaa.

Yhdessä kohtaa huomasin yleisen tilannekuvan muistelijana (jatkosota saapuu Sodankylään vuonna 1941) pienen Sisko Pulkkisen. Oletan, että kyseessä on kirjailijan sukulainen ja minusta se oli hyvin sympaattinen tiedonmurunen kaikkea työlästä arkistotutkimusta elävöittämässä. Kun osaa käyttää historiantutkimuksen keinoja oikein, voi aivan hyvin välillä tehdä näinkin.

Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki
Julkaisuvuosi: 2021
Sivumäärä: 320
ISBN: 978-951-1-36613-3
Kannen suunnittelu: Tommi Tukiainen
Kannen valokuva. Erkki Mikkola, Museovirasto  

Punainen pusero oli vuoden 2023 Goodreads-lukuhaasteeni 44. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 5/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,65. 

 

Miika Nousiainen: Maaninkavaara

Blogini lukijoille lienee jo selvää, että en ole urheiluihmisiä. Otin silti Pasilan kirjaston vaihtohyllystä iskemättömän oloisen urheiluromaanin, Miika Nousiaisen Maaninkavaaran. Johan minä aikanaan bloggasin hänen Metsäjätti-kirjansa, miksi en siis lukisi ja bloggaisi tätäkin.

Kirjan alku on urheilun ja kalastuksen hybridi. Kas siinäpä toinen asia, josta en tiedä juuri mitään. Kuvaavaa on, että ensi sivujen tutuinta asiaa on Lasse Virénin voitto 1972 – SITÄ ei kukaan 70-luvun lapsi ole voinut olla kuulematta tai näkemättä. Sisäänheitto vie lukijan intohimoisen urheilijaisän, Martin, mielenmaailmaan hänen kalastusreissulla ajateltujen ajatustensa kautta. Ilahduin kun tyrskähdin sivulla 11 (sivuissa 11 on jotain, JP Koskisen Tulisiipi-kirjassa itkin liikutuksesta kyseisellä sivulla). Tyrskähdyksen aihe Maaninkavaarassa:

Jos haukeen vertaa, niin kyllä kuhalla toivoa on. Perusasetuksiltaan kuha on järkevä kala. Valmennuksella ja motivoinnilla siitä saisi hyvän. Se on laiska.

Martti-isä paljastuu nopeasti intohimoisen sijaan jopa fanaattiseksi urheilumieheksi. Suuret juoksijat ovat hänelle kaikki kaikessa. Paavo Nurmi ei ole kuollut, koska hänen henkensä elää (vaikka suomalaiset ovat muuttuneet lihaksettomaksi mössöksi). Lasse Virén on hänelle vapahtaja, joka pelasti kansan alhostaan. Ensitreffit Martti järjesti Paavo Nurmen hautajaisiin. Ja nyt hän valmentaa omaa poikaansa Jarkkoa toivorikkaana. 

Paitsi että ei valmennakaan. Jarkko katoaa kirjan alkupäässä, ja samalla isän elämältä katoaa tarkoitus. Apuun tulee Heidi-tytär, joka uhraa itsensä juoksuvalmennettavaksi isän hyvinvoinnin vuoksi. Sirkka-äiti ei ole mielissään, mutta on tottunut alistumaan kaikkeen.

Kirjassa kertovat isä ja Heidi. Isä on laitettu ajattelemaan lyhyin lausein ja latteuksin, uskoakseni tarkoituksena korostaa urheilijateemaa kisaselostusta muistuttavilla muotoiluilla. Toisaalta isän ajatus lentää koko ajan eteenpäin detaljista toiseen. Ei kukaan kehitä niin paljon uutta asiaa päässään, eikä varsinkaan sellaisia mukanokkeluuksia mitä isän aivot vaikuttavat suoltavan. Jos on tavoiteltu jotain Havukka-ahon ajattelijan tapaista korpifilosofia, ei siihen ole ylletty, sillä isän pohdiskelut eivät poraudu kovin syvälle maailmankaikkeudessa – vaikka lähtevät yhtä pienistä asioista liikkeelle, esimerkiksi punttisalin painoista (toteuttavat upeasti omaa tehtäväänsä) tai ratakierroksesta (on verraton mittayksikkö aivan kaikelle).

Heidi on paljon toimivampi hahmo. Kun kirjailija on kirjoittamisen aikaan ollut karkeasti ottaen Heidin ja Martti-isän ikien puolivälissä, on kiiteltävä siitä että hän on onnistunut paremmin nuoressa naisessa kuin keski-ikäisessä miehessä. Ja se joka kirjassa käy läpi pakollista kasvutarinaa (tosin aivan helkkarin hitaasti) on isä, Heidi saa pysyä omana itsenään.

Dialogi töksähtelee välillä ja välillä toimii, eikä ole ollenkaan pahimpia lukemistani tapauksista. Otan esimerkin onnistuneesta keskustelusta kohdasta, jossa isä on päättänyt, että perhe muuttaa, ja maksanut jo käsirahan sopivaksi katsomastaan rintamamiestalosta. Ennen kuin kertoo perheelleen!

– Mitä sinä luulet, että Heidi sanoo? Olisiko pitänyt kysäistä?

– Se ilahtuu. Nyt kun se on innostunut juoksemisesta, niin tämä uusi paikka on kuin tehty sille.

– Miten talo liittyy juoksemiseen?

– Vaikka miten. Sieltä on nykyistä paremmat yhteydet kouluun.

– Kouluhan on tuossa parin kilometrin päässä.

– No niinhän minä sanoin. Sieltä uudesta talosta on viisi kilometriä pidempi matka. Saa Heidi paremman aamulenkin kuin tuo luikaus tuohon koululle. 

Vastaus jatkuu pidempään, mutta minun asiani tuli selväksi. Vaan oliko tässäkin onnistumisen syy nimenomaan huumori eikä niinkään dialogi? 

Huumori jää kuitenkin kirjan kokonaisuudessa vähäiseksi. Osoitteleminen ei auta asiaa, esimerkiksi sellainen, että isä on Martti kuten Martti Vainio ja isän ammatti on talonmies kuten Martti Vainion talonmiehellä. Isän ajattelun tahallinen kömpelyyskään ei kirjan verran jaksa viehättää.

Isä ei ole vakuuttava hahmo ajatustensa puolesta, mutta despoottina hän ikäväkseni vaikuttaa ihan todelliselta ihmiseltä. Minäkin olen tiennyt isiä, jotka eivät ole kertoneet mitään suunnitelmistaan perheelleen etukäteen ja kaikki on muutenkin tehty isän mielen mukaan. Toivottavasti tällainen käytös alkaa olla erittäin poikkeuksellista.

Urheilu ei tosiaan kiinnosta minua, mutta jotain kosketuspintaa sentään sain. Luin ison osan kirjaa samalla kun tein lääkärin määräämiä pidempiä verenpainemittaussarjoja ja sain sivutuotteena sykelukemia. Lätsä-Pekka Päivärintaa ihailin kolmivuotiaana ja ravasin lippalakki päässä eteiskäytävää kun Pekka juoksi arvokisoissa. Ja kirjan nimeenkin päässeen Kaarlo Maaningan olen tavannut hänen metsäammatissaan. 

Kirjan tarina ja juoni ovat paljon päähenkilöä onnistuneemmat. Varmaankin siksi Maaninkavaara on saanut Kalevi Jäntin palkinnon. Mutta pohdin, toimiiko tämä vuonna 2009 julkaistu kirja minua nuoremmille enää lainkaan. Minun ikäiseni muistanevat vielä tässä bloggauksessa mainitsemani juoksijat ja Martti Vainion Lomakouheronkin. Jos ne ovat täysin vieraita, putoaa iso osa kirjan pohjasta pois. Otetaan esimerkiksi korkeakulttuurisempi Natalia Ginzburgin Kieli jota puhuimme. En saanut siitä irti kovinkaan paljoa, koska en tunne Mussolinin ajan Italian kulttuurikenttää.

En ollut näemmä luonnehtinut kirjailijaa aiemmassa bloggauksessani. Miika Nousiainen (s. 1973 Haukiputaalla) on kirjoittanut tähän mennessä kuusi kirjaa, joista viimeisin ilmestyi vuonna 2020. Sen lisäksi hän on toiminut uutistoimittajana, juontajana, käsikirjoittajana ja verbaalisten hupailuohjelmien panelistina.

Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki
Julkaisuvuosi: alun perin 2009 (luin Seven-pokkarin neljännen painoksen vuodelta 2012)
Sivumäärä: 351
ISBN: 978-951-1-24670-1 (pokkariversio)
Kansi: Markus Pyörälä

Maaninkavaara oli vuoden 2023 Goodreads-lukuhaasteeni 40. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 2/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,51.