Hanna-Riikka Kuisma: Syyllinen

 

On ilman muuta kirjoitettava bloggaus Hanna-Riikka Kuisman kirjasta #Syyllinen, koska olen aiemmin kirjoittanut Kerrostalosta, ja #Syyllinen on näistä selvästi parempi. Sen minulle sanoi moni etukäteen ja onneksi uskoin. Kerrostaloon oli tungettu valtava henkilögalleria ja juonirönsyjä, joita myös solmittiin yhteen, ja siitä huolimatta tarina jäi jotenkin kesken. #Syyllisessä ei syyllistytä mihinkään näistä.

Tapahtumat sijoittuvat pieneen kaupunkiin, joka sattuu olemaan minä-kertovan päähenkilön lapsuuden kotikaupunki. Päähenkilö toimii verkostomarkkinoijana ja yrittää kirjan alussa rakentaa uudet myyntiverostot tälle paikkakunnalle, jolla hän ei ole asunut ylioppilaskirjoitusten jälkeen. Siteitä ei ole enää muihin kuin naapuritalossa asuvaan äitiin ja mukana muuttaneeseen poikaystävä-kihlattu-aviomieheen (päähenkilö ei tunnu muistavan suhteen laatua kunnolla).

Nelikymppinen päähenkilö vaikuttaa alkuun höpsähtäneeltä somettajalta, jolla on yhtä vähän sisäistä elämää kuin silityslaudalla. Mutta hänestä paljastuu koko ajan lisää, kuten kaikista muistakin kirjan henkilöistä. Päähenkilö ajautuu vähitellen hyvin kummalliseen jamaan ja kirja jaksaa yllättää kerran toisensa jälkeen. En minä sitä lähtenyt hakemaan, mutta otin tyytyväisenä vastaan.

Kirjailija on keksinyt (tai laittanut talteen) todella hulvattomia somepostauslavastuksia. Hörähdin ääneen kohdassa, jossa somepreesensistä kategorisesti kieltäytyvä puoliso ei huomaa, miten päähenkilö kainaloon käpertyessään ehtii asetella kahvikupit romanttisesti vierekkäin ja postata ne ihanaa kotoilua kuvaavilla häshtägeillä. Instagram-postausten ja päähenkilön reaalimaailman välissä oli kokonainen Canal Grande ellei peräti Grand Canyon.

Tunnustan nauttivani tietynlaisesta sosiaalipornosta. Olen lukenut vuosien mittaan kymmeniä ellen satoja tunteja pyramidihuijauksiin liittyviä keskusteluita eri nettipalstoilla. Kirjailija ei kenties ole hukannut elämästään yhtä suurta osaa samaan harrastukseen, mutta hyvin hän on perehtynyt. Ei kai tule yllätyksenä, että nimenomaan tässä kirjassa verkostomarkkinointi kallistuu pyramidihuijauksen puolelle. Se on vielä toisellakin tapaa epäeettistä, koska markkinoidut lisäravinteet eivät ole sitä, mitä on luvattu. Tämä elementti täydentää kirjaa kiinnostavasti, vaikka juoni ei riipu siitä.

Kerrostalon kanssa on yhteistä se, että ns. normaaleja ihmisiä ei kuulu joukkoon. Minulla oli erikoinen äiti, mutta päähenkilön äiti löi hänet laudalta siihen tyyliin, että onnittelin itseäni... vai löikö sittenkään? Yksi kirjan hienouksista kiteytyy kysymykseen epäluotettavasta kertojasta. En katso spoilaavani, koska kysymys nousee esiin melko nopeasti, kun päähenkilön some-elämän ja oikean elämän eroja näytetään lukijalle.

Elinympäristö on samoin Kerrostalomaisen karu, ei sentään dystopia tällä kertaa, mutta ei mikään unelmien asuinalue tai asunto. Tämäkään kirja ei ole hyvän mielen kirja, mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen. Olisin voinut lukea pidempäänkin: parina iltana tapasin itseni ajattelemasta, että kohta pääsen taas kirjan pariin... ei hitto, minähän luin sen jo loppuun!

#Syyllinen on Hanna-Riikka Kuisman seitsemäs kirja. Kirjailijasta kerroin Kerrostalon bloggauksessa ja päivitän tilanteen kun seuraavan kerran bloggaan jostain Kuisman kirjasta. 

Kustantaja: Like Kustannus, Helsinki
Julkaisuvuosi: 2021
Sivumäärä: 288
ISBN: 978-951-1-40610-5
Kansi: Tommi Tukiainen

 

#Syyllinen oli vuoden 2023 Goodreads-lukuhaasteeni 3. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 5/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,22.

Nina Wähä: Perintö

 

Ohhoh, ei kai tässä voi oikeasti tapahtua sitä, mihin vihjataan? Kyllä vain, tapahtuu, ja vielä vähän odotettua rajummin! Tällaisia ajatuksia tuli useaan kertaan Nina Wähän Perintö-kirjan ensimmäisen sadan sivun aikana. Kuitenkaan luetut rajut tapahtumat eivät tuottaneet myötähäpeää tai inhoa, vaan aiheuttivat tosiaan tuollaisen voi hyvänen aika -fiiliksen. 

Kirja kertoo Tornionjokilaaksolaisen Toimin perheen vaiheista. Siiri-äidillä ja Pentti-isällä on lauma lapsia, joille he eivät ole pystyneet järjestämään mitenkään onnellista kotia. Siiri on avioitunut 15-vuotiaana ja on kotitöiden sekä miehensä nujertama. Pentti on mieleltään epävakaa, ilkeä ja pilaa koko perheen elämän. Toisaalta kirjan tapahtumat ja henkilöt sitoo yhteen suhde Penttiin: ilman Penttiä tätä tarinaa ei olisi. Kaikki alkaa siitä kun vanhin elossa oleva tytär Anni matkustaa Tukholmasta pohjoiseen kertomaan (vastentahtoisesti) vauvauutisia äidilleen ja sisaruksilleen.

Henkilöillä on niin runsaat luonteenpiirteet, että kirjailija on selvästi tarkkaillut ihmisiä koko elämänsä. Kenellä ne ovat syvemmällä, kenellä pinnemmalla, kenellä hienovaraisempia, kenellä loiskuvampia, mutta kaikilla meillä on piirteemme. Sitten on ihmisiä, jotka ovat pinnalta yhtä ja sisältä toista – tai välillä joku piirre nousee hallitsevammaksi. Tämä kirja kertoi toiminnan ohella poikkeuksellisen monipuolisesti ihmisluonteesta.

Ihmisluonteesta ja ihmiselosta puhuessaan kirja on täynnä jokaisen ulottuvilla olevia pienoivalluksia, jotka miellyttivät minua, vaikka eivät mitään syvällistä filosofiaa olekaan. Enkä minä sellaista olisi jaksanut lukeakaan, saati ymmärtänyt. Esimerkki kohdasta, jossa kerrotaan kahden ennen läheisen sisaruksen, Tarmon ja Lahjan, kasvusta erilleen:

Elämä on siitä kummallista, että se jatkuu ja tapahtuu kaikkialla ja samaan aikaan. Kaikkien ihmisten elämä jatkuu minuutti kerrallaan ja täyttyy sisällöstä ja kokemuksesta, pyrkipä siihen tai ei. Ja kun elämä jatkuu eri tahoilla, ei yhteen kietoutuneena vaan erillään, se on kuin auraisi latua kahdelle eri pellolle. Kahden ihmisen elämä ei ole enää rinnakkaista vaan täysin erillistä, yhä kauempana toisistaan.

Jonkin verran hankaluutta tuotti asemoida aikakausi 1970–1980-luvuille. Miksi näin? Vuoden 1918 sodan tai talvi-, jatko-, Lapin sotien aikaan sijoittuvat tekstit eivät ole ongelmallisia. Onko niin, että itselleni oletusaikana toimii joko nykyaika tai nuo viime vuosisadan suuret mullistukset ja MIKSI ihmeessä kukaan sijoittaisi mitään ihan tavallisille vuosikymmenille? Mutta tämä tarina tapahtuu silloin kun se tapahtuu... ja jonkin matkaa pidemmälle luettuani pääsin toteamaan, että niin vain tämäkin kirja sijoittuu (pienemmäksi) osaksi talvi- ja jatkosotaan!

Aikajanassa on sisäisiä ongelmia, mikä oli yksi syy hyvän ystäväni varsin negatiiviseen arvioon kirjasta. Yritin sovittaa Toimin sisarusparveen kuuluvan Tatun ja hänen puolisonsa Sinikan maatilan pidon aikaa toimivaksi, mutta ei se ole kunnossa. Vika voisi olla käännöksessä, vaan silloin useamman kuukauden olisi pitänyt suomentua väärin. Pariskunta sai navetan vastuulleen marraskuussa, isoveli tuli katsomaan tilannetta heti eli kesäkuussa ja teki eläinten huonosta pidosta ilmoituksen, jonka jälkeen vielä elossa olevat lehmät haettiin marraskuussa...

Vielä vaikeampaa oli saada sopimaan Siirin nuoruudesta kohtaa, jossa "keväällä jälleen sodittiin Karjalassa". Siis keväällä 1941. Ei sodittu, sillä jatkosota alkoi vasta kesäkuun lopulla. Lisäksi kirjan mukaan Siirin perhe pääsi palaamaan kotipitäjäänsä huhtikuussa, ja ihmettelemään, miten joka pelto oli täynnä kaalintaimia. Huhtikuussa! Tähän puolestaan sopisi kesäkuu, mutta oikeasti karjalaiset pääsivät palaamaan syksystä 1941 lähtien, aikaisimmillaan elokuussa.

Nuori ja aikuinen Siiri eivät vastanneet toisiaan luonteiltaan, joten nuoruuden olisi senkin puolesta voinut jättää pois, jolloin sotien aikavirheistä olisi samalla päästy. Siiri ja Pentti kohtasivat sota-aikaan, mutta mitä väliä sillä on tarinan kannalta?

Siirin ja Pentin lasten sijoittumista aikajanalle piti myös moneen kertaan ihmetellä. Muut sain kutakuinkin paikoilleen, ainoastaan Eskolle ei meinannut jäädä ajallista tilaa syntyä Riikon ja Annin väliin. Kyllä kai se lopulta löytyi, jos unohtaa Annin väitteen, että Esko oli lähes neljä vuotta Annia vanhempi. Kuitenkin välillä Siiri kertoi, että ei ollut muita lapsia kuin Elina ja Riiko, silloin kun Eskon olisi pitänyt olla jo olemassa. Toisaalla hän selittää, että Esko-vauva lähes unohtui, kun Elina ja Riiko peräperää kuolivat. Kiinnostavaa, jos kirja kertoisi Siiristä, mutta kun kirja yrittää pitää kasassa kokonaisen suurperheen tarinoita, ei hapuilua kaivata.

Ystävääni ärsyttivät myös englanninkieliset heitot pitkin kirjaa. Itseni ne laittoivat pohtimaan, kuka tässä nyt on kertoja? Kaikkitietävä, englannin nykyfraaseista pitävä tyyppi varmaankin. Syvimmät näkökulmat saadaan vanhimman tyttären Annin ja keskisarjaan kuuluvan Laurin osuuksissa, muita sisaruksia katsotaan jotenkin kauempaa. 

Anni ja Lauri ovat molemmat muuttaneet Tornionjokilaaksosta Tukholmaan niin pian kuin se on ollut mahdollista. Kenties kirjailija on alitajuisesti valinnut muutakin maailmaa nähneet peilaamaan elämäänsä lapsuudenkodin tapahtumiin ja olosuhteisiin. Sama koskee Helsinkiin kouluun muuttavaa neropatti-Tarmoa, jonka näkökulma sijoittuu kirjan loppuosaan: hänetkin kuvataan likemmältä.

Kiinnostavimmat tarinat ovat Laurilla, joka siirtyy ahtaasta pohjoisesta liberaalin Tukholman kautta vapautuneeseen Kööpenhaminaan, ja homouden kotiseudulla tuomat ongelmat muuttuvat vahvuuksiksi, sekä Helmillä, jonka aluillaan oleva MS-tauti jää lukijan kannalta pahasti kesken.

Kirja lupaili tragediaa alusta saakka, ja toinen puoliska on nimeltäänkin Murha. Se ei kyllä kutkutellut lainkaan, vaan kirjan sisältö on juuri sisarusparven luonteissa ja heidän käänteissään. 

Sivulla 363/550 pohdin, miksi kirjan nimi on Perintö, mutta ajattelin siinä vaiheessa että se viittaa Pentti-isän raivopää-geeneihin. Kirjailijan vastaus tulee sivulla 500, jolloin kirjassa on tapahtunut murha (tai itsemurha tai onnettomuus). Anni pohdiskelee, mikä on perintö. Hän jakaa perinnön kolmeen osaan, joista yksi on juuri geenit, Annin sanoin "veri jota ihminen on levittänyt ja joka virtaa muiden suonissa alenevassa polvessa". Kaksi muuta elementtiä ovat tavarat ja ihmisen tekemispääoma. Pentin tapauksessa missään näistä ei ollut kehumista. (Juuh siis, Pentti on se joka kuolee, mutta jos jonkun kuolemaa kirjassa on pohjustettu niin hänen, joten yllätys ei ole suuri.)

Pentin luonne on siis hirveä, mutta ei mitenkään epärealistinen. Tässä nuorempaan sisaruspäähän kuuluva eläinrakas Hirvo on näkijänä ja kokijana:

Hirvo huomasi odottavansa, että Pentti rupeaisi haastamaan riitaa. Isä saattoi aloittaa riidan milloin mitenkin, ja Hirvo pelkäsi eniten riitoja, jotka alkoivat tällaisesta mukavasta ja hyväntuulisesta hetkestä. Lähes huomaamattomasti hyvä tuuli liikkui hiljalleen Pentin läpi, hän näytti porisevan tyytyväisyyttä, mutta muuttui hetkessä raivokkaaksi ja hymyileväksi hulluksi, joka saattoi aivan hyvin iskeä haarukkansa jonkun käteen (kuten silloin kun Tatu oli yrittänyt ottaa vielä yhden pikkuleivän isän viisikymmenvuotisjuhlissa) tai painaa jonkun pään maitotonkkaan pinnan alle (kuten silloin kun Hirvo oli kymmenvuotiaana kaatanut maitotonkan), ja kuten muutkin Toimin sisarukset, Hirvo oli aina varautunut siihen, että tuuli saattoi kääntyä koska tahansa.

Alun hyvän vauhdin jälkeen kirja jäi jotenkin hajanaiseksi, eikä isän ja lasten suhteiden ajama tapahtumien vyyhti riittänyt sitomaan sitä kokonaisuudeksi. Kenties sisaruksia oli liikaa näkökulmahenkilöinä, ja päälle vielä Siiri-äiti ja hänen erillisnuoruutensa Karjalassa.

Tukholmalainen kirjailija, näyttelijä ja laulaja Nina Wähä (s. 1979) vietti lapsuuden kesiään äidin syntymäseuduilla Tornionjokilaaksossa, mikä selittää kirjan asetelmia. Perintö on Wähän kolmas kirja ja se sai Ruotsissa erinomaisen vastaanoton. Tänä vuonna Wähältä on ilmeistynyt uusi romaani Babetta, jota ei ilmeisesti ole vielä suomennettu.

Kustantaja: Werner Söderström Oy, Helsinki
Suomentaja: Sanna Manninen
Julkaisuvuosi: 2020 (alkuperäisteos Testamente 2019), lukemani pokkariversio 2021
Sivumäärä: 552
ISBN: 978-951-0-46737-4 (pokkari)
Alkuperäiskansi: Sara R. Acedo
Kannen kuva: Perhealbumi

Perintö oli vuoden 2022 Goodreads-lukuhaasteeni 41. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 5/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,89.

Maria Peura: Kantajat

 

Maria Peuran hieno Kantajat melkein jäi ostamatta ja lukematta takakansitekstinsä vuoksi. Teksti alkaa:

 

Sofialla on yksi päämäärä: pelastaa rakas hevonen Hilla teuraskuljetukselta. Isä on luvannut auttaa, ja jos joku, niin isä tekee mitä tahtoo.

 

Mutta eihän tämä mikään hevosenpelastuskirja ole, älkää kirjoittako niin huonoja esittelyitä! Kirja kertoo ihmisistä, joilla sattuu yhden huhtikuisen viikon aikana vuonna 1959 olemaan paljon pelissä ja peliensä vuoksi poikkeuksellisen paljon salattavaa.

 

Joihinkin kirjoihin on tupattu liikaa henkilöitä ja tapahtumia. Kantajissa on neljä kertojaa, joilla on omat painolastinsa ja viikko aikaa toimia. Määrä on täsmälleen oikea tälle kirjalle. Etenkin on sanottava, että jos kertojasuosikkini rouva Haikara, rehtorinrouva, olisi jätetty pois, ei kirja olisi nimestään huolimatta välttämättä kantanut. 

 

Rouva Haikaran lisäksi kirjassa kertojina toimivat hevosrakas teinityttö Sofia, hänen pyykkäri-äitinsä Sylvia ja isänsä, talonmies-salakuljettaja Viktor. Rouva Haikara oli kertojista ainut, jolla ei ollut lyhyen tähtäimen mullistavaa suunnitelmaa. Hän ei kenties sellaista olisi pystynyt laatimaankaan, kun aika meni kehon koossapitoon ja esimerkiksi ruumiinaukkojen taulukointiin. (Palataan rouva Haikaraan kohta tarkemmin.)

 

Sylvia sen sijaan aikoi juuri karata nuoruudenrakastettunsa kanssa, kunhan Martti vain saapuisi Sylviaa hakemaan Ruotsista, jonne tämä oli johkaantunut vuosia sitten. Mutta kuinka ollakaan, Sylvian mies Viktor vapautui samalla viikolla vankilasta ennen aikojaan ja aikoi yllättää vaimonsa epämiellyttävästi, rakastajattarensa miellyttävästi – ja odotti häntä oman todistuksensa mukaan liuta muitakin naisia kylällä. Rakkaussuhteiden ohella Viktor aikoi käynnistellä bisnekset ja voimistua, laittaa elämän taas rullaamaan. (Mutta kukaan ei saisi tietää, että jo iällä oleva Viktor oli vankeuden loppuajaksi siirretty puusavotasta lääninvankilan sisätiloihin!)

 

Sofia aikoi viedä norjanvuonohevosensa Hillan Norjan vuonoille toipumaan, kunhan isä ensin tulisi ja matkaan voitaisiin lähteä yhdessä. Sofia oli itsekin puoliksi hevonen, omasta ja isänsä mielestä, käytti vapaan aikansa oppiakseen lisää hevosista ja oli kylällä arvostettu hevosten käsittelijä. Mutta kuten rouva Haikara ei nähnyt oman mielensä poikkeavuutta, ei Sofiakaan nähnyt sitä, että Hillasta ei ollut enää matkaajaksi, eikä sitä, että isällä ei ollut aikomustakaan auttaa Hillaa.

Kuten jo vihjattiin, rouva Haikara ei pystynyt hallitsemaan mieltään eikä sitä mukaa kehoaankaan, saati rehtoria (vaikka kuinka kuunteli vesilasi korvalla koulun seinien läpi tai kulki etsimässä rehtorin suksia kylän naisasukkaiden seinustoilta). Hän kyllä yritti pysytellä "normaalina", mutta aina jokin ajatus tai raaja alkoi kulkea omia teitään. Ja kun rouva kertoili omaan tahtiinsa, lähti matto usein lukijan alta, kun rouva yhtäkkiä alkoi tunnustaa mitä (aivan kaistapäistä) ei ollut juuri nyt tai aivan viime aikoina tehnyt. Vaikka luultavasti oli.

 

Miten herkullisesti kirjailija ajoikin tilanteen siihen, että rouva Haikara tuli kertoneeksi sisäisiksi tarkoitetut ajatuksensa koulutoimentarkastajalle, joka, luojalle kiitos, olikin niin isokokoinen ja romuluinen nainen, että rouvan aiemmat epäilyt rehtorin ja tarkastajan suhteesta haihtuivat samalla sekunnilla kun tarkastaja saapui (rehtorin uskollisuuden epäilyyn muutoin oli kuitenkin edelleen vahvat perusteet). Lainaan tähän sivulta 214 esimerkin rouvan purkauksesta, jota ennen hän oli ajatellut, miten hirveällä tavalla opettajat kohtelivat heikoiksi leimaamiaan oppilaita:

– Opettajat on vampyyreita, rouva Haikara lausuu, ja nähdessään kuinka korkealle tarkastaja Hirvelän kulmakarvapensaat kohoavat, hän lisää nopeasti: – Mie viittaan siihen, miten sukkelasti net vaihoit paikkaa silloin ko elethiin vielä sitä parakkiaikaa. Ko soassa oli jokanen koulurakennus poltettu, seki, joka oli tässä ennen tätä meän uutta fiiniä rakennusta. Yks parakki oli tästä neljän kilometrin päässä ja niin net vain opettajat vuorolhan suhhautit sinne tunteja pitähmään eikä sitä varten tarttenu ees välitunteja pitentää. Jos ei vampyyreja, niin jonkulaisia yli-ihmisiä on nämät meän opettajat.

 

(Nokkela pelastusyritys ei mennyt läpi, semminkin kun tunnustuksia koulun asioista tuli runsaasti lisää.)

 

Oman lisänsä tarinaan toi Viktorin ja Sofian suhde. Koko ajan pelkäsi, oliko isällä seksuaalisia pyrkimyksiä tytärtään kohtaan. Isä leikitytti tyttärellään hevosleikkiä ja kuvaili mielessään tytärtä varsana, jo tammaksikin kasvaneena. En ole lukenut kirjailijan esikoisromaania On rakkautes ääretön (Tammi, 2001), jossa Wikipedian mukaan käsitellään insestiä ja pedofiliaa. Se meni nyt lukulistalle, ja kuvittelen, että aiemman kirjan työstäminen on pohjustanut taitavaa aiheen pinnalla liikkumista Kantajissa. 

 

Minusta isä sai puhtaat paperit, mutta se mikä jäi auki, on kirjan lopetus. Lopetukset useammin epäonnistuvat kuin onnistuvat, mutta Maria Peura jätti onnistuneesti lukijalle kertyneiden ajatusten varaan sen, miten Sofialle ja Hilla-hevoselle kävi. Myös Sylvian elämäntilanne katkaistaan hienosti kohtaan, jossa hän luulee Martin viimein tulleen (lukija tietää että Martti ei koskaan tule), mutta sen sijaan lähestyvä hahmo onkin pastori, joka ottaa osaa – Viktorin kuolemasta. Miten Sylvian elämä jatkuu? Kauanko hän odottaa Marttia?

Miten onkin niin, että suuri joukko viime aikoina lukemistani kirjoista sijoittuu Suomen ja Ruotsin pohjoiselle raja-alueelle. Nyt käsillä oleva Kantajat, Rosa Liksomin Väylä, Karin Smirnoffin Viedään äiti pohjoiseen, Nina Wähän Perintö... joista Smirnoffia lukuunottamatta kaikki peräti Tornionjokilaaksoon. Alue on nyt kirjallisesti muodissa, ja nähtäväksi jää, minne etenkin kotimaisen kaunokirjallisuuden paino seuraavaksi asettuu. Terijoelle?

Kirjan kieli ja kuvailut ovat hyvällä tavalla väkeviä. Minä elin lauseet läpi nautiskellen. Ne yhdessä rouva Haikaran mielen yllätyksellisten pompahteluiden kanssa nostivat kirjan pisteet korkealle.

 

Maria Peura (s. 1970 Pello) on kirjailija ja dramaturgi. Kantajat on hänen viides romaaninsa. Häneltä on julkaistu myös lastenruno- ja novellikokoelmat. Helsingin Sanomien arvion Kantajista voi lukea täältä.

Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki
Julkaisuvuosi: 2020
Sivumäärä: 319
ISBN: 978-951-1-35029-3
Kannen kuva: Kira Gluschkoff 

 

Kantajat oli vuoden 2022 Goodreads-lukuhaasteeni 46. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 5/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,20.

Marika Lehto: Häkissä – Hannes Hyvösen tarina

 

Koska en seuraa urheilua, en ollut koskaan kuullutkaan jääkiekkoilija Hannes Hyvösestä. Hyvösen tähänastisen tarinan kertovan Häkissä-kirjan kansi kuitenkin pysäytti Tokmannin alekorin luo ja selasin kirjasta pari kohtaa nähdäkseni, onko se tarpeeksi vetävästi kirjoitettu. Kyllä vain. Kirjassa vaikutti olevan vauhtia ja dramaattisia käänteitä, eikä kirjoitustyyli tökkinyt, joten viisi euroa vaihtui kassalla kirjaan.

Hyvönen (s. 1975) ja minä olemme saman aikakauden kasvatteja, vain muutaman vuoden ikäerolla. Siinä yhteneväisyydet sitten olivatkin. Hyvönen omistautui lapsesta saakka urheilulle ja pelasi monissa SM-liigan joukkueissa, Elitserienissä, NHL:ssä, KHL:ssä ja vielä ohimennen Sveitsissäkin. Seurat vaihtuivat, osaaminen, maine ja tulot kasvoivat, samoin päihteiden käyttö, kunnes oli aika tulla askel askeleelta alas, lopulta hakemaan apua psykiatriselta osastolta ja sosiaalitoimistolta. Kirjan päättyessä pahimmat ongelmat on selätetty ja Hyvönen on palaamassa Ouluun jääkiekkoon liittyviin töihin.

Hyvösen tarinaa lukiessa päällimmäiseksi nousee ihmetys siitä, kuinka MONTA kertaa lahjakas ja valtavasti työtä kehittymisensä eteen panostanut ihminen voikaan sössiä omat mahdollisuutensa. Kertoja-Hyvönen mainitsee usein poikkeuksellisen vahvan tahtonsa, jonka avulla on päätynyt jo nelivuotiaana kiekkoilemaan ja sen jälkeen noussut lukemattomat kerrat syövereistä. Lapsuudessa ja nuoruudessa sinnikkyys onkin tuottanut urheilullista tulosta, mutta aikuisena järkähtämätöntä tahtoa on turhan usein tarvittu selviytymiseen tilanteista, joihin ei olisi pitänyt alun perinkään päätyä. Tähän voisi muokata version vanhasta sanonnasta "älykäs selviää tilanteista, joihin viisas ei joudu".

Kirjasta saa seuraavanlaisen kuvan Hyvösen peliuran aikaisesta luonteesta: hän oli ärhäkkä pelityyliltään ja puheiltaan, herkästi suuttuva ja käytti liikaa alkoholia ja/tai muita aineita. Pelityylissä osasyynä on ilmeisesti ollut joukkueiden toive. Hyvönen olisi halunnut näyttää enemmän teknisiä taitojaan, mutta alkuvuosina häneltä toivottiin rajuja otteita. Toisaalta herkästi kuohahtavasta miehestä niitä olisi varmaan löytynyt ilman toiveitakin jonkin verran. 

Kirjassa mainitaan kaksi kertaa, jolloin päähenkilö veti päänsä täyteen, kun häntä ei ollut valittu seuraavan päivän kokoonpanoon. Ensimmäisellä kerralla hän oli viimein päässyt SM-liigaan TPS:n riveissä. Toisella kerralla hänen unelmansa on vielä pidemmällä, NHL:ssä San Jose Sharksissa. Molemmissa seuraa ankara ripitys pelikavereilta: jos joku olisi sairastunut tai loukkaantunut, olisi tilalle tarvittu pelikunnossa olevaa miestä. San Josessa ripittäjä oli peräti Teemu Selänne, joka oli ollut suureksi avuksi Hyvösen asettuessa ensi kertaa Yhdysvaltoihin. 

TPS:n tapaus sattui kohta liigajoukkueen ovien avauduttua, eikä Hyvösen TPS-ura katkennut siihen. Eikä siihenkään, kun hän samana vuoden 1995 keväänä Suomen mestaruutta juhliessaan tuli varanneeksi TPS:n piikkiin sviitin Pörssistä. Liigaseuraa pahemmin suivaantui sviittiin viety baariseura: nainen oli poistuessaan teipannut Hyvösen kihlasormuksen tämän palleihin. San Jose Sharksissa samanlainen sekoilu johti paluumatkaan koti-Suomeen. "Sinulla on väärä asenne", totesivat joukkueen vetäjät.

Asenne oli siis sekoitus juopottelua ja kuohuntaa. TPS:stä tuli lähtö vuonna 1998, kun uusi valmentaja antoi hienovaraisesti mahdollisuuden siirtyä Porin Ässiin. Hyvönen ei tietenkään siirtynyt, koska luonne, vaan hankki paikan Espoon Bluesista. Bluesista Hyvönen sai potkut käytöksen takia ja siirtyi loppukaudeksi 1999–2000 HIFK:hon. Kokonaisuudessaan hänestä tuli tuon kauden SM-liigan jäähykuningas. Hän istui 40 pelissä jäähyaitiossa 189 minuuttia ja sai liikanimen Hurja-Hannes. 

Asia tuli varmasti selväksi, joten en käy miehen seilaamista seurasta seuraan tämän pidemmälti läpi, enkä myöskään kerro herkullisimpia päihdesekoiluja, sillä ne kannattaa kunkin lukea itse. Merkittävää on, että kaikesta huolimatta Hyvönen sai pitkään aina uuden seurapaikan, ja useimmiten paremmalla palkalla ja ehdoilla!

Samat oireet vaikuttivat kuitenkin myös hänen ihmissuhteisiinsa, nopeita rakastumisia aina kulloinkin maailman ihanimpaan naiseen, ja kyllästymiseen päättyviä liittoja, kunhan ihastumisen sumu oli kadonnut. Otetaan esimerkkinä ensimmäinen puoliso, joka jaksoi muuttaa miehen seuravaihdosten perässä maasta ja kaupungista toiseen. Ruotsiin hän kuitenkin tuli lasten kanssa muutama viikko liian myöhään, sillä mies oli jo löytänyt toisen, jumalaisen kauniin naisen, joka aiheutti miehelle sisäistä kuplintaa. Kun Hyvönen kertoi puolisolleen, että ei jaksa tätä enää ja olisi parempi, että perhe palaisi heti takaisin Suomeen, kävi näin:

Vaimoni suuttuu ja lähtee yksin Suomeen. Sviitin toisessa päässä uniaan jatkavat kaksi- ja neljävuotiaat tyttäreni, samalla kun puhelimeni piipittää viestejä ihastukseltani.

Näin Hyvösen tarinassa yhtymäkohtia niin Mikael Persbrandtin kuin Hanna Brotheruksen muistelmiin. Persbrandtilla oli samanlaista päihdekoheltamista ja ihmeselviytymisiä ilman pahempia kolhuja tai hengen menetystä. Ja molempien tarinoissa voi aistia tiettyä siloittelua, onhan Persbrandtin muistelmien nimikin Muistini mukaan. Brotheruksen kirjassa taas ryvetään oman itsen ympärillä ja sama toteutuu valitettavasti Hyvösen kertomuksessa. Hyvönen on elänyt kiinnostavan ja pääosin menestyksekkään elämän, mutta aina löytyy jotain marinan aihetta. 

Kirjailija on saanut Hyvösen vauhdikkaat vaiheet hyvin kasaan. Ei tarvinnut selailla ees-taas, että missäs nyt oltiinkaan, vaikka seurat ja paikkakunnat vaihtelivat. Sekoilut kerrotaan melko lakonisesti. Kirjoitustyyli oli miellyttävä, ainoastaan runsas ylisanojen käyttö alkoi ärsyttää kirjan loppua kohti. Toki sen tarkoitus lienee ollut kertojan kaikki-tai-ei-mitään luonteen korostaminen. Esimerkkejä:

• Olen äärimmäisen hyvässä kunnossa, 90 kiloa pelkkää lihasta, enkä pääse käyttämään koko potentiaaliani. (TPS 1995–1996)
• Tuntuu, että koko se valtava huippu-urheilijan potentiaali, joka minulla jo nuorena oli ja jota TPS:n mylly päivittäin hioi, alkaa vihdoin piirtyä kunnolla näkyviin. (Blues 1998–2000)
• Myös pelini farmissa alkavat kaikin puolin hyvin. Ajasta Baronsissa tulee yksi urani hauskimmista. (San Jose Sharksin farmijoukkue Cleveland Barons 2001–2002)
• Kariya ja Stefan ovat urani parhaimmat ketjukaverit [...] , ja tunnen itseni supertähdeksi – mikä pian olenkin. (Ilves 2005)
• Vuoden 2008 toukokuussa elämässäni on juuri toteutunut moni unelma. Olen pelannut Kärpissä kaikkien aikojen kauteni, voittanut urani kolmannen Suomen mestaruuden ja saavuttanut ensimmäisissä MM-kisoissani pronssia. (Kärpät 2006–2008)
• Taso Kazanissa on kovempi kuin missään, missä olen aiemmin pelannut. (AK Bars Kazan 2010)
  

Kirjailija, YTM Marika Lehto on muilta rooleiltaan toimittaja ja yrittäjä. Häkissä oli hänen esikoiskirjansa, jonka jälkeen vuonna 2021 ilmestyi Jari "Bull" Mentulasta kertova kirja Härkävuosi. Kolmannen kirjan on tarkoitus ilmestyä tulevana syksynä.

Kustantaja: Werner Söderström Osakeyhtiö, Helsinki
Julkaisuvuosi: 2020
Sivumäärä: 363
ISBN: 978-951-0-44664-5
Kansi: Tuukka Koivisto / Cobra Agency
Kuva: Sofia Okkonen

Häkissä oli vuoden 2022 Goodreads-lukuhaasteeni 27. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 3/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,72/5.