Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu


Sisko Savonlahden vuonna 2018 ilmestynyt esikoisromaani Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu on sopiva valinta kesäpäivään: kirja on sujuvasti kirjoitettu ja viihdyttävä, eikä vaadi ajattelua. Kepeäksikin voisi sanoa, mutta päähenkilö ei elä kepeää elämää, vaan velloo rakkaus- ja taloushuolissa. 

Lehtijuttuja silmäillessäni sain käsityksen, että tämä on ja ei ole genreltään Chick litiä, josta olen aiemmin arvioinut Henriikka Rönkkösen Bikinirajatapauksen. Savonlahden päähenkilö deittailee (ehkä ei pitäisi), kuluttaa rahaa sikäli kun sitä on, sekä on merkkitietoinen. Mutta hän ei ole "voimaantunut", mikä tuntuu olevan yksi genren kriteereistä. 

Ehkä sitten näin. Itsekin liitin tämän enemmän Eeva Turusen Neiti U:sta kirjoittamaan kirjaan, sillä päähenkilöt ovat samalla tapaa naiiveja ja pakkomielteisiä. Jopa siinä määrin, että tuntuu että tätä tyyliä on nyt hetkeksi tullut tarpeeksi. Mutta ei, Savonlahden kirja kannattaa ilman muuta lukea.

Blogin taustatyö kertoi myös, että tämä on autofiktiota! Miten minä sitten kehtaan kirjoittaa, että päähenkilö on kuin Anssi Kelan Milla, jonka pitää ryhdistäytyä ja päästä eroon tilanteista, joissa aamulla sängystä löytyy alaston mies, jonka olkaan on tatuoitu Jack Nicholson. (Ja juuri kun olin kirjoittamassa, että ei KENENKÄÄN miehen olassa voi lukea Jack Nicholson, löysin jutun josta selviää että tämä on viittaus edesmenneeseen muusikko Zarkus Poussaan).

Kirjan päähenkilö on tapahtumien aikaan noin 35-vuotias ja kantavana teemana on ex-poikaystävän kaipuu. Takaumien kautta kerrotaan, miten poikaystävä oli löytynyt, mitä treffeillä oli tapahtunut ja millaista oli olla yhdessä sitten kun seurusteltiin. Päähenkilö on niitä ihmisiä, jotka kuvittelevat yhteisen tulevaisuuden hyvin yksityiskohtaisesti suunnilleen ensimmäisen tunnin sisään tutustumisesta. 

Esimerkiksi kun päähenkilö lähtee opinto- ja muilla lainarahoilla New Yorkiin toipumaan pettymyksistä ja tapaa baarissa mukavan Billy-nimisen miehen, pohtii hän paluumatkalla jo seuraavia seikkoja: Puhuisimmeko Billyn kanssa lapsillemme enemmän suomea vai englantia? Miten vanhempani suhtautuisivat päätökseeni viettää loppuelämäni New Yorkissa? Jos he eivät jaksaisi matkustaa, syntyisikö niin vahva side, että he haluaisivat osallistua lastemme elämän tukemiseen? Jaksaisiko Billy leikkiä töiden jälkeen lasten kanssa? (Tarpeetonta varmaan sanoa, että Billystä ei kuulu enää koskaan mitään.)

Mieshuolien/haaveiden lisäksi päähenkilöllä on alussa mainitsemiani taloushuolia. Hän on freelancer-toimittaja, mutta elää pääasiassa toimeentulotuella ja suvulta sekä kavereilta laintuilla rahoilla. Syynä on ammatillinen umpikuja. Hän on kasvanut ulos nuortenlehdistä ja muoti- ja kauneuslehdistä, mutta ei voi kirjoittaa vauva- ja perhelehtiin, koska ei tiedä niiden aihepiireistä mitään. Uusien asioiden opettelu ei kiinnosta tai ainakin aina tulee jotain tärkeämpää: pyykit, suihku, verkkopankissa käynti, Messenger-viesti. Samasta syystä päähenkilö ei saa haettua muutakaan työtä, josta saisi säännöllistä palkkaa.

Päähenkilö on sipsi- ja valkosipulidippiriippuvainen. Tämä kirjan läpi kulkeva lanka on hauska ja kyllä kirjassa muutakin huumoria on. En todennäköisesti huomannut kaikkea ensilukemalla, eikä kirja kuulu niihin, jotka luetaan toistamiseen. Omat asiansa holtittomasti hoitava nainen on esimerkiksi saanut Spotifyltä sähköpostin, jossa sanotaan jotain luottokortista. Kaveri auttaa tulkitsemaan viestin ja sanoo, että äitisi luottokortti on varmaan vanhentunut. Nainen ei missään nimessä aio hyväksyä sitä, että joutuisi kuuntelemaan musiikin seassa mainoksia ja ajaa itsensä tuohtumukseen: olisi kai ollut äidin asia päivittää uudet luottokorttitiedot kaikkiin mahdollisiin paikkoihin!

Myös kohtaus luvusta "Kuulen kaikkien aikojen tippurikesästä" vaatii tarkkaavaisuutta, ettei huumori mene ohi. Päähenkilö tapaa kaverinsa Samulin Karhupuistossa.

Kysyn, haluaako hän kävellä Hakaniemen rantaan.

"Kävellään vaan", Samuli vastaa.

Ulkona ei ole erityisen lämmintä mutta eittämättä ihan kelvollinen sää istua terassilla, jos siihen sattuu paistamaan aurinko, kuten Oivan terassille paistaa.

Niin siis, jos Karhupuistosta päätyy Oivan terassille, ei ole suhteellisesti mitaten päässyt lähellekään Hakaniemen rantaa, ennen kuin baari kaappasi kaverukset huomaansa...

Kirjan luvut ovat hyvin lyhyitä ja niillä on edellämainitun kaltaiset napakat nimet, jotka voisi lukea omana tarinanaan. Ja kyllä minä sitten tykkään kirjan nimestä. Näin siinä viittauksen Pekka Ruuskan kappaleeseen Ehkä tänä iltana, enkä kirjan luettuani ollut eri mieltä itseni kanssa:

Jo tuhannesko perjantai
saman krouvin lattialla 
kuluu samaa toivomalla
saman peilipallon alla:

Ehkä tänään
ehkä tänä iltana
hän tulee odottamatta
ehkä tänä iltana
hän ottaa ja vie.

Toivo on aina siinä toisessa, joka tulee ja vie, ja joka olisi syy syödä vähemmän sipsejä, siivota   ja ryhdistäytyä. 

Ystävät, jotka esiintyvät tarinassa, jäävät etäisiksi hahmoiksi siitä huolimatta, että heidät on esitelty kirjan alussa. Ehkä esittelyt olisi voinut jättää pois, koska ne eivät sitouttaneet lukijaa eivätkä edistäneet tarinaa. Antaa päähenkilön tilittää taas yhdelle satunnaiselle ystävälle, josta ei tarvitse enempää tietää.

Sisko Savonlahti (s. 1982) on koulutukseltaan medianomi ja toimii vapaana toimittajana (podcast, kolumneja) sekä nyttemmin myös kirjailijana. Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu oli ilmestymisvuonnaan ehdolla Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Vuonna 2019 Savonlahti sai Gummeruksen myöntämän Kalle Päätalo -kirjallisuuspalkinnon. 

Ylen tekemän haastattelun kirjan ilmestymisvuodelta voit lukea tästä.

Kustantaja: Gummerus Kustannus Oy
Julkaisuvuosi: 2018 (pokkari 2019)
Sivumäärä: 304
ISBN: 978-951-24-1541-0 (pokkari)
Kannen suunnittelu: Hilla Semeri

Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu oli vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 25. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 4/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,03.

Ritva Hellsten: Raija


Tietenkin oli luettava kirja, joka on nimeltään lähes Reija eli Raija. No, oli muitakin syitä, kuten kirjasta lukemani positiiviset arviot. Mutta ensimmäisen kerran kiinnostuin kirjan Raijasta eli kirjailija Raija Siekkisestä (o.s. Hellsten 19532004) Märta Tikkasen toissa vuonna ilmestyneen kirjekirjan Pakko yrittää kir... perusteella. Tikkanen mainitsi arvostamansa kirjailijan, joka oli kuollut dramaattisesti. Koska Tikkasen kirja on edellen lainassa sisarellani, joka sen kyllä on ostanutkin, kävin Akateemisessa kirjakaupassa katsomassa, mitä siinä tarkalleen sanottiin. En löytänyt kuin alkuperäiskielisen version, mutta ehkä parempi niin:

Min finska författarfavorit, Raija Siekkinen, har dött, 50 år gammal, hittad in sin utbrända lägenhet in Kotka den 7.2. Har varit deprimerad, druckit för mycket också. En mästerlig novellist, hennes senaste samling kom i höstas men har inte recenterats förrän idag, samma dag nekrologen ingick, man fragt sich alltså vilka sambanden är med den egendomliga brand.

Tuossahan se tuli, koko tragedia: lahjakas kirjailija, masentunut, päihdehakuinen, löytyi tulipalon jäljiltä kuolleena asunnossaan Kotkassa helmikuun alussa vain 50-vuotiaana. Syksyllä ilmestynyttä viimeisintä novellikokoelmaa ei vieläkään ollut arvosteltu Helsingin Sanomissa MUTTA arvostelu ilmestyi samana päivänä kuin muistokirjoitus.

Raijan on kirjoittanut Raija Siekkisen isosisko Ritva Hellsten. Hän on valinnut kirjansa ajanjaksoksi sisarensa viimeisen vuoden, maaliskuusta 2003 helmikuuhun 2004. Takaumilla käydään katsomassa, miten Raija on päätynyt nykyiseen tilanteeseensa. Kirjoittaminen on kovaa ja huonosti tuottavaa työtä, miessuhteet ovat olleet eri tavoin epäonnisia ja lapsuudessakin on ollut jotain vikaa, mikä ei kuitenkaan kirjasta tarkemmin selviä. Luinko hutiloiden, vai ohitanko isä ja äiti eivät ymmärrä -viittaukset sisäisin olankohautuksin?

Kirjassa Ritva asettuu Raijan ajatuksiin ja kertoo tämän näkökulmasta tarinaa. Emme taas voi tietää, mitä mieltä Raija olisi itse ollut syntyneestä kuvasta, mutta ulkopuolisen lukijan näkökulmasta lopputulos on onnistunut. Käytettävissä on ollut päiväkirjoja ja kirjeitä ja Ritva esiintyy kirjassa itsekin, Tuuli-nimisenä. Yhdessä koetut asiat ja käydyt keskustelut ovat hänen kannaltaan ensi käden tietoa. Toinen sisar liittyy myös läheisesti Raijan tarinaan, mutta ei hyvässä mielessä (tahallinen teaser minulta, kannattaa lukea kirja!)

Raija Hellsten opiskeli Helsingin yliopistossa kotimaista kirjallisuutta, kansanrunoutta ja filosofiaa, toimi kirjastovirkailijana ja Kymenlaakson maakuntamuseon tutkijana, kunnes vuonna 1984 ryhtyi vapaaksi kirjailijaksi kirjailijanimellä Raija Siekkinen.

Kaikkein eniten maailmassa Raija halusi kirjoittaa, mutta opinnot piti valita siten, että niistä saisi elannon, kun ei vielä tiennyt kantaisiko kirjoittaminen koskaan. Myös ensimmäinen aviomies kirjassa Jussiksi nimetty hahmo kirjoitti, ja Raijan oli noudatettava Jussin sääntöjä ja tunnusteltava tämän mielialoja. Jussi oli nopea kirjoittaja, Raija hidas ja epävarma itsestään. Hän osallistui kuitenkin opiskeluaikanaan kustantamon novellikilpailuun ja pääsi novelleillaan mukaan kokoelmaan.

Mutta nyt seurasi uusia ongelmia. Raija oli kirjoittanut "läheltä ja tarkasti", mikä sai osan läheisistä suutuksiin tai hämmennyksiin. Anoppi sanoi, että asiat eivät menneet kuten novelleissa väitettiin. Tuuli (eli Ritva) ja hänen miehensä olivat kirjassa myös tunnistettavia, eivät mairittelevasti. Jussi jatkoi oman kirjansa naputtamista synkkänä, suljetun oven takana.

Mutta hän oli kirjoittanut mitä oli nähnyt. Oli otettava riski, vaikka se merkitsisi ihmissuhteiden uhraamista. Elämä oli asettanut hänet tälle paikalle, tarkkailemaan, näkemään; eivätkä ihmiset pidä siitä, että heidät nähdään.

Kirjoja tuli lisää, vielä kahdeksan novellikokoelmaa, kolme romaania, neljä lastenkirjaa ja näytelmä. Kuten alussa tuli esiin, elämä kirjailijana oli kuitenkin henkisesti rankkaa ja pääosan aikaa rahallisesti niukkaa. Viimeisen vuoden kuvauksessa korostuvat väsymys, runsas viininkulutus, rahapula. Raijan terveys ei ollut hääppöinen ja silloinen mies totesi: "Olet kuin keskitysleirin vangit". Novellikokoelman valmistuminen oli kestänyt jo neljä vuotta, paljon pidempään kuin kustantajalle oli tullut luvattua. Ja kun Kalliisti ostetut päivät sitten lopulta ilmestyi, tuli uusi murhe:

Joskus hän nousi jo aamuyöllä, kun kuuli lehden kolahtavan eteisen lattialle, selasi esiin kulttuurisivut, silmäsi nopeasti: ei mitään. 

Kirjan ilmestymisestä oli kaksi kuukautta eikä arvostelua kuulunut. Lähtiessään Sisiliaan hän oli ollut varma, että arvostelu ilmestyisi vielä hänen matkalla ollessaan. 

En käsitä, hän puuskahti ääneen, tuskastuneena, viskasi lehden syrjään, sytytti tupakan. Huono kirja? Mahdotonta.

Tämä tilanne oli sijoitettu marraskuuhun 2003. Raija Siekkinen kuoli helmikuun 2004 alussa. Tulipalo sai alkunsa ilmeisesti tupakasta. Synkästä lopusta huolimatta tai juuri sen vuoksi on huomattava, että hän sai Kalevi Jäntin palkinnon (1983), Otavan lastenkirjapalkinnon (1985), Kirjallisuuden valtionpalkinnon (1984 ja 1992), Kymen läänin taidepalkinnon (1992), Runeberg-palkinnon (1993) ja Eino Leino palkinnon (1998). Hän oli myös Finlandia-palkintoehdokkaana (1991).

Kun kirjan pääteemana on kirjailijan tarve kirjoittaa teoksia, joita luetaan ja joilla on merkitystä, tunnen häpeää siitä, että en ole lukenut Raija Siekkisen kirjoista ainuttakaan, mutta nyt olen lukenut ja kehun hänen isosiskonsa kirjoittamaa kirjaa. Joka oli myös Finlandia-palkintoehdokkaana. Hämmentävää on, että sen lisäksi että Raija Siekkisenkin kirja on ollut ehdokkaana, on Joel Haahtela käsitellyt Raija Siekkisen elämää myös Finlandia-ehdokkaana (2010) olleessa kirjassaan Katoamispiste!

Ritva Hellsten ei suuntautunut alun perin kirjailijaksi, vaan hänen esikoisromaaninsa Orvot ilmestyi vasta vuonna 2014. Sisarusten kuolemansairaasta äidistä kertova Lea on vuodelta 2018. Näiden lisäksi Hellsten on julkaissut runokokoelman. Syntymäkaupunkiinsa Kotkaan palannut Hellsten on toiminut kirjallisuuden kääntäjänä, kieltenopettajana ja kirjallisuuskriitikkona.

Raija liittyy lähiaikoina lukemieni etunimikirjojen joukkoon: Mona-Liisa, Taavi, Raija. Kirjoittajina toimittajasta Mona-Liisa Nousiaisen ystäväksi muuttunut henkilö (Laura Arffman), Taavi Törmälehdon lapsenlapsi ja nyt tässä sisar. Etunimi kenties vaatii jonkinlaista läheisyyttä. Vai tuleeko mieleen muunlaisia etunimikirjoja, jotka kertovat oikeista ihmisistä? Tarmo Uusivirrasta Tare-nimisen kirjan tehnyt Simo Rantalainenkin tunsi Taren henkilökohtaisesti. Äkkiseltään muistellen vain Heidi Köngäksen Hertta (Hertta Kuusisesta) täyttää kriteerin, että kirjailija ei ole tuntenut kohdettaan. Samoin Huovisen Joe-setä, mutta se onkin jo fiktiivis-humoristinen kertomus diktaattorista.

Suomen Kulttuurirahastolla on nimikkorahasto Raija-Liisa Hellsten-Laineelle. Se on tarkoitettu naispuolisten novellistien ja lyyrikkojen tukemiseen. Poimin osan elämäkertatiedoista rahaston esitteestä. Nimistä mainittakoon, että Raija-Liisa Hellsten avioitui Tapani Siekkisen kanssa, mistä kirjalijanimeen tuli Siekkinen. Hellsten-Laine hänestä tuli avioiduttuaan Tarmo Teuvo Tapani Laineen kanssa.

Yhtenä lähteenä käyttämäni Yle:n juttu kirjan synnystä on tässä. Suomen Kuvalehden arvion voit lukea tästä, mikäli sinulla on lehden digiversion tunnukset.

Kustantaja: Aviador Kustannus
Julkaisuvuosi: 2020
Sivumäärä: 265
ISBN: 978-952-7347-30-0
Kansi ja taitto: Jonna Nisu

Raija oli vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 24. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 5/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,66.

Terhi Törmälehto: Taavi

 

Jälleen on kyse suuria saavuttaneesta isoisästä, joka ei ole ihmisenä täydellinen. Edellisen blogitekstin isoisä Sven Stolpe oli tehokas kirjailija. Terhi Törmälehdon isoisä Taavi Törmälehto oli tehokas taistelija, Mannerheim-ristin ritari nro. 41, kun mitaleita kaikkiaan myönnettiin 191:lle henkilölle. 

Haapavedellä vuonna 1922 syntynyt Taavi Törmälehto livahti 17-vuotiaana talvisotaan. Kirja näyttää talvi- ja jatkosodan tapahtumia kotona ja rintamalla Taavin, Ruusa-äidin ja pikkuveli Veikon silmien kautta. Valinta on toimiva, sillä he ovat kovin erilaisia persoonia. Kun Taavi menestyy niillä mittareilla, millä sodassa mitataan, on äiti toisaalta ylpeä, toisaalta lukee rukouksia jokaisen poikansa tappaman vastapuolen sotilaan puolesta. Veikko ihailee veljeään, mutta tietää, että ei pärjäisi samalla lailla. 

Sanon samat sanat kuin Schulmanin kirjan luettuani: en osaisi mennä isoisäni nahkoihin, vaikka ehdin hänet lapsena tuntea ja olen kuullut paljon juttuja sukulaisilta ja kyläläisiltä. Terhi Törmälehdolla oli taustoituksessa suullisen tiedon lisäksi onneksi käytettävissä Taavi Törmälehdon itsensä kirjoittama kirja Marskin ritarin tilitys vuodelta 2001 (Taavi eli vuoteen 2007 saakka).

Terhi Törmälehto kirjoittaa rohkeasti ja tekee Taavista toimintaan, myös sotatoimintaan, kiintyneen miehen, joka halveksii mieleltään heikompia ja ärsyyntyy, kun muut puhuvat kotirintamasta, siellä odottavista töistä ja perheistään. Sodassa oltiin sotimassa.

Vuonna 1940 perustetun Vapaudenristin ritarikunnan Mannerheim-ristejä myönnettiin vain jatkosodan perusteella. Sen saattoi saada erityisen urheuden, taisteluissa saavutettujen merkittävien tulosten tai ansiokkaasti johdettujen sotatoimien ansiosta. Taavi Törmälehdolle mitali myönnettiin jo marraskuussa 1941.

Kirjassa mitalin kannalta merkittäviä taisteluita ei mitenkään osoitella. Kirjailija kuvailee sotaa taitavasti milloin tekemisen ja liikkeen, milloin vaeltelevien ajatusten kautta. Loppua kohti sota käy parhaallekin taistelijalle hyvin rankaksi. On vain runsaslukuinen vihollinen, ympäriltä kuolevat aseveljet, kehoon kertyneet sirpaleet, ripuli ja nälkä:

Tonkat ovat kadonneet ja ruoantuojat ammuttu. Näissä Antrean asemissa vartioivat enää kuolleet.

Terhi Törmälehto kertoo kirjansa taustoista Seura-lehden jutussa. Hän tuli tutkimustyötä tehdessään siihen tulokseen, että isoisän sankaruus ei ollut sattumaa, vaan tämä oli oikeasti poikkeuksellinen henkilö. Päätelmää ei ole syytä epäillä, Taavi Törmälehto oli selvästi harvinaisen soveltuva puolustamaan kotimaataan. Hän haavoittui useamman kerran, mutta palasi aina rintamalle mahdollisimman nopeasti.

Valitettavasti samat ominaisuudet saattoivat olla osasyynä siihen, että Taavi Törmälehto puukotti ihmisen Göteborgissa vuonna 1967. Kirjassa kuljetetaan tätä toista tarinaa päätarinan joukossa, tosin huomattavasti lyhyemmällä aikajänteellä. 

Kirjassa kulkee sivujuonteena myös se, mitä Mannerheim-ristin saaminen merkitsi ihmiselle itselleen, mitä suvulle ja jälkipolville. Nuorena miehenä riitti ihalijoita, hännystelijöitä ja tarjoajia. Mutta kaikki eivät sentään tunnistaneet, ja kirjassa on kohtaus, jossa lukija saa tuntea myötäylpeyttä: Taavi matkustaa junan ykkösluokassa, minne hän ei sotilasarvoltaan korkeampien mielestä kuulu. Mutta konduktööri vain vilkaisee Taavin matkustusasiakirjaa, eikä tee elettäkään käskeäkseen tätä rouheaa, nuhjuista miestä toiseen tai kolmanteen luokkaan! Eikä kumpikaan selitä muille, miksi.

Terhi Törmälehto ei tehnyt kirjasta ihannoivaa ylistysteosta, vaan yhden version siitä, millainen isoisä olisi voinut olla ihmisenä. Kiitos siitä.

Terhi Törmälehto (s. 1977) on äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja ja opettajankouluttaja. Hän on lähtöisin Kainuusta, asuu Helsingissä. Törmälehto ei ole pitänyt kieleen liittyvää ammattitaitoaan vakan alla. Kirjassa on yksi kauneimmista lukemistani aluista:

Maan alta nousee naisen huuto. Se on mullan ja nauriin ja kosteiden juurien huuto, käheä ja loputon. 

Kylä kuulee huudon. Se pysähtyy sijoilleen, eikä tiedä miten jatkaa, miten olla kylä, miten kasvaa ohraa ja halata lasta, puristaa ihmisen kämmen lämpimän utareen ympärille, olla taivaalla valkea kuu. Kaikki seisahtuu. Vanhan hatara liike, vastasyntyneen liike, jään alla vesi.



Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki
Julkaisuvuosi: 2021
Sivumäärä: 298
ISBN: 978-951-1-34515-2
Kansi: Timo Numminen
Kannen kuvat: SA-Kuva

Taavi oli vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 23. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 5/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 4,25.

Alex Schulman: Polta nämä kirjeet

 

Otavan kirjailijaesittely kertoo, että Alex Schulman on ruotsalainen toisen polven julkkis. Mutta eihän hän ole toisen polven julkkis, vaan ties kuinka monennen. Isoisä Sven Stolpe oli aikanaan tuottoisa ja tunnettu kirjailija, toimittaja ja kriitikko. Isoäidin isä Hans von Euler-Chelpin sai kemian Nobelin vuonna 1929. 

Minä en tiennyt mitään Schulmanista ryhtyessäni lukemaan hänen kirjaansa Polta nämä kirjeet, jossa Schulman etsii sisäiselle vihalleen selitystä sukunsa menneisyydestä. Kirjaa oli kehuttu, mutta en ollut varma kuinka kiinnostavaa tekstiä tältä pohjalta voi syntyä. Intohimoa ja mustasukkaisuutta nyt on suvussa kuin suvussa.

Vaan ei yleensä tässä määrin! Tuli mieleen vuosituhannen vaihteessa esitetty TV-sarja Dr. Becker. Yhdessä jaksossa tohtori tapaa lukioaikaisen ihastuksensa, jolla on siinä vaiheessa elämää jo kaikenlaista taustallaan. Vaikka tohtori Becker alkuun lohduttaa moneen kertaan: "Everyone has baggage", ei hänkään lopulta kestä sitä, miten paljon henkisiä kantamuksia naisen säkkiin on ehtinyt kertyä. Samanlainen megamättösäkki piileksii Schulmanin suvussa.

Alex Schulman menee kirjan alkupuolella tapaamaan terapeuttia, joka on erikoistunut perhekarttoihin. Perhekarttaan kirjataan lähisukulaiset ja heidän elämänkohtalonsa. Sen jälkeen piirretään suora viiva niiden sukulaisten välille, joilla on mutkattomat välit. Ja siksakviiva mutkallisiin suhteisiin. 

Karttaa katsoessaa Schulman tajuaa ensimmäisen kerran selkeästi, että isän puoli on suoran viivan aluetta, mutta äidin puoli pelkkää söhryä. Hän tietenkin muistaa, miten äiti, enot ja tädit olivat jatkuvissa riidoissa tai välit kokonaan poikki, ja serkuksetkin jäivät toisilleen etäisiksi. Mutta terapeutti kehottaa katsomaan karttaa vielä uudestaan, ja Schulman tajuaa, että vihan piikkilangat johtavat hänen isoisäänsä, Sven Stolpeen. Schulman tiivistää:

Stolpe pilasi lastensa elämän monin tavoin. Ja myrkky valui jälkipolviin. Me kaikki opimme vihaamaan toisiamme ja maailmaa.

Schulman alkaa selvittää, mikä isoisän oikein oli. Vuonna 1996 kuollut Stolpe oli lapsenlapsensa muistikuvissa toisaalta hassu vaari, joka kertoi ja josta kerrottiin jännittäviä pikku tarinoita, toisaalta arvaamaton raivopää, jonka seurassa piti käyttäytyä varoen. Hän vihasi monia ihmisiä, osaa lähes koko elämänsä ajan. Isoäiti oli hiljainen ja sovitteleva.

Ja nyt on iloa siitä, että vaari kirjoitti ja kirjoitti ja kirjoitti, tutkimuksia, esseitä, romaaneja ja yli 7 000 kirjettä, joista hän säästi kopiot. Hänestä on tehty elämäkertakin. Schulman ei ole aiemmin lukenut vaariltaan tai vaaristaan mitään, mutta aloittaa nyt vaarin romaaneista. Niissä Schulman havaitsee nopeasti toistuvan kaavan: tunnollinen mies rakastuu ja menee naimisiin, mutta vaimo onkin uskoton. Mies tuhoutuu. Schulman ei voi keksiä muuta selitystä kuin että vaari on kirjoittanut itsestään ja mummosta.

Tutkimustyö arkistoissa paljastaa, että vuonna 1932 tapahtui jotain, jonka jälkeen ennestäänkin hapan ihminen muuttui vielä happamammaksi. Minä en saisi selville yhtäkään tapahtumaa tai ajatusta isovanhempieni elämästä vuonna 1932, mutta kuten sanottu, Schulmanin lähtöasetelma on toinen. Hän päätyy nopeasti siihen, että mummolla on ollut suhde toisen kuuluisan ruotsalaisen kulttuurihenkilön, Olof Lagercranzin kanssa!

Tässä kohtaa täytyy mainita kirjan rakenteesta. Schulman on vuoroin nykyajassa tekemässä tutkimustaan, vuoroin seurataan Karin ja Sven Stolpea sekä Olof Lagercranzia heidän viettäessä kesää samassa kirjailijaresidenssissä. Miten hienosti Schulman tuo viivästellen esiin isoäidin historian. Alistunut vanhus herää henkiin voimakkaana nuorena naisena, joka uskaltaa rakastua toiseen mieheen. (Ja tästä rakkauden kesästäkin on uskomatonta kyllä jäljellä kirjeenvaihtoa sekä Lagercranzin monisatasivuinen päiväkirja).

Mutta huonostihan siinä käy. Sven Stolpe on poikkeuksellisen omistushaluinen, eikä päästä Karinia otteestaan, vaikka kuten käy ilmi hän halveksii tätä jo ennestään. Auto-onnettomuus, jossa molemmat loukkaantuvat vakavasti, vakuuttaa Karinille, että hänellä ei ole vaihtoehtoja. Stolpen pariskunta on yhdessä Svenin kuolemaan saakka, Lagercranz jää rakastamaan ilman mahdollisuutta enää tavata Karinia. Schulman kirjoittaa:

Seurasi vuosikymmenen mittainen viha, ahdistus, kaipaus. Nainen oli kahden miehen keskellä, jotka taistelivat hänestä koko ikänsä ja pitivät taistosta ääntä lehtien palstoilla ja olivat aina sitä mieltä, että heillä oli yksinoikeus puhua asiasta, kuvailla millainen nainen oli ja mitä hän oli tehnyt. Toinen vertasi häntä koko ikänsä kukkivaan ruusuun, joka oli kaikkia muita kauniimpi [...] ja toinen kuvaili häntä yhä uudelleen kevytmieliseksi, epäreiluksi, petolliseksi ja häpeälliseksi.

Voi Karin! Lukijana olisin toivonut hänelle onnea, lapsenlapsen kirjoittaman kirjan sijaan. Mutta kirja on kuitenkin erinomainen ja kaikki etukäteiset ennakkoluuloni karisivat alkusivuilla. Jännitteen loppuun saakka säilyttävän rakenteen ohella Schulman on osannut eläytyä 1930-luvun nuoriin päähenkilöihin. Uskon, että ilman Lagercranzin päiväkirjaa ja kirjeitä tämä olisi ollut huomattavan vaikeaa, mutta ei kirjailija toistele niitä, vaan sulattelee ja rakentaa ne uudestaan ajatuksiksi ja teoiksi.

Alex Schulman (s. 1976) on kirjoittanut jo kolme sukuunsa pohjautuvaa romaania. Tässä kirjassa ei rönsyillä isovanhempien ulkopuolelle, vaan käsitellään äitiä sisarusparvineen sen verran kuin isoisän tuhoisan vaikutuksen kuvaaminen vaatii. Esimerkiksi isän rooli ruotsalaisessa kulttuurielämässä (suomenruotsalainen Allan Schulman oli TV-tuottaja ja toimittaja) ei tule lainkaan esiin. Vaatii kurinalaisuutta pitää tarina näin tiiviisti pääasiassa.

Kustantaja: Nemo
Suomentaja: Jaana Nikula
Julkaisuvuosi: 2020 (alkuperäisteos Bränn alla mina brev 2018)
Sivumäärä: 277
ISBN: 978-951-1-35978-4
Kansi: Sigge Eklund

Polta nämä kirjeet oli vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 21. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 5/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,98. 

Kirjat

Ola Rapace: Elämäni Romeona. Pakomatka 5 näytöksessä

  Ennakkoon ajattelin ruotsalaisen Ola Rapacen elämäkerran olevan ailahteleva vuodatus, jossa ainoa kiinnostava asia olisi hänen ystävyyssuh...