Jonna Pulkkinen: Punainen pusero

 

Suomalaisen Kirjakaupan alekoria penkoessa käteen osui kirja, josta en ollut kuullut, mutta joka ei vaikuttanut kuuluvan muiden alekirjojen sekalaiseen joukkoon. Kyseessä oli Jonna Pulkkisen kirjoittama Punainen pusero, joka kertoo Neuvostoliiton partisaanien hyökkäyksistä ja tuhotöistä Lapissa jatkosodan aikaan.

Puoliso ehti lukea kirjan ennen minua ja sanoi, että se pitää lukea yhdessä kenraali K. M. Walleniuksen elämäkerran (Laaksonen 2021) ja Muurmannin suomalaisten kohtaloiden (Lappalainen ja Turtola 2019) kanssa ja mielellään Walleniuksesta aloittaen. Nämä kirjat ovat myös tämän vuoden hankintoja, sillä toki Punainen pusero kuuluisi monen muunkin kirjan kanssa yhteen. No, aloitin kuitenkin puserosta, koska olin juuri lopettanut Ensio Siilasvuon kirjan Lähi-Idästä ja pieni kenraalitauko oli tarpeen.

Punaisen puseron takakansi kertoo kirjan käsittelevän myös Sompion syrjäkylillä asuneen Rikhard Uusitalon ja hänen perheensä elämää, ja kirjan nimi tulee Uusitalon yllä erikoisella hetkellä nähdystä vaatteesta, jolla on tai ei ole oma merkityksensä kirjan tarinassa. Rikhard Uusitalo jää odotettua pienempään osaan, mutta se ei haittaa kirjan kokonaisuudessa, pikemminkin päinvastoin. Silti on hyvä, että yhden perheen historiaa on käsitelty tarkemmin: mistä suku oli tullut, miten ihmiset elivät ja minne kirjassa esitellyt henkilöt päätyivät. 

Pääpaino on partisaanien toimissa silloisen itärajan tällä puolen. Partisaaniosastot olivat Neuvostoliiton puoluejohdon perustamia muodostelmia, joille annettiin käsky tehdä olot sietämättömäksi vihollisen selustassa. Pohjois-Suomessa toimi jatkosodan aikaan useita osastoja. Ne tekivät kuukausienkin pituisia matkoja Neuvostoliitosta Suomeen.

Kirjailija on ottanut aikalaiskertomukset tehokkaaseen käyttöön ja partisaanien hyökkäykset eri kyliin näkyvät elävinä silmissa. Kirja alkaa Lokan kylään 14.7.1944 tehdyn hyökkäyksen lyhyellä kuvauksella, ottaa sitten vauhtia kauempaa ajasta ja alkaa kulkea uudestaan kohti heinäkuuta 1944, jolloin yhtenä päivänä Lokassa tapettiin 21 asukasta ja pääosa taloista poltettiin. Ennen Lokkaa tehtiin useita pienempiä hyökkäyksiä.

Kun oma suku on niin lännestä kuin olla ja pystyy, ei partisaanitoiminnasta ole mitään perimätietoa. Mummoni puhui toisinaan 'resanteista' pelonsekaisin tuntein, ja sellaisia olisi periaatteessa voinut tavata Etelä-Pohjanmaallakin, mutta kokonaisia partisaanijoukkoja ei (tai sitten sota olisi mennyt jo aivan toisella tapaa, enkä olisi tätä kirjoittamassa ettekä te lukemassa). Mutta Pulkkisen kirja toi tapahtumat lähietäisyydelleä. Katsoin kesällä Lapua 1976 -elokuvan, ja voin sanoa, että kirjan kuvaukset olivat yhtä vaikuttavia kuin elokuvan näyttämät katastrofihetket.

Kauhukokemusten lisäksi kirjasta jäi päällimmäisenä mieleen sellaisten henkilöiden toiminta, jotka olisivat voineet tehdä jotain suojellakseen siviilejä partisaanien hyökkäyksiltä. Poikkeukselliset ajat ovat oma lajinsa: syntyy väistämättä mittatappiota kun päätöksiä tehdään ison tilannekuvan ehdoilla. Mutta joku raja olisi pitänyt olla sille, kuinka paljon ihmisten pitää ottaa iskuja vastaan, kun niiden tulo on hyvin varmaa. Yhteysesikunta Roi:n komentaja, Jääkärieversti Oiva Willamo saa tässä mielessä hyviksen roolin, sillä hän sekä esitti toistuvasti huoliaan partisaanien hyökkäyksistä että suunnitteli ja vaati toimia hyökkäysten estämiseksi ja siviilien suojelemiseksi.

Erityisesti maaherra Kaarlo Hillilä ärsyttää vielä nyt vuosikymmenien takaakin. Hän systemaattisesti kertoi eri suunnille, että ei mittään hättää. On vaikea ymmärtää motiivia vähättelylle, sillä ei se todista edes omasta rohkeudesta. Pulkkinen tulkitsee, että Hillilä mielsi siviilit kotirintamasotilaiksi. Seitajärven ja Lokan partisaanihyökkäysten jälkeen hän horisi (anteeksi, en usein kirjoita tätä suullisesti käyttämääni sanaa): "Tuhannet naiset ja lapset käyttävät haravaa, niin kuin suomalainen sotilas pystykorvaansa." 

Olen usein pohtinut ihmisiä, jotka kuolevat ankeiden aikojen päätteeksi, juuri ennen kuin alkaa helpottaa. Että miten murheelliselta kaikki vaikuttaa ja sitten vielä elämä päättyy – ja joutuu jättämään läheisensä selviytymään ilman, että lähtijällä on vielä mitään tietoa aikojen parantumisesta. Pulkkisen kirjaa lukiessa tämä nousi taas mieleen moneen kertaan, esimerkkinä nuori sotilas, joka oli haavoittunut rintamalla, ollut kuukausia tajuttomana ja määrätty jotenkin toivuttuaan suojaamana kotikyläänsä Lokkaa. Mitä hän on miettinyt kun partisaanit ovat hyökänneet, ja häntä on taas ammuttu?  "Tällainen tämä maailma nyt on ja tällaiseksi jää, parempi lähteäkin pois", voisi olla oma mietteeni. Kyseinen nuori mies jäi ihme kyllä vielä henkiin, mutta lukija ei saa tietää hänen myöhemmistä vaiheistaan. 

Yksi sivuaihio, jonka kirja mainitsee, mutta joka saa sen jälkeen jäädä pyörimään lukijan mieleen, on päätapahtuman sijaintipaikan myöhempi kohtalo. Kaikki tietävät Lokan ja Porttipahdan 1960-luvun lopulla rakennetut tekoaltaat. Lokan kylän viereiset Sompion sivukylät ovat jääneet tekoaltaan alle kuin myös suuri osa silloista Euroopan suurinta aapasuota, Posoaapaa. Jotenkin tuntuu että Lokan murhenäytelmä on jäänyt parikymmentä vuotta myöhemmin tulleen jättimäisen muutoksen alle.

Pulkkinen kirjoittaa sekä kiinnostavasti, että historioitsijan tarkkuudella. Herää kysymys, onko tätä erinomaista tietokirjaa mainostettu tarpeeksi? Vai onko niin, että naisten sotateokset ovat edelleen toissijaisia? Ja kun tämä ei asetu etenemisen ja vetäytymisen vuorottelun muodostamaan talvi- ja jatkosotakaanoniin, vaan kertoo siviileihin kohdistuvasta tuhosta.

Jonna Pulkkinen (s. 1977 Sodankylä) on oululainen vapaa kirjoittaja ja toimittaja. Koulutukseltaan hän on historiatieteilijä. Pulkkinen on kirjoittanut useita tietokirjoja, osan yhdessä muiden kanssa. Monet kirjoista käsittelevät suomalaisille rakasta aihetta, viinaa.

Yhdessä kohtaa huomasin yleisen tilannekuvan muistelijana (jatkosota saapuu Sodankylään vuonna 1941) pienen Sisko Pulkkisen. Oletan, että kyseessä on kirjailijan sukulainen ja minusta se oli hyvin sympaattinen tiedonmurunen kaikkea työlästä arkistotutkimusta elävöittämässä. Kun osaa käyttää historiantutkimuksen keinoja oikein, voi aivan hyvin välillä tehdä näinkin.

Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki
Julkaisuvuosi: 2021
Sivumäärä: 320
ISBN: 978-951-1-36613-3
Kannen suunnittelu: Tommi Tukiainen
Kannen valokuva. Erkki Mikkola, Museovirasto  

Punainen pusero oli vuoden 2023 Goodreads-lukuhaasteeni 44. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 5/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,65. 

 

Miika Nousiainen: Maaninkavaara

Blogini lukijoille lienee jo selvää, että en ole urheiluihmisiä. Otin silti Pasilan kirjaston vaihtohyllystä iskemättömän oloisen urheiluromaanin, Miika Nousiaisen Maaninkavaaran. Johan minä aikanaan bloggasin hänen Metsäjätti-kirjansa, miksi en siis lukisi ja bloggaisi tätäkin.

Kirjan alku on urheilun ja kalastuksen hybridi. Kas siinäpä toinen asia, josta en tiedä juuri mitään. Kuvaavaa on, että ensi sivujen tutuinta asiaa on Lasse Virénin voitto 1972 – SITÄ ei kukaan 70-luvun lapsi ole voinut olla kuulematta tai näkemättä. Sisäänheitto vie lukijan intohimoisen urheilijaisän, Martin, mielenmaailmaan hänen kalastusreissulla ajateltujen ajatustensa kautta. Ilahduin kun tyrskähdin sivulla 11 (sivuissa 11 on jotain, JP Koskisen Tulisiipi-kirjassa itkin liikutuksesta kyseisellä sivulla). Tyrskähdyksen aihe Maaninkavaarassa:

Jos haukeen vertaa, niin kyllä kuhalla toivoa on. Perusasetuksiltaan kuha on järkevä kala. Valmennuksella ja motivoinnilla siitä saisi hyvän. Se on laiska.

Martti-isä paljastuu nopeasti intohimoisen sijaan jopa fanaattiseksi urheilumieheksi. Suuret juoksijat ovat hänelle kaikki kaikessa. Paavo Nurmi ei ole kuollut, koska hänen henkensä elää (vaikka suomalaiset ovat muuttuneet lihaksettomaksi mössöksi). Lasse Virén on hänelle vapahtaja, joka pelasti kansan alhostaan. Ensitreffit Martti järjesti Paavo Nurmen hautajaisiin. Ja nyt hän valmentaa omaa poikaansa Jarkkoa toivorikkaana. 

Paitsi että ei valmennakaan. Jarkko katoaa kirjan alkupäässä, ja samalla isän elämältä katoaa tarkoitus. Apuun tulee Heidi-tytär, joka uhraa itsensä juoksuvalmennettavaksi isän hyvinvoinnin vuoksi. Sirkka-äiti ei ole mielissään, mutta on tottunut alistumaan kaikkeen.

Kirjassa kertovat isä ja Heidi. Isä on laitettu ajattelemaan lyhyin lausein ja latteuksin, uskoakseni tarkoituksena korostaa urheilijateemaa kisaselostusta muistuttavilla muotoiluilla. Toisaalta isän ajatus lentää koko ajan eteenpäin detaljista toiseen. Ei kukaan kehitä niin paljon uutta asiaa päässään, eikä varsinkaan sellaisia mukanokkeluuksia mitä isän aivot vaikuttavat suoltavan. Jos on tavoiteltu jotain Havukka-ahon ajattelijan tapaista korpifilosofia, ei siihen ole ylletty, sillä isän pohdiskelut eivät poraudu kovin syvälle maailmankaikkeudessa – vaikka lähtevät yhtä pienistä asioista liikkeelle, esimerkiksi punttisalin painoista (toteuttavat upeasti omaa tehtäväänsä) tai ratakierroksesta (on verraton mittayksikkö aivan kaikelle).

Heidi on paljon toimivampi hahmo. Kun kirjailija on kirjoittamisen aikaan ollut karkeasti ottaen Heidin ja Martti-isän ikien puolivälissä, on kiiteltävä siitä että hän on onnistunut paremmin nuoressa naisessa kuin keski-ikäisessä miehessä. Ja se joka kirjassa käy läpi pakollista kasvutarinaa (tosin aivan helkkarin hitaasti) on isä, Heidi saa pysyä omana itsenään.

Dialogi töksähtelee välillä ja välillä toimii, eikä ole ollenkaan pahimpia lukemistani tapauksista. Otan esimerkin onnistuneesta keskustelusta kohdasta, jossa isä on päättänyt, että perhe muuttaa, ja maksanut jo käsirahan sopivaksi katsomastaan rintamamiestalosta. Ennen kuin kertoo perheelleen!

– Mitä sinä luulet, että Heidi sanoo? Olisiko pitänyt kysäistä?

– Se ilahtuu. Nyt kun se on innostunut juoksemisesta, niin tämä uusi paikka on kuin tehty sille.

– Miten talo liittyy juoksemiseen?

– Vaikka miten. Sieltä on nykyistä paremmat yhteydet kouluun.

– Kouluhan on tuossa parin kilometrin päässä.

– No niinhän minä sanoin. Sieltä uudesta talosta on viisi kilometriä pidempi matka. Saa Heidi paremman aamulenkin kuin tuo luikaus tuohon koululle. 

Vastaus jatkuu pidempään, mutta minun asiani tuli selväksi. Vaan oliko tässäkin onnistumisen syy nimenomaan huumori eikä niinkään dialogi? 

Huumori jää kuitenkin kirjan kokonaisuudessa vähäiseksi. Osoitteleminen ei auta asiaa, esimerkiksi sellainen, että isä on Martti kuten Martti Vainio ja isän ammatti on talonmies kuten Martti Vainion talonmiehellä. Isän ajattelun tahallinen kömpelyyskään ei kirjan verran jaksa viehättää.

Isä ei ole vakuuttava hahmo ajatustensa puolesta, mutta despoottina hän ikäväkseni vaikuttaa ihan todelliselta ihmiseltä. Minäkin olen tiennyt isiä, jotka eivät ole kertoneet mitään suunnitelmistaan perheelleen etukäteen ja kaikki on muutenkin tehty isän mielen mukaan. Toivottavasti tällainen käytös alkaa olla erittäin poikkeuksellista.

Urheilu ei tosiaan kiinnosta minua, mutta jotain kosketuspintaa sentään sain. Luin ison osan kirjaa samalla kun tein lääkärin määräämiä pidempiä verenpainemittaussarjoja ja sain sivutuotteena sykelukemia. Lätsä-Pekka Päivärintaa ihailin kolmivuotiaana ja ravasin lippalakki päässä eteiskäytävää kun Pekka juoksi arvokisoissa. Ja kirjan nimeenkin päässeen Kaarlo Maaningan olen tavannut hänen metsäammatissaan. 

Kirjan tarina ja juoni ovat paljon päähenkilöä onnistuneemmat. Varmaankin siksi Maaninkavaara on saanut Kalevi Jäntin palkinnon. Mutta pohdin, toimiiko tämä vuonna 2009 julkaistu kirja minua nuoremmille enää lainkaan. Minun ikäiseni muistanevat vielä tässä bloggauksessa mainitsemani juoksijat ja Martti Vainion Lomakouheronkin. Jos ne ovat täysin vieraita, putoaa iso osa kirjan pohjasta pois. Otetaan esimerkiksi korkeakulttuurisempi Natalia Ginzburgin Kieli jota puhuimme. En saanut siitä irti kovinkaan paljoa, koska en tunne Mussolinin ajan Italian kulttuurikenttää.

En ollut näemmä luonnehtinut kirjailijaa aiemmassa bloggauksessani. Miika Nousiainen (s. 1973 Haukiputaalla) on kirjoittanut tähän mennessä kuusi kirjaa, joista viimeisin ilmestyi vuonna 2020. Sen lisäksi hän on toiminut uutistoimittajana, juontajana, käsikirjoittajana ja verbaalisten hupailuohjelmien panelistina.

Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki
Julkaisuvuosi: alun perin 2009 (luin Seven-pokkarin neljännen painoksen vuodelta 2012)
Sivumäärä: 351
ISBN: 978-951-1-24670-1 (pokkariversio)
Kansi: Markus Pyörälä

Maaninkavaara oli vuoden 2023 Goodreads-lukuhaasteeni 40. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 2/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,51. 

Richard Powers: Ikipuut

 

Kehuttu suurromaani, ja vielä puihin liittyvä, pakkohan minun tämä oli jossain vaiheessa lukea! Ostin syksyn 2022 Helsingin kirjamessuilta pokkariversion ja luin vuodenvaihteen molemmin puolin. Oli tahkeaa ja aikaa kului monta viikkoa. Teksti ei missään kohtaa imaissut mukaansa.

Annoin minä silti kirjalle Goodreadsissa 4/5, koska luonnonkuvaus oli vahvaa. Ei niin vahvaa kuin Anni Kytömäen Kultarinnassa, mutta mainitsemisen arvoista. Ja kuinkas ollakaan, Ikipuiden pokkariversion takakanteen on painettu juuri Kytömäen kehuva kommentti! (Ei kerrota, mistä se on napattu).

Ikipuut kertoo nimensä mukaisesti puista, puuyhdyskunnista, erikoisyksilöistä ja erikoisyhdyskunnista. Se kertoo puiden merkityksestä kaikelle elävälle. Ja se kertoo ihmisperäisestä tuhosta. Tietenkin se kertoo myös ihmisistä. 

Kirjaan valikoidut yksittäiset ihmiset olivat hekin kaikki erikoisyksilöitä, kuten viimeiset punapuut ja amerikankastanjat. Se oli jonkin verran rasittavaa. Olisin tyytynyt ihan tavallisiin ihmisiin, jotka olisivat tempautuneet luonnonsuojelun maailmaan. Mutta ei, oli biologian tutkija, joka ensimmäisenä todisti puiden kommunikaation, oli ohjelmistoimperiumin luonut pyörätuolimies, oli kuolleista palannut järjettömän kaunis nainen, oli suoraviivaisuudestaan voimaa saava entinen sotilas. Ja niin edelleen.

Kiinnostavin henkilö oli ohjelmistoimperiumin perustaja, nuorena vammautunut ja heinäsirkkamaiseksi muodostumaksi muuttunut mies, joka eli voimakkaan mielensä ja pelimaailmansa avulla. Kirjassa on kohtaus, jossa keskustelevat sininen jumala ja kerjäläinen, toinen on edellä mainittu mies ja toinen hänen iäkäs isänsä, molemmat peliroolissa. Kummankin ruumiillinen kunto on todellisuudessa heikko, mutta pelimaailmassa he pystyvät kävelemään pitkän matkan ja ihastelemaan yhdessä peliin rakennettuja elinympäristöjä. SE oli minusta kauneinta kirjassa, vaikka kirjailija on käyttänyt paljon aikaa ja vaivaa oikean luonnon kuvaukseen ja on siinä teoreettisesti taitava.

Jotain kirjasta kertoo, että en saanut ko. kohtauksesta lainattua tähän sopivaa pätkää, joka näyttäisi mitä tarkoitan sen kauneudella. Voi olla, että omat aivoni tiivistivät sen paremmaksi kuin miten se oli kirjoitettu. Näin käy joskus kokonaiselle kirjallekin (mutta ei tälle kirjalle).

Eniten blaah-huokailuja aiheutti biologinainen. Olisin rakastanut hänen vaikeuksien kautta voittoon -tarinaansa joskus kymmenvuotiaana, kun luin Valittuja paloja ja äidin pakottamana myös ties mistä Helenkellereistä ja urheista lähetyssaarnaajista kertovia kirjoja. Mutta en enää. Biologian tohtoriksi voi tulla ihan tavallinenkin ihminen, ja useimmat ovat, ei tarvita kuulon ja puheen häiriötä, lapsuuden syrjintää ja poikkeuksellista lahjakkuutta. 

Ymmärrän, että tunnollisen biologin roolihahmoa tarvittiin jakamaan puutietoa luontevasti ja samalla vähentämään painetta kaikkitietävältä kertojalta. Kaikkitietävä kertoja kirjassa kuitenkin esiintyy, välillä voimakkaampana, välillä hienovaraisemmin jättäen tilaa henkilöiden näkemälle ja kokemalle. Ratkaisu toimi hyvin.

Kirjan tarina etenee koherentisti ja se on jäsennetty puumaiseen muotoon. Juonikin kirjassa on. Kirjailijan esittelemät henkilöt eivät alkuun tunne toisiaan, mutta hän ajaa heidät pari kerrallaan yhteen. Yksi pariskunta on irrallinen yksikkö, eikä tapaa koskaan muita, mutta heidätkin sidotaan lopussa mukaan tarinaan. 

Pariskuntakeskeisyys jäi mietityttämään. Miksi tässä puukirjassa tehtiin niin monta nais-miesparia ja vielä pari kertaa toistaen asetelmaa, jossa henkisesti vahva nainen veti vanavedessään käytännön asioita taitavaa miestä? Liimana oli miehen naisen kauneuteen ja ajatteluun kohdistuva ihailu. Oliko tämä jokin biologinen allegoria?

Jos kirjasta olisi jättänyt kolmasosan sivumäärästä pois, olisi se edelleen toiminut, mutta ei olisi uuvuttanut. Mutu-tuntumalla heitän, että Yhdysvalloissa sivumäärällä on merkitystä: mitä paksumpi, sen parempi. Mutulle löytyi vahvistustakin (disclaimer: kaikelle löytyy kun tarpeeksi penkoo nettiä) esimerkiksi Xlibris-kustannuspalvelun blogista. Siinä viitataan tutkimukseen, jonka mukaan bestsellereiden keskimääräinen sivumäärä kasvoi 320 sivusta 400 sivuun vuosien 1999 ja 2014 välillä. Ikipuut on peräti 649-sivuinen!

Richard Powers (s. 1957) on yhdysvaltalainen kirjailija, jolta on suomennettu useita teoksia. Ikipuut voitti vuonna 2019 Pulizer-palkinnon ja oli ehdolla myös Booker-palkintoon, kuten on ollut kaksi muutakin hänen teoksistaan.

Ikipuut suomentanut Sari Karhulahti sai käännöstyöstään vuoden 2022 Mikael Agricola -kääntäjäpalkinnon.

Kustantaja: Gummerus Kustannus Oy, Helsinki
Suomentaja: Sari Karhulahti
Julkaisuvuosi: 2021 (alkuperäisteos The overstory 2018), lukemani pokkariversio 2022
Sivumäärä: 649
ISBN: 978-951-24-3530-2 (pokkari)
 

Kannen tekijä ei selviä pokkariversiosta tai kustantajan nettisivuilta. Paheksun tätä yleistä käytäntöä. Kaikki kirjallinen tuotos on kyllä kreditoitu pokkariversiossakin (runot, laulut), mutta kuvitus jää helposti sivuosaan. Lisään kannen tiedot, jos muistan käydä kirjastossa tai kirjakaupassa katsomassa kovakantista versiota.

Ikipuut oli vuoden 2023 Goodreads-lukuhaasteeni 2. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 4/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 4,13.

Pekka Perttula: Äidin poika. V. J. Sukselainen hyvinvointiyhteiskunnan rakentajana

 

Ei nimi miestä pilaa, ellei mies nimeä, sanotaan. Ja sanotaan väärin. Pekka Perttulan kirja V. J. Sukselaisesta (1906–1995) näyttää kahteen kertaan, miten. 

Ensinnäkin kirjan nimi on niin kauhea, että uskon sen vaikuttaneen kirjan menekkiin. Äidin poika ei houkuttele tarttumaan kirjaan, eikä asiaa paranna hyvinvointiyhteiskunnan ymppääminen alaotsikkoon. Pääotsikko ja alaotsikko saavat selityksensä kirjassa, ja hyvät selitykset saavatkin, mutta nimeksi olisi pitänyt laittaa jotain aivan muuta. Itse ostin kirjan Kristiinankaupungin kesämarkkinoiden vitosen kasoista, koska luen mielelläni poliitikkojen elämäkertoja. Myöhemmin huomasin, että se täytti täydellisesti vuoden 2022 Helmet-lukuhaasteen kohdan "kirjalla on mielestäsi tylsä nimi" ja otin sen lukujonoon.

Ja se toinen argumentti wanhan kansan sanontaa vastaan: Vieno Johannes Saari vaihtoi nuorena miehenä nimensä V. J. Sukselaiseksi, koska ei halunnut saada enää yhtään kirjettä työpaikalleen osoitettuna "Neiti Vienolle". (Sukselainen ei tiennyt että vuosikymmeniä myöhemmin Johnny Cash laulaisi kappalessa A boy named Sue siitä, miten naisellinen nimi kovettaa miehen luonnetta). Sukunimen vaihtamiseen syynä ei ollut häpeä, vaan se oli kunnianosoitus Sukselan kylän yhteisöä kohtaan. Kylä oli hyväksynyt aviottoman äidin ja pojan ja tukenut poikaa tämän alkutaipaleella. Myös äiti vaihtoi sukunimensä yhtä aikaa V. J.:n kanssa.

Kirjalla voi olla tylsä nimi, mutta se ei aina tarkoita, että kirja on tylsä. Sukselais-kirja ei ole tylsä, vaan suomalaisen yhteiskunnan historiasta kiinnostuneelle jopa mukaansatempaava! Sukselainen itse on vaisuhkossa pääroolissa ja paljon tilaa saavat Urho Kekkonen, Arvo Korsimo, Johannes Virolainen, Ahti Karjalainen ja Veikko Vennamo. Myös suomalaisen sosiaalipolitiikan kehittyminen on vähintään yhtä keskeinen elementti kuin nimihahmo Sukselainen. Luulen, että se on kirjalle plussaa.

Kerrottakoon tässä välissä tiiviisti V. J. Sukselaisen uran merkittävimmät vaiheet. Hänellä oli kunnianhimoiset tavoitteet, ja lähtökohdat sekä aikakausi huomioiden hän saavutti niitä erinomaisesti, esimerkiksi väitteli tohtoriksi ja hankki maatilan. Poliittisesti hän alkoi saada vaikutusvaltaa päätyessään ensin pääministeri Jukka Rangellin sihteeriksi ja jatkaessaan sihteerintehtävässä Linkomiehen, Hackzellin, Castrénin ja Paasikiven pääministerikaudet. 

Vuonna 1945 Sukselaisesta tuli Maalaisliiton puheenjohtaja ja eduskuntaan hänet valittiin 1948. Vuonna 1950 Sukselainen sai ensimmäisen ministerinpestinsä valtiovarainministerinä (hän oli väitellyt taloustieteessä) Kekkosen I hallituksessa. Noihin aikoihin hallitukset vaihtuivat nopeammin kuin kissalla kuluu livahtaa ovenraosta kiima-aikaan, joten Sukselainen ehti toimia viiden hallituksen valtiovarain- tai sisäasianministerinä muutaman vuoden sisään. Hän oli hetken eduskunnan puhemiehenä ja viimein vuonna 1957 hänen yksi haaveensa, pääministeriys, toteutui. Ja kohta hallitus kaatui, seuraavaksi näemme Sukselainen puhemiehenä ja 1959 uudestaan pääministerinä.  

(Tätä viimeistellessäni eletään vuonna 2023 aloittavan hallituksen muodostumisen aikaa. Vaikka ristivetoa on paljon, voi perspektiiviä saada vaikkapa Sukselais-kirjan kuvaamista hallitusneuvotteluista. Mikä fraktio milloinkin piti ottaa mukaan tai jättää pois...) 

Hämmästyttävää on, että Sukselainen saattoi kansanedustajan- ja ministeririntehtäviensä ohella toimia kansantaloustieteen professorina ja Kansaneläkelaitoksen pääjohtajana! Sukselainen II tuli loppuunsa vuonna 1961, koska pääministeriä syytettiin (osin Veikko Vennamon masinoimana) väärinkäytöksistä Kelan asuntojupakassa. Sukselainen ei ollut vääryyksiä tehnyt, mutta poliittinen ura alkoi hiipua. Maalaisliiton puheenjohtajuuden hän menetti vuonna 1965 Johannes Virolaiselle, puhemiehenä hän toimi vielä pari pätkää ja viimeinen kansanedustajakausi alkoi 1975.

Poliitikkojen kirjoja tai poliitikoista kirjoitettuja pitää lukea monia, eri näkökannoilta, jolloin niistä yhdessä suotautuu jotain luotettavaa. Sukselainen toimii tässä kirjassa jonkinlaisena protagonistina ja valtaosa aiemmin mainituista herroista Kekkonen, Korsimo jne. hänen antagonisteinaan. Virolainen on neutraali. K-sukunimiset muodostivat muutamalla henkilöllä, mm. Kekkosen pojalla Matilla, lisättynä voimakkaan K-linjan, joka on 1970-luvun lapsellekin tuttu. He pönkittivät ensin Kekkosen presidenttiyden jatkumista, mutta kun sen oli biologis-fyysillisistä syistä joskus loputtava, ajoivat Karjalaista hänen seuraajakseen. Sukselainen taas Maalaisliiton puheenjohtajana yritti toimia itsenäisesti ja puolueen, ei Kekkosen, etua ajaen. 

Sosiaalipolitiikassa Sukselainen oli nykykatsannolla voittajan puolella. Hän ajoi universaaleja etuuksia, johon kaikilla on oikeus. Esimerkiksi lapsilisä kuului niin varakkaille, jolloin tasattiin eroja perheellisten ja perheettömien välillä, kuin vähävaraisemmille, ilman tarveharkintaan liittyvää leimautumista. Tässä lunastetaan kirjan pääotsikkoa Äidin poika. Sukselainen ei ollut lähtöjään hyväosainen, joten hän näki ponnistelematta, mitä erilaiset päätökset tarkoittivat standardien ulkopuolelle putoaville. Itsensä työllistävä kansalainen tai yksinäinen äiti oli huomioitava siinä missä palkollisetkin.

Huomattavasti minua syvällisemmän luotauksen kirjaan tekee Erkki Tuomioja blogissaan. Erkki Tuomiojan isä Sakari Tuomioja esiintyy kirjassa aikakauden poliitikkona ja Erkki Tuomioja on peräti ollut kirjan kirjoittajan opponenttina tämän Sukselaista koskevassa väitöksessä! Oli mukava huomata, että kirja sai huomattavasti positiivisemmat kommentit kuin väitöskirja (ks. Tuomiojan blogi), ja oma ajatukseni siitä, että Perttula ei ollut tässä pelkästään kehumassa sai vahvistusta. Tuomioja toteaa:

Kun väitöskirjaa leimasi tieteelliselle työlle aina ongelmallinen jonkinasteinen missionäkökulma Sukselaisen kunnianpalautuksen ja arvon nostamisen merkeissä, on uusi kirja tässä suhteessa jo paljon tasapainoisempi. Toki se on edelleen kohteelleen sympaattisessa hengessä kirjoitettu, mutta ei sivuuta Sukselaisen heikkouksiakaan, joista silmiinpistävimpiä ovat hänessä nähty päättämättömyys ja varovaisuus, jonka positiivinen ilmentymä oli sovinnonhakuisuus ja negatiivinen heijastuma opportunistisuus.

Tohtori, politiikan tutkija Pekka Perttula (s. 1960) on toiminut Suomen Keskustan puoluesihteerinä, eduskuntaryhmän pääsihteerinä, kunnanvaltuutettuna sekä hetken aikaa Suomenmaan päätoimittajana. Viimeisimmät pestit ovat olleet Maaseudun Sivistysliiton ja Maaseudun tukihenkilöverkon puheenjohtajuudet.

Sivuhuomio Editaan. Kun tämä Valtion Painatuskeskuksesta liikkeelle lähtenyt kustannusyhtiö pari vuotta sitten jälleen kerran uudistui, ovat kaikki aiempien kustannettujen kirjojen tiedot tietenkin pois pyyhityt. Turha siis kuvitella, että Editasta löytyisi kirjan tietoja tai medialle tarkoitettua kansikuvaa. 

Kustantaja: Edita Kustannus Oy, Helsinki
Julkaisuvuosi: 2017
Sivumäärä: 487
ISBN: 978-951-37-7224-6
Etukannen kuva: Museovirasto
Ulkoasu ja taitto: Petteri Kivekäs

Äidin poika. V. J. Sukselainen hyvinvointiyhteiskunnan rakentajana olisi ollut yksi vuoden 2022 Goodreads-lukuhaasteeni kirja, mutta kirjaa ei löytynyt palvelusta. Myöskään kirjan lisääminen itse ei enää onnistunut. Olisin antanut arvosanaksi 4/5.