Tamminen: Himmler ja hänen suomalainen buddhansa

 

Kerran hain tietoa eversti Gustav Waldemar Beckeristä eli Becker-Beistä, joka oli sotilaan ja poliitikon roolien ohella seikkailija. Kuinka ollakaan, päädyin googletus- ja Wikipediakierroksella Felix Kersten -nimiseen hahmoon, joka vaikutti erittäin kiinnostavalta. Wikipedia-artikkelin loppuun kerätystä kirjallisuudesta päätin hankkia Tapio Tammisen kirjoittaman Himmler ja hänen suomalainen buddhansa tutustuakseni Kersteniin paremmin. Löysin Rosebud-kirjakaupasta kappaleen, jossa oli jopa Tammisen nimikirjoitus.

Ennen kirjan lukemista kritisoin sen nimeä: miksi Felix Kersteniä ei mainita kannessa? Mutta lukeminen auttoi ymmärtämään, sillä kirja kertoo enemmän Heinrich Himmleristä, natsi-Saksasta ja sen vankileireistä kuin Kerstenistä. "Himmlerin suomalainen buddha", Felix Kersten on tekijä, joka liittää kirjan tapahtumat yhteen, mutta ei ole pääosassa. 

Mutta entäs suomalaiseksi buddhaksi nimeäminen? Minulla ei ole suuria kriteereitä suomalaiseksi tulemisen suhteen, mutta tuntuu että Kersten omitaan meille heppoisin perustein. Felix Kersten syntyi vuonna 1898 Tartossa baltiansaksalaiseen sukuun ja joutui jostain syystä kesken koulunkäynnin Saksan armeijan palvelukseen. Suomeen hän tuli vuonna 1918 saksalaisten joukkojen mukana. Sisällissodan jälkeen hän toimi Suomen armeijassa ja suojeluskunnissa ja eteni Pohjois-Satakunnan suojeluskuntapiirin päälliköksi Ikaalisiin. Suomalaisuus muodostui tässä vaiheessa, sillä hän sai vuonna 1920 Suomen kansalaisuuden, eikä hänellä ilmeisesti ollut muita kansalaisuuksia myöhemminkään. Kuitenkin hän valtaosan aikuiselämästään asui Saksassa, Alankomaissa ja Ruotsissa.

Siinä kävi näin: lupaavasti edennyt ura ei edennyt Kerstenille tarpeeksi nopeasti, joten hän väärensi paperit saadakseen ylennyksen luutnantiksi, paljastui ja erosi armeijan palveluksesta. Suomalaisten tuttujen kautta Kersten päätyi opiskelemaan hierojaksi. Hänellä oli luontainen taipumus tähän ammattiin, mutta Suomessa ei näyttänyt olevan tulevaisuutta nuorelle miehelle. Niinpä Kersten muutti jo vuonna 1922 Berliiniin jatkamaan fysioterapian opintoja ja hieromista.

Sanoin, että kirjan nimi sai oikeutuksen, kun kirjan luki. Mutta on kirjassa hieman epäilemääni vikaa eli että otsikko ei vastaa tekstiä. Luvussa Kersten tapaa mestari Kon toki tapahtuu luvattu asia, aivan luvun lopussa, mutta luvun alussa Kersten vuonna 1939 tapaa ensi kertaa Heinrich Himmlerin, ja tällä tapaamisella on maailmanhistorian kannalta paljon suurempi merkitys kuin luvun otsikossa mainitulla. Semminkin kun koko mestari Ko:ta ei ilmeisesti ole ollut olemassa! Kersten väitti tulleensa tiibetiläisen hierontaperinteen taitajaksi juuri Ko:n avulla. Tamminen kirjoitti:

Mestari Ko antoi Kerstenin hoidoille miltei satumaisen perustan. Kiinalaisesta mestarista ei ole kuitenkaan muita todisteita kuin Kerstenin sana. Hän saattoi keksiä sopivan mystisen tarinan vahvistaakseen mainettaan parantajana. Toisaalta Kersten näyttää uskoneen tarinaansa. 

Kun "mestari Ko" lähti Saksasta vuonna 1925, peri Kersten hänen asiakkaansa, joihin kuului suurteollisuuden johtajia. Erään tällaisen kautta hänestä tuli Alankomaiden prinssi Henrikin hieroja ja Haagin asukas. Kerstenille alkoi kertyä varallisuutta, jota hän sijoitti ostamalla suuren maatilan Berliinin läheltä vuonna 1934. Viisi vuotta myöhemmin hän tapasi Himmlerin, joka pyysi Kerstenin omaksi "hovihierojakseen" ja Kersten muutti pysyvästi Saksaan. 

Himmler oli lapsesta asti kärsinyt kauheista vatsakrampeista, joita lääkittiin muun muassa morfiinipiikeillä. Kerstenin kädet saivat kivut katoamaan aina joksikin aikaa. Alkoi Kerstenin kolmas ura. Nykyään voisi sanoa että Kersten oli influensseri, vaikka hän vaikutti pääasiassa vain yhteen henkilöön, Himmleriin. Asiakkaina oli muitakin natsijohtajia, mutta Himmler oli heistä korkeimmassa asemassa. 

Kersten toi itse uutta rooliaan esiin ja tarjosi suomalaisille mahdollisuutta saada hänen kauttaan sisäpiirin tietoja. Hän uskoi myös pystyvänsä vapauttamaan syyttömästi vangittuja ihmisiä. Ensin Kersteniä pidettiin epämääräisenä haihattelijana, mutta vähitellen häntä alettiin hyödyntää. Suomen kiinnostuksen tasosta kertoo vaikkapa se, että tasavallan presidentti Risto Ryti myönsi hieroja-Kerstenille vuonna 1941 lääkintöneuvoksen arvonimen – professorin titteliin olisi ollut liian tiukat ehdot. 

Mitä Kersten sitten sai aikaan? Saavutukset eroavat valtavasti kertojasta riippuen. Kerstenin muistelmissa vuodelta 1947 (Samtal med Himmler) hän asettuu tapahtumien keskiöön ja pelastaa ihmisiä natsi-Saksan jauhavilta tuhovoimilta koko toisen maailmansodan ajan. Kersten julkaisi vielä päiväkirjansa vuonna 1952 (Totenkopf und Treue). Kirjat eroavat paikoin toisistaan ja on arveltu että päiväkirjat olisivat syntyneet pääosin sodan jälkeen Ruotsissa. 

Kuitenkin ensimmäinen kirja vaikuttaa olleen pakollinen reaktio Ruotsin Punaisen ristin johtajan, kreivi Folke Bernadotten kirjaan Slutet, jossa hän jo vuonna 1945 ottaa itselleen kaiken kunnian niin kutsutusta valkoisten bussien operaatiosta. Siinä pelastettiin natsi-Saksan keskitysleireiltä noin 21 500 vankia sodan loppuvaiheessa, suurin osa Ruotsiin. He kuuluivat 27 eri kansakuntaan. Juutalaisia joukossa oli 6000–7000. Bernadotte ei kirjassaan edes mainitse Kersteniä. 

Kersten oli asettunut asumaan Tukholmaan vuonna 1943 ja toivoi sodan jälkeen Ruotsin kansalaisuutta. Hänen kertomuksiaan lienee värittänyt motiivi korostaa omia hyviä tekojaan. Ruotsi kääntyi kuitenkin Kersteniä vastaan. Mikä lie natsi, joka yrittää osille kreivi Bernadotten sankaruudesta! Ruotsalaisten tekemä tutkimus määritteli Kerstenin suomalaiseksi passin perusteella. Pysyköön suomalaisena, oli Ruotsin kanta. Ja tässä vaiheessa minunkin lienee hyväksyttävä suomalaiseksi nimeäminen. (Sivuhuomiona: Ruotsin toimista toisen maailmansodan aikaan ei synny kovin puhtoista kuvaa Tammisen kirjan perusteella.)

Tamminen on koonnut kirjan viimeiseen lukuun tiedot ihmisistä, jotka Kersten todistetusti pelasti Himmleriä hieronnan yhteydessä painostamalla, tai joiden pelastamisessa hänellä oli suuri merkitys. Tiivistettynä:

• Seitsemän Varsovan ruotsalaista Svenska Tändsticksin ja Ericssonin edustajaa 1943–1944; lisäksi 50 norjalaista opiskelijaa ja 50 tanskalaista poliisia jouluna 1944
  
• Kreivi Bernadotten johtama valkoisten bussien operaatio (21 500 vankia) ei olisi onnistunut ilman Kersteniä, joka järjesti neuvotteluita ja puhui erilaisten ryhmien pelastamisen puolesta
  
• On luultavaa, että Kerstenin ansiosta Himmler ei toteuttanut keskitysleirien räjäyttämistä vankeineen keväällä 1945
• Kersten varoitti Suomea juutalaisten mahdollisesta pakkoluovutuksesta kesällä 1942
  

Kerstenillä oli runsaasti myös puolustajia ja hän sai kunnianosoituksia monilta tahoilta. Alankomaalainen professori Posthumus ehdotti häntä yhdeksän kertaa Nobelin rauhanpalkinnon saajaksi. Ranskan presidentti de Gaulle myönsi hänelle vuonna 1960 kunnialegioonan kunniamerkin. Felix Kersten menehtyi sydänkohtaukseen automatkalla kohti juhlatilaisuutta.

Kirjailija siirtää lukijan huomaamatta vuodesta ja tapahtumasta toiseen. Samalla hän onnistuu esittelemään pienin henkilökuvin useita ihmisiä, jotka liittyvät kertomukseen ja joista monesta voisi lukea kokonaisen elämäkerran myöhemmin. En tiedä onko hän tehnyt tämän harkiten vai intuitiolla, mutta lukijalle se on miellyttävää. Historiankirjoituksesta saa halutessaan myös jännitysnäytelmän ja Tamminen osoittaa taitonsa bussioperaatiosta kertovassa luvussa Vihreään vai valkoiseen bussiin? Koska asia on niin synkeä, tuli hieman syntinen olo jännityksestä, jota koin noita sivuja lukiessani.  

Kerstenin massasta erottuva persoona tulee kuvattua hänen toimiensa kautta. Tamminen on käyttänyt Kerstenin muistelmia tutkijan varovaisuudella ja muuhun aineistoon peilaten. Mikäli jokin asia on vain tämän itsensä kertoman varassa, se tuodaan esiin, esimerkkinä ylempänä lainattu mestari Ko:ta koskeva kohta.

Muutoin erinomainen kirja olisi kaivannut viimeistä editointikierrosta, jossa olisi poistettu esimerkiksi relatiivipronominin korrelaattivirheet. Tämä taisi olla pahin tapaus, mutta ei todellakaan ainoa: "Himmler oli ollut lapsesta saakka tavattoman kömpelö, jolle oli tuottanut vaikeuksia oppia ajamaan polkupyörällä." 

Toinen toivomus koskee vuosilukuja, joita toistetaan aivan liian harvakseltaan. Vaikka olen lukenut paljon toisesta maailmansodasta ja eritoten Kolmannen valtakunnan vaiheista, olin usein unohtanut mitä vuotta tekstissä milloinkin elettiin, eikä pelkkä pp.kk-merkintä kertonut mitään. Kirja oli lisäksi poikkeuksellisen epäkronologinen: ajassa siirryttiin ees- ja taapäin vähän väliä. Pidin valinnasta muuten, mutta erityisesti tällainen tyyli vaatii vuosiluvun toistelua.  

Minun yleissivistystäni kirja lisäsi varsinaisen aiheen lisäksi myös aivan eri suunnalla. Olin luullut, että Ruotsin Bernadotteissa mainittavinta on, että he ovat Napoleonin armeijan komentajana toimineen Jean-Babtiste Bernadotten jälkeläisiä. Himmlerin/Kerstenin tarinan sivujuonteena selvisi, että suku on kuitenkin naitu kiinni Euroopan kuningassukuihin. Esimerkiksi nykyisen kuningas Kaarle XVI Kustaan isä ja äiti olivat molemmat Iso-Britannian kuningatar Viktorian lapsenlapsenlapsia ja isä samalla Saksan keisari Vilhelm I:n lapsenlapsenlapsenlapsi isoäitinsä kautta (isoäiti oli samalla ensimmäinen Bernadotteihin naitu vanhan Vaasa-suvun edustaja). Jos kuninkaalliset suvut olisivat joskus kiinnostaneet, asia olisi varmaankin ollut itsestäänselvyys.

Olen aiemmin lukenut Tammiselta kirjan Pahan viehätys: Natsismin ja terrorin lähteillä (Otava, 2004). Se oli aikamoinen pieneen tilaan puristettu pläjäys, joka ei kenties ole sopivin valinta aihepiirin aloittelijoille. Sama kulttuuriantropologin perehtyneisyys näkyy Himmlerin suomalainen buddha -kirjassa, mutta tämä on helppolukuisempi. Nyt laitoin lukulistalle hänen vuonna 2015 julkaistun kirjansa Kansankodin pimeämpi puoli (Atena Kustannus). Se voitti tietokirjallisuuden Finlandia-palkinnon omana vuonnaan. Mutta hänen töitään selatessani törmäsin murheelliseen tietoon: vuonna 1954 syntynyt Tapio Tamminen on edesmennyt vuonna 2020! Uutta kiinnostavaa luettavaa ei ole enää tiedossa.

Lisätietoja Kerstenistä haluava voi katsoa esimerkiksi Arto Koskisen dokumentin Kuka oli Felix Kersten vuodelta 1998. Ja tietenkin lukea Tammisen kirjan.

Kustantaja: Atena Kustannus Oy, Jyväskylä
Julkaisuvuosi: 2018
Sivumäärä: 366
ISBN: 978-952-300-450-4
Päällys: Mika Perkiökangas

Himmler ja hänen suomalainen buddhansa oli vuoden 2022 Goodreads-lukuhaasteeni 22. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 4/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,6/5.

Mårten Westö: Eräänlaista lämpöä

 

Tilasin kerran nettiantikvariaatin paketin täytteeksi Kjell Westön Langin. Luin sen alkuvuonna ja aloin sijoittaa vuoden 2022 Helmet-lukuhaasteeseen. Siellä on kohta "Kaksi kirjaa, joiden kirjoittajat kuuluvat samaan perheeseen tai sukuun." Ajattelin, että hyvällä lykyllä joku muukin Westö on kirjoittanut jotain. Ja näin oli, Kjellin Mårten-veli on kirjoittanut runokirjoja, tietokirjan Eremenkojen perheestä, Epätoivon toivo -nimisen kirjan nyt jo edesmenneen Christer Kihlmanin kanssa sekä tässä käsiteltävän novellikokoelman Eräänlaista lämpöä. 

Kjell-veljen Lang ei ollut kummoinen, ja olin jo raatelemassa sitä kierrätykseen, kun huomasin että se on ollut vuoden 2002 Finlandia-palkintoehdokkaana! Jos joskus kirjoitan kootusti lukemistani palkintoehdokkaista, täytyy Lang säilyttää.

Mutta Mårten Westön novelleista pidin. Olen joskus koettanut tavoitella samanlaista siistittyä ajatuksenvirtaa omissa keskeneräisissä novelleissani ja mukava huomata, että se edelleenkin miellyttää luettuna. Joissakin novelleissa Westön kirjoittama virta jatkuu alusta loppuun yhtenä, reunoilta tasattuna kappaleena, jonka mittaan hänen luomansa kertojat ehtivät puhua itsensä moneen kertaan pussiin. Esimerkki novellista Päätepysäkki:

Sitten minä selittäisin loputkin; sen, että olen ollut aina rauhaton, aivan kuin ihon alla olisi tuhat muurahaista. Minä selittäisin, että olen oikeastaan aina halunnut pysäyttää maailman, puristaa sitä niskasta, niin kuin tottelematonta pojanviikaria. Mutta että se ei onnistu, että minä olen liian levoton, että en voi istua hiljaa, niin, että kaikki minun ongelmani johtuvat, niin kuin äiti sanoi, siitä että minä en pysty olemaan yksin huoneessa. Paitsi tietenkin sellissä. Vaikka sielläkään ei mennyt erityisen hyvin. Niin kuin ei tämän pojan äidinkään kanssa. Että minä olen pahoillani siitä, että poika on joutunut kärsimään. Niin minä sanoisin. Että useimmat ihmiset ovat läpeensä turmeltuneita. Että on parasta hoitaa hommat itse. Ettei pidä koskaan luottaa kehenkään. Tällaisia juttuja minä mietin itsekseni, sillä sellaista sitä miettii, kun on liikkeessä.

Vaikka osa novelleista on pitkiä monologeja ja vaikka kirjan henkilöt ovat poikkeuksetta ikävissä tilanteissa ja/tai synkillä mielin, eivät novellit ole raskaslukuisia, koska kerronta vetää mukaansa; eihän esimerkissäkään ehdi kunnolla edes hengittää, kun miettii, minne tämä huithapeli vielä päätyy.

Koska kyseessä ovat novellit, on soveliasta myös, että lukija pudotetaan keskelle tarinaa ja kuluu jonkin aikaa, ennen kuin saa asetelmasta kiinni. Joissakin joutuu selaamaan takaisin alkuun siinä vaiheessa, kun on viimein tajunnut, kuka on kuka ja mitä tapahtuu. Mutustelu pidentää fyysisesti pienen kirjan lukunautintoa.

Kokoelman monipuolisuus paljastaa kirjailijan taidot. Novellien kertojat vaihtelevat nuoresta tytöstä nuoreen mieheen, aikuiseen naiseen tai mieheen, ja kirjailija suoriutuu eri näkökulmista erinomaisesti. Pitkien monologien seassa on novelleja, jotka koostuvat harkiten rakennetuista lyhyistä kappaleista ja joiden kertojat ajattelevat kirkkaasti. Jos ensimmäisen novellin jälkeen mietinkin, onko tässä kenties odotettavissa kokoelman verran jotain miespaasausta, karisi pelko nopeasti. Ensimmäisenä tavattu koti-isä nyt vain oli sellainen. Juu, juu, minä osaan kyllä erottaa kirjailijan ja hänen kirjoittamansa henkilöt, mutta kaikki kirjailijatkaan eivät aina tunnu osaavan.

Jokin tekstissä muistuttaa Kjell-veljen tuotantoa. Tai toisinpäin. Runoilijuus taitaa antaa myös oman vivahteensa, lauseet ovat tarkkoja ja lyhyessä muodossa ilmaistaan paljon.

Mårten Westö (s. 1967) on kouluttautunut toimittajaksi, mutta toiminut kääntäjänä ja kirjailijana. Svenska Ylen arvostelu tuoreimmasta runokirjasta vuodelta 2021 on täällä.

Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki
Suomentaja: Markku Mannila
Julkaisuvuosi: 2007 (ruotsinkielinen alkuteos En sorts värme samana vuonna)
Sivumäärä: 142
ISBN: 978-951-1-22018-3
Kansi: Timo Numminen

Eräänlaista lämpöä oli vuoden 2022 Goodreads-lukuhaasteeni 16. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 4/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,00.

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia

 

Teen monia asioita systemaattisesti, mutta tapa ei ulotu siihen, miten luen kirjailijoiden teoksia. Ellei kyse ole tiukan kronologisesta sarjasta kuten Elena Ferranten Napoli, luen mitä sattuu käteen osumaan. Joten nyt luin Pajtim Statovcin esikoisromaanin Kissani Jugoslavia aloitettuani viime vuonna Bollasta. 

Toinen kirja peräjälkeen paljastaa, että Statovci tottavie osaa kuvata miesten välistä erotiikkaa. Ihailin Bollassa päähenkilön kiihkeitä ajatuksia rakkaastaan. Kissani Jugoslavia alkaa kahden ennestään tuntemattoman miehen värisyttävällä kohtauksella. Useimmiten erotiikka on kirjoitettuna vaivaannuttavaa, mutta Statovcin tekstissä ei ole tästä tietoakaan. 

Kirjassa seurataan alkukohtauksen nuorta miestä sekä nuorta kosovolaista naista, joka kirjan edetessä paljastuu nuoren miehen äidiksi. Nuori mies elää nykyaikaa, naisen tarina alkaa vuodesta 1980. Naisen tarina on tärkeä, mutta se jää limittäin kerrotun pojan tarinan alle. Naiset eivät näissä kahdessa lukemassani Statovcissa ole toimijoita, vaan automaatteja, työmyyriä, jotka alistuvat ja toteuttavat perinnettään. Hyväksyn kirjailijan valinnan.

Hyväksyn myös sen, että Statovci tässä kirjassa siirtää albaaniperheen Suomeen jo ennen varsinaisen Kosovon sodan alkamista. Näin hän säästyy perheen kuljettamiselta sodan läpi ja kirjassa sota tulee esiin vain televisiossa ja sukulaisten kohtaloiden kautta. Vielä radikaalimmin teki Anni Kytömäki Kultarinnassa: hän siirsi päähenkilön Lappiin tekemään luontohavaintoja viestiyhteyksien saavuttamattomiin koko vuoden 1918 sodan ajaksi.

Ensimmäisellä neljänneksellä kirjaan tulee mukaan kissa, joka minulle oli kuin Bulgakovin Saatana-satiirista hypänyt. Ja jos en olisi lukenut Saatana saapui Moskovaan -kirjaa, en olisi kiinnostunut kahdella jalalla kävelevästä ja puhuvasta fantasiakissasta, vaikka se on ilmoitettu jo nimessä ja kansikuvassa. Kissa tavataan homobaarissa, mutta yllättävää kyllä, kissa inhoaa homoja. Ei homoseksuaalisuutta, vaan homoja. Etenkin naismaisia homoja. Mutta kuitenkin myös miesten välistä seksiä. Ja mistä tämä inho oli tullut?

Kissa vakuutti, etteivät sen puheet homoista perustuneet mihinkään kuulopuheisiin, vaan omakohtaisiin kokemuksiin, sillä se oli kerran tavannut kaksi homoa. Kissa oli ollut lounasravintolan vessassa tupeeraamassa rehevää turkkiaan, kun kaksi homomiestä oli saartanut sen: kissan mukaan miehet olivat marssineet sen molemmille puolille ja osoitelleet sen komeita kylkiä ja kiiltävää häntää kuin mitäkin lihanpaloja, ja kissa oli tuntenut olonsa niin esineellistetyksi, että se oli joutunut keskeyttämään tupeerauspuuhansa ja peittämään suloiset kurvinsa.

Kissa on kaikin puolin ristiriitainen, ja päähenkilön kämpille muutettuaan se paljastuu kauheaksi – vaativaksi ja ilkeäksi – ja kuitenkin päähenkilö rakastaa sitä. Tulkitsin, että kissa eli vain nuoren miehen pään sisällä ja lienee ollut oireilua oman homoseksuaalisuuden keskeneräisestä hyväksynnästä. Vaikka mies oli elänyt valtaosan elämästään vapaassa länsimaassa, olivat synnyinseudun ja perheen perinteet väistämättä jossain mielen pohjalla. Samaan oireiluun liittäisin käärmeen, jonka mies oli hankkinut ennen kuin kissa astui hänen elämäänsä. Käärme oli todellinen, mutta heijasti sekin uskoakseni miehen sisintä. Vai miksi muuten käärmeitä ikänsä pelännyt mies ottaisi kuristajakäärmeen asumaan kotiinsa? Lopussa mies ja käärme ottavat raa'asti yhteen, ja jotain muuttuu miehen maailmassa. 

(Ilta-Sanomien Statovcista kertovassa jutussa vuodelta 2019 esiintyy tulkinta kissasta revittynä Jugoslaviana ja myös poiminta kirjailijan mietteistä, joissa mainitaan seksuaalisuus. Jokainen lukija on kuitenkin oikeutettu näkemään kirjassa sen, mitä kirja juuri hänelle kertoo.)

Päähenkilön äidin tarina kulki siis pojan tarinan välissä. Se oli kliseisempi ja konkreettisempi: nuori kaunis tyttö oli sidottuna kotikyläänsä ja kotiinsa. Hän päätyi naimisiin kylän liepeillä sattumalta tapaamansa komean miehen kanssa. Jotain ihastusta oli, mutta perinne vaikutti enemmän, eikä tytöllä ollut todellisia vaihtoehtoja. Isä lupasi hänet tälle miehelle, joka oli hyvästä suvusta ja opiskeli yliopistossa. Kaikki tiesivät, että mies oli kotoisin paikasta, joka tunnettiin vanhoillisuudesta, väkivaltaisista miehistä ja onnettomista naisista. Tyttö pohti, että ei tulisi sellaista menoa katselemaan, vaan ennemmin kuolisi tai tappaisi miehensä.

Mutta kaikki alkoi mennä pieleen heti varsinaisena hääpäivänä. Aviomies tuli itse hakemaan tytön uuteen kotipaikkaansa, vaikkei niin tehty, vaan sukulaismiehet toimivat aina hakijoina. Ajomatkalla hän löi vaimoaan ensimmäisen kerran. Ja kaiken kukkuraksi häiden jälkeisenä aamuna nuorikolle kerrottiin, että Jugoslavian johtaja Tito oli kuollut. Häiden juhlinta vaihtui epätietoiseen arkeen. 

Mitä suurinta symboliikkaa tässäkin, ja jos nuoren onnen nopea kääntyminen väkivaltaiseksi avioliitoksi olikin kliseinen, käytti Statovci pitkällisiä häävalmisteluita ja -seremonioita taitavasti  kuvatakseen yhteisön dynamiikkaa. 

Ylempänä kerroin, että nainen jälleen kerran alistui. Hän ei tappanut itseään eikä väkivaltaista miestään, hänestä tuli äiti, hän seurasi miestään Suomeen, eli vaatimattomissa oloissa, ja vasta vanhemmalla iällä pääsi tilanteeseen, jossa sai ajatella vain itseään. Mutta ilman äitiä ei olisi ollut pojan tarinaa. Ne vaativat toisensa ja tekivät yhdessä kirjasta väkevän.

Kissani Jugoslavia on parhaimpia lukemiani esikoisromaaneja. Ei ihme, että se voitti Helsingin Sanomien vuoden parhaalle esikoiskirjalle tarkoitetun kirjallisuuspalkinnon vuonna 2014. Myös kirjan nimi ja kansi ovat poikkeuksellisen onnistuneita, ja kansi voitti Grafian Vuoden huiput -palkinnon julkaisugrafiikan sarjassa. Perusteluissa kerrotaan kannesta asioita, joita kirjaan tarttuva lukija ei voi tietää: "Kannessa balkanilaisen ohjaajan Emir Kusturican elokuvien hulluus. Ylivedossa esiintyy sodassa tuhottu kotikylä Podujevo. Kannen värit heijastavat kirjan tunnelmaa."

Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki
Julkaisuvuosi: 2014
Sivumäärä: 286
ISBN: 978-951-1-26978-6 (pokkariversio)
Kansi: Jaakko Ollikainen

Kissani Jugoslavia oli vuoden 2022 Goodreads-lukuhaasteeni 6. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 5/5. Arvostelijoiden keskiarvo oli 3,72.

Mannerheim: Kirjeitä seitsemän vuosikymmenen ajalta

Isäni hyllyssä aikanaan ollut kirja kulkeutui vuosi sitten minulle. En ole Mannerheim-entusiasti, vaikka keräilyperinteistä johtuen eteisessäni on Tilgmannin kirjapainon Arthur Heickelliltä tilaama, vuonna 1921 painettu juliste, jossa "valkoinen kenraali" ratsastaa Helsinkiin toukokuussa 1918. Ei minulla ole mitään Mannerheimia vastaankaan, mutta ihmettelen hänen ihailuaan sellaisissa piireissä, jotka selvästi eivät ole perehtyneet Mannerheimin taustaan ja toimintaan. Mannerheim ei vaikuta Rajat kiinni! -tyypiltä, elettyään vuosikausia nyky-Suomen rajojen ulkopuolella, vaan pikemminkin kosmopoliitin malliesimerkiltä. Olihan hän aviossakin venäläisen naisen kanssa, ja tyttäret elivät aikuisikänsä Pariisissa ja Lontoossa.

Vuonna 1983 julkaistun Mannerheimin kirjeitä seitsemän vuosikymmenen ajalta (1881–1951) kokosi ruotsalainen historioitsija Stig Jägerskiöld, joka tätä ennen oli tuottanut Mannerheim-biografiaa jo yhdeksän kirjan verran. Lukija voinee luottaa siihen, että toimittaja on asiantunteva. Valikoinnilla voi kuitenkin muokata lukijoiden käsityksiä haluamaansa suuntaan ja se täytyy pitää muistissa. Toisaalta tällaisen kirjan lukijoilla lienee jonkin verran etukäteistietoa tästä neljän sodan ylipäälliköstä, Suomen valtionhoitajasta, Suomen marsalkasta ja tasavallan presidentistä sekä Mannerheimin lastensuojeluliiton perustajasta.  

Kirjan takakannessa riehaannutaan kunnon palvontaan: "Hänen verenperintönsä ja kasvatuksensa antoivat hänelle paljon: ritarillisuuden, tahdikkuuden, vankan muototajun ja kyvyn suhtautua hienotunteisesti kanssaihmisiin heidän asemastaan riippumatta." Mutta vaikka en usko moiseen verenperinnön merkitykseen, on myönnettävä, että kirjeet on kirjoitettu äärimmäisen kohteliaasti. Ja kuinka mukavaa onkaan lukea sellaista tekstiä nykyajan somemaailmaan tottuneena! Kirjeet alkavat tähän tyyliin (Palla oli veljen vaimo Palaeomona Mannerheim):

Rakas Palla,

Kiitos pitkästä ja sisältörikkaasta kirjeestä ja tervetuloa kotiin meidän kylmään pohjoismaiseen kevääseemme. Jo aikaa sitten minun olisi pitänyt kirjoittaa ja kiittää parista kortista, jotka Palla ystävällisesti on lähettänyt minulle.

Huvitin itseäni kirjoittamalla ajatuksissa pätkiä Mannerheimin kirjeistä twitter-poliitikkojen tyylillä. Edellinen voisi kuulua:

Lehmä,

kaupan kassakin kirjoittaisi paremmin! Olisit voinut pysyä siellä missä ikinä olitkin tai mennä teuraaksi. Älä enää ikinä lähetä minulle viestejä, vaan keskity huulten punaamiseen, senhän sinä osaat!

Mannerheimin tyyli lienee parempi, sillä hänellä oli vuosikymmenien pituisia kirjeenvaihtosuhteita läheistensä, ystäviensä ja politiikan parissa toimivien henkilöiden kanssa. Moni kirjeenvaihto päättyi vasta toisen kuolemaan. Mannerheimin itsensä kuolinkuukaudelta, tammikuulta 1951, kirjaan on poimittu vielä kaksi kirjettä.

Kirjan alkuosassa Carl Gustaf Emil eli lyhemmin Gustaf Mannerheim (1867–1951) on koululainen, joka etsii paikkaa maailmassa. Vauras elämänalku Louhisaaren kartanossa kääntyi toisenlaiseksi, kun isä-Mannerheim joutui luovuttamaan omaisuutensa velkojilleen pojan ollessa 13-vuotias. Isä muutti Ranskaan etsimään uutta alkua ja äidille jäi vastuulleen seitsemän lasta. Gustaf sijoitettiin Haminan kadettikouluun. Kun äiti kohta kuoli, olivat lasten tukena vain sukulaiset, sillä isä palasi uuden vaimonsa kanssa Suomeen vasta muutamaa vuotta myöhemmin. Tilanne näkyy Gustafin nuoruuden kirjeissä, joissa on tarkkaa punnintaa omista mahdollisuuksista, mutta toki myös ikävaiheen itsekkyyttä.

Sama huolellinen pohdiskelu jatkuu Mannerheimin aloitellessa uraansa tsaarin armeijassa. Urahuolien lisäksi vaivaavat rahahuolet, jotka kuitenkin jossain kohtaa kirjan aikajanaa katosivat. Wikipedia antoi selityksen: Mannerheim avioitui vuonna 1904 varakkaan venäläisen Anastasia Anapovan kanssa, eikä seuraavanlaisille riveille ollut enää tarvetta:

Minulle itselleni on kiusallista vailla varallisuutta hakeutua kalliiseen [rakuuna]rykmenttiin ja pukeutua upeaan univormuun. Mutta aina kun tarkastelen asiaa lähemmin, pohdin ja teen laskelmia ja nojaudun tosiasioihin, päädyn siihen, että tämä on varmin ja lyhyin tie menestykseen.

Nyt kerrotaan, että ylennys tulee elokuun 9. päivänä vanhaa lukua. Husaarivarusteitani en pysty hankkimaan alle 4.000 ruplan. Niinpä minun onkin pyydettävä Enoa, mikäli mahdollista heti kun Enolle sopii, järjestämään minulle vielä 1.600 ruplaa, jotta voin maksaa varusteitteni loppuerän.

(Kirje Mannerheimin huoltajanakin toimineelle Albert von Julinille kesällä 1889) 

Mannerheim osallistui Venäjän ja Japanin väliseen sotaan (1904–1905), ja toimi vuodet kohti ensimmäistä maailmansotaa sekä ko. sodan tsaarin ja myöhemmin (vastentahtoisesti) Venäjän väliaikaisen hallituksen armeijassa. Näiden vuosien tapahtumat ovat itselleni kovin kaukaisia. Uskon, että ensimmäiseen maailmansotaan osallistuneiden maiden kansalaiset kertaisivat huolella sen kauhuja, ellei väliin olisi tullut uusien kauhujen toinen maailmansota (ja sitten vielä muita pienempiä ja paikallisempia). Nyt kuitenkin nuo 1910-luvun taistelut Euroopassa ovat tällaisella rivi-historianlukijalla heikommalla tolalla, eivätkä Mannerheimin kuvaukset juuri auta asiaa. Hänellä on tietoa lähinnä omalta sektoriltaan ja ajatukset ovat muutenkin vielä sen hetken tapahtumiin ja olosuhteisiin keskittyviä.

Kirjoitin, että Mannerheim ei vaikuta Rajat kiinni -tyypiltä. Mutta hänkään ei 1900-luvun alkuvuosina ollut immuuni Euroopassa lietsotulle juutalaisvastaisuudelle. Ensimmäisen maailmansodan aikaiset muutamat juutalaisviittaukset jäisivät varmaankin pois, mikäli kirja julkaistaisiin nyt. Vuonna 1914 Mannerheim oli saanut komennuksen Varsovaan jaetun kaartinratsuväkiprikaatin päälliköksi. Venäjä mobilisoi armeijansa saman vuoden elokuussa. Kohta hän kirjoitti puolalaiselle ruhtinatar Lubomirskalle:

Ilma on ihana ja Lublinin kuvernementin eteläosa on mielestäni hyvin kaunista. Ajatelkaa, että elämme tämän kauniin luonnon keskellä määrättyinä tuhoamaan toisemme juuria myöten kaikin keinoin, mitä kuuluisan sivistyksemme on onnistunut keksiä. Eikö se teistäkin ole kummallista. Etenkin kun kaiken tämän takana ovat juutalaiset ja aineelliset edut. Maita tuhoutuu ja valtakuntien rajat muuttuvat, mutta kaikesta tästä hyötyvät varmasti aina juutalaiset.

Kuitenkin Mannerheim pystyi hyvin tunnistamaan lietsonnan silloin kun se kohdistui tsaarin valtaa vastaan: vuoden 1906 kirjeessään hän mainitsi maaseutulehdistön "mielettömän vihan", jonka vuoksi lehtiä oli mahdotonta lukea. Kirjaan valikoitujen kirjeiden perusteella Mannerheimin näkemysten muuttumisesta tai muuttumisen ajankohdasta ei voi sanoa mitään, mutta hakemalla löytyy viitteitä ainakin siitä, että hän kieltäytyi Saksan vaatimista toimenpiteistä Suomen armeijassa sotineiden juutalaisten suhteen. Lukulistallani on Elina Sanan Luovutetut (WSOY, 2003), josta voi löytyä asiaan paremmin dokumentoitua tietoa.

Suomen itsenäisyyden alkuvaiheisiin en myöskään tässä lyhyessä blogissa mene, mutta se mikä oli itselleni uutta, oli rivien välissä välittynyt Mannerheimin hieman kyyninen näkemys demokratiasta ja parlamentarismista. Historian hetki ja sukutausta tekevät tässä selvän eron. Mannerheim osallistui sukunsa edustajana viimeisiin säätyvaltiopäiviin ja oli Suomen valtiomuotoa valittaessa monarkian kannalla (ei kuitenkaan saksalaisen suuntauksen). Itselleni nykymallinen demokratia on vioistaan huolimatta ainoa mahdollinen.

Parasta antia ovat viimeiset vuosikymmenet, 1930-luvulta 1950-luvulle. Kirjoittajan kokemukset ja suhdeverkostot olivat luoneet sellaisen pohjan, jossa pystyi selvästi ylittämään tavallisen ihmisen näkemykset maailman ja Suomen tilanteesta. Hän tiesi jo hyvissä ajoin Hitlerin valmistautuvan suureen sotaan, eikä hämääntynyt kuvittelemaan muuta. Myös Stalinin aikeet Suomea kohtaan ja Suomen hidas varustautuminen huolettivat. Oman terveydentilan heikkeneminen oli luonnollisesti mukana läheisille kirjoitetuissa kirjeissä, mutta Mannerheim vaikutti suhtautuvan siihen jo jonkinlaisella tyyneydellä.

Mannerheim kirjoitti pitkiä kirjeitä naisille ja miehille. Kirjeiden naiset eivät osallistuneet toimijoina sotiin tai politiikkaan, joten kirjeiden painotukset hieman eroavat, mutta eivät suuresti. Olin positiivisesti yllättänyt siitä miten samanarvoisina Mannerheim tuntuu naispuolisia kirjekamraattejaan pitävän. 

Poikkeuksellisen ylenpalttinen, jopa romanttinen kohteliaisuus kuitenkin kiinnitti huomiota, ja näissä kirjeissä kohteena oli edellä mainittu ruhtinatar Maria Lubomirska. Rivit ja niiden välit kuulostivat rakkaudelta ja tein pienen googletuskierroksen löytääkseni asialle vahvistusta. Ruotsalaisen historiatutkija Herman Lindqvistin kirjan mukaan (linkki IS:n juttuun) Mannerheim ja ruhtinatar olivat tavanneet jo vuonna 1903 Pietarissa ja ruhtinattaren sisko oletti Mannerheimin olleen hänen vuonna 1904 syntyneen siskontyttönsä isä.

À propos lapset. Kirjeiden perusteella Mannerheimin oli Anastasia Anapovan kanssa saamilleen tytöille Anastasielle (1893–1978) ja Sophielle (1895–1963) yhtä etäinen isä kuin hänen oma isänsä oli ollut lapsilleen. Puolisot erosivat epävirallisesti jo varhain ja tytöt asuivat äitinsä kanssa Ranskassa, mutta tulivat vuonna 1913 Suomeen sukulaisten hoiviin. Mannerheim kiittelee kirjeissään sukulaisiaan siitä, että ovat viitsineet ottaa tyttöjä vaivoikseen ja huolehtii tyttöjen kielitaidon ja luonteen kehittymisestä. Se kuulostaa kornilta, kun mies ei itse vaikuta kiinnostuneelta hoitamaan isän tehtäviään. Ja Mannerheimin lastensuojeluliittokin juuri tämän isän perustamana asettuu toiseen valoon. Esimerkkejä:

... mutta pelkään, että tytöt taas pian unohtavat sen mitä heille kirjoitan. Vastauksena kirjeeseeni sain muutaman rivin, joissa kerrottiin kauniista säästä, mutta kirjeeni sisältöä niissä ei sanallakaan kosketeltu. Olisi kyllä ollut helpompaa päästä tuloksiin ja ennen kaikkea saada vaikutusvaltaa, jos nuo kaksi tyttöä olisi voitu erottaa toisistaan ja kasvattaa kumpikin omalla tahollaan. Jos he olisivat olleet hiukan nuorempia, olisi ollut suhteellisen helppoa sijoittaa esim. nuorempi johonkin Englannin sisäoppilaitokseen, mutta nyt se on hyvin vaikeaa, kenties suorastaan mahdotonta, kun ottaa huomioon heidän ikänsä. (Kirje veljelle C. Mannerheimille syksyllä 1912).

Olen myös huolissani Sophysta kuulemieni uutisten johdosta. Hänellä ei siis ole niin paljon tahdonvoimaa että pakottautuisi korjaamaan terveytensä laiminlyömistä. Koska tyttö on älykäs, ei voi kuvitella, ettei hän itse oivaltaisi miten heikko hän fyysillisesti on verrattuna normaaleissa oloissa kasvaneisiin nuoriin tyttöihin. Hän on perinyt äitinsä kaikkeen systemaattiseen työhön kykenemättömän luonteen, ja siihen liittyy liikuttavalla tavalla hänen yhtä luonteenomainen laiskuutensa. (Kirje sisarelle S. Mannerheimille keväällä 1915).

Itse asiassa rahahuoletkin palasivat asumuseron myötä joksikin aikaa ja olivat yksi syy Mannerheimin lähtöön Japanin-vastaiseen sotaan viime vuosisadan alussa. Muut vahvat syyt kannattaa präntätä tähän talteen, sillä myöhemmät tapahtumat poistivat Mannerheimin huolet hyvin perusteellisesti. Hän  kirjoitti veljelleen kesällä 1904:

Olen 37-vuotias. Vakavia sotatapahtumia ei satu usein. Ellen mene tähän mukaan, on mahdollista, ettei minusta koskaan tule muuta kuin kabinettisotilas, eikä minulla ole mitään sanottavaa, kun kokeneemmat aseveljeni esittävät väitteittensä tueksi taistelukuvauksia. Tämän sodan jälkeen tulee näiden "kokeneempien" luku nousemaan tuhansiin.

Kirja on kaikkiaan hyvin mielenkiintoinen ja poikkeuksellinen katsaus noin sadan vuoden takaisesta historiasta. Sopivaa rytmitystä tuovat vakavan asian lomaan kirjoitetut henkilökohtaiset avunpyynnöt, milloin minkäkin tavaran ostamisesta Mannerheimin piikkiin, lainoista ja viestien välittämisestä eteenpäin. Kenties tätä ei kannata alkaa lukea ilman peruskäsitystä Venäjän ja Suomen samanaikaisesta historiasta, mutta toisaalta kirjan alussa on tiivis katsaus yleisiin tapahtumiin ja samanaikaisiin Mannerheimin elämänvaiheisiin.

 
Kustantaja: Kustannusosakeyhtiö Otava, Helsinki
Julkaisuvuosi: 1983
Sivumäärä: 363
ISBN: 951-1-07440-7
Suomentajat: Aili Palmén, Sirkka Rapola, Kai Kaila ja Heikki Eskelinen
Päällys: Paavo Ojasti
Valokuva: Kai Nordberg

Kirjeitä seitsemän vuosikymmenen ajalta oli vuoden 2021 Goodreads-lukuhaasteeni 59. kirja. Annoin arvosanaksi Goodreadsissa 4/5. Arvostelijoiden keskiarvolla ei ole merkitystä, koska meitä on yhteensä kolme.